HEY LYLA!Kate Nash, popmusiikin riot grrl
Posted on 3.3.2020
Yle Areenassa vietetään naisten maaliskuuta. Yksi teemaan kuratoiduista elokuvista on vuonna 2018 valmistunut dokumentti Kate Nash, popmusiikin riot grrl (Kate Nash: Underestimate the Girl), joka kokoaa brittiartisti Kate Nashin tähänastisen uran draamankaarelliseksi tarinaksi.
Amy Goldsteinin ohjaama dokumentti ei ole mitenkään hurjan kikkaileva tai kokeileva, vaan sellainen aika perinteisesti koottu muusikkotarina siitä, miten hunajaisen äkkisuosion jälkeen tulee kipuilua, kriisejä, vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja petetyksi tulemisia, mutta lopussa palaset taas loksahtelevat paikoilleen ja maailmaan laskeutuu rauha.
Dokumentin kulmana on artistin taiteellinen kasvaminen ja mahtumattomuus levy-yhtiön muottiin. Tästä kumpuaa Nashin uran ja taiteilijuuden ydin: tinkimättömyys taiteen ja oman vision suhteen, oman taitelijaäänen käyttämisen tärkeys ja siitä kumpuava onnellisuus. Kova työ ja uhraukset sen eteen, että pystyy olemaan muusikko omilla ehdoilla.
Nash on aktiivisesti tuonut urallaan esiin musiikkiteollisuuden epätasa-arvoa. BRIT Awardsin palkintopuheessaan (Best British Female Solo Artist) parikymppinen Nash kiittää muita ehdolla olleita naisia ja muistuttaa maailmaa siitä, ette female on musiikkigenre.
Muusikon tarinan lisäksi elokuvassa kuuluu naisen kasvutarina, mikä ainakin minua resonoi kovasti. Kate Nash on osa nuoruuttani ja olemme liki saman ikäisiä. Tunnistan monet kasvukivut ja identiteettikriisit. Tunnistan myös uran syntyvaiheen ajankuvan, maailman, jossa artistit ja yleisö kohtasivat MySpacesissä – suosiota rakennettiin levy-yhtiöherrojen ulottumattomissa.
Dokkaria on moitittu joissain viestintävälineissä pitkäksi, mutta itse en kokenut elokuvaa niin. Minusta jokainen leffan minuutti antaa lisää ääntä taiteilijalle, joka kuuluu omassa ammattikunnassaan vähemmistöön.
Vuoden 2018 lempilevyjä
Posted on 1.1.2019
Kolme tärkeintä ja minulle parasta:
DMA’s – For Now
Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.
Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.
Lily Allen – No Shame
Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.
No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.
No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.
The Vaccines – Combat Sports
The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!
The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.
Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.
Muita olennaisia:
Bill Ryder-Jones – Yawn
Manic Street Preachers – Resistance Is Futile
Suede – The Blue Hour
Ash – Islands
Miles Kane – Coup de Grace
Spiritualized – And Nothing Hurt
Peace – Kindness is The New Rock and Roll
Gorillaz – The Now Now
The Kooks – Let’s Go Sunshine
Slaves – Acts of Fear and Love
The Coral – Move Throught the Dawn
The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land
Gaz Coombes – World’s Strongest Man
Goat Girl – Goat Girl
Johnny Marr – Call the Comet
Dubstar – One
Tulossa: Lily Allen – My Thoughts Exactly
Posted on 19.9.2018
Lily Allenin omaelämänkerta. Saattaa olla, että tämän teoksen jälkeen mikään ei enää järkytä. Kirja ilmestyy tällä viikolla, ja ai että, miten odotan sen lukemista. Vaikka roskalehdistö nyt onkin jo ehtinyt sensaatiohakuisesti kirjaa lainailla ja ennakkoon paljastella. Halpamaista.
Sensaatioiden ja paljastusten sijaan minua kiinnostaa hyvän ystävän taakat, huolet, murheet ja onni. Itsensä etsiminen, taistelu omien monien puolien ja elämää hankaloittavien tarpeiden kanssa. Ilot, joista tuli suruja. Odotan ihmisyyttä ja inhimillisyyttä, samastumista sekä sitä, että ymmärrän asioita, joita en koskaan uskonut pystyväni ymmärtämään. Lilystä, itsestäni, ihmisistä ja elämästä ylipäänsä.
Odotan sitä, että en tuomitse, vaan tunnen myötätuntoa.
Koska yli kymmenen vuoden ystävyyden perusteella tiedän, että tämä kirja on Lilystä, mutta aika paljon myös minusta.
So, this is me. Lily Allen.I am a woman.I am a mother.I was a wife.I drink.I have taken drugs.I have loved and been let down.I am a success and a failure.I am a songwriter.I am a singer.I am all these things and more.When women share their stories, loudly and clearly and honestly, things begin to change – for the better.This is my story.
I’m strong. I can be tough. I’ve been broken. I’m opinionated. I’m a people-pleaser. I’m spoilt. I’m needy. I contradict myself. I try to do good. I want to do good. I’m impassioned. I’m observant. Most importantly, I tell the truth. And this is my story.
The Rhythm Method – Chin Up
Posted on 25.6.2018
Elämä on juuri nyt yhtä jalkapalloa. Kohtuullista siis, että saimme tänä vuonna edes yhden kelpo kisabiisin! The Rythm Methodin Englantia tukeva Chin Up on ihana! Mainio retroilu ja ysärilarppi, mainio kumarrus Englannin kisabiisihistorian suuntaan ja mainio Pet Shop Boys meets New Order -fiilistely. Sellainen good old England -tunnelma. Ja hei, biisi saa Englannin näyttämään kerrankin symppikseltä.
Niin, en todellakaan kannata Englantia, ja esimerkiksi Harry Kanen (en pysty edes lihavoimaan tuota nimeä) juhliminen olisi melkein kamalinta, mitä Arsenal-kannattaja voi tehdä. Mutta jalkapalloa ja Englantia kannatan kyllä. Fiilistelen mieluusti brittiläistä jalkapalloyhteiskuntaa ja sen ilmiöitä. Sellaista perheessä kulkevaa sydämen kannattajuutta, jalkapallon luontevaa roolia vähän kaikessa, sen merkitystä ihmisille. Arvokasta jalkapallohistoriaa ja sitä, miten jalkapallo ja kannattajuus nivoutuvat yhteen musiikin, tyylin ja pukeutumisen kanssa.
(Huliganismissa ei tietenkään ole mitään ihailtavaa.)
Ja vaikka en Englantia kannatakaan, niin jotenkin vihaan sitä näissä kisoissa vähemmän kuin aikoihin. Ystäväni totesikin, että Englanti on taas pitkästä aikaa cool. Ei uhoa, ei machoilua, vaan jotenkin vähän parempi meininkin.
Levy: Lily Allen – No Shame
Posted on 11.6.2018
Lily Allen tekee neljännellä albumillaan onnistuneen paluun. Allenin edellinen albumi, vuoden 2014 Sheezus oli kaikessa suhteessa todella överi. Sekä sen musiikillinen tuotanto, että visuaalinen ilme olivat niin ylitehtyjä, että lopputuloksesta tuli karikatyyrimäinen. Albumin lähtökohtana oli Allenin rooli ja paikka aikamme naistartistien sekä heihin kohdistuvien vaatimusten keskellä. Levy kikkaili aikamme musiikillisilla ja ulkomusiikillisilla kliseillä, mikä toimi neljä vuotta sitten.
Se oli yksi vaihe Allenin musiikillisella uralla.
Ja nyt on seuraava vaihe.
Sheezus-levyllä Allen pukeutui pop-artistiksi ja diivaksi, habitus oli muovinen. Albumi oli tungettu täyteen tavaraa. Uudella No Shame -albumilla kaikki on paljaampaa. Levy on maanläheinen, sen tuotanto on kevyttä ja ilmavaa, mikä on aivan huikea yhdistelmä Allenin lasinkirkkaan laulun kanssa. Useita kappaleita hallitsevan basson ja Allenin heleän laulun väliin on jätetty ilmaa. Kaiken kaikkiaan levyn tunnelma on lyyrinen ja utuinen, kansikuvaa myöten.
Allen ei ole oikeastaan koskaan kokenut tarvetta ahdata itseään mihinkään musiikilliseen lokeroon. Vaikka tälläkin albumilla Allenin heleääkin heleämpi ääni, tietty musiikillinen syke, kappaleiden simppeli melodisuus ja tuotannon minimalistisuus toimivat albumin biisien yhdistävänä tekijänä, ei kokonaisuutta yhdistä niinkään tietty musiikillinen genre.
Levyn kantava voima on upean Lost My Mind -biisin kaltainen kaunis laulelupop. Your Choice on rytmikäs lallattelu, Waste ja sen pop voisi olla Allenin debyytillä Smilen ja LDNin seurana. Giggsin kanssa yhteistyönä syntynyt Trigger Bang taas on elegantti brittiräppi ja moderni brittipoppi – ja levyn helmiä! Family Man on Christina Aguileran Beautifulista muistuttava balladi, Three puolestaan äidin sydämestä laulettu ja kyyneleet silmiin saava tunteilu.
Omia suosikkejani on lisäksi Higher ja My One.
Musiikillisesta monimuotoisuudesta huolimatta levy ei ole mitenkään hajanainen. Levyä yhdistävänä punaisena lankana kulkee levylle tallentunut aikuisuus ja omakohtaisuus sekä tapa, jolla albimi on tehty. Allen kertoo, kuinka kirjoitti levyn pääosin studiossaan, vapaana levy-yhtiön aikatauluista ja paineista. Aiemmalta levyltä tutut kalliit laulunkirjoitusmatkat vaihtuivat henkilökohtaiseen, studion hämärässä tapahtuvaan tutkiskeluun, minkä seurauksena syntyi levy, jolla Allen ei yritä olla mitään.
It is what I am. It’s me.
Levy on syntynyt eristyneisyydessä, pelokkuudessa ja surussa. Avioero, Allenin kotiin hyökännyt stalkkeri, ykinhuoltajuus. Lily Allen on ollut aina hyvä reflektoimaan elämäänsä, kasvaamaan musiikkinsa ja levyjensä kanssa ja kautta ihmisenä. Ja tällä levyllä se kuuluu aivan erityisesti. Levy on ollut Allenille ystävä, se kenelle hän on puhunut ja purkanut vastoinkäymisensä. No Shame on modernin laulunkirjoittajan levy.
This album is my best friend. It’s who I’ve done my talking to.
No Shame on hieno levy, koska siitä kuulee, että tällä kertaa Allen ei ole kasvanut vain ihmisenä, vaan myös artistina.
Kolme ihanaa juuri nyt
Posted on 27.1.2018
Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!
Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.
When I was young I was blameless
Playin’ with rude boys and trainers
I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger
Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.
Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans
Don’t wanna put myself in your hands
Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.
Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.
Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.
Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.
Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2
Manic Street Preacers -promokuva: Alex Lake
Elämäni levyt: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You
Posted on 30.6.2014
Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.
Ystävä: Lily Allenin toinen levy, ihastuttava It’s Not Me, It’s You
Ilmestymisvuosi: 2008
Ystävä silloin, kun: kaipaan ystävää, joka on samanaikaisesti elegantti leidi ja suorapuheinen ja haistatteleva rääväsuu.
Erityisen ihanaa: Not Fair. Napakymppi. Ja loistelias esimerkki siitä, kuinka levyllä ei ole tyydytty helppoon ja ilmiselvään, vaan on ajateltu tavanomaisuutta pidemmälle. Toisenlainen sovitus olisi voinut tehdä kappaleesta tylsän peruspopin, mutta ai että. Kantrimaiseman ja huonon rakastajan yhdistelmä on jotenkin niin nokkela.
Ehkäpä yksi nerokkaimmista poppikappaleista ikinä!
It’s Not Me, It’s You on levyllinen helppoa poppia, jota ei kuitenkaan ole toteutettu helpoimman kautta. Jos jotain Lily Allen tiimeineen osaa, niin höpsön, viimeistellyn, harkitun ja tuotetun popin tekemisen uskottavasti, kera särmän, tyylin ja omaleimaisuuden.
Tämä kakkoslevy osoittaa sen, ettei Lily Allen tarvitse genrejä määritelmäkseen. It’s Not Me, It’s You -levyllä on toki liikahdettu debyytin rouheista alakulttuurivaikutteista ja tyttömäisestä hassuttelusta kohti kypsyyttä ja noh, valtavirtaa. Mutta mielestäni olisi todella mielikuvituksetonta puhua levyn tai artistin kohdalla mistään tavanomaisesta listapopista. Sanon tämän aina, kun kirjoitan jotain Lily Allenista: kuunnellessani Lily Allenia en itse asiassa kuuntele musiikkia. Vaan Lily Allenia. Ja niin kannattaisi kaikkien muidenkin tehdä.
Kun debyyttilevy Alright, Still ilmestyi, mietin, että ihanat modernit ska-vaikutteet ja ihana tyttö, joka laulaa elämästä. Tämän kakkoslevyn ilmestyttyä mietin, että ihana tyttö, joka laulaa minun elämästä.
She’s got an alright job but it’s not a career
Whenever she thinks about it, it brings her to tears
’Cause all she wants is a boyfriend, she gets one night stands
She’s thinking how did I get here, I’m doing all that I can
Elämänmakuisten, omaelämänkerrallisten ja rehellisten lyriikoiden lisäksi levystä tekee luottoystävän se, että se on yksinkertaisesti äärimmäisen miellyttävä kuunnella, aina kiva laittaa soimaan. Oletko nähnyt levyn kannen? Albumi kuulostaa juuri siltä, miltä sen kansikuvitus näyttää. Viehkolta, elegantilta, vähän vaalenapunaiselta, tyttömäiseltä, harkitulta. Mutta kuitenkin siltä, että jotain on aseteltu vähän vinksalleen.
Siinä missä Alright, Still -debytti on hiomaton timantti, on tämä kakkoslevy sitten se hiottu timantti. Viimeistelty ja harkittu, muttei sliipatuu ja sieluton. Allenin kirkas, heleä ja samalla pehmeä ääni yhdistettynä näppäriin kappaleisiin ja hurmaavaan aksenttiin synnyttää yksinkertaisesti vastustamattoman kokonaisuuden.
Lily Allen esiintyy Ruisrcokissa lauantaina 5.7.2014.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 