Ian Brown – First World Problems

Merkittävin kuluvan viikon tapahtumista oli tietystikin Ian Brownin paluu. Yhdeksän vuoden odotus päättyi torstaina tähän First World Porblems kappaleeseen. Ripples-nimeä kantava albumi ilmestyy maaliskussa, kymmenen vuotta edellisen My Way -kokopitkän jälkeen.

En varmasti ole ainoa, jolla on ollut ikävä soolo-Ian Brownia, vaikka välissä on saatu vähän uutta The Stone Rosesiakin. Minua kuitenkin kiinnostaa huomattavasti enemmän Ian Brownin uusi soolomateriaali kuin The Stone Rosesin uudet jutut.

Tykkään biisistä tooooooosi paljon. Vaikka olenkin löytänyt Ian Brownin jokaiselta levyltä ja jokaisesta visiosta tykättävää, niin kyllä tämä kuulostaa aivan erityisen paljon minulta. Yllätyin biisin letkeydestä, keveydestä ja ilmavuudesta. Brownin tuotannosta kun löytyy paljon sellaista kovaa ja aggressiivista soundia. Tykkään biisin Primal Scream -fiiliksistä ja liki Loaded-mielikuvista. Tykkään Manchesteriä soivasta rytmistä sekä siitä, miten letkeys tuo mieleen suuresti ihailemani Steve Masonin. Minusta on myös jotenkin hurjan hienoa, että Brown on tehnyt kappaleen yhdessä poikiensa Caseyn ja Frankien kanssa. He myös soittavat tällä sekä usealla muulla tulevan albumin kappaleella.

Minusta Ian Brown tekee freesin ja itsensä kuuloisen paluun. Maaliskuu alkoi kiinnostaa just huomattavasti enemmän.

Steve Mason – Stars Around My Heart (ja vähän artistin ylistystä)

Steve Masonin uusi kappale on aina ilonaihe. Lisäksi se pistää taas miettimään, että miten ikinä pystyn sanallistamaan Masonin hienouden niin, että koko maailma sen tajuaisi.

Yritän.

The Beta Bandista soolouralle siirtymisen jälkeen skotlantilainen Mason on julkaissut omalla nimellään kolme soololevyä. Ensi tammikuussa ilmestyvä About The Light on siis artistin neljäs.

Mason on onnistunut luomaan soolouransa aikana itselleen vahvan artisti-identiteetin. Ensinnäkin Masonin musiikillinen ydin on helppo kuulla ja tunnistaa. Kaiken tekemisen perustana on samat ydinelementit, joita hän kierrättää ja soveltaa taitavasti. On vihaisenakin pehmeä lauluääni, herkkä tulkinta, elegantti svengi, omintakeinen rytmikkyys, heleys ja modernit gospel-vaikutteet. Näiden päälle Mason rakentaa jokaisella albumilla jotain vähän uutta. Kakkoslevy oli vähän anarkistinen ja vihainen konseptialbumi, viimeisin taas baggy-rytmejä hyödyntä pop-levy. Tälle uudelle kappaleelle on tuotu torvet ja taas uudenlainen tulkinta svengistä ja rytmistä. Mason osaa uudistua tyylillä, luopumatta ydinminästään. Tekemisestä jää olo, että kaikki kumpuaa jostain aidosta tarpeesta, muusikkoudesta. Että mikään mitä hän tekee, ei ole tekemällä tehtyä tai väkisin rakennettua.

Lyriikoiden tasolla Masonia ovat yhtälailla omakohtaiset surut ja kivut kuin yhteiskunnallinen vaihtoehtoisuuskin. Teksteissä on elettyä elämää ja tunteita, ei vain sanoja. Hahmona ja tekijänä Mason on tinkimätön ja periaatteellinen tekijä, vilpitön. Sellainen tyyppi, jota on helppo arvostaa maailmassa, jossa liki kaikki on myytävänä.

Yksinkertaisesti Masonin hienous piilee varmaankin siinä, että hän osaa tehdä pop-musiikista taidetta. Hänen yllään leijuu artistin aura. Joku sellainen muusikkous, näkemyksellisyys ja osaaminen, joka herättää suurta arvostusta ja kunnioitusta. Ja tuollainen aura ei ole mitenkään itsestäänselvä juttu. Itse asiassa olen päätynyt viime aikoina siihen tulokseen, että esimerkiksi Noel Gallagherilta sellainen puuttuu. En keksi mitään muuta syytä sille, miksi sinänsä hyvän tekijän soololevyistä jää kerta toisensa jälkeen puuttumaan se viimeisin taianomaisuus. Joku selittämättömän ja käsittämättömän hyvä juttu.

Mutta Steve Masonin taianomaisuus, se tekee minut jatkuvasti onnelliseksi, ehkä sinutkin.

Soittolista: heinäkuu 2018

Kuukausittaiselta soittolistalta löytyy nyt taas viime aikoijen uudet julkaisut. Tällä kertaa listalla on mm. uusi ihana Miles Kane, joka on juuri sitä vähän retro-rockahtavaa Kanea, josta tykkään. Kiva biisi. Lisäksi listalla on vähän Suedea, Paul Welleriä, Paul McCartneya, Slavesia, uutta Death Cab For Cutieta ja tietty uusi Dubstar. On myös uusi kappale The 1975 -yhtyeeltä sekä aivan erityisen kiinnostava uusi bändi Gently Tender. Tai no, uusi ja uusi. Yhtye kun on kuopatun Palma Violetsin tuhkista koottu kokoonpano, ja ainakin tämä ensimmäinen single voisi olla kummalla tahansa Palma-levyistä.

Periaatteessa listan kappaleet ovat kivan musiikillisen kaaren muodostavassa järjestyksessä, mutta anna shufflen soida, jos siltä tuntuu. Listaan pääset kuvasta. 

Gorillaz – The Now Now

Gorillaz päätti julkaista uuden albumin pikavauhdilla edellisen Humanz-levynsä perään. Joissain tapauksissa tällainen julkaisutahti voisi pelottaa, mutta tällä kertaa nopeus on kyllä hyvä juttu. Ainakin jos se on syy sille, miksi Gorillaz on päätynyt palaamaan yksinkertaisiin perusasioihin. Levyn kappaleet ovat syntyneet kokoonpanon Amerikan kiertueella, ja suurin osa sen demoista on äänitetty hotelleissa (siitä kappaleiden nimet). Tuotanto on varmaankin ollut pikaista. Ehkä tästä syystä albumilla keskiössä ei ole niinkään jännät tuotannolliset ratkaisut tai uusia ulottuvuuksia tuovat vierailijat, vaan biisinkirjoitus, melodisuus ja pop-kertsit.

Niin kuin levyn kansikuva jo kertoo, on levyllä pääosassa 2-D. Ihanaa! Rakastan Damon Albarnin ääntä, joten ratkaisu pitää vierailijat minimissä ja antaa 2-D:n käytännössä laulaa koko levy läpi, on täydellinen. Edelliseen, läpi pakattuun ja vierailijoita pursuavaan albumiin verrattuna The Now Now on simppeli, kevyt, kaunis ja herkkä. Vähemmän räp ja enemmän pop. Esimerkiksi Humility ei ole vain ihana kesäbiisi, vaan jotenkin juuri se Gorillaz, mikä minuun tekee aina vaikutuksen.

Minusta Gorillaz on parhaimmillaan sellaisena vähän herkkänä ja melodisena, runsaasti Albarnin vähän utuisesti laulettuja melodioita sisältävänä. Pikkuisen laiskasti tanssittavana ja jammailevana. Olennaista on myös paksupaksu basso, joku pieni räppiosio ja joku pieni soul – siinäpä se. Tässä mielessä The Now Now hipoo täydellisyyttä. Erityisesti levyn alkupuolisko on upeaa, minulle klassista Gorillaz-tykitystä – kuuntele vaikka ihana tanssibiisi TranzHollywood (Snoop Doggin vierailu) tai Kansas, missä Albarnin laulu duetoi aivan super viehättävästi basson kanssa! Ekan puolen päättävä Idaho taas on täydellinen Albarn-herkistely. Toisella puoliskolla minun suosikkibiisi on varmaankin kaunis Magic City, levyn useista tunnelmapop-kappaleista ehkä ihanin.

Tämän levyn jälkeen Humanz alkaa tuntua minulle vähän välilevyltä. The Now Now vain vie minut niin vahvasti sen Gorillazin seuraan, josta vaikka upeimmalla Plastic Beachillä tai klassisella debyytillä olen nauttinut.

Lily Allen – Trigger Bang (feat. Giggs)

Ehkä muistat, että olen julistanut Lily Allenin suureksi tyttöidolikseni. Lilyn edellisestä levystä on jo kolme vuotta, joten voit uskoa, että on ollut ikävä! Onneksi hän tuli tänään takaisin.

Lily Allenin ura on ollut jänskä. Vaikka levyjä on ilmestynyt 11 vuoden uran aikana vasta kolme, tuntuu, että hän on ehtinyt tehdä – ja sanoa – vaikka ja mitä. Allenin tuotannon musiikillinen kirjo ulottuukin kattamaan liki kaiken mahdollisen pop-musiikin. Mistään hömelöstä sekasotkusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan kaikkea naisen tekemistä yhdistää tietty lilymäisyys. Harkitut ratkaisut, heleä lauluääni, viehättävä aksentti, nasevuus ja rohkeus. Allenin vau-efekti syntyy koukuttavista kappaleista, näppäristä sovituksista ja nokkelista sanoituksista. Pienestä pilkkeestä silmäkulmasta tai muusta heittäytymisestä.

Höpönlöpö-popin sijaan lopputulos päätyy kuulostamaan aina astetta särmikkäämmältä ja katu-uskottavammalta. Ajatellulta.

Tähän Trigger Bang -kappaleelle Allen on kutsunut vieraaksi räppäri Giggsin. Täydellinen ja super cool pari, huudahdan sen melko minimaalisen räppitietämykseni pohjalta, mikä minulla on.

Ja jälleen lopputulos on aivan helmi.

 

Jotain uutta: Vida

Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä  uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.

Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.

Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.

Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.

Vuoden 2016 Masquerade-ep:n oasismainen nimibiisi ja When I Call ovat myös hienoja.

Steve Mason – Meet The Humans

Skotlantilaisen Steve Masonin kolmas soololevy Meet The Humans on mahdollisesti vuoden 2016 paras albumi. Se on niin hyvä, ettei aiemmin talvella hullaantuneena ihastelemani Planet Sizes -sinkku ole edes levyn paras kappale.

Meet The Humans on todella tunnistettavaa Masonia, mutta toisaalta se myös poikkeaa edeltäjistään. Levy on Masonille ominaisesti näkemyksellinen, musikaalinen, kekseliäs ja rytmikäs, jopa niin rytmikäs, että se assosioituu baggyyn ja toisaalta artistin The Beta Band -yhtyeen kultti-indieen (esim. kappale Alive). Erityisesti levyn alkupuolella rytmikkyys on kevyempää ja heleämpää kuin vaikkapa vuoden 2013 Monkey Minds In The Devil’s Time -levyllä, joka oli paikoin aika uhmakaskin. Meet The Humansia voisikin kutsua vaikkapa yhdeksi kivoimmaksi tanssi-indiealbumiksi aikoihin – kuuntele vaikka aloitusraita Water Bored, Alive, Planet Sizes ja päätösraita Words In My Head ja ihastu.

Monkey Mindsin yhteiskuntakritiikistä, kokeilevuudesta ja konseptilevymäisestä teosmaisuudesta Mason onkin nyt liikkunut kohti helpompaa ja suoraviivaisempaa poppia: Meet The Humans on hyvällä tavalla helposti lähestyttävä ja ehkä siksi Masonin albumeista se, joka suuren yleisön on helpoin ottaa haltuun.

Sen lisäksi, että Masonin rytmi- ja melodiataju ovat jälleen kerran ilmiömäisiä, on miehen uuniikki lauluääni tietysti täyttä kultaa. Masonilla on taipumus saada kaikki, ihan kaikki kuulostamaan lempeältä, herkältä ja kuulaalta.

Mutta vaikka albumin tunnelma onkin pääosin kirkas, valoisa ja onnellinen, on levylle rakentunut tyylikäs kaari: alkun kepeyttä seuraa levyn keskivaiheilla ikävä ja haikeus, kunnes loppua kohden tunnelma taas raikastuu ja rytmi käynnistyy. Levyn hienous ei kuitenkaan missään vaiheessa rakoile. Albumi toimiikin sekä yksittäisinä popkappaleina että tyylikkäänä kokonaisuutena.

Ehkä tässä onkin syy sille, miksi Meet The Humans on niin upea: Steve Masonilla on taito tehdä, hyvin kaikki se, mitä hän tekee. Harva artisti on samalla tavallaan parhaimmillaan kaikessa. Jokaisessa kappaleessa, jokaisessa sävellyksessä, yksityiskohdissa, kokonaisuuksissa, jokaisessa yrityksessä välittää joku tunne.

Omat suosikkikappaleet levyltä: Water Bored, Run Away, Hardly Go Through, Alright, To A Door, Planet Sizes

Steve Mason – Planet Sizes

Hyvää alkanutta vuotta! Tänään on ollut helppo uskoa, että siitä tulee hieno. Steve Mason – suosikkimieheni (yksi heistä) ja yksi aikamme hienoimmista musiikillisista visionääreistä  – nimittäin paljasti uuden kappaleensa, helmikuussa ilmestyvän kolmannen sooloalbuminsa ensisinkun.

Ja muistutti minua siitä, että ihanuudella ei ole ylärajaa.

Tuo ääni, tuo dramaattisen säkeistön rikkova kirkas, raikas ja rytmikäs kertosäe. Poljento. Tuo liplattava kitara. Kappaleen vaivaton musikaalisuus ylipäänsä. Ihanuudella ei ole ylärajaa.

Olkoon se vaikka vuoden 2016 kantava ajatus.

Meet The Humans -albumi ilmastyy 26.2. Blogin aiemmat Steve Mason -aiheiset tekstit löytyvät täältä.

Volter – 1995

Siitä on kulunut jo hyvä tovi, kun tamperelainen Volter julkaisi viimeksi jotain. Vuonna 2012 No Return -debyytillä visio oli ilmiselvän retro, 60-lukulainen. Psykedelisiä urkuja ja kitaroita, vähän stemmalaulua ja sellaista. Äänimaailmaa, joka tuo klassikoiden lisäksi mieleen muutaman suosikkiretroilijani: The Moonsin, Miles Kanen, The Coralin ja paikoin vähän ehkä jopa The Last Shadow Puppetsin. Albumi löytyy Spotifysta, kuuntele ainakin hurmaava päätösraita Reaching For The Satellites, paheellinen Dance With Me ja The Coral -henkiset Sunset Blvd ja Ghost Town. Tykkään myös There’s No-One I Really Do Love -dueton klassikoita ihastelevasta kertosäkeestä.

Tällä uudella, elokuussa julkaistulla singlellään Volter ei sitten olekaan enää 60-luvulla, vaan no, 90-luvulla. Tarkemmin sanottuna melko lähellä Manchesteriä.

Ensireaktioni olikin tyyliä ”No nyt!”. Biisin sanoma? 1995 asiat oli paremmin.

The Beta Band – Los Amigos del Beta Bandidos EP

Sain eilen ystävältä lahjaksi tämän The Beta Bandin Los Amigos del Beta Bandidos -ep:n. Lahjomisen syy ei ollut sen juhlallisempi kuin että neljän biisin ep oli ollut Stupidossa myynnissä alerykäyksestä johtuen suorastaan hupaisan halpaan hintaan.

Tai oli syy toki myös se, että rakastan Steve Masonia, The Beta Bandilla tai ilman.

Ennen ensimmäistä studioalbumiaan The Beta Band julkaisi kolme sittemmin kulttiklassikoksi noussutta ep:tä. Vuonne 1997 ilmestyi Champion Versions (sisältää mm. Dry The Rain -kappaleen) ja vuonna 1998 The Patty Patty Sound sekä juuri tämä Los Amigos del Beta Bandidos. Ep:t julkaistiin alunperin ainoastaan rajoitettuina vinyyliversioina, mistä syystä niistä tuli himottua kulttikamaa.

Vuonna 1998 ep:t koottiin yhteen The Three E.P.’s -kokoelmaksi, vuoden 2013 Record Store Dayna niistä sitten julkaistiin uudet yksittäiset vinyyliversiot, minkämoinen tämä minunkin uusi ystäväni on.

Levy toimii tänään erityisen hyvin siitä syystä, että on sunnuntai. Ja onnistuneen sunnuntain yksi piirre on se, että se tuo mukanaan uuden jumituskappaleen. Sellaisen, joka yhtäkkiä vie mennessään, tuo viikonlopun viimeisiksi tunneiksi muuta ajateltavaa. Sellaista, joka kiehtoo niin paljon, ettei maanantaita pelkäävä malta pelätä, kuunnella vain.

Needles In My Eyes on kiistatta yksi yhtyeen hienoimmista hetkistä.

It seems, it seems that I can’t shake those memories

Ruisrock veti hiljaiseksi.

Vai mistä lie johtuu, ettei blogiin ole riittänyt sanottavaa.

No, puhekyvystä en tiedä, eiköhän se palaa pätkittäin. Mutta sen kyllä tiedän, että pieni palanen kuuloaistia jäi Ruissaloon, Lily Allenin keikalle – ai sentään, mitkä soundit!

Siinä vaiheessa, kun alkoi tuntua siltä, että rintakehä rusahtaa ulos ihan just, oli pakko tunkea Nessua korviin. Jep – rokkifestareilla liki eturiveillä eikä korvatulppia. Amateurs! Amateurs! huudahtaisi eräskin Ian Brown .

lily1

Mutta siinä on Lily, aivan ihanana. Ja kyllä, keikka oli todella vaikuttava – ei vain mahtisoundinen.

Kappalevalintoina kuultiin suunnilleen kaikki hitit ja sinkkubiisit, mutta myös ylläreitä. Biisejä, joita en ole itse pitänyt erityisinä, ainakaan ennen keikkaa. Moni kappale kuulosti lopulta livenä bändin kanssa reilusti kiinnostavammalta kuin levyllä. Niin kuin vaikka tämä viimeisin videokappale, URL Badman.

Muutenkin tällä keikalla oli vain positiivista se, että tekemisestä oli tehty levyjen lopputuloksesta poikkeavan kuuloista. Vanhempien levyjen hitit integroitiin viimeisimmän levyn tunnelmaan, kun debyytin skapoppi ja kakkoslevyn kantripoppi vaihdettiin välillä lennosta syntikkapoppiin tai ronskiin dubsteppiin.

Ja vaikka ei tullut Chinesea, tuli Littlest Thing ja sen mukana tulevat höppänät liikutuksen tunteet.

Lily Allenissa pidän kyllä erityisen paljon siitä, että vaikka kyseessä on popartisti, ei häntä katsellessa tarvitse seurata mtään hömelöä popshow’ta, vaan tuntuu kuin katsoisi keikkaa. Tanssirutiinien sijaan laulajatar keskittyy bändin seurassa laulamiseen ja mutkattomaan lavalla olemiseen. Jopa ne areenalla pariin otteeseen pistäytyneet tanssijat ovat jotenkin todella epäpopdiivamainen lisä. Ennemminkin sellainen sopivan hupaisa ja modernille tanssityttökulttuurille naurahteleva.

Lily Allenista inspiroituminen oli minulle jälleen sellainen aika kokonaisvaltainen kokemus. Haluaisin vain olla yhtä ihana! Taitava, sopivan kaheli, mutta silti jotenkin täysin uskottava. Rohkea, suorapuheinen ja muista sopivasti piittaamaton. Pieni ja sievä. Näyttää hyvältä punaisessa pvc-hameessa. Sanokaa nyt, hyvät ihmiset, että teidän muidenkin keikkakokemukset ovat tätä tasoa!

IMG_20140706_132504

IMG_20140712_163942

Ja tämä viimeisen kuvan popjumalatar ei muuten ole Lily Allen, hän on meikä!

Me and him have a thing that’s rare

Ei ehkä ihan kappaleen ensihetkiä kuunnellessa uskoisi, mutta Lily Allenin L8 CMMR on ihastuttavin rakkauslaulu hetkeen. Jos olisin Lilyn aviomies, huokailisin onnellisena ja ylpeänä kappaleen kuullessani.

Muutenkin on kyllä sanottava, että Lily Allenin uudella Sheezus-albumilla on hetkensä. Toki albumin musiikillinen sekamelska saa välillä pään pyörälle, mutta ei musiikkityyleillä ole minulle Lilyn kohdalla mitään merkitystä. Niin, kuten aiemmin jo totesin, en oikeastaan Lily Allenia kuunnellessa kuuntele musiikkia, vaan Lily Allenia. Asennetyyppiä. Pidän siitä, että Lily Allenin kohdalla lopputulos on aina viehättävän, särmikkään ja uskottavan kuuloinen.

Sheezus yllättää lopulta seesteisyydellään ja eleganttiudellaan, vaikka lyyrisesti ollaankin Lilymäisen itseironisia, arkirealistisia, piikitteleviä ja suorapuheisia. Toisaalta, tuolla maailman heleimmällä lauluäänellä ja viehkolla aksentilla tulkittuna lopputulos lienee aina elegantti ja ihastuttava.

Hehkeimmin Sheezus toimii mielestäni rauhallisimpina hetkinään. Muutaman vähemmän kiinnostavan kappaleen (vaikkapa mitäänsanomattomat Insincerely Yours, As Long As I Get You, Silver Spoon) joukkoon mahtuu huikeita helmiä, kuten Take My Place ja tämä aivan erityisen nätti Our Time.

Jollain oudolla tavalla olen ihastunut myös nimibiisin ja URL Badman –kappaleen lyriikoiden nokkeluuteen sekä aluksi isosti ärsyttäneeseen Life For Me -ilotteluun, josta veikaan kesähittiä. Ja 12 pistettä menee tietenkin lopun Keane-coverille.