Alkuvuoden levylöytöjä

StarsailorSilence is Easy, 2003

Wiganilaisen post britpop -yhtyeen kakkoslevy löytyi Kampin Rolling Recordsista fiksuun hintaan. Sain levystä vinkin tutulta – kiva, että ihmiset tietää, mistä tykkään!

Minulle Starsailorin kaksi ensimmäistä levyä ovat klassikoita, debyyttilevy Love is Here löytyikin jo hyllystä vinyyliversionakin, joten tämän löydön jälkeen Starsailorin tärkeimmät on vinylipinoon löydetty.

Starsailorissa on ihanaa omintakeisuutta. Soitto on musikaalista, paikoin upean jylhäää, paikoi herkkää. Rakastan vahvoja koskettimia ja James Walshin persoonallista lauluääntä (ja ihanaa tukkaa). Levyn yhtenä tuottajana toiminut Phil Spector kohtasi albumin aikoihin murhasyytöksen. Hänet tomittiin myöhemmin. Spectorin tuotantoa kuullaan ainakin Silence is Easy – ja White Dove -kappaleilla.

Northern Uproar Northern Uproar, 1996

Myös tämä ysäriaarre löytyi Kampin Rolling Recordsista. Vuonna 1996 ilmestynyt brittipoppi-albumi kustansi höpsöt 15 euroa.

Levy sisältää muutaman kerrassaan mainion kappaleen. From A Window ja Livin’ It Up sekä niiden punkahtava powerpoppi, lädiballadi Town sekä Rollercoaster – siinäpä muutama pikkuhitti yhtyeeltä. Albumin nuoruutta ja 90-lukua huokuva energia on somaa.

Manicsien James Dean Bradfield on muuten ollut mukana tuottamassa levyn viittä kappaletta. Ehkä häntä on kiittäminen Townin Manics-jousista.

Ash1977, 1996

Ikinuoren klassikkoyhtyeen ikinuori klassikko löytyi Levykauppa Äxästä. Brittipop-kaanonin avainlevy ja oma ikisuosikki oli tietysti merkittävä löytö, aarre suorastaan! Levy, joka näyttää – ja tuoksuu – 90-luvulta. Kiitos sille tyypille, joka luopui tästä. Hinnakkain käytetty levy, minkä olen ostanut, mutta tietysti kaikkien pyydettyjen kymppien arvoinen lisä brittipoppikokoelmaani.

Voi millenium

Millaisia musiikkimuistoja sinulle tulee mieleen sanasta millenium?

Minulle tulee Kemopetrol ja Laura Närhen punaiset nahkahousut. Eli toisin sanoen: Millenium, sinua ei ole ikävä.

Olin vuosituhannen vaihtuessa 17-vuotias ja löytänyt brittipopin vasta muutama vuosi aiemmin. Siksi olikin kamalaa seurata, miten brittipopin viimeisetkin soinnut hiljenivät ja aikamme hienoin ilmiö ja elämäntyyli siirtyi valtavirrasta marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun olin vihdoin täysi-ikäinen ja tervetullut rokkikeikoille, niitä just oikeita keikkoja ei enää oikein ollut. Varsinkaan Lapissa.

Vuosituhannen vaihde – ja pari kolme vuotta siinä ympärillä – oli brittipopparille melko raskasta ja yksinäistä aikaa. Onneksi vuoteen 2002 tultaessa saimme jo ensimmäisen britpop revivalin, kiitos The Libertinesin ja kumppaneiden.

Mitä musiikkimuistoja brittipoppari sitten vuodesta 2000 voisi vaalia? Tässä siirtymä- ja välivaiheen olennaisimmat levyt. Kun tätä listaa katsoo, todella huomaa, miten överistä ja itsevarmasta brittipopista siirryttiin vähän herkemmän, tunteikkaamman ja melankolisemman kitarapop-ihanteen äärelle.

Come InsideFearless. Kotimaisen brittipop-ylpeyden toinen albumi on debyyttiä herkempi ja maalailevampi levy. Istuu hyvin ajankuvaan ja brittipopin jälkeiseen maisemaan. Elämäni kuunnelluimpia albumeita, löytyy Spotifysta.

Idlewild100 Broken Windows. Skottiyhtyeen toinen täyspitkä levy ja helpot viisi tähteä. Tällä levyllä Idlewild muutti tekemistään punkista vähän enemmän lyyrisen kitarapopin suuntaan. Laulunkirjoituksellisesti tajunnanräjäyttävä albumi

Richard AshcroftAlone With Everybody. Parhaita keulahahmojen soololevyjä ikinä. Levyn rakkaudellinen, orkestraalinen, syvällinen ja tunteikas tunnelma sopivat ajan kitarapopkäsitykseen hienosti.

EmbraceDrawn From Memory. Brittirokkareiden toinen albumi ja milleniumin brittipopein asia. Embrace kärsi valtavasti siitä, että hurmos brittipopin ympärillä hiipui juuri, kun he saivat hommansa käyntiin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että yhtye halusi olla olemassa ja uskalsi tehdä brittipoppiaan, vaikka ketään ei enää kiinnostanut. Balsamia haavoille.

Badly Drawn BoyThe Hour Of Bewilderbeast. Post-britpop -klassikko ja hieno esimerkki lempeästä ja herkästä vastareaktiosta brittipopin hedonismille ja överiydelle.

ColdplayParachutes. Katso edellinen. Suuri pieni levy, tätä Coldplayta rakastin.

OasisStanding On The Shoulder Of The Giants plus Familiar to Millions. Oasis 2.0 eli ehkä konkreettisin merkki siitä, että brittipop todella oli tehty ja eletty. Siltikin: Typeriä ne, jotka tässä vaiheessa hylkäsivät Oasiksen.

DovesLost Souls. Jälleen kerran hieno post-britpop-teos. Musiikillisesti brittipoppia huomattavasti kunnianhimoisempaa, musikaalisempaa ja monipuolisempaa tekemistä. Monen hienon Manchester-ominaisuuden sekametelisoppa.

Kuva: Unsplash, Anna Pascale.

Perjantaibiisi: Stereophonics – More Life in a Tramps Vest

Stereophonicsin soma debyytti täyttää juuri nyt tänään 20 vuotta! Koska viimeiset vuodet on saatu päivitellä näitä jatkuvia pyöreitä, turha varmaan enää ihmetellä ajan kulkua.

(20 vuotta!!!)

Vaikka Stereophonics ei mikään suuri rakkauteni ole koskaan ollutkaan, vaan ennemminkin sellainen harmiton tuttu, niin kyllä yhtyeeltä muutamakin levy ja useampi kappale jonkinlaiseen kaanoniin kuuluu. Post-brittipopin olennaisia.

Ja muuten, sen lisäksi, että saamme juhlia vuonna 1997 ilmestyneen Word Gets Around -levyn parikymppisiä, voi walesiläisyhtyettä fiilistellä myös kuuntelemalla ihan uutta musiikkia. Brit rock survivors, sanoisin.

Ai niin, minulla liittyy yhtyeeseen hauska muisto yläasteelta, 7. luokalta, eli siis nimenomaan vuodelta 1997. Koulussamme oli vierailulla walesiläisiä opettajia, jotka pitivät meille englannin tuntia. Jossain vaiheessa saimme kysyä heiltä kysymyksiä. Ystäväni Reetta taisi olla lopulta ainoa, joka uskalsi avata suunsa englanniksi. Suurena Manic Street Preachers -fanina hän kysyi herroilta, onko mitään muita walesiläisiä yhtyeitä, joista kannattaisi kiinnostua.

No, herrat tietysti kertoivat uudesta lupaavasta ja kiinnostavasta yhtyeestä nimeltä Stereophonics.

Näin niitä yhtyeitä löydettiin aikana ennen internettiä!

Ps. Tämä Jools Holland -live on yksi suosikeistani!

Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals

2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?

Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.

Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?

Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.

Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.

Vuonna 2016: Travis – Everything At Once

Kun Travisin The Man Who vuonna 1999 ilmestyi, mykistyin. Mykistyn yhä edelleen, kun kuuntelen levyä. Kun Travisin The Invisible Band vuonna 2001 ilmestyi, mykistyin taas.

Siinäpä kaksi albumimuotoista taideteosta.

Travisin merkitys sille, että maailma vielä brittipop-huuman hiivuttuakin ihannoi kitaramusiikkia, oli suuri. Yhtyeen hissutteleva ja pehmeä pop-näkemys kiteyttää sen, mitä vuosituhannen vaihteen post-brittipop parhaimmillaan oli.

Useimpien näkemysten mukaan yhtye ei enää toipunut vuonna 2003 ilmestyneen 12 Memories -albumin saamasta väheksynnästä. Ei levy tietystikään mikään The Man Who ole, mutta sisältää kuitenkin yhden yhtyeen kauneimmista kappaleista. Yhtyeen huonontumisen sijaan ongelma oli ehkä ennemminkin siinä, että pop-käsitys muuttui taas astetta ronskimmaksi. Tuli The Libertinesit ja Razorlightit ja sellaiset. Taika Travisin ympäriltä vain katosi.

Nyt, vuonna 2016 Travis julkaisee kahdeksannen studiolevynsä. Useimmille yhtye on varmaankin ollut kuollut jo vuosikausia. Tavallaan ymmärrän kiusauksen pitää tällaista yhtyettä mitäänsanomattomana, etenkin näinä aikoina, kun pitäisi säväyttäa ja olla muutenkin mykistävä taikka shokeerava. Itse olen kuitenkin tykännyt kaikista yhtyeen myöhemmistäkin albumeista, lukuunottamatta vuoden 2008 Ode to J. Smith -levyä. Yhtyeen edellisestä, pari vuotta sitten ilmestyneestä Where You Standistä pidin aivan erityisen paljon.

Sen vuodet Travisin seurassa ovat minulle opettaneet, että yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan melankolisena, sievänä, melodisena, sympaattisena, sellaisena hyvällä tavalla tavanomaisena. Aina kun yhtye on yrittänyt muuttua erilaisemmaksi, se on epäonnistunut.  Siksipä viime vuoden lopulla julkaistu tulevan levyn Everything At Once -kappale säikäyttää – se ei ole hyvä, eikä se ole se Travis, joka yhtyeen minun mielestäni pitäisi uskaltaa olla. Vaikka maailma ei sitä arvostaisikaan.

Hyh.

Onneksi tämä viime viikolla julkaistu 3 Miles High -on turvallisempi, travismäisempi. Jos huhtikuussa ilmastyvä Everything At Once -albumi on enemmän tätä, en ehkä pety niin paljon.

Le vintage: What’s a Wonderwall anyway?

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä teksti on julkaistu alun perin reilu kaksi vuotta sitten,  19.9.2013. Tervetuloa haikeus, harmaus ja herkistely. Syksy.

* * *

Oletko koskaan nähnyt sitä veikeää videopätkää, jossa Liam Gallagheria pyydetään mainitsemaan kymmenen asiaa, joista hän ei pidä? Ja vastauksena on pienen tuumailun jälkeen ”I hate Man United ten times”.

No, tähän kohtaan sopisi heittää, että ”I like Wonderwall two times”.

Tai siis oikeastaan pidän Oasiksen Wonderwallista JA Travisin Writing To Reach You -kappaleesta. Mutta. Travisin Fran Healyn sanoin ”You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa”. Ohoh!

Niin, kuten tiedetään, on Writing To Reach You tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; Travis on muuttanut omaan sävellykseensä ainoastaan rytmin ja melodian. Ihailtavan kätevää biisinkirjoittamista yhtyeeltä, ja tuskinpa kuulijaakaan tällainen kustannustehokas lainailu haittaa. Saatiin sentään kaksi klassikkoa yhden hinnalla.

Ja sitä paitsi: what’s a Wonderwall anyway?, kuten kappaleessa kysytään.

Vaikka Travisin The Man Who -albumi julkaistiin aikoinaan (1999) keväällä, on se minulle ennen kaikkea syyslevy. Tai jopa talvi-. Levyn synnyttämät assosiaatiot sekä sen estetiikka kansilehdistä aina kappaleiden inspiroimaan videotaiteeseen vain jotenkin huokuvat harmautta, sadetta, surumielisyyttä – jonkin vehreän ja kepeän katoamista. Levyn seesteinen tunnelma rauhoittaa levottomasti ja lujaa eletyn kesän jälkeen.

Samasta syystä levy on myös mitä suurimmissa määrin vuoden 1999 levy: vuosia jatkuneiden kepeiden, levottomien ja värikkäiden brittipopbileiden jälkeen kansa oli valmis kohtaamaan arkisen harmaan. Rauhoittumaan ja täyttämään päänsä kokaiinin ja hedonismin sijaan aistikkaalla kitarapopilla.

Ja tämä kappale tässä näin on ehkä koko tämän postbritpop-ajan herkistelygenren kaunein tuotos.

Otsikko Travis – Writing to Reach You
Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue

Timanttihetkiä: Idlewild – I’m a Message

Timanttihetkiä, eli kappaleiden yksittäisiä kohtia, sekunteja, joilla on timanttinen vaikutus.

Mikäli olet lukenut blogiani pidempään, esimerkiksi I’mhappytobeheretonight-version aikohin, tiedät, mikä merkitys skotlantilaisella Idlewildilla on ollut musiikkiminäni muotoutumisessa.

Tiedät myös, että, kun Roddy laulaa, laulaa hän juuri minulle. Tuosta oivalluksesta saan kiittää Soundin Mikko Meriläistä, joka aikoinaan järjesti minut ja Idlewildin yhteen, Pellon kirjaston musiikkiosastolla. Näillä sanoilla:

”Suurin lämmöntuottaja on Roddy Woomblen pehmeä lauluääni, joka huutaessaankin kuulostaa siltä kuin Roddy rakastaisi juuri minua”

Tuon levyarvostelun luettuani aavistelin, että tuossa voisi olla minun yhtyeeni. Ja olihan siinä. Ja alusta asti oli selvää, ettei Idlewildissa ole kyse vain siitä, että Roddy rakastaa juuri minua. Roddy myös laulaa juuri minulle.

I’m a Message löytyy yhtyeen vuonna 1998 ilmestyneeltä debyyttikokopitkältä Hope Is Important ja on mielestäni yksi Idlewildin uran kivoimmista biiseistä. Kappale myös kiteyttää hienosti sen, mistä yhtyeessä ihan aluksi oli kyse: mutkattomasta, vähän sotkuisesta, melodisesta ja aikamoisen punkahtavasta popista.

Ja se timanttihetki? No, kohta 1:21, kun Roddy ensimmäisen kertsin jälkeen aloittelee säkeistöä ja laulaa vastustamattomalla tavalla ”sooo I am a best message”.

Korjaan: kun Roddy laulaa vastustamattomalla tavalla juuri minulle ”sooo I am a best message”.

Lyhyt Idlewild-oppimäärä

Parhaat ystäväni: Embrace – The Good Will Out

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiläisen Embracen debyyttilevy ja maailman aliarvostetuin post-brittipophelmi The Good Will Out.

Ilmestymisvuosi: 1998

Erityisen ihanaa: We won’t come down ’cos I’m a million strong and so’s the light I’ve found. Rakkauskirje I Want The World -kappaleelle löytyy täältä.

Ystävä silloin, kun: Valitsen levyn ystäväksi kahteen eri mielentilaan: toisinaan yksinäiseen rakkaudenkaipuuseen, joskus taas itsevarmaan maailmanvalloittajaoloon.

Niin, The Good Will Outin yksi hienous lienee siinä, että se on sekä rock että pop. Levyssä on paljon sellaista, mitä Oasis olisi voinut kolmoslevyllään ilmaista, jos se olisi ajatellut termin ”brittirock” eri tavalla. Jos se olisi malttanut enemmän ja riehunut vähemmän. The Good Will Out on rock, itsevarma ja ryhdikäs, mutta siltä puuttuu lädimäinen uho ja isottelu. Levy yltyy, muttei mene missään vaiheessa yli.

Ja kuitenkin kitaroiden lomassa on paljon myös sitä samaa herkkyyttä, millä vaikkapa Coldplay muutama vuosi myöhemmin tuli ja rauhoitteli Cool Britannian väsyttämää yleisöä.

Niinpä en maltakaan olla analysoimatta The Good Will Outia varsinaiseksi 90-luvun lopun ajankuvaksi. Se sijoittuu ikään kuin vanhan ja uuden ajan väliin. Ajallisesti, mutta myös musiikillisesti. Yhtäältä levy on brittipop-kauden jatke. Sen rock täyttää sitä aukkoa, minkä ”Oasis-pettymys” aka Be Here Now ja brittipopin hiipuminen jätti jälkeensä. Ilmestyessään The Good Will Out oli yksi Britannian nopeimmin myyneistä debyyteistä ikinä.

Toisaalta levyn toinen puoli – balladimaisuus, harmonisuus ja seesteisyys – valmisti yleisöä Travisin ja Coldpalyn kaltaisten yhtyeiden herkän hissuttelukitararockin vastaanottoon.

You fell in love, I fell in line. 

The Good Will Out on hyvästienjättölevy, erolevy. Mutta ei se ole vain erolevy, se on eroavaisuuslevy. Tarina siitä, kuinka sinä sitä, mutta minä jotain muuta. Erilaista.

My weakness is none of your business.

Se on myös haistattelulevy. Ja ikävälevy ja katumuslevy ja toipumislevy ja toivolevy.

Mutta kaiken tuon tunneskaalan alla enemmän kuin mitään, on se rakkauslevy. Yksi vilpittömimmistä ja tuntuvimmista ikinä.

Oma henkilökohtainen suhteeni levyyn on palvova. Rakastan sen dominoivia kitaroita, kohoavia kertosäkeitä, lopun balladiputkea, Danny McNamaran näennäisesti tylsää ja tavallista, mutta todellisuudessa somaa ja uniikkia lauluääntä. Ihastelen sitä, kuinka albumi on yhtä aikaa debyytille sopivalla tavalla poikamaisen raaka, mutta silti valmis ja viimeistelty.

Joskus mietin, että jotain mystistä tässä rakastamisessa on – en nimittäin tunne ketään toista levyyn yhtä intohimoisella ja pitkäikäisellä rakkaudella suhtautuvaa.

Ehkä onkin niin, että enemmän kuin vuodesta 1998, kertoo The Good Will Out minusta.

You know if you had a wing
You’d be the last to know, you could fly

Tämän debyytin jälkeen Embrace julkaisi vielä kaksi kelpo (joskin kehnommin myynyttä) levyä, kunnes vetäytyi pienelle tauolle. Vuonna 2004 ilmestynyt paluulevy Out of Nothing jäi kokonaisuutena minun silmissäni vaisuksi yritelmäksi, kuten myös vuoden 2006 This Is The Day. Viime keväänä ilmestyneeltä Embrace-albumilta en sitten enää tunnistanut yhtyettä samaksi, johon vuonna ysikasi rakastuin.

Unohtuneet levysuosikit: Starsailor – Love Is Here

Minun sunnuntaihini kuuluu olennaisena osana kaikenlainen haahuilu – myös musiikillinen. Tänään levyhyllyssä haahuileva katse pysähtyi brittiyhtye Starsailorin Love Is Here -debyytin kohdalla. Tämän unohtuneen lyvysuosikin kannen avatessa törmäsin kultaisella tussilla ja (ja teinikäsialalla) kirjoitettuun tekstiin ”Reetalta 15.1.2002 <3”. Ja siitä se sitten lähti. Muistelu.

IMG_20140323_203152

Sain tosiaan levyn 18-vuotislahjaksi hyvältä ystävältä. Albumi oli ilmestynyt pari kolme kuukautta aiemmin ja tullut tutuksi tietysti Jyrki-ohjelman kautta. Muistan Alcoholic-kappaleen tummanpuhuvuuden ja dramaattisuuden aiheuttaman hämmennyksen. Joka lopulta vaihtui ihasteluun.

Jotenkin olen aina ajatellut, että Starsailor oli etenkin uransa alkuaikoina omaleimainen yhtye. Siitäkin huolimatta, että 2000-luvun alun henkeen ja post-brittipopin maisemaan tuntui kuuluvan melankolia ja herkkyys. Mutta kai ne sitten olivat ne yhtyeen musiikissa vaikuttavat ja paikoin jopa dominoivat koskettimet, jotka tuntuivat 90-luvun kitaravuosien jälkeen raikkailta.

Niin, pidän edelleen todella paljon siitä, kuinka yhtyettä kuunnellessa tulee olo, että koskettimilla ei tehdä vain äänimattoa taustalle täytteeksi, vaan jotain kappaleiden kannalta todella olennaista. Kyseessä on samankaltainen tunne kuin se, mikä seuraa The Charlatansin kuuntelua. Mylvivät urut ja kipittävät koskettimet – joku niissä kiehtoo.

Minusta Starsailor on hurmaavimmilaan juuri tällä debyytillään. Myös kakksolevy on vielä varsin hyvä, mutta kyllä tämä ensimäinen säväyttää jotenkin eri tasolla. Kahdelta viimeisimmältä levyltä mieleen on jäänyt oikeastaan vain tämä (ihana) kappale.

Vaikka Love Is Here on selvästi aikansa lapsi, on siinä minusta rutkasti myös sellaista ajatonta musikaalisuutta, viehätysvoimaa ja sielua. Ja kyllä, olen isojen, äärimmilleen kasvatettujen kappaleiden ystävä. Tykkään, edelleen. Siitäkin huolimatta että Liam ja Noel olivat yhtyeestä mieltä.

Nämä kaksi kappaletta olivat suosikkejani 15.1.2002 ja ovat sitä myös 23.3.2014 (12 vuotta, mitä hittoa!).

 

Päivän laulurakkaus: Embrace – I Want The World

Ai hitsi, minun on pitänyt todella pitkään kirjoittaa tännekin taas muutama tärkeä oivallus brittiyhtye Embracen The Good Will Out -debyytistä. Tuo vuonna 1998 ilmestynyt albumi on todellinen kitararockhelmi ja ehdottomasti yksi brittipopin jälkeisen kauden upeimmista musiikillisista kokonaisuuksista. Ja itselleni äärimmäisen tärkeä.

Taidan aloittaa levyn merkityksellisyyden purkamisen jakamalla siltä I Want the World -kappaleen, biisin, jota olen kuunnellut tänään toistolla aina tilaisuuden tullen. Taas kerran. Niin, kappale on uskomattoman hieno. Ja vaikka lopputulos onkin paljon enemmän kuin osiensa summa, haluan erottaa tähän bisiistä muutaman vaikutuksen tekevän osan.

Muhkeasti mylvivät kitarat. Huh huh, tuo kitaroiden pauhu saa biisin kuulostamaan värisyttävän intensiiviseltä, pelottavan itsevarmalta ja jopa vähän hengästyttävältä.

Richard McNamaran laulu. Kappale on levyn biiseistä toinen, jonka lauluvastuu on annettu McNamaran veljeksistä sille kitaraa soittavalle. Lädimäisen karhea ääni ja sanomaa itsevarmasti painottava laulutyyli sopivat sinne kitarapauhujen sekaan täydellisesti.

Lyriikat. Ei ehkä mitään kirjallisuustiedettä, mutta kyllä If you’re alive then why aren’t you living and I want the world -pätkä saa minut elämään vähän isommin.

3:26 – 4:10. En suoraan sanottuna täysin tajua, mitä tässä tapahtuu. Mutta jotain huikeaa se on. Kylmiä väreitä, elämästä innostumista, korjaantunutta ryhtiä sekä itsevarmempaa askellusta aiheuttavaa. Musiikillisesti kyse lienee huikean melodian ja isoksi yltyneen tekemisen täydellisestä yhdistymisestä. Joka tapauksessa, tämä on hetki, jonka kuulemista odotan ihan aina.

P.s. Embrace julkaisee keväällä uuden albumin – ensimmäisen kahdeksaan vuoteen. Tästä (ja kompleksisesta Embrace-suhteestani) lisää myöhemmin.