Levy: Shame – Drunk Tank Pink

Brittiyhtye Shamen toinen levy Drunk Tank Pink ilmestyi reilu kuukausi sitten. Ja levy on huikea! Etenkin albumin ensimmäinen puolisko on minun mieleeni, se on toista puoliskoa kepeämpi ja rytmikkäämpi ja sieltä löytyy albumin tarttuvimmat kappaleet.

Shamen post-punk on sellaista ikiaikaista ja ajatonta, tällaista Briteistä tulee jatkuvasti, ja jatkuvasti sille on tilausta. Joka vuosikymmennellä on ne omat muutamat bändit, jotka toisintavat tuttua kuvastoa, ehkä tuovat siihen jotain pientä ajamukaisuutta. Vähän niin kuin brittipop-vaikutteinen kitarapop, myös tällainen tuntuu olevan saarivaltiossa ihmisten dna:ssa. Aina relevanttia!

Shamen tekemiseen sekoittuu pieniä NME-indien vivahteita, pehmeimmillä ja tummimmilla kappaleilla (Snow Day ja Human, for A minute) ja puhelaulellen Shame toistaa sitä, mitä Fontaines D.C. on pari viime vuotta tehnyt. Paikoin mieleen tulee Art Brutin ja The Rakesin kaltaiset post-punkin ja indierockin hybridit, joita kuuntelin ahkerasti noin 15 vuotta sitten.

Drunk Tank Pinkillä parasta on ensinnäkin se, että albumilla on muutama aivan ylihyvä ja tarttuva biisi. Water in The Well, Nigel Hitter, March Day ja Alphabet ovat helmiä ja löytyvät varmasti vuoden 2021 parhaiden kappaleiden listalta joulukuussa. Näissä biiseissä on samaa veikeyttä kuin debyytin Lampoon– ja vaikkapa Friction-kappaleilla.

Toiseksi albumilla on useimmilla kappaleilla aivan hurjan herkulliset perkussiot, jotka tuovat biiseihin hurmaavaa rytmikyyttä ja sellaista somaa levottomuutta ja paikoin jopa kaaosmaiseksi yltyvää irrottelua.

Shamen kahdesta albumista tämä viimeisin on se, joka uppoaa minuun jotenkin nyt paremmin. Drunk Pink Tank soi minun korviini kokonaisuutena tarttuvampana ja freesimpänä – voisiko sen kappalemateriaali olla pikkuisen mieleenpainuvampaa ja sovitukset kiehtovampia? Vaikea sanoa, huippulevyjä molemmat.

Nyt vain sormet ristiin, että Shamen perkussio-punkia pääsisi kuulemaan kesäkuussa Sidewaysissä.

Vuoden 2020 kuusi lempilevyä

Tänä vuonna ilmestyi monia hyviä levyjä, nämä kuusi erottuivat erityisen erityisinä joukosta ja päätyivät lempilevyiksi.

Hurula – Jehova

Suosikkilevyni Hurulalta heti debyytin jälkeen. Vähän vähemmän synkkä kuin pari edeltävää albumia – ylitsevuotavan melankolisuuden rinnalla soi myös kevyempää tunnelmaa. Edelleen melankolinen, koskettava ja tunnelataukselta intensiivinen, kuten Hurula parhaimmillaan. Suosikkikappaleita on monia, mutta erityisesti Änglar, Vårldcentralet, Ikväll, ikväll ja Jehova.

Blogiteksti levystä

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisten maaginen ja hurmoksellinen, todelinen vau-debyytti Dogrel sai seuraajan. A Hero’s Death on debyyttiä kypsempi, sisäänpäinkääntyneempi ja näkemyksellisempi, jotenki sellainen next level. Hieno, hieno albumi kerrassaan. Lempibiisit: A Lucid Dream, You Said, Televised Mind, A Hero’s Death ja päätösraita No.

Blogiteksti levystä

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportilaisten kolmas levy on se, mikä vihdoin sai minut hyppäämään Blossoms-bandwagoniin. Levy on huippu! Albumi on sellainen hyvän mielen levy ja hyvällä tavalla helppo kuuneltava ja kiva fiilisteltävä. Albumilla on somia pop-kappaleita raikkailla sovituksilla. Lyriikoissa pop-romantiikkaa, sydänsuruja, lauluja sinulle. Tykkään albumin musiikillisesta kirjosta ja luovista, harkituista sovituksista. Jokaiselle biisille on löydetty oma tunnelmansa ja kappaleilla on kivoja musiikillisia ykstyiskohtia: jammailevia bassokuvioita, gospel-kuoroa, kasarisävyä, slide-kitaraa.

Musiikillisesti levy on sukupolvia yhdistävä, vaikutteita on napsittu liki jokaiselta vuosikymmenetltä 60-luvulta lähtien. Levyä on ollut tuottamassa The Coralin James Skelly – hieno visionääri!

Omia suosikkikappaleitani on The Keeper ja Falling For Someone, joiden gospel-kuoron sisältävä tunnelma hurmaa. Tykkään myös suloisista Romane, Eh? ja Your Girlfriend-biiseistä. Vuoden 2020 parasta poppia.

Blogiteksti levystä

DMA’S – The Glow

Australialainen DMA’S on ollut vime vuodet lempiyhtyeeni. Kolmas levy The Glow on musiikillisesti monipuolinen kokoelma kivoja pop-kappaleita. Tykkään eniten levyn balladeista Appointment ja Learning Alive, huikeasta tanssibiisistä Life Is a Game of Changing, Hello Girlfriendin suoraviivaisesta kitarapopista ja tooooodella DMA’S-henkisestä Silveristä. Laulaja Tommy on levyllä huikeimmillaan.

Blogiteksti levystä

Gerry Cinnamon – The Bonny

Tänä vuonna hullaannuin vihdoin tähän Glasgow’n moderniin kansallisaarteeseen ja kulttisuosikkiin. Lämpeneminen on ollut hidasta, mies ja kitara -juttu ei tuntunut aluksi omalta, vaikka olenkin artistin tyyliä ihastellut (Cinnamon on soma Adidas posterboy). The Bonny on kuitenkin mainio levy ja musiikillisesti kiehtovampi kuin odotin!

Levyllä on aika paljon biisejä ja monia hyviä, sellaisia tunnelmaltaan erilaisia. Minun lempikappaleita ovat olleet Where We’re Going, Head In The Clouds, Canter, Sun Queen ja toiselta versiolta löytyvä vanha kappale Kampfire Vampire.

Doves – Universal Want

Kysyin joskus ystävältäni, Manchester-tyypiltä ja suurelta Doves-fiilistelijältä, että miten hän kiteyttäisi Dovesin ja yhtyeen hienouden. Vastaus meni näin:

Mulle se on Manchester minikoossa. Se mun versio Manchesteristä. Musikaalinen älykkyys, ne kaikki eri vaikutteet, soundien sulatusuuni. Ja sitten sellainen ei-pinnallisuus. Ne vain on tollasia tyyppejä farkuissaan. Siinä on paljon sellaista pohjoisenglantilaista aitoutta vrt. Lontoon trendikkyys.

Kiva ja osuva kiteytys manchesteriläisyhtyeestä, joka syyskuussa julkaisi ensimmäisen levynsä kymmeneen vuoteen. Universal Want on upea levy ja hyvä muistustus siitä, miten hienosta yhtyeestä Dovesissa on kyse. Tykkään levyllä erityisesti puromaisista kitaroista, herkkyydestä ja musiikillisesta älykkyydestä, Carouselsin leijuvuudesta ja Cycle Of Hurtin kitarasta. Ja rakastan Mother Silverlaken jammailevaa tunnelmointia.

Lempikappaleet: Carousels, Broken Eyes, Mother Silverlake

Levy: Hurula – Jehova

Ruotsalainen Hurula julkaisi lokakuun loppupuolella neljänne levynsä, Jehova nimeltään. Levy on vuoden parhaita albumeita, minkä lisäksi siitä on tullut oma Hurula-suosikkini, vuoden 2014 Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -debyytin rinnalle.

Jehova on Hurulan neljäs levy. Vaikka levy paikoin onkin ainakin paria suhteellisen synkkää edeltäjäänsä popimpi, kevyempi ja positiivsempi, mitään radikaalisti erilaista se ei kuitenkaan tarjoa. Esimerkiksi sinkkubiisi Tro på er ruin on todella klassinen Hurula-kappale.

Kokonaisuus kuulostaa ehdottomasti tutulta – artisti tuntuu oman upean juttunsa ja tekemisen tavan löytäneen, tarvetta millekään uudelle ei minun mielestä ole.

Edelliseen Klass-levy verrattuna Jehova soi omiin korviini biisien suhteen tasaisempana. Klassilla erottui muutama huippu hyvä biisi, mutta muu levy jäi jotenkin vaisummaksi. Jehovalla sen sijaan jokainen biisi tuntuu hitiltä ja omalla tavallaan todella hyvältä. Hurulan tuotannon parhaimmistoon menee heittäen useampi kappale, anakin avausraita ja jotenkin Hurulaksi kovin pop ja uudella tavalla punk Vårldcentralen (mahtava!), nimibiisi Jehova (rakastan kertsin lyriikoita), ehkä melkein Hurulan paras biisi Änglar (sydäntäsärkevän ihana ja simppeli, pienisuuri pop-kappale), tarttuva Sjuk Av Kärlek sekä päätösraita Ikväl, ikväll.

Hurulalla on taito säväyttää jokaisella levyllä. Vaikka tekemisen tapa pysyy suhteellisen muuttumattomana, Hurula-tunnusmerkkejä kierrättävänä, onnistuu jokaiselle levylle tallentumaan oma taikansa ja erityistunnelmansa. Tekeminen jalostuu, mutta pysyy silti autenttisena.

Artistilla on punk-tausta ja sieltä tekemisessä toki on vaikutteita. Itse kuuntelen Hurulaa popparin korvin ja viehätyn melodioista, kertosäkeistä, raastavista lyriikoista ja melankoliasta.

Jehova tuntuu nyt todella erityiseltä levyltä. Sen monivivahteisuus ja upeiden biisien suuri määrä takaavat sen, ettei tämä levy helposti tyhjene ja lopeta inspiroimasta. Ehkä jopa tuleva moderni klassikko.

Hurula – Änglar

Ruotsalaisen Hurulan neljäs albumi Jehova ilmestyy 23.10. Albumilta julkaistu Änglar-single on upea, siitä tuli heti minun syksyn 2020 tunnuskappale. Änglar on Hurulaa viehättävimmillään. Melankolinen, haikea ja kaunis, melodisella kertosäkeellä kruunattu – niin kuin parhaat Hurulan biisit ovat.

Levy: Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisesta post-punk -yhtye Fontaines D.C:stä tuli viime vuonna ilmestyneen Dogrel-debyyttinsä myötä yksi kiehtovimmista uusista bändeistä. Debyytti oli menestys. Kriitikot ylistivät, fanit rakastivat. Viime kesänä yhtye alkoi varoitella fanejaan, ettei heinäkuussa ilmestyvä kakkoslevy A Hero’s Death olisi lainkaan debyytin kaltainen. Fanit ehkä joutuisivat määrittelemään yhtyeen uudelleen. Ja kyllähän ensisingle I Don’t Belong kuulosti melko synkistelevältä ja deepiltäDogrelin anthemeihin verrattuna.

Rrrrrrrakasta yhtyeen debyyttileyä. Sen runollista ja tarkkanäköistä miljöökuvausta. Nuoruuden paloa, intensitteettiä ja charmattia raakilemaisuutta. Laulaja Grian Chattenin puhelaulu hurmaa. Kutakuinkin täydellisen debyytin kruunaa muutama anthem, jotka nostavat albumin ainakin jonkinasteiseksi sukupolvikokemukseksi.

Mutta vaikka rakastankin debyyttiä, olen hurjan iloinen, ettei yhtye päätynyt tekemään toista Dogrelia. Sillä siinä se olisi epäonnistunut. Minun silmissä ja korvissa Dogrel nimittäin on yksi muutamista once in a lifetime -debyyteistä. Ensilevyistä, joissa on jotain sellaista taikaa ja erityisyyttä, mitä ei voi toistaa. Vähän niin kuin vaikka The Libertinesin ja Arctic Monkeysin debytteissäkin.

Millä tavoin A Hero’s Death sitten eroaa Dogrelista? Vai onko se loppujen lopuksi edes kovin erilainen? Dogrel-debyytti on hurmoksellinen, upea, erityinen, mutta kyllä A Hero’s Death on jollain tavalla next level ja seuraava askel. Musiikillisesti kunnianhimoisempi ja tunnelmaskaalaltaan monipuolisempi.

Dogrelin ydintä oli Dublin-kuvaukset, A Hero’s Deathilla kuvataan sielua ja sen tuntemuksia. Sitä, miltä hurmoksellisen debyytin ja maanisen kiertue-elämän jälkeen tuntuu. Albumin reflektoiva luonne koskettaa. Levyn alavireiset melodiat tukevat upeasti levyn alavireisiä lyriikoita. Kokonaisuus tekee vaikutuksen. Albumilla on draamaa ja tummasävyisyyttä, joka tuntuu kumpuavan jostain syvältä. Jos Dogrelilla pilkahteli toisinaan 2000-luvun indierockin fiilis, on A Hero’s Deathilla kuultavissa paikoin todella tummia Joy Division -sävyjä. Tummuudesta huumaantuville levyltä löytyy Living in America ja vaikkapa Love Is A Main Thing.

Debyyttiin verrattuna A Hero’s Death sisältää enemmän laulua ja vähemmän puhelaulua. Tämä tekee kakkoslevystä punk-vetoista debyyttiä melodisemman ja musiikillisesti monipuolisemman. Laululauletut You Said ja Oh Such A Spring ovat lopulta minun mielestä albumin timanttihetkiä. Chattenin vilpitön ja sydäntä raastava tulkinta värisyttää. Upeita molemmat.

Edellä manittujen lisäksi upealta albumikokonaisuudelta esiin nousevat Televised Mind ja A Lucid Dream, jotka molemmat istuvat debyytillä syntyyneeseen Fontaines-mielikuvaan. A Lucid Dream on Fontaines D.C.:tä parhaimmillaan. Myös keväällä sinkkuna ilmestynyt nimikappale on herännyt albumikontekstissa oikealla tavalla henkiin. Aluksi en pitänyt enkä tajunnut, nykyisin fanitan. Kappaleella on upea energia, debyytiltä tuttu puhelaulu, ja kiehtovalla tavalla musiikillisesti uusi puoli yhtyeestä. Albumin lopettava No on hieno, pienisuuri päätöskappale.

A Hero’s Death on ehdottomasti vuoden parhaita albumeja. Se värisyttää ja koskettaa. Musiikillinen, tunteellinen ja tunnelmallinen monipuolisuus vetävät puoleensa, lyriikat pakottavat kuuntelemaan, keskittymään ja tuntemaan. Jokainen kappale on tulkittu antaumuksella ja tunteella, yhtäkään biisiä ei ole tehty turhaan ja väreet seuraavta mukana läpi albumin.

Fontaines D.C. on onnistunut tekemään vuosi hurmoksellisen ja uniikin debyyttilevyn perään ääriupean kakkoslevyn.

Cabbage – Get Outta My Brain

Olen ollut varovaisen kiinnostunut Cabbagesta jo pidemmän aikaa, esittelin manchesteriläisen post-punk -yhtyeen blogissa kolmisen vuotta sitten, joskin vähän nihkein sanankääntein. Tuolloin kovasti pikkuhypetetyn bändin ne ensimmäiset jutut eivät ihan uponneet, liikaa kaaosta, sekavuutta eikä punaista lankaa missään. Mutta uran edetessä vastaan on tullut minun korviini sujuvammin sopivia biisejä. Tämä viimeisin kappale on yksi niistä. Yhtyeelle ominainen kaaos on jalostunut lähestyttävämpään ja harkitumpaan muotoon. Jollain hassulla tavalla biisin alku heittää jopa brittipop-tunnelmiin. Head Music -eran Suedeen, ehkäpä?

Myös aiemmin keväällä ilmestynyt You’ve Made An Art Form (From Falling To Pieces) viehättää just nyt. Kappaleen hillitty, hallittu, melodinen – popikaskin – tunnelma toimivat hienosti.

Yhtyeen toinen studioalbumi Amanita Pantherina ilmestyy syyskuun 25. päivä.

Fontaines D.C. – Televised Mind

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. julkaisee toisen albuminsa ensi perjantaina. Post-punkkareiden reilun vuoden ikäisen Dogrel-debyytin runolliset ja vokalisti Grian Chattenin puhelauluin tulkitsemat Dublin-kuvaukset mykistivät niin median, yleisön kuin palkintokomiteakriitikotkin. Dogrel oli minulle vuoden 2019 tapaus, hurmoksellinen hurahtaminen. Sellainen muutaman kerran muutamassa vuodessa kohdalle osuva aivan erityinen debytti-ilmiö. Albumin romanttinen tarinankerronta yhdistettynä tiukkaan soittoon ja muutamaan anthemiksi yltävään superkappaleeseen herätti minussa samoja hullaantumisen tunteita kuin Arctic Monkeys ja The Libertines debyyteillään aikoinaan. Ja se on paljon se!

Debyytin menestys vei yhtyeen hurjaan pyöritykseen ja keikkasumaan, mikä yhtyeen omien sanojen mukaan hiersi bändin jäsenten välejä. Vasta tänä keväänä eletyt eristyskuukaudet toivat yhtyeelle hengähdystauon kiertue-elämästä – ja mahdollisuuden reflektoida debyytistä käteen jäänyttä. Kakkoslevyn julkaisun alla mediassa näkyy ja kuuluu analyyttinen yhtye, joka hyvällä tavalla vähät välittää debyytin tuomista paineista ja siitä, mitä ihmiset heistä oikeastaan ajattelevat.

Kakkoslevystä on saatu esimakua kolmen kappaleen verran. A Heros’s Death, I Don’t Belong ja viimeisimpänä Televised Mind. Kappaleet tukevat sitä käsitystä, minkä haastatelut ja median kirjoittelu ovat antaneet: kakkoslevy A Hero’s Death haastaa kuulijan päivittämään käsityksensä yhtyeestä. Tulossa ei ole toista Dogrelia.

Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. teki viime vuoden mahdollisesti parhaan levyn. Dogrel oli mykistävän hyvä. Levy herätti minussa samanlaista innostuntta ja äimistynyttä hurmosta kuin esimerkiksi The Libertines aikoinaan tai vaikkapa DMA’S muutama vuosi sitten. Välitön rakastuminen ja vahva tunne siitä, että kyseinen levy on yksi lemppareistani ikuisesti.

Nyt Fontaines D.C. on julkaissut ensimmäisen uuden biisin sitten hittidebyytin. Tämä ei vie ihan samalla tavalla jalkoja alta kuin yhteen parhaimmat biisit, mutta ai ai, onpa kiva kuulla taas tuota tuttua junnausta ja laulaja Grian Chattenin ääntä. Upea yhtye!

Artikkelikuva on kuvakaappaus videosta.

Fontaines D.C. – Liberty Belle

Vuosi 2019 oli Fontaines D.C.:n. Yhtyeen mahtava Dogrel-debyytti ihastutti modernin klassikon verran. Irlantilaisten ura on edennyt kovin indiebändimäisesti. Yhtye julkaisi tämän nykyisen hittikappaleensa omakustannesinkkuna vuonna 2017 – kera simppelin ja raakilemaisen videon. Nyt, oikean levy-yhtiön ja menestysalbumin myötä kappaleesta on tullut aika tehdä uusi päivitetty video. Videolla fiilistellään livekeikkoja ja yhtyeen kehittynyttä suosiota – tietenkin.

Kappaleesta on tullut vuoden 2019 aikana minulle uusi ikisuosikki. Kaiken maailman videoinnit ja versioinnit biisistä siis kelpaavat!.

Opin muuten joululomalla, että kappale on kunnianosoitus Dublinin Liberties-asuinalueelle, missä yhtyeen jäsenet ovat asuneet. Tekee biisistä entistä kiehtovamman.

Artikkelikuva on kuvakaappaus videosta.

Hurulan parhaat

Ruotsin ihanin tyyppi Hurula saapuu huomenna tiistaina keikalle Tavastialle. Yhden Tavastian-keikan ja yhden Sideways-keikan nähneenä voin sanoa, että just sinunkin pitäis olla tiistaina artistia kuulemassa.

Hurulan tummassävyinen ja intensiivinen musiikki on hurmannut minut täysin. Rakastan sitä, miten kappaleissa on punk-intensiteettiä ja rosoista raakuutta, mutta myös pop-musiikillista herkkyyttä ja harkittuja musiikillisia ratkaisuja.

Sekä kappaleet että tulkinta värisyttävät – tuntuu että biiseihin on tallentunut jotain aivan eirtyistä latausta, riipivyyttä ja repivyyttä. Robert Hurula yhteineen kuulostaa sykähdyttävältä ja värisyttävältä niin levynä kuin livenäkin.

Kokosin itselleni keikkaa ennakoivaksi tunnelmointilistaksi tällaisen koosteen artistin kolmesta studiolevystä. Saa käyttää!

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.

Kuva: Per Kristiansen