Jotain uutta: Pastel

One to watch: Pastel.

Manchesteriläinen Pastel ei ole vielä tehnyt paljoakaan – Spotifyssa kappaleita on pari, debyytti-ep ilmestyy ensi kesänä. Pientä nostetta kuitenkin on havaittavissa, sillä radiolegenda, brittipop- ja indiemaestro Steve Lamacq soitti yhtyeen uutta kappaletta BBC Radio 6 Music -kanavalla muutama päivä sitten. Merkkijuttu monen aloittelevan bändin uralla. Toinen pikkusaavutus on saman biisin päätyminen Soccer AM -ohjelman taustamusiikiksi.

Niin ja sitten myös yksi Miia on kuunnellut tuota Deeper Than Holy -kappaletta Spotifyssa pienen kylän verran.

Kappale on mainio! Ei tietenkään super innovatiivinen, niin kuin ei tarvitsekaan. (Niin kuin ei oikeastaan juuri mikään mistä innostun.) Mutta ai että, miten hienosti biisissä soi ainakin alkuaikojen Verve sekä The Stone Roses ja The Charlatans – tai Manchester ylipäänsä. Ja vaikka Kasabiankin. Säkeistön alun vokaaleista mieleen tulee ehkä pikkuisen Primal Scream. Eli vaikutteet on kunnossa!

Alhaalla myös vähän vanhempi kappale She Waits For Me.

Blossoms – The Keeper

Jes jes jes! Vihdoin Blossoms-kappale, josta tykkään tooooooodella paljon! Ihanaa, että yhtye on vähän fiksaillut soundiaan ja jättänyt ne epäkiehtovat kasaripoppisoundit pois.

Tämä uusi The Keeper -kappale kuulostaa usein silkalta The Charlatansilta tai lopussa jopa Primal Screamilta. Tosi minua!

Artikkelikuva: Ewan Ogden

Ian Brown – First World Problems

Merkittävin kuluvan viikon tapahtumista oli tietystikin Ian Brownin paluu. Yhdeksän vuoden odotus päättyi torstaina tähän First World Porblems kappaleeseen. Ripples-nimeä kantava albumi ilmestyy maaliskussa, kymmenen vuotta edellisen My Way -kokopitkän jälkeen.

En varmasti ole ainoa, jolla on ollut ikävä soolo-Ian Brownia, vaikka välissä on saatu vähän uutta The Stone Rosesiakin. Minua kuitenkin kiinnostaa huomattavasti enemmän Ian Brownin uusi soolomateriaali kuin The Stone Rosesin uudet jutut.

Tykkään biisistä tooooooosi paljon. Vaikka olenkin löytänyt Ian Brownin jokaiselta levyltä ja jokaisesta visiosta tykättävää, niin kyllä tämä kuulostaa aivan erityisen paljon minulta. Yllätyin biisin letkeydestä, keveydestä ja ilmavuudesta. Brownin tuotannosta kun löytyy paljon sellaista kovaa ja aggressiivista soundia. Tykkään biisin Primal Scream -fiiliksistä ja liki Loaded-mielikuvista. Tykkään Manchesteriä soivasta rytmistä sekä siitä, miten letkeys tuo mieleen suuresti ihailemani Steve Masonin. Minusta on myös jotenkin hurjan hienoa, että Brown on tehnyt kappaleen yhdessä poikiensa Caseyn ja Frankien kanssa. He myös soittavat tällä sekä usealla muulla tulevan albumin kappaleella.

Minusta Ian Brown tekee freesin ja itsensä kuuloisen paluun. Maaliskuu alkoi kiinnostaa just huomattavasti enemmän.

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

Mr Madchester: Samuli Edelmann

Pitäisikö lisätä dj-settiin tämä Samuli Edelmannin vuoden 1994 Sinä olet (Aurinko) -kappale, mietin tässä yhtenä päivänä. Äh, sinä senkin brittipop. Nyt kiinnostaa suomimadchester!

Kauaa ei tarvitse kappaletta kuunnella, niin alkaakin sijoittuminen setissä olla selvä: jonnekin The Stone Rosesin, The Charlatansin ja sen sellaisten välttämättömyyksien aloittaman baggyputken jatkeeksi. Ehkä The Farmin kylkeen? Vahän päivitettyä referenssiä Jagwar Man vierestä? Tai – kiitos naislaulajien – ehkä sittenkin herttaiseksi seuralaiseksi Primal Screamin sielukkaalle tanssimusiikille.

Kappaleen itsensä (ja videon sisältämän aikalaismaailman) lisäksi tässä kaikessa todella Mr Madchesteriä on tietysti tuo Samuli Edelmannin rumpu. Näyttääkö tutulta? Kaikki Ian Browniin vähänkään ihailevasti suhtautuvat varmasti hymyilevät tuolle yksityiskohdalle.

Ja kyllä, odotan ”Samulin päivää”. En kai nyt sentään ollut ainoa 8-vuotias, joka vuonna 1991 meni ja rakastui Samuli Edelmanniin?