Temples – You’re Either On Something -video

Ihanaa, että tälle minun alkusyksyn lempikappaleelle on tehty myös videokuvitus. Biisi on nimittäin videon kera vielä entistäkin parempi!

Brittiyhtye Templesin kolmas studioalbumi ilmestyy ylihuomenna perjantaina. Odotan!

Minusta on aivan hurjan hienoa, miten ennakkoluulottomasti monelaista ja monen soundista kitararockia nämä 2010-luvun ja uuden polven yhtyeet meille tarjoavat. On tämä Templesin psykedelia.

On punkia, on perusrockia, on Oasis-soundeja. On klassista brittiläistä kitaraindietä, on räppirockia. Kuten muodissa, myös musiikissa tämän päivän hienous on siinä, että kaikkia menneitä hienoja vuosikymmeniä voi kierrättää ja lainata. Sekoittaa ja sotkea.

Temples – You’re Either On Something

Elokuu oli hyvä uuden musiikin kuukausi. Täällä soittolista, joka hurmaa.

Yksi juuri päättyneen kuukauden hienoimpia uusia kappaleita on tämä Templesin You’re Either On Something -biisi. Mahtava, kaunis, pop! Templesin retropsykedeliarock toimii mulle, vaikka kaikkea psykedeliakitarointia en jaksakaan. En innostu liian jaarittelevasta tunnelmasta, vaan tarvitsen a-, b- ja c-osia, kertsejä ja selkeitä laulumelodioita, olenhan kuitenkin poppari.

Nämä nuorukaiset saavat kuitenkin kappaleisiinsa sellaisen simppelin pop-ulottuvuuden, joka koukuttaa minut.

Templesin kolmas albumi Hot Motion ilmestyy 27.9. Jes!

Temples – Hot Motion

Oi, uutta musiikkia tältä äärimmäisen tyylikkäältä, taitavalta ja kiehtovalta psykedeliarock-yhtyeeltä!

Temples on kuulunut huikeasta Sun Structures -debyytistä (2014) lähtien minun vakiokuunneltaviin, joten mahtavaa, että tämä uusi Hot Motion toimii. Hieno ja todella Templesiksi tunnistettava lisäys yhtyeen biisikavalkadiin.

Uusi Hot Motion -albumi ilmestyy syyskuussa, oi tulispa takuuhyvää Templesiä! Bändin debyyttilevy on jäänyt aikakirjoihin kovasti kehuttuna ja kiiteltynä modernina mestariteoksena. Hieno kokonaisuus, jossa yksittäiset upeat hittikappaleet ja tarkkaan harkittu ja onnistuneesti toteutettu kokonaiskuva ovat upeasti tasapainossa.

Kakkoslevy on minun levyhyllyssä jäänyt vähän debyytin varjoon, sen albumin ansiot ovat minusta sellaisen komean kokonaisuuden sijaan muutamissa ihan hurjan hienoissa kappaleissa. Hieno levy siltikin.

Kuva: Laura A-F

Uusi Temples ja Sleaford Mods

Alkuvuosi toi mukanaan pari uutta kelpo kuunneltavaa.

Ensinnäkin Templesin maaliskuussa ilmestyvän kakkoslevyn uusin paljastus vahvistaa ennustustani siitä, että yhtye on riisumassa retronaamiaisasuaan ja viemässä visiotaan 1960-luvun psykedeliasta pikkuisen kohti 2010-luvun psykedeliaa. Tameimpaloitumista kuultavissa.

Myös Sleaford Modseilta saatiin vihdoin kuultavaksi maaliskuussa ilmestyvän English Tapas -levyn materiaalia. B.H.S on tutulla tavalla minimalistisen taustan saaanut Mods-junnaus, mutta samalla myös ehkä sitä ankarinta ja kovinta Sleaford Modsia vähän laulelevampi ja lempeämpi.

Vuonna 2016: Sulk – No Illusions

sulk

Vuodesta 2016 on tulossa levyvuosi brittipopparin makuun. Eikä kyse ole vain vanhojen varmojen ja ikiaikaisten uusista levyistä (Suede, The Coral, Kula Shaker ja sen sellaiset), vaan myös yhtyeistä, jotka luovat uutta brittipopkulttuuria: DMA’s ja Sulk. Siinäpä kaksi esimerkkiä 2010-luvun brittipopista. Elää ja voi hyvin, sanon minä!

Sulkin vuonna 2013 ilmestyeen Graceless -debyytin heleä pop-tulkinta oli niin vakuuttava, että huhtikuussa ilmestyvän kakkoslevyn odottamisesta taitaa tulla minulle alkuvuoden juttu. Brittipop, indie, pop, madchester, shoegaze – mikäli nämä ovat debyytin tavoin myös tulevan No Illusions -albumin idea, tulee keväästä hieno! Ja ovathan ne, mikäli Black Infinity (Upside Down) -kappaleeseen on luottaminen.

Joskus parasta on vain jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Kesälevy 2016?

No Illusions ilmestyy 15.4.

Blogin aiemmat Sulk-aiheiset tekstit löytyvät täältä.

The Coral – Chasing The Tail Of A Dream

The Coral on jälleen tekemässä jotain hienoa. Ainahan se!

Vaikka yhtyeen vuonna 2014 yllättäen julkaistu, vuonna 2006 äänitetty ja silloin julkaisematta jätetty The Curse of Love -albumi olikin hyvä ja hieno lisä yhtyeen tuotantoon, odotan tätä uuden uutta The Coralia nyt kyllä aika erilaisella jännityksellä. Uusi Chasing The Tail Of A Dream -kappale ainakin kuulostaa huikealta – ja kiehtovan itsevarmalta, kiitos ronskin psykedelian. Mikään hissukka välialbumi sieltä ei selvästikään ole tulossa.

Olen aina pitänyt liverpoolilaista The Coralia jotenkin todella uniikkina yhtyeenä. Se tekee sellaisella omalla hiljaisella tavallaan huikeita musiikillisia levykokonaisuuksia, vuodesta toiseen. Yhtye ei pidä meteliä itsestään, ei koreile tai kukkoile, vaan fokus tuntuu olevan musiikillisessa ilmaisussa, musiikillisten visioiden toteuttamisessa. Jotenkin yhtye on onnistunut pysymään riippumattomana. Ajasta, paikasta, trendeistä, odotuksista. Sillä on selkeästi oma juttunsa ja identiteettinsä, mutta silti se osaa yllättää, herättää aina uuden kiinnostuksen.

Jollain jännällä tavalla The Coralissa on jotain vähän vinksallaan. Hyvällä tavalla. Vähän outolintua. Visionäärejä ja musiikillisia ajattettelijoita taitavat olla.

The Coralin kahdeksas studioalbumi Distance Inbetween ilmestyy 4.3.

Ps. Minulle tuli tuosta Chasing The Tail Of A Dream -kappaleesta mieleen tämä Miles Kanen debyyttisoolon biisi. Vaikka Kanen kappale tuota The Coralin esiintuloa kesympi ja viattomampi onkin, kuulen kaikuja samanlaisista valinnoista ja näkemyksistä menneen suhteen, 60-luvun. Ehkä se on tuo ratsastuskomppi, joka lähti tuota ajatusta synnyttämään.

Yksi päivitetty näkemys ja moderni klassikko

Mietitkö koskaan, mitä tapahtuu kaikille niille levyarvioiden mielipiteille, joita musiikista kirjoittavat teksteissään välittävät? Joskus ehkä vähän kiireellä, paineen alla tai muuten vain hetkessä toimien. Muuttuvatko ne ajan kuluessa?

Itse olen miettinyt, että joskus olisi kiinnostavaa pyytää näkemyksen tarkistusta. Päivitettyä mielipidettä. Sillä omasta kokemuksestani tiedän, että toisinaan saattaa käydä niin, että vuoden 2013 ”ihan kiva”, onkin myöhemmin moderni klassikko.

Hups.

Brittiyhtye SULK tarjosi meille Graceless-debyyttinsä huhtikuussa 2013. Pari kuukautta myöhemmin heinäkuussa kirjoitin levystä blogiin sanoin ”ihan kiva” ja ”mukava ja harmiton hengailukaveri”. Pidin tuolloinkin levystä kyllä, mutta en erityisellä tavalla. Valitin levyn tasapaksuutta ja toisaalta epätasaisuutta. Hmmm. Pidin osaa kappaleista mitäänsanomattomina.

Siis mitä ihmettä neiti brittipoppari?! Where were you while we were getting high?

”En vielä oikein osaa nimetä tai tunnistaa biisejä. Tai osaa kertoa, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu.”  –Joku hölmö 23.7.2013

Kuulehan Miia, kun kerron sulle, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu. Se alkaa täydellisestä ja loppuu täydelliseen. Ja siinä välissä kuullaan kymmenen vaikkamitäsanovaa kappaletta.

Levy jäi kuitenkin kuunteluun ja jossain vaiheessa tajusin vain yksinkertaisesti rakastavani sitä. Jos siis tuolloin vuonna 2013 tai joskus muulloin jätit minun tai jonkun toisen levyä vähättelevästi kohtelevan mielipiteen vuoksi albumin vaisulle kuuntelulle – tai pahimmassa tapauksessa kokonaan kuuntelematta, niin korjaa tilanne heti. Sillä SULKin Graceless on moderni klassikko. Sellainen levy, jonka ainakin minä poimin 2010-luvulta osaksi popkokoelmaani. Ja miksi niin?

Tässäpä muutama syy:

1. Siitä on ihan luontevaa kirjoittaa ylistävä blogiteksti kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen.  Ei kymmenen tai kaksikymmentä, vaan kaksi. Koska se on edelleen ajankohtainen – tai jo ajaton, pikkuklassikko.

2. Se kumpuaa menneestä, mutta on samalla myös tämän päivän ääni.

Graceless yhdistää sukupolvia. Levyn pitäisi ainakin teoriassa ihastuttaa kaikkia, jotka ovat joskus fiilistellee Ridea tai jotka vuonna 1991 rakastuivat Blurin debyyttiin. Siinä on myös baggya ja madchesteriä, psykedeliaa ja ihan hiton paljon 90-luvun brittipoppia. Vaikka levy ehkä kuulostaakin enemmän 90-luvulta kuin 2010-luvulta, on sen shoegaze-estetiikassa sellaista, joka on linjassa myös vuoden 2013 nuorison indiekäsityksen kanssa.

3. Se saa kuuntelijan haaveilemaan omasta bändistä

Olen usein kirjoittanut siitä, kuinka en oikeastaan ole koskaan halunnut olla rock-tähti, vaan aina nimenomaan se fani. SULKia kuunnellessa olen kuitenkin miettinyt, että tuossa bändissä haluaisin olla.

4. Se saa kuuntelijan elämään ”vaihetta”

Modernin klassikon yksi merkki on se, ettei se riitä kuulijalle. Levyn tarjoaman musiikin lisäksi kuulija haluaa baggy-tukan, pukeutuu isoon, batiikkivärjätyyyn t-paitaan, innostuu taas raidoista, kuuntelee Blurin debyyttiä, miettii, minkä yhtyeen lyriikkapätkän painattaisi kangaskassiin. Elää SULK-vaihetta.

5. Se koostuu aidosti hienoista, tunteita ravistelevista popkappaleista, joista vähintään yksi on universaalit popvaatimukset täyttävä slovari.

Vaikka kyseessä onkin tietyllä tapaa soundilevy, on albumissa huikeaa myös sen kappalemateriaali. Ja nehän popmusiikissa ovat keskiössä, hyvät yksittäiset biisit. Flowers, Marian Shrine, Back In Bloom, If You Wonder – yhtyeellä on selvästi korvaa popkauneudelle. Ja selvästi sitä kauneudentajua on harjoitettu brittipopklassikoita kuuntelemalla. Useat kappaleista ovatkin sellaisia absoluuttisesti hyviä ja universaalisti soivia popteoksia, jotka erilaisella sovituksella voisivat löytyä melkein minkä tahansa kitarapopyhtyeen repertoaarista.

Ja koska minulle popmusiikissa on aina kyse myös niiden biisien herättämistä tunteista, on minun syytettävä tätä oppikirjamaista The Big Blue -slovaria siitä, että googlailen Jon Sutcliffe girlfriend. Siellä, missä poppitukkainen poika ja se universaali popslovari, siellä myös Miia ja poptunteet. Modernia klassikkoa jos jotain on sellainen kappale, jota kuunnellessa itket sitä, ettei ole you & me, mutta samalla mietit, että tämä kappale ja yksinäisyys ja raukkaudettomuus ja sydänsurut – tämä se vasta on elämää.

Olen niin helppo.

Kertokaapa minulle, minkä ikäisenä ihminen on turvassa tällaisilta tunteilta? Ei ainakaan vielä 32-vuotiaana.

Kuva: Takeshi Suga

Graceless löytyy Spotifysta

The Coral ja vuonna 2006 äänitetty The Curse Of Love -albumi

Tykkään leikitellä ajatuksella, että brittiläisessä populaarimusiikissa on ikäänkuin kaksi vastakkaisvoimaa. On Manchester-voima ja on Liverpool-voima.

Manchester-voima vie musiikkia eteenpäin. Manchesterissä katsotaan eteenpäin. Siellä luodaan uutta, sovelletaan vanhaa. Liverpoolissa sen sijaan katsellaan taaksepäin. Ollaan nostalgisia, toistetaan vanhaa.

Manchesterissä syntyy sellaisia innovaatioita kuin vaikkapa baggy ja madchester. Tai vaikka The Stone Roses ja Oasis. Ennenkuulemattomia asioita. Yhtyeitä, jotka luovat uusia alakulttuureja ja päivittävät nuorisomuotia. Liverpoolista sen sijaan tulee sellaisia yhtyeitä kuin vaikka The Coral. Yhtyeitä ja artisteja, jotka kuulostavat siltä kuin olisivat olleet olemassa suurin piirtein aina. The La’s, Miles Kane, The Zutons, The Rascals. Yhtyeitä ja artisteja, jotka voi sijoittaa pop-musiikin aikajanalle kahteen kohtaan: ajaton tai vanha.

Tästä syystä sillä ei taida olla juurikaan väliä, julkaiseeko liverpooolilainen The Coral levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2006 vai vuonna 2014.

No, The Coral julkaisee levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2014. Yhtye teki lokakuussa ilmestyvän The Curse Of Love -albumin 12 raitaa vuoden 2005 The Invisible Invasion -levyn ja vuonna 2007 ilmestyneen Roots & Echoes -albumin välissä, ilman yhtyeestä tuolloin lähtenyttä Bill Ryder-Jonesia. Kitaristi Ryder-Jonesin palattua yhtye päätti kuitenkin alkaa työstää kokonaan uutta albumia.

Mutta ei niillä vuosiluvuilla niin väliä. Levyn nimikappale nimittäin tuo välittömästi mieleen yhtyeen 2002 ilmestyneen debyyttilevyn Simon Diamond -timantin mystiikan. Eli ihan yhtä ajattomalta tai vanhalta yhtyeen psykedelis-mystinen ja spagettiwesterninen merseybeat kuulostaa nyt kuin miltä se olisi kuulostanut vuonna 2006, luulisin.

Kiehtova yhtye.

Sekalaista sakkia

Kokoelma jäsentelemättömiä ajatuksia asioista, jotka tapahtuivat jo tovi sitten tai jotka ovat jollain muulla tavalla pikkuisen raukkoja. Kuulostaa niin paljon tältä blogilta, että menköön.

Temples

Templesin Sun Structures -debyytti ilmestyi helmikuussa. Kuten joku saattaa muistaa, odotin kovasti. Levy on hyvä, todella hyvä. Ei kuitenkaan ihan täydellinen. Alku on todella vahva, upeita kappaleita. Toisella puoliskolla homma vähän tasapaksuuntuu ja alkaa jäädä äänimaiseman varaan. Valopilkut harvenevat. Mutta on levy soinut paljon ja ihanasti. Nyt kolahtavat erityisesti nimikappale ja Test Of Time.

Jimi Goodwin 

Doves-miehen Odludek-soolodebyytti ei ole käynyt ihan niin tutuksi, mitä suunnittelin. Sekava levy, josta ei meinaa jäädä mieleen mitään muuta paitsi levottomuus. Albumi tuntuu kirjavalta kokoelmalta Goodwinin kokeiluja, joita yhdistää ainoastaan miehen lauluääni. Välillä muutama koukuttava hetki, useimmiten tunnelma jollain tapaa kummallista. Tämä musiikillinen matka vaatii vähän lisätyöstämistä. Tai ehkä vain totean, ettei se ole kovin hyvä?

Superstarit

Luin jostain muotilehdestä, että Adidaksen Superstarit ovat tulleet niin sanotusti takaisin muotiin. Väite sisältää hölmön oletuksen siitä, että ne olisivat joskus menneet pois muodista. Ei minun maailmassani! Tytölle, joka on (melkein) valmis tatuoimaan The Verven Urban Hymns -albumin kansikuvan tisseihinsä, Superstarit ovat aina muotia! Ihme touhua.

Ja nyt pelkään, että ne minun ysärifarkut leimataan jotenkin nostalgisiksi, trendikkäiksi tai ironisiksi, vaikka oikeasti käytän niitä, koka Damonkin käyttää. No okei, käytti. Mutta silti: itsestäänselvyys, ei nostalgialla leikittelevä hupaisa trendi.

Svengali

Svengali-leffaa saa Anttiloista kympillä! Hankittu on, katsottu ei vielä. Mutta Vicky McClure kuulemma on ihana, taas. Ja elokuvan soundtraciltä löytyy muuten mm. tämä Miles Kanen hieno coverointi muutaman vuoden takaa.

Artikkelikuva: Unsplash

Kevättä sukissa

Tänä vuonna en ottanut uutta kevättä vastaan totuttuun tapaan tennareissa, vaan kera uusien sukkien! Ai että, miten kevätkelpoiset mustista Desert bootseista tuleekaan, kun niihin yhdistää kaistaleen paisley-kuosia!

Tämän Instagramista napatun sukkaselfien myötä haluan suositella teille kaikille sukkakikkaa. Sillä onhan se nyt ihan turkasen tosi, ettei ihminen jatkuvasti uusia kenkiä tarvitse. Antaa siis uusien sukkien vilkkua sen sijaan.

IMG_20140311_162006

Ihan noin muodikkaan ylös rullailtuna en yleensä lahkeitani sporttaile, vaan ennemminkin sillä tavalla mod-maltillisesti. Mutta nyt oli kyllä pakko varmistella, että sukat varmasti saavat ansaitsemansa huomion.

Ja paisley-psykedeliaa olen kruunaillut tietysti kovasti soineella Templesin Sun Structures -debyytillä. Suosikki tällä hetkellä: Shelter Song.

 

Vuonna 2014: Temples

Vuodesta 2014 on selkeästi tulossa meitsin vuosi. Tammikuun ensimmäinen starttaa sen verran monilta osin lähtöruudusta, ettei uuden ja jännän tuloa yksinkertaisesti voi estää. Vaikka välillä tekeekin mieli itkeä ja ahdistua siitä, ettei mulla ole mithään tai kethään, tiedän, että kaikki on taas jossain vaiheessa tosi hyvin.

Vuodesta 2014 on tulossa myös psykedelisvaikutteista rokkia soittavan Templesin vuosi. Uskoisin. Tämä lähes kaikkien modernien mod- ja brittipoptyttöjen kuluneen vuoden kuumin puheenaihe julkaisee vihdoin debyyttinsä helmikuun alussa. Mesmerise-single ilmestynee tammikuussa. Ja koska yhtyeessä ihastuttaa silminnähtävän kauneuden lisäksi myös korvin kuultava kauneus, odotan itsekin Sun Structures -albumin ilmestymistä ihan super paljon.

Yhtyeen laulaja-kitaristi James Bagshaw muuten vaikutti kiharoineen ennen Templesiä vähän samoilla aaltopituuksilla liikkuvassa The Moonsissa. Täällä tuttu ja kovasti tykätty yhtye sekin.

Ja parit vuoden 2013 suosikit. Ihanaa ja huikeaa albumia lupailevaa on!