Richard Hawley – Off My Mind

Sheffield-legenda, Pulp-hahmo, Longpigs-kitaristi, ahkera Arctic Monkeys -vierailija ja aikamme charmanteimpiin artisteihin lukeutuva Richard Hawley on julkaissut uutta musiikkia.

Off My Mind on mainio rock-kappale. Hawleyn upea lauluääni ja torvet nostavat super simppelin biisin ihan kivan seuraavalle tasolle. Lopputulos kuulostaa helposti rullaavalta, vaivattomalta, mutta myös uskottavalta. Miksei Johnny Marr saa rockiinsa tätä samaa tekemisen tunnetta?

Hawley julkaisee uuden levyn kesäkuussa. Further on artistin kahdeksas soololevy. Muusikko kertoo inspiroituneensa tällä kertaa menevämmästä soitannasta – levyltä löytyy kuulemma useampikin tällainen kolmen minuutin rokkirykäisy.

Kuva: Chris Saunders/Press

Salad – The Selfishness of Love

Jos Sleeperin paluu ei tunnu riittävän brittipopilta, niin hei, juuri nyt on hyvä hetki kaivautua vielä vähän syvemmälle brittipop-maailmaan tämän Saladin uuden kappaleen avulla.

Salad ei ole koskaan ollut minulle henkilökohtaisesti  kovin merkittävä brittipop-rakkaus, vaikka yhtye olennainen skenetekijä onkin. Minulle yhtye on näyttäytynyt upeita albumikokonaisuuksia tehtailevan yhtyeen sijaan sellaisena muutamia ajalle olennaisia kappaleita tehneenä ajankuvayhtyeenä.

Mutta tästä uudesta kappaleesta tykkään jotenkin nyt tosi paljon! Sleeperin uuden Look At me Now -biisin kanssa ihan paras parivaljakko! Tämä soundimaailma hurmailee minua nyt kovasti.

Astetta marginaalisempiin brittipop-yhtyeisiin lukeutuva Salad teki paluun jo vuonna 2017, jolloin se julkaisi albumillisen 90-luvulle ”unohtuneita” kappaleita. Yhtye myös palasi keikkalavoille juuri Star Shaped-festareilla, missä se esiintyi yhdessä My Life Storyn, Dodgyn, Spacen, The Bluetonesin ja Sleeperin kanssa.

Salad ehti julkaista 90-luvulla kaksi studioalbumia. Tämä jokin aika sitten julkaistu The Selfishness of Love -kappale on nyt sitten ensimmäinen biisi ensi vuoden alussa ilmestyvältä The Salad Way -levyltä.

Jollekin nämä tällaisten obskuurimpien brittipop-yhtyeiden paluut voivat olla ihan yks hailee, mutta ai ai, miten tärkeitä ja ihania nämä minusta on! Uuden musiikillisen annin lisäksi näillä on todella suuri merkitys koko brittipop-ilmiön ja skenen selittämisessä, sen ääriviivojen luomisessa. Nämä pienemmät yhtyeet hahmottavat ilmiön syvyyttä, muistuttava ihmisille ja erityisesti uusille brittipop-polville, että se Oasiksen lädirock-soundi on vain yksi pieni osa brittipop-maailmaa. Että kyse on niin paljon ja ennen kaikkea muusta!

Minusta on ihanaa, että ihmiset fiilistelevät valtavirtayhtyeiksi paisuneita Oasista, Bluria, Pulpia ja Suedea. Ehkä joku jopa Elasticaa ja vaikka Castia tai The Charlatansia. Ja kokevat niin ottavan osaa brittipoppailuun. Se on mahtavaa! Mutta nuo ovat vain pintakerroksia monikerroksisessa brittipop-yhtyeiden rakennelmassa. Ovia ja kulkureittejä syvemmälle, monien muiden hienojen juttujen äärelle!

Niitä kantsii availla ja kulkea.

Ja nyt on ihan pakko kuunnella tämä biisi!

Viisi kertaa The Maccabees

Tapahtuu vuonna 2017: The Maccabees lopettaa. Viimeisen kerran yhtyeen voi nähdä heinäkuun 1. päivä Lontoossa.

Tässä viisi syytä rakastaa tuota 2000-luvun britti-indien olennaista.

Hymisevä laulu

Oikeastaan The Maccabees on niitä yhtyeitä, jotka ovat uransa aikana ehtineet olla musiikillisesti monenlaista, joskin joku ominaisydin siellä aina punaisena lankana tekemisessä kuuluukin. Itse varmastikin muistan yhtyeen jatkossa tällaisena musiikillisesti isona, mutta samalla herkkänä. Utuisen ja eteerisen kauniina, mutta samalla jämäkän mahtipontisena. Ayla on yhtyeen kappaleista minulle varmaankin rakkain. Tämä on vain niin hieno! Ja tähän on tallentunut minusta yksi The Maccabeesin säväyttämimmistä ominaisuuksista: laulajan melkein huminaksi ja muminaksi käyvä laulutyyli.

Loistelias esimerkki kappaleesta, jossa musiikki, melodia, instrumentit, laulu, lyriikat, tunnelma kietoutuvat yhteen, muodostavat yhdessä teoksen. Mikään ei nouse yli muiden, mitään ei voisi jättää pois.

Wall Of Arms -levyn kansi (2009)

The Maccabees oli omalla panoksellaan luomassa sitä yhdenlaista britti-indien uutta aaltoa. Yhtye perustettiin vuonna 2004, ja se julkaisi ensimmäisen alubuminsa vuonna 2007. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun indie-yhtyeitä yhdistää minusta se, että ne olivat yhtä aikaa sekä perinteisiä, että moderneja. Niissä näkyy ja kuuluu brittiläisen (kitara)popin klassisuus, se, miten tuollainen musiikki tavallaan on siellä aina uudestaan ja uudestaan, sukupolvesta toiseen dna:ssa, osa merkittävää kulttuurihistoriaa. Toisaalta nämä yhtyeet eivät vain toisintaneet kitara-basso-rummut-stemmalaulut -historiaa, vaan loivat sille uuden, omannäköisensä ja -kuuloisensa kerroksen. Tietyn soundin, tietyn tavan käsitellä instrumentteja.

Yhtyeet asettuivat brittiläisen kitarapopin jatkumolle minun mielestä aivan erityisen paljon musikaalisina, rytmikkäinä ja jopa tanssittavina. On menevyyttä, indiediskomaisuutta. Se tietty kirkas kitara. Erityisen paljon ajankuvamaisesti nuo piirteet esiintyvät vaikkapa Two Door Cinema Clubissa tai Wampire Weekendissä. Ja siis joissain The Maccabeesin jutuisskin, tietty.

The Maccabeesin toisen albumin kansikuva olkoon konkreettinen symboli sille, miten kitaramusiikin eri vuosikymmenissä on aina kyse saman asian uudesta kerroksesta ja versiosta. Ollaan toisaalta ajankuva, toisaalta myös kuva jo olemassa olevasta.

Rytmikkyys

Kuten jo edellä kirjoitin, on jonkinsortin erityisrytmikkyys osa The Maccabeesiin musiikillista ilmaisua.  Sama nykivyys, rytmimuutokset tai muuten jänskä rummuttaminen, just se joku musiikillinen menevyys ja kulku ovat samoja piirteitä, jotka viehättivät minua aikoinaan myös vaikkapa Block Partyssa.

Love You Better on The Maccabeesin suloisimpia ja tallentaa yhtyeestä juuri sitä epäsuoraviivaisuutta, rytmin menevyyttä ja 2000-lukulaisiin neonvaloihin puettuja rytmin ja soitannan eri tasoja, kappaleen yltymistä, jotka moderneissa indietekemisissä ovat olleet se juttu. Aikansa lapsi, kuten koko levy. Vuoden 2009 indiesoundinen.

Huomaa myös torvet – very The Maccabees.

Aikuistuminen

The Maccabeesistä on musiikillisesti moneksi. Vuoden 2007 debyyttilevy Colour It In assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty bändilevy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street. Levyssä soi nuoruus.

Kakkoslevy Wall Of Arms tuo sitten mukanaan instrumentaalisuutta. Mitä pidemmäksi yhtyeen uralla edetään, sitä aikuisemmalta se tuntuu. Ihan kuin se olisi kasvanut indietä soittavasta kaveribändistä joukoksi itseään musiikillisesti ilmaisevia aikuisia. Sen tunneskaala ja musiikillinen ilmaisuvoima ikään kuin lisääntyvät ja kasvavat levy levyltä. Viimeisin albumi, vuonna 2015 ilmestynyt Marks To Prove It kuulostaakin jo kaikin puolin kypsältä, harkitulta ja seesteiseltä teokselta. Vakavaltakin. Kahdella viimeisellä albumilla yhtye toteuttaakin aivan loistavasti sellaista vähän melankolista ja orkestraalista tunnelmakitaraindietä.

Yhtyeen tuotantoon tallentuukin kauniisti yhden indeisukupolven kasvu- ja muutostarina. Tarina, joka saa alkunsa kitaraindien huumassa ja bändimusiikkia arvostavassa maailmassa. Tarina, joka loppuu maailmassa, jossa kitaramusiikki – bändisoitto – on siirretty marginaaliin.

Salaperäisyys

Kirjoitin juuri tekstin yhtyeestä, josta en tiedä juuri mitään! Salaperäisyys on ehdottomasti osa The Maccabeesin soundia, erityisesti sen uran loppuvaiheen. Mutta on yhtyeessä jotain salaperäistä muutenkin. Ihailen esimerkiksi laulaja Orlando Weeksin hiljaista, vähän vetäytyvää ja vakavaakin olemusta sekä yhtyeen musiikkiin keskittyvää uraa.

Yhtyeessä on jotain tavallista ja huomaamatonta, joka lähemmällä tarkasteulla osoittautuu uniikiksi tekemiseksi ja hienoksi, arvostettavaksi uraksi ja musiikilliseksi kasvutarinaksi.

Tässä vielä soittolistana yhtyeen minun mielestä 13 parasta kappaletta.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/1riSPNBGisnyIfbg9G12nD

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Brittipopklassikko: Bändi ja valkoinen huone

90-luku – kun musiikkivideoilla vielä oli väliä.

Jos jaksaisin vielä opiskella, hakeutuisin varmasti jonnekin, missä voisin analysoida ja jaotella 90-luvun brittipopskenen musiikkivideoita. Hmmm tyyliin ”Englantilainen maisema ja elämänmeno -videot”, ”Brittiläistä yhteiskuntaa kommentoivat videot”, ”Bändi hämyisässä huoneessa” -videot, ”Sarjakuvamaiset ja teatterimaiset lavastusvideot”, ”Mustavalkoiset videot”, ”Bändi soittaa varastorakennuksessa/teollisuushallissa” -videot  ja tietysti

”Bändi valkoisessa huoneessa” -videot!

No, ehkä keskityn kehittelemään brittipopin kaariteoriaani (kuulet siitä vielä!) ja jätän videoanalyysit muille. Mutta siltikin, tässä neljä suosikkiesimerkkiäni tuosta brittipopin videoestetiikasta söpöimmästä, bändi ja valkoinen studiotausta.

Nyt vain sitten miettimään, millaisia akateemisia analyyseja tuosta visuaalisesta ratkaisusta voisi saada irti.

 

Parhaat ystäväni: Menswear – Nuisance

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Menswearin debyytti Nuisance (tai melkein ainokainen, kakkoslevy julkaistiin vain Japanissa).

Ilmestymisvuosi: 1995

Erityisen ihanaa: Kitaristi Chris Gentry, joka on 90-luvun söpöin ilmestys. Oui, paljon söpömpi kuin Take Thatin Mark Owen!  Vuonna 1977 syntynyt Gentry oli albumin ilmestymisen aikaan vain 18-vuotias – kauan eläköön 90-luvun teinimuusikot, joita löytyi Menswearin lisäksi nyt ainakin Ashistä ja Supergrassista. Gentry muuten seurusteli hetken Elastican kitaristin Donna Mattewsin kanssa. Olennaista!

Ystävä silloin kun: haluan kertoa 48 minuutissa ja 54 sekunnissa sen, mitä brittipoppi on. Albumi on ehdottomasti yksi brittipop-kauden täydellisimmistä symboleista.

 

 

 

 

 

 

 

Menswearin Nuisance ei ole merkittävä albumi ja paras ystävä siksi, että se olisi synnyttänyt jotain uutta tai muuttanut maailmaa. Oikeastaan päinvastoin! Se on pieni, kiireessä, hurmoksessa ja epäammattimaisen taustajoukon kanssa työstetty levy, joka syntyi jo olemassa olevasta. Brittipoppiudesta ja hurmoksesta, brittipopskenestä. Uuden luomisen sijaan se toisintaa. Yhtye olikin vuonna 1995 kaikkea sitä, mitä ihmiset vuonna 1995 halusivat, mutta myös kaikkea sitä, mitä oli jo olemassa.

Nuisance jos joku olikin ilmestyessään täydellinen tiivistys siitä, mitä brittiläisessä indie- ja popmusiikissa oli viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut. Nuisancelta löytyy Blurin englishness-visiot ja mod-ote, sen Modern Life Is Rubbish -albumin aikainen viehätys pukuihin ja maihareihin (vrt. esim. I’ll Manage Somehow ylempänä). Lisäksi on Pulpin teatraalisuus, joka ilmenee ehkä viehättävimmin laulaja Johnny Deanin olemuksessa. Ja toki Nuisanceakin on kasvatettu 90-luvulla liki pakollisiksi muodostuneilla jousisovituksilla (vrt. esim. Being Brave). Tämän Daydreamer-kappaleen tunnelma ja kitarat puolestaan ovat kuin suoraan aikalaisyhtye Elasticalta lainattuja.

 

 

 

 

 

Sleeping In -kappale taas on very britpop ja very 90s, koska se julistaa rakkautta 60-luvun popmusiikillista estetiikkaa kohtaan.

 

 

 

Mutta eivät Menswear ja Nuisance ole ainoastaan musiikillisia symboleja 90-luvulle ja brittipopille. Yhtye ilmentää täydellisesti indien populaaristumista ilmiönä, sitä, kuinka indiestä tuli mainstreamia. Yhtäkkiä jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman oasiksensa, mikä tietysti johti siihen, että yhtyeitä syntyi tuon tuosta. Levy-yhtiöillä oli rahaa, eikä levytyssopimuksen saaminen ollut aina kovin vaikeaa. Esimerkiksi Menswear perustettiin nayttäytymispaikkana tunnetussa Blow Up -yökerhossa, se sai levytyssopimuksen ennen yhtään keikkaa ja listaohjelma Top Of The Popsissaki se esiintyi ennen kuin oli julkaissut ainuttakaan singleä.

The perfect product from a band that is better known for being seen than being heard”, kuvailtiin Nuisance-albumia jossain.

Yhtyeen lyhyt, ulkonäkökeskeinen ja hedonistinen ura toimii mitä parhaimpana ajankuvana ja brittipop-ilmapiirin ilmentymänä ja kiteyttäjänä. Siitä huokuu arroganttius ja itsevarmuus sekä 90-lukuun yhdistyvä kepeys ja hauskanpito. Hetken aikaa kestävät bileet. Menswear ei edusta samalla tavalla absoluuttisn hienoa rock-kokemusta kuin vaikka Oasis, vaan saa merkityksensä nimenomaan brittipop-kontekstissa. Levyssä ei ole mitään monumentaalista tai jylhää, mutta klassikko se on, ehdottomasti. Brittipopparin klassikko ja identiteettilevy.

Nuisance täyttää 24.10 20 vuotta. Levylle ei järjestetä vuosijuhlia ja sille tuskin on faniryhmää (paitsi ehkä minun oma privaattiklubini). Vaikka levy ei muuttanutkaan maailmaa, on sillä minun mielestäni (hienon musiikillisen kuuntelukokemuksen lisäksi) yksi tärkeä tehtävä vielä nytkin, vuonna 2015.

Sen tehtävänä on muistuttaa siitä, että brittipopissa on kyse niin paljon enemmästä kuin vain Oasiksesta. Tai ei edes enemmästa, vaan pohjimmiltaan jopa muusta. Muusta kuin Oasiksen kaltaisesta rock-klassikosta, Blurin pitkästä ja kriitikoiden ylistämästä urasta. Muusta kuin muista isoista: Suedesta tai Pulpista. Sillä yhtä lailla kuin kriitikoiden kiitoksista, klassikoista ja pysyvästä, on brittipopissa kyse väliaikaisuudesta, yhden levyn ihmeistä. Hetken kestävästä tähteydestä.

Ja siksi meillä on Menswear.

 

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/56EiNHcaOBd3y4JjaBg42M

Pulp – A Film About Life, Death and Supermarkets

Vaikuttaa vuoden elokuvalta. Pakko toistaa itseäni ja todeta, että niin kauan kuin meillä on tällaisia yhtyeitä ja niistä tehtyjä dokkareita, en välitä olla rokkitähti.

Vaan nimenomaan se fani.

Pulp – A Film About Life Death and Supermarkets -elokuva ilmestyy teattereihin kesäkuussa.

Brittipopklassikoita: Reading 1994

Miksi?

Pulp esittää ensimmäisen kerran Common People -kappaleensa.

Kuten tuosta videotaltioinnista huomaa, on kappale tässä vaiheessa vielä sellainen suloinen luonnosversio – erityisesti lyriikoiden osalta. Jarvis Cocker on kertonut kirjoittaneensa tekstejä esitystä edeltävänä iltana, saamatta niitä valmiiksi.

Tarina kertoo myös, ettei yhtye itse pitänyt kappaletta oikein minään, vaan havahtui sen hittipotentiaaliin vasta, kun huomasi sen uppoavan Reading-festivaalin yleisöön. Niin, ties millaiseksi historiankirjoitus olisi muotoutunut ilman tätä hetkeä.

Tätä katsellessa on hauska ajatella, että yhtye on vielä tuiki tietämätön niistä taianomaisista merkityksistä, mitä lauluun tulee kiinnittymään. Viimeistään vuosi myöhemmin Glastonburyssä, kun Pulp hyppäsi viime hetkillä pääesiintyjäksi päättämään festarilauantain ja paikkaamaan suuren paluunsa peruuttanutta Stone Rosesia, kävi selväksi, ettei Common Peoplesta tule ainoastaan yhtyeen menestyinen single, vaan yksi koko brittipopin suurimmista määrittäjistä. Mutta tuo vuoden 1995 Glastobury, se onkin sitten jo ihan oma tarinansa.

Voi muistaisinpa sen hetken, kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran.