HEY LYLA!The Subways – Fight
Posted on 5.7.2021
Kesän suosikkikappaleita:
The Subwaysin Fight.
Niin. Muistatko The Subwaysin? Yhtye rämisytti punk-vetoista indie rockiaan 2000-luvun alun kitararockin hurmoksessa, soitti O.C.-sarjassa fiktiivisellä The Bait Shop -klubilla ja teki minuun suuren vaikutuksen vuoden 2005 Young for Eternity -debyytillään. Hitit Rock & Roll Queen ja With You olivat hetken aikaa uskontoni ja videolla Fred Perryssä heittäytyvä Billy Lunn rakkauteni. Tietenkin. Niinhän ne kaikki sellaiset tyypit.
Triona toiminut yhtye on tehnyt debyytin jälkeen kolme albumia, viimeisimmän vuonna 2015. Vuodesta 2020 lähtien The Subways on ollut enää Lunnin ja basisti Charlotte Cooperin muodostama parivaljakko, rumpali Josh Morgan kun jätti yhtyeen.
Tietenkään The Subwaysin tekemiset eivät kuulosta nyt samalla tavalla erityiseltä kuin kuusitoista vuotta sitten, mutta onneksi kaikesta siitä hurmoksellisesta ajankuvasta on jäänyt jäljelle hyvä musiikki – ja uudenlainen ajankuva: biisi on tehty Black Lives Matter -mielenosoituksen inspiroimana.
Kesäbiisi-tittelin verran tykätty kappale.
Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt
Posted on 4.12.2019
Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.
Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.
Fontaines D.C. – Dogrel
Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.
Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.
Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.
Liam Gallagher – Why Me? Why Not.
Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.
Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.
Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.
Sleeper – The Modern Age
Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.
Steve Mason – About The Light
Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.
Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.
Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.
Hurula – Klass
Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.
Mitä kuuntelen Sidewaysissä?
Posted on 26.5.2019
Laajalle yleisölle kohdistetut kotimaiset festarit ja minun tarkaan kuratoitu musiikkimaku ovat yleensä melko kohtaamaton yhdistelmä. Niinpä minusta ei koskaan ole tullut mitään Suomen kesän festarihirmua – ihan pelkkä festarialueella kiertely ja festarointi festaroinnin vuoksi eivät ole minun juttu.
Toki ilahduttavia poikkeuksiakin on. Viime vuosiin on mahtunut yksi ”brittipop-Flow” ja kovasti aktiivinen Sideways.
Mitä sitten kuuntelen tämän kesän Sidewaysissä?
Suede, perjantai 7.6
Tänä kesänä minut vie Sidewaysiin tietysti Suede. Odotan keikkaa kovasti! Olen aika laaja-alainen Suede-fani, sillä tykkään oikeastaan ihan kaikista yhtyeen puolista. Alkuvuosien dramaattisesta indiestä, Coming Upin häikäilemättömästä ja kirkkaanvärisestä mainstream-popista, tykkään jopa Head Musicistä. Tykkään leikkiä suuren suurta Suede-fania b-puolilla snobbailemalla, mutta hurmaannun myös hiteistä. Enkä missään nimessä vaadi nostalgiaa, en edes halua! Sillä rakastan myös yhtyeen kolmea uuden ajan levyä, ihan just tätä tämän päivän upeaa Suedea. Yhtyettä, jolla selvästi on menossa urallaan hieno vaihe.
Tiedän siis, että keikasta tulee minunlaiselle kaikesta nauttivalle Suede-kuulijalle ihan täydellinen.
Tämän uuden rakkaudenkin haluan kuulla.
Kate Tempest, torstai 6.6
Sueden lisäksi odotan kovasti Kate Tempestin keikkaa.
Lontoolainen spoken word -artisti ja runoilija on suuri coolius-idolini ja ihailua herättävä omantienkulkija. Odotan keikalta värisevää aitoutta ja heittäytymistä, pikkuisen painavaa sanaa ja toisaalta myös herkkyttä. Miellyttävää rytmikkyyttä ja soljuvaa sanailua.
Hiljaista ja selittämätöntä charmia.
Tämä Tempestin uusi Firesmoke on upea!
Idles, torstai 6.6.
Idles ei ole musiikillisesti ollut niin paljon minun juttu, mitä ehkä jopa olisin toivonut. Olisi ollut kivaa hypätä bandwagoniin! Mutta sen verran olennainen ilmiö on kyseessä, että toki haluan yhtyeen nähdä.
Elättelen myös pientä toivoa siitä, että viihtyisin keikalla ja alkaisin nähdä yhtyeen kiinnostavampana.
No, siinäpä ne. Kaikki muu on sitten sellaista fiiliksen mukaan tutkittavaa. Suosituksia saa toki antaa!
Slaves – Photo Opportunity
Posted on 4.1.2019
Slavesin Acts Of Fear And Love oli yksi viime hyvistä kivoista levyistä. Ei ihan täysosuma, mutta riittävän hyvä kokoelma helpostilähestyttävää brittipunkia. Vaikka olenkin kuunnellut levyä suht paljon, en ole juurikaan takertunut tähän Photo Opportunity -kappaleeseen. Sitten näin tämän upean uuden videon ja mykistyin. Biisi heräsi minun silmissä ja korvissa ihan uudella tavalla henkiin.
Hyvä esimerkki siitä, miten näissä brittimusajutskissa ei ole minulle kyse vain musiikista, vaan just tästä koko kuvastosta.
Videosta (ja miksei vähän biisistäkin) tulee tietysi kovasti mieleen The Libertinesin What Became Of The Likely Lads -kappaleen myös kovasti upea videokuvitus.
Lapsuus, ystävyys ja seikkailu vähän harmaassa brittimaisemassa – musiikkivideoiden ikuisuusklassikko.
Tulossa: Slaves @ Nosturi
Posted on 6.10.2018
Brittiläinen punk-duo Slaves saapuu keikalle Suomeen ensi viikon lauantaina 13.10. Ihanaa päästä fiilistelemään pitkästä aikaa näinkin suurta suosikkiyhtyettä lauantai-illan keikalle! Puolityhjä arki-ilta Tavastialla – niin nähty!
Se, että pääsen näkemään kotikapungissa näinkin ajankohtaisen (eli juuri uuden albumin julkaisseen) ja oikeasti aika kovaa suosiota nauttivan (siis ainakin Briteissä) yhtyeen, on oikeastaan aika harvinaista. Kansainväliset brittipop-, kitarapop- ja kitaraindie-yhtyeet eivät suomalaisia keikkajärjestäjiä kamalasti kiinnosta, koska kysyntä on aika pientä. Suomessa on selvästi tilaa vain yhdelle populaarimusiikin genrelle kerrallaan. Onhan se aika hupaisaa, että Britannian kuumin indieyhtye Blossoms ei pari vuotta sitten kiinnostanut suomalaisia edes sen vertaa, että yhtyeen olisi tänne asti kannattanut matkustaa.
Marginaalissa on joskus vähän yksinäistä, mutta toisaalta usein taas aika ihana ja kivalla tavalla omistautunut tunnelma.
Slaves esiintyi vuoden 2017 Sidewaysissä ja oli minusta varsin hyvä! Duon helposti lähestyttävä ja koukuttavasti melodinen rock-punk tarjoaa minusta aivan hurjasti mahdollisuuksia kivaan keikkakokemukseen, suosittelen!
Slaves vuonna 2018
Posted on 15.8.2018
Slaves, kyllä! Brittipunkkarit ovat selvästi elämänsä iskussa. Duo julkaisi kesän aikana kaksi singleä, ja täytyy sanoa, että sekä Cut And Run että Chokehold ovat aivan loistavia lisiä yhtyeen hittikavalkadiin! Perjantaina ilmestyvästä Sugar Coated Bitter Truth -levystä saattaa siis olla ihan mihin tahansa.
Sinänsä yhtyeen tämän kesän tekemisessä on kyse ihan siitä samasta mieleenjäävällä, melko popilla melodiahokemalla somistetusta suoraviivaisesta ja ränkyttävästä punkrockista kuin ennenkin. Jotenkin kuitenkin aistin näissä biiseissä jonkinlaista tekemisen jalostumista ja ulosannin kehittymistä. Aika raakilemaisinahan nuorukaiset muutama vuosi sitten hypen keskelle joutuivat.
Tykkään siitä, miten hitti ja helpostilähestyttävä meininki näissä kappaleissa on, kuuntelijaa ja yleisöä hellivä, välillä suorastaan pop. Chokehold pikkuisen jopa halailee Blurin Song 2 -ränkytyksen kanssa (ja vähän ehkä muutaman muunkin yhtyeen biisin), mikä ei tietenkään mitenkään haittaa.
Slaves saapuu lokakuussa keikalle Helsingin Nosturiin. Aion tehdä keikasta itselleni syksyn kohokohdan. En nimittäin muista, koska olisin viimeksi nähnyt suosikkiyhtyeeni klubikeikalla lauantaina. Arki-illan puolityhjä Tavastia on niin nähty!
Slaves oli hyvä jo viime vuonna Sidewaysissä, mutta ai että, miten hyvää setille tekee tällaisten ilmiselvien hittbiisien lisääntyminen. Cheer Up London, Stocket, The Hunter plus nämä kaksi uutta veijaria. Huh, miten huikean hikinen ilta meitä lokakuussa odottaa! Jos tuleva levy on yhtään niin hyvä kuin mitä uudet biisit antavat odottaa, niin nyt on huikean hyvä aika nähdä yhtye livenä.
Slaves Nosturissa la 13.10.2018
Artikkelikuva: Unsplash, Francesco Casalino
Uusi Temples ja Sleaford Mods
Posted on 19.1.2017
Alkuvuosi toi mukanaan pari uutta kelpo kuunneltavaa.
Ensinnäkin Templesin maaliskuussa ilmestyvän kakkoslevyn uusin paljastus vahvistaa ennustustani siitä, että yhtye on riisumassa retronaamiaisasuaan ja viemässä visiotaan 1960-luvun psykedeliasta pikkuisen kohti 2010-luvun psykedeliaa. Tameimpaloitumista kuultavissa.
Myös Sleaford Modseilta saatiin vihdoin kuultavaksi maaliskuussa ilmestyvän English Tapas -levyn materiaalia. B.H.S on tutulla tavalla minimalistisen taustan saaanut Mods-junnaus, mutta samalla myös ehkä sitä ankarinta ja kovinta Sleaford Modsia vähän laulelevampi ja lempeämpi.
Marraskuun parhaita
Posted on 13.12.2016
Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:
Hurula @ Tavastia 2.11.2016
Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.
Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.
En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.
Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.
Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.
Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.
Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.
Blossoms – Getaway
Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.
Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.
I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.
On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.
Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.
Ukulele
Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.
Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.
She’s not anyone…
Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.
Please keep soldiering on
Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.
”Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.
Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.
Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea
Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.
Viisi kertaa Hurula
Posted on 2.11.2016
Ruotsalainen Hurula saapuu tänään keskiviikkona ensimmäiselle keikalleen Suomeen. Minusta kyseessä ei ole mikä tahansa keikka, vaan keikka yhdeltä tämän hetken kiehtovimmalta ja fiilistellyimmältä suurelta pieneltä artistilta. Jos oltais Ruorsissa, Tavastia olisi illalla tupaten täynnä.
Vuoden 2016 juttuja, väitän minä.
Minun rakkauteni Hurulaa kohtaan menee nyt sellaisissa syvyyksissä, etten oikein enää osaa sanoa siitä mitään, mitä ei tunne-elämä ole sävyttänyt.
Tässä minun 5 syytä rakastaa Hurulaa.
1. Sluta Deppa Mig (2014)
Tämä on Hurulan kappaleista minulle se kaikista eniten tunteisiin mennyt – ja siksi rakkain. Biisin juju on siinä, että se ei missään vaiheessa kasva kovinkaan isoksi, vaan juuri ja juuri käynnistyy, kunnes sitten jo loppuu. Mutta silti kappale on jotenkin iso – kiitos lyriikoiden, joita kuunnellessa tuntuu… paljolta.
2. Pop, punk ja melankolia
Nykyään sellaisia uusia juttuja ja levyjä, joihin rakastuu ikiajoiksi, tulee eteen melko harvoin. Hurulan debyytti vuodelta 2014 on kuitenkin yksi niistä. Levy, jota ei oikein osannut odottaa, mutta jota ilman elämä olisi jotenkin vähemmän.
Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -albumin hienoutta on loistelias punkin ja hienojen pop-kappaleiden yhdistyminen. Tuotanto on sopivan viimeistelemätöntä ja aidon kuuloista, lyriikat vilpittömiä ja melankolia luontevaa.
Myös tänä syksynä ilmestynyt kakkoslevy Vapen till dom hopplösa on punk ja pop, mutta debyytiin verrattuna sen tunnelma on jotenkin erilainen. Vielä melankolisempi, kyllä. Gootimpi? Kasarimpi? Erityisesti tämän toisen albumin kohdalla viittaukset Broder Danieliin tuntuvat välttämättömiltä.
3. Luulaja
Tornionlaaksossa varttuuneelle pohjoisruotsalainen Luulaja on tuttu paikka. Minun lapsuudessa isän työreissut kulkivat usein Luulahjaan, nuoruudessa sinne mentiin pelaamaan jääkiekkoa. Sieltä olen myös aloittanut ja sinne olen lopettanut interrail-reissuni.
Vaikka kyse ei ihan kotipaikkani Pellon naapuripitäjästä olekaan, tuntuu silti lämpöiseltä, kun Luulajasta kotoisin oleva Hurula laulaa Jag var tjugotvå när jag lämnade Luleå/Men jag bär den stan i hjärtat var jag än går. Ihan kuin jakaisimme jotain yhteistä ymmärrysmaailmaa.
Aika usein hyräilen päälle jag var nitton år när jag lämnade Pellooooo.
4. Ny Drog (2016)
Itselleni Hurulan kahdesta albumista tärkeämpi on edelleen ensilevy, siihen kun liittyy se uuden rakkauden hurmos. Pidän kuitenkin uudesta albumista aivan valtavasti, ja koko ajan vain enemmän.
Siinä missä ensimmäisen albumin kappaleet ovat pieniä, suoraviivaisia penemmän, punkpop-rykäisyjä, ovat uuden albumin kappaleet vähän kompleksisempia. Sävyjä ja tekemistä on enemmän, esimerkiksi kitaroilla.
Minulle uuden Vapen till dom hopplösa -levyn tykätyin kappale on ollut tämä Ny Drog, joka vuoden 2016 tunnareiden joukkoonkin kuuluu. Niitä kappaleita, jotka kuulen kerran ja rakastan ikuisesti. Hyvä esimerkki minun melodiarakkaudesta – ja Hurulan upeudesta.
5. Masshysteri
Ennen Hurulaa Rober Hurula Petterssonilla oli Masshysteri-yhtye. En tiennyt yhtyeestä ennen Hurulaa, mutta olen opiskellut, että kyseessä oli ylistetty ja arvostettu, ruotsipunkin olennaisiin luettava yhtye. Kunhan pystyn irrottautumaan Hurulan sooloista hetkeksi, uppoudun tähän vielä lisää.
Hurula + The Duplo!
Ke 2.11.2016, Tavastia
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 