Fontaines D.C. – A Hero’s Death

Irlantilaisyhtye Fontaines D.C. teki viime vuoden mahdollisesti parhaan levyn. Dogrel oli mykistävän hyvä. Levy herätti minussa samanlaista innostuntta ja äimistynyttä hurmosta kuin esimerkiksi The Libertines aikoinaan tai vaikkapa DMA’S muutama vuosi sitten. Välitön rakastuminen ja vahva tunne siitä, että kyseinen levy on yksi lemppareistani ikuisesti.

Nyt Fontaines D.C. on julkaissut ensimmäisen uuden biisin sitten hittidebyytin. Tämä ei vie ihan samalla tavalla jalkoja alta kuin yhteen parhaimmat biisit, mutta ai ai, onpa kiva kuulla taas tuota tuttua junnausta ja laulaja Grian Chattenin ääntä. Upea yhtye!

Artikkelikuva on kuvakaappaus videosta.

Fontaines D.C. – Liberty Belle

Vuosi 2019 oli Fontaines D.C.:n. Yhtyeen mahtava Dogrel-debyytti ihastutti modernin klassikon verran. Irlantilaisten ura on edennyt kovin indiebändimäisesti. Yhtye julkaisi tämän nykyisen hittikappaleensa omakustannesinkkuna vuonna 2017 – kera simppelin ja raakilemaisen videon. Nyt, oikean levy-yhtiön ja menestysalbumin myötä kappaleesta on tullut aika tehdä uusi päivitetty video. Videolla fiilistellään livekeikkoja ja yhtyeen kehittynyttä suosiota – tietenkin.

Kappaleesta on tullut vuoden 2019 aikana minulle uusi ikisuosikki. Kaiken maailman videoinnit ja versioinnit biisistä siis kelpaavat!.

Opin muuten joululomalla, että kappale on kunnianosoitus Dublinin Liberties-asuinalueelle, missä yhtyeen jäsenet ovat asuneet. Tekee biisistä entistä kiehtovamman.

Artikkelikuva on kuvakaappaus videosta.

Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt

Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.

Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.

Fontaines D.C. – Dogrel

Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.

Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.

Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.

Liam Gallagher – Why Me? Why Not.

Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.

Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.

Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.

Sleeper – The Modern Age

Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.

Steve Mason – About The Light

Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.

Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.

Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.

Lue arvostelu täältä.

Hurula – Klass

Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.

Hurulan parhaat

Ruotsin ihanin tyyppi Hurula saapuu huomenna tiistaina keikalle Tavastialle. Yhden Tavastian-keikan ja yhden Sideways-keikan nähneenä voin sanoa, että just sinunkin pitäis olla tiistaina artistia kuulemassa.

Hurulan tummassävyinen ja intensiivinen musiikki on hurmannut minut täysin. Rakastan sitä, miten kappaleissa on punk-intensiteettiä ja rosoista raakuutta, mutta myös pop-musiikillista herkkyyttä ja harkittuja musiikillisia ratkaisuja.

Sekä kappaleet että tulkinta värisyttävät – tuntuu että biiseihin on tallentunut jotain aivan eirtyistä latausta, riipivyyttä ja repivyyttä. Robert Hurula yhteineen kuulostaa sykähdyttävältä ja värisyttävältä niin levynä kuin livenäkin.

Kokosin itselleni keikkaa ennakoivaksi tunnelmointilistaksi tällaisen koosteen artistin kolmesta studiolevystä. Saa käyttää!

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.

Kuva: Per Kristiansen

Fontaines D.C. – Dogrel

Brittipunkilla ja punk-sävyisellä kitaraindiellä menee tällä hetkellä hyvin, ja jonkinlainen rämähtävä soitanta ja suoraviivainen laulutulkinta tuntuvat olevan tämän päivän soundi. Ei siis ihme, että Fontaines D.C. on tällä hetkellä kiehtovimpia ja huomioiduimpia uusia yhtyeitä.

Yhtyeen keväällä ilmestynyt Dogrel-debyytti kuuluu minun tämän vuoden merkkitapauksiin ja lempialbumeihin. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi vähintäänkin pian päättyvän vuosikymmenen onnistuneimmista debyyttilevyistä. Liberty Bellen ja Boys In The Better Landin kaltaiset ilmiselvät hitit muistuttavat ihanasti The Libertinesistä – niin musikillisesti kuin ensikuuleman aiheuttaman hurmoksenkin puolesta.

Biisit vievät ensin jalat alta ja sitten pakottavat riehumaan. Kappaleiden yksinkertainen tarttuvuus ja erityisyyttä hehkuva energia vievät mukanaan ja laulajan charmantiksi välinpitämttömyydeksi muotoiltu pieniskaalainen laulanta hurmaa. Kappaleisiin on tallentunut viehättävällä tavalla nuoruus.

Ei epäilystäkään, etteivätkö nämä biisit päädy 2010-luvun merkkikappaleiden kaanoniin.

Noiden kahden aivan erityishyvän kappaleen lisäksi albumilla viehättää sille tallennettu Irlanti ja sinne sijoittuvat lapsuusmaiseman kuvailu. On Big-kappaleen sateinen ja arkirealistinen Dublin-kuvaus ja toisaalta trubaduurilaulema Dublin City Skyen huikeaan tarinankerrontaan maiseman antava Dublin.

Ylipäänsä lyriikoiden tarkkanäköisyys, pienet yksityiskohdat, tarinamaisuus ja niihin tallennetut kiehtovat ihmiskohtaamiset imaisevat mukaansa ja pakottavat kaivautumaan kappaleisiin syvemmälle. Biisien miljöökuvaukset hurmaavat. Kappaleita on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne siltikään kulu, avautuvat vain paremmin. Sitaatein ja lapsuudenmuistoin etenevä kerronta on erityisen onnistunutta tällä Roy’s Tune -biisillä.

Olen kuratoinut musiikkimakuni aika tarkkaan, eikä ole lainkaan itsestäänselvää, että löytäisin minut ihan oikeasti mukaansa tempaavia uusia suosikkiyhtyeistä edes joka vuosi. Fontaines D.C.n vaikutus minuun on ollut nyt kuitenkin samaa luokkaa kuin DMAsin aikoinaan. Eli tiedän, että kyseessä on oma uusi klassikkoyhtye, josta tykkään ikuisesti

ja jota haluan suositella ihan jokaiselle.

Tulossa: Slaves @ Nosturi

Slaves Press shot 1 large 2018.jpg

Brittiläinen punk-duo Slaves saapuu keikalle Suomeen ensi viikon lauantaina 13.10. Ihanaa päästä fiilistelemään pitkästä aikaa näinkin suurta suosikkiyhtyettä lauantai-illan keikalle! Puolityhjä arki-ilta Tavastialla – niin nähty!

Se, että pääsen näkemään kotikapungissa näinkin ajankohtaisen (eli juuri uuden albumin julkaisseen) ja oikeasti aika kovaa suosiota nauttivan (siis ainakin Briteissä) yhtyeen, on oikeastaan aika harvinaista. Kansainväliset brittipop-, kitarapop- ja kitaraindie-yhtyeet eivät suomalaisia keikkajärjestäjiä kamalasti kiinnosta, koska kysyntä on aika pientä. Suomessa on selvästi tilaa vain yhdelle populaarimusiikin genrelle kerrallaan. Onhan se aika hupaisaa, että Britannian kuumin indieyhtye Blossoms ei pari vuotta sitten kiinnostanut suomalaisia edes sen vertaa, että yhtyeen olisi tänne asti kannattanut matkustaa.

Marginaalissa on joskus vähän yksinäistä, mutta toisaalta usein taas aika ihana ja kivalla tavalla omistautunut tunnelma.

Slaves esiintyi vuoden 2017 Sidewaysissä ja oli minusta varsin hyvä! Duon helposti lähestyttävä ja koukuttavasti melodinen rock-punk tarjoaa minusta aivan hurjasti mahdollisuuksia kivaan keikkakokemukseen, suosittelen!

Facebook-tapahtuma

Elokuun soittolista

Blogin tunnelmaan sopivista uusista julkaisuista koostuva Spotify-lista.

Tässä kuussa mukana mm. The Coral, Miles Kane, Death Cab for Cutie, Paul McCartney, Underworld ft. Iggy Pop, Slaves, Suede, Dubstar ja oh, vanha suosikkini Mull Historical Society uuden biisinsä kanssa.

Kuuntele koko lista Spotifysta.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/2Mvw4BAuMfiFT0wNhHRjL2

Slaves vuonna 2018

Slaves, kyllä! Brittipunkkarit ovat selvästi elämänsä iskussa. Duo julkaisi kesän aikana kaksi singleä, ja täytyy sanoa, että sekä Cut And Run että Chokehold ovat aivan loistavia lisiä yhtyeen hittikavalkadiin! Perjantaina ilmestyvästä Sugar Coated Bitter Truth -levystä saattaa siis olla ihan mihin tahansa.

Sinänsä yhtyeen tämän kesän tekemisessä on kyse ihan siitä samasta mieleenjäävällä, melko popilla melodiahokemalla somistetusta suoraviivaisesta ja ränkyttävästä punkrockista kuin ennenkin. Jotenkin kuitenkin aistin näissä biiseissä jonkinlaista tekemisen jalostumista ja ulosannin kehittymistä. Aika raakilemaisinahan nuorukaiset muutama vuosi sitten hypen keskelle joutuivat.

Tykkään siitä, miten hitti ja helpostilähestyttävä meininki näissä kappaleissa on, kuuntelijaa ja yleisöä hellivä, välillä suorastaan pop. Chokehold pikkuisen jopa halailee Blurin Song 2 -ränkytyksen kanssa (ja vähän ehkä muutaman muunkin yhtyeen biisin), mikä ei tietenkään mitenkään haittaa.

Slaves saapuu lokakuussa keikalle Helsingin Nosturiin. Aion tehdä keikasta itselleni syksyn kohokohdan. En nimittäin muista, koska olisin viimeksi nähnyt suosikkiyhtyeeni klubikeikalla lauantaina. Arki-illan puolityhjä Tavastia on niin nähty!

Slaves oli hyvä jo viime vuonna Sidewaysissä, mutta ai että, miten hyvää setille tekee tällaisten ilmiselvien hittbiisien lisääntyminen. Cheer Up London, Stocket, The Hunter plus nämä kaksi uutta veijaria. Huh, miten huikean hikinen ilta meitä lokakuussa odottaa! Jos tuleva levy on yhtään niin hyvä kuin mitä uudet biisit antavat odottaa, niin nyt on huikean hyvä aika nähdä yhtye livenä.

Slaves Nosturissa la 13.10.2018

Artikkelikuva: Unsplash, Francesco Casalino

Uusi Temples ja Sleaford Mods

Alkuvuosi toi mukanaan pari uutta kelpo kuunneltavaa.

Ensinnäkin Templesin maaliskuussa ilmestyvän kakkoslevyn uusin paljastus vahvistaa ennustustani siitä, että yhtye on riisumassa retronaamiaisasuaan ja viemässä visiotaan 1960-luvun psykedeliasta pikkuisen kohti 2010-luvun psykedeliaa. Tameimpaloitumista kuultavissa.

Myös Sleaford Modseilta saatiin vihdoin kuultavaksi maaliskuussa ilmestyvän English Tapas -levyn materiaalia. B.H.S on tutulla tavalla minimalistisen taustan saaanut Mods-junnaus, mutta samalla myös ehkä sitä ankarinta ja kovinta Sleaford Modsia vähän laulelevampi ja lempeämpi.

Marraskuun parhaita

Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:

Hurula @ Tavastia 2.11.2016

Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.

Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.

En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.

Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.

Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.

Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.

Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.

20161108_202309

Blossoms – Getaway

Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.

Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.

I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.

On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.

Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.

Ukulele

Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.

Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.

She’s not anyone…

Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.

Please keep soldiering on

Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.

Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.

Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.

Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea

Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.

 

 

 

 

Perjantaibiisi: Jamie T – Tescoland

Tämä viimeisin Jamie T -sinkku ja video hellii perjantaisielua!

Minun silmissä Jamie T:llä on kaksi erilaista ja olennaista puolta – punkahtavan alkuperäinen ja räpähtävän moderni – joista molemmista tykkään. Ja aika lailla yhtä paljon.

Tämä Tescoland on nyt sitä sellaista alkuperäisen rosoista The Clash -Jamieä.

Tosi jees.

Brittipopparin Flow: Sleaford Mods

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua artistia on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Tässä neljästä merkittävästä ensimmäinen:

Sleaford Mods (perjantai 12.8 klo 22.30 Black Tent)

sleafordmods

Olen vähän yllättynyt, että työväenluokkauskottavaa, rosoista ja suorasanaista punk-räppiä tekevä Sleaford Mods (Jason Williamson ja Andrew Robert Lindsay Fearn) tulee keikalle juuri Flow’hun, eikä esimerkiksi Tampereelle jonnekin vähän ränskempään ympäristöön. Sen lisäksi, että Tampere on Flow’ta jotenkin sleafordmodsmaisella tavalla elämänmakuisempi miljöö, on siellä myös ymmärretty yhtyeen päälle aivan erityisen paljon jo pidemmän aikaa.

Nottinghamiläisessä Sleaford Modsissa on paljon onnistunutta kulttibändimäisyyttä. Se on ollut olemassa jollain tavalla jo melko pitkään (tosin Fearnen tilalta musiikeista vastasi vuoteen 2012 asti Simon Parfrement), ”kunnon” albumeita se on julkaissut kolme. Duo on onnistunut herättämään pienessä piirissä hurmosta, mutta suuren suuri yleisö ei sen punk-rap-suunsoittoa kuitenkaan tahdo ymmärtää. Joidenkin mielestä Sleaford Modsien pari kolme vuotta kasvanut suosio voi olla jonkinlainen kupla.

Minusta parivaljakko ja sen pari viimeistä albumia ovat yksi viime vuosien jänskimmistä isoista pienistä jutuista – nyt on kyllä ihan super hyvä aika päästä kokemaan yhtye livenä.

On raikasta, että on olemassa yhtye, joka voi sanoa mitä tahansa. Brittihuumoritavalla räävitöntä, paksulla aksentilla suollettua suunsoittoa on viihdyttävä kuunnella, etenkin kun se on usein melko oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä. Pidän myös siitä, kuinka kappaleissa seilataan jossain vakavasti otettavan ja huvittavan välillä. Ylipäänsä yhtye tekee asiat omalla tavallaan – tuon kai voi nähdä Williamsonin mod-menneisyyden jatkeena.

”Weetabix, England, fuckin’ shredded wheat, Kelloggs cunts”

Musiikillisesti pidän kappaleiden tunkkaisesta soundista ja punk-tavalla puuhastelulta kuulostavista, pelkistetyistä taustoista. Kokonaisuuden kruunaa puolitiehen jäävä melodisuus.

Ai niin ja nyt Flow’n alla, kun Sleaford Mods ja The Last Shadow Puppets esiintyvät samlla festarilla, tuli mieleen Williamsonin twiitti parin vuoden takaa:

”Netflix. Worse than Miles Kane.”

Slaves – minä koska muutkin

Brittiläinen hmmm, punk-duo Slaves julkaisi Are You Satisfied? -nimeä kantavan debyyttilevynsä keväällä. Jotenkin ajattelin, että äh, ei tuo varmaan ole minun juttu ja jätin nuorukaiset rauhaan. Kesän ja syksyn aikana yhtye tuli kuitenkin vastaan ärsyttävyyteen asti ihan joka paikassa, ja päätin sitten lopulta testata bandwagonin kyytiä. Minäkin, koska muutkin.

Vähän siinä sitten kävi niin, että jonkinlaista vientiä on seurannut – siitäkin huolimatta, että minua varoitettiin rähinästä. Mutta hei, koska olen pelännyt jotain, mikä on yhdistetty brittiaksenttiin?

Ennen tätä virallista debyyttiään yhtye on julkaissut vuonna 2012 yhden ep:n, mutta itse tosiaan havahduin yhtyeeseen vasta nyt, räjähtäneen suosion myötä.  Are You Satisfied? on soinut syksyn aikana useamman kerran ja onnistunut inspiroimaan sellaiseen sopivan maltilliseen, mutta riittävän ryhdikkääseen uhoon joka kerta.

Vaikka olenkin ottanut yhtyeen melkoisen hyvin vastaan, täytyy tunnustaa, että jotain hupaisaakin parivaljakon olemuksessa on. Sellaista karikatyyrimäisyyttä, jota ei ehkä aina voi ottaa tosissaan.

13 rykäisyä sisältävälle  levylle mahtuu biisejä, jotka eivät varsinaisesti sytytä, mutta myös useampi hyvä kappale. Nämä kolme nyt ainakin sisältyvät omien suosikkien joukkoon.

Jotain uutta: The Spitfires

Olin kirjoittamassa The Spitfiresistä blogiin jo kauan sitten, kun törmäsin yhyeen ensimmäisiin biiseihin. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että onpas nuorisolta tylsä veto tehdä jotain näin selvästi vaikutuksen alaisena. Kuulin ja näin siis yhtyeen, jolla ei ole mitään omaa, joka vain toistaa historiaa tekemällä asioita just niin kuin joku ennen.

Mutta camoon. Mikä minä olen mitään sanomaan? Lempinimeni on kuitenkin Liam-avaimenperä! Kyllä, koska näytän – tai yritän näyttää – 157 senttiseltä Liam Gallagherilta. Toisinaan pukeutumisessani, liikkumisessani ja olemisessani omaa on vain ne 157 senttiä.

Ja sitä paitsi: Leben und leben lassen, sanoisi saksalainen.

Ja toinen sitä paitsi: tämä yhtyeen tovi sitten julkaistu sinkkubiisi Stand Down on loistokappale.

Kaikesta mukanaan kantamasta perinteestä ja noista kauluspaidoista huolimatta The Spitfires on vuoden 2015 kontekstissa myös ihan vain universaali popyhtye, jos kuulija niin haluaa. Se maailma, mihin nämä nuorukaiset tekemisellään ehkä haikailevat, ei nimittäin ole enää olemassa. Joten kyse on väkisinkin myös tästä ajasta ja tämän päivän musiikista.

Mutta siltikin The Spitfiresin kohdalla olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään vaikkapa indieyhtyeestä. Niinpä olenkin päättänyt puhua modrevivalrevival-yhtyeestä. Yhtyeen nimi, laulajan Paul Weller-esque lauluääni, tyylillä tärkeily, me ollaan nuoriso -palo, työn, koulutuksen ja työttömyyden teemoissa polveilevat lyriikat. Ylipäänsä nuorisolaisyhteiskunnallinen ote.

Get a degree but you’ll never need it.

Get a job and fight to keep it.

Koko konsepti on tietenkin totaalisen tuttu. Mod, punk, modrevival, moderevivalrevival – eli brittiläinen. Meinasin kirjoittaa, että lager ja fish ’n chipsit vain puuttuvat, mutta ne taitavatkin löytyä tuolta videolta. Mitenkään yllättävää ei olekaan se, että singlen b-puolena on coverversio The Clashin Career Opportunities -kappaleesta.

Sen sijaan, että keskittyisin ajatukseen luovuuden puutteesta ja liiasta toistamiseen pyrkimisestä, mietin mieluummin, että jossain tuolla on taas uusi parikymppisten sukupolvi, joka elää omaa mod-versiotaan, luo jälleen uutta mod-kulttuurikerrosta. Sellaisella vuoden 2015 twistillä. Modrevivarevival-tavalla.

Ja se on enemmän kuin ok. Eikös se juuri näin kuulukin mennä?

(Terveiset täältä 1990-luvun mod-kerroksesta.)

Parhaat ystäväni: Elastica – Elastica

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Elastican debyyttilevy

Ilmestymisvuosi: 1995. Levy ilmestyi itse asiassa 13.3.1995, eli onnea parikymppiselle!

Erityisen ihanaa: No hei, 15 kappaletta 38 minuutissa!

Ystävä silloin, kun: Kaipaan sellaista maailman coolein tyttö -fiilistä.

Elastican Elastica on ollut yksi parhaista ystävistäni aina siitä asti, kun tajusin, että on ja oli olemassa sellainen maailma kuin Cool Britannia. Ja niinhän se menee, että kun ihminen alkaa etsiä käsiinsä – esimerkiksi kunnankirjaston musiikkiosastolta – kaikkea mahdollista tietoa 90-luvun brittipopista ja Cool Britanniasta, aikakaudesta jumalaisimmasta, törmää hän välittömästi Elasticaan. Tai viimeistään heti Oasiksen, Blurin ja Sueden jälkeen. Vaikka tuo oma etsiskeleminen ei ihan vuonna 1995 tapahtunutkaan, on tämä ystävyys kestänyt jo yli 15 vuotta.

Elasticassa jos jossain on siis kyse brittipopin merkkitapauksesta. Yhtye myös täsmentää hienosti sitä, mitä brittipoppi oikeastaan, ainakin minun määritelmissäni on: ei musiikkityyli tai -genre, vaan skene. Movement. Nuorisokulttuuri. Aikakausi. 93-98. Joukko keskenään melko erilaisiakin yhtyeitä (toiset enemmän, toiset vähemmän kitaravetoisia), jotka yleisö kuitenkin pystyi linkittämään yhteen.

Jos puhutaan genre- ja musiikkityylinäkökulmasta, niin suurilta osin Elastica taitaa olla jonkinlaista punkkia. Aikalaiskirjoittelussa yhtyeen britpop-määritelmää tarkennetaan yleisimmin termillä art punk.

Elastica on cool. Sellaisella Lontoo- ja Dr Martens -tavalla. Ei työväenluokka-paatosta (laulaja Justine Frischmannin tausta on keskiluokkainen), ei pohjoisenglantilaista lad-uhoa eikä myöskään brittiläisyyttä alleviivaavaa pop-hassuttelua. Olemuksellisesti yhtye sijoittuukin minusta brittipop-yhtyeiden verkostossa jonnekin Sueden rinnalle. Androgyyniys, salaperäisyys ja tummasävyinen viileys. Yhtyeen (alkuperäinen) kolme naista ja yksi mies -kokoonpano linkittää Elastican myös osaksi naisvetoisten yhtyeiden esiinmarssia. (Tämän jälkeen siis jatkoille esimerkiksi Lushin, Echobellyn, Sleeperin tai Republican pariin.)

Jos minun pitäisi kiteyttää oma Elasticani yhteen sanaan, voisi se olla vaikka leso. Justine Frischmannin pikkuisen laiskan ja leuhkan kuuloisen laulutyylin ja koko muun bändin kiehtovalla tavalla välinpitämättömän olemuksen yhdistelmä on vastustamaton. Itsevarma. Sitten on tietysti Justinen kunninahimoinen ja määrätietoinen tapa johtaa yhtyettä ja olla sanavalmis silloin, kun sellaisen hetki on. Niin kuin vaikka joskus Australiassa, kun musiikkitoimittaja kysyi, mitä hänelle tulee mieleen sanoista Liam Gallagher. ”Hamster” oli vastaus.

”Liam having a brain the size of hamster’s brain, tht is, not the entire hamster.”

Nuorempana pidin Justine Frischmannia suorastaan supersankarina, onnistuihan hän hurmaamaan sekä Brett Andersonin, Damon Albarnin että Bobby Gillespien (ja suututtamaan Liam Gallagherin). Frischmannin supersankariasun (ja Damon Albarnin mod-tulkinnan) syytä on se, että käytän Dr Martenseja.

Elasticasta ei voi puhua mainitsematta esikuvilta lainailua ja plagiointikeskustelua. Connection -kappaleen värisyttävä alku on kutakuinkin suoraan Wire-yhtyeen Three Girl Rumba -kappaleesta, Line Upin kertsin melodia puolestaan muistuttaa merkittävästi samaisen yhtyeen I Am the Fly -biisiä. Loppujen lopuksi Elastica jakaa laulukirjoituskunnian vain Waking Up -kappaleensa osalta – The Stranglers bongasi biisistä No More Heroes -kappaleensa ja vaati asialle huomioita. Omistajuuden jako sovittiin lopulta oikeuskäsittelyn ulkopuolella.

Jotain niin kovin 90-luvun hulluja vuosia symboloivaa tässä levyssä ja Elastican tarinassa on. Suosio tuli kovaa ja nopeasti. Kun yhtye ei ollut kiertueella, kierteli se Lontoon Camden Townissa, mistä löytyi kaikki tyypit. Ja huumeet. Toinen levy ei ottanut syntyäkseen ja siinä vaiheessa kun otti, oli jo vuosi 2000, eikä mikään enää ollut niin kuin ennen. Ei edes Elastica, jonka kokoonpano oli tuossa välissä vaihtunut pariin otteeseen.

Mutta on tällä levyllä symboliarvon lisäksi myös kiistaton musiikillinen arvo – lainailusta huolimatta. Ilmestyessään se oli kriitikoidenkin kovasti ylistämä ja ehdokas vuoden 1995 Mercury Music Prizen saajaksi.

Olen aina ajatellut, että minun roolini on olla fani, ei rokkari. Elastica taitaakin olla maailman ainoa yhtye, joka on saanut minut tuntemaan harmitusta siitä, etten ole bändissä. Olisin halunnut olla tyyppi, joka vuonna 1989 ihastuu arkkitehtuuriopiskelijaystäväänsä (eräs herra Anderson), soittaa tämän kanssa bändissä (eräs Suede), ärsyyntyy bändin kitaristille (eräs herra Butler) siitä, kun kaikki kappaleet ovat niin pitkiä, tapaa suurisilmäisen popparipojan (eräs herra Albarn), rakastuu, lähtee bändistä, perustaa bändin, hurmaa yhtyeineen maan ykkösradio-dj:n (Steve Lamacq), jonka kanssa alkaa työstää levyä. Tekee yhtyeineen levyn, josta tulee seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi maan nopeiten myynyt debyyttilevy (edellinen oli Oasiksen Definitely Maybe). Eroaa vuonna 1998 popparista ja toimii inspiraationa Tender– ja No Distance Left to Run -kappaleille.

No joo, vaikuttaa vähän siltä, etten olisi halunnut olla bändissä. Olisin halunnut olla Elasticassa.

Ei. Olisin halunnut olla Justine Frischmann.