Miles Kane – Blame it on the Summertime

Uusi kappale Miles Kanelta on aina kiva juttu. Kesäbiisimäinen Blame it on the Summertime vie videon kera näennäisesti aurinkoiseen Amerikkaan. Kuitenkin, kun kappaleen länsirannikon sävyttämää aurinkoista pintaa vähän raaputtaa, löytyy alta melko lailla se sama tuttu retrosävyinen kitarapoppis, mitä liverpoolilaismuusikon kolmella soololevyllä on saatu kuulla.

Aivan erityisen paljon minulle tulee kappaleesta mieleen Kanen kakkoslevy ja sen Better Than That -söpöys. Ihan samaa biisiperhettä!

Olen harmitellut viimeiset vuodet Kanen muuttunutta habitusta. Skarppi ja viehättävä mod-henkisyys on vaihtunut taakse vedettyyn limatukkaan ja avonaisiin paidannappeihin – liikaa Alex Turnerin seuraa, sanon minä.

Onneksi Kanen aurinkolasityyli, miehen viime aikoina paljon sporttaama bucket hat, sylissä viihtyvä kitara sekä laulutyyli muistuttavat etäisesti myös Richard Ashcroftista.

Noh, hyvin etäisesti.

Richard Ashcroft @ In The Park

Olitko parisen viikkoa sitten Kaisaniemessä? Mitä tykkäsit Richard Ashcroftista?

Minusta Ashcroft oli upea!

Siksi olinkin hämmentynyt, kun näin jossain keikkaan yhdistettynä sanan flegmaattinen. No ei kai? Liian lyhythän keikka kyllä oli (yhdeksän kappaletta), mutta flegmaattinen ei minusta kyllä tunnelman kuvailuun istu. Ashcroftmainen, lempeä, tasaisen hieno ennemmin.

Minusta Ashcroftia kuunnellessa ja katsellessa on kiva – ja ehkä olennaistakin – muistaa miehen psykedeelinen ja spirituaalinen puoli. Jammailu, sfääreissä liikkuvat kitarat ja lyriikat – kaikki se, mikä on The Verven ydintä. Erityisesti Ashcroftin soolouran useissa biiseissä keskiössä taas on jonkinlainen junnaavuus ja melkein äärimmäinen yksinkertaisuus (esimerkiksi setissäkin kuultu Hold On). Laulutyyli on lyyrinen ja pehmeä, paikoin hypnoottinen.

Ehkä kaikesta tuosta saattaa jollekin jäädä flegmaattinen vaikutelma? En tiiä.

Kaisaniemen keikan särmä, taika, upeus ja charmi syntyivät minulle siitä, että lavalla yhdistyi oikeastaan kaikki se, mikä Ashcroftissa hurmaa. Ensinnäkin äärimmäisen ashcroftmaiset kappaleet, joissa ei ole mitään ajankohtaista tai hurjan jänskää – ainoastaan ikiaikaista ja ashcroftmaista. Lisäksi tietenkin kaikki jo ikonisiksi muodostuneet Ashcroft-symbolit : armytakki, bucket hat, ne aurinkolasit, sivuprofiili, hiukset. Tapa soittaa kitaraa, tapa puhua ja se sellainen maailman luontevin tapa heittäytyä omaan musiikkiin sisään. Ashcroftin muusikkouden ytimessä on minusta suuresti se, että mies uskoo täysin ja sokeasti siihen, mitä tekee. Ihaltavaa!

Tavallaan Ashcroft vain oli täydellisen hyvin oma itsensä ja samalla mahtis.

Oli ihanaa saada muusikko taas Suomeen ja nimenomaa kera bändin. Vaikka nautinkin Pori Jazzin kitara ja mies -illasta muutama vuosi sitten, niin olihan tämä kokonaisen rytmiryhmän kanssa vedetty setti nyt ihan toista maata.

Mietin keikan jälkeen sitä, miten Ashcroft on luonut itsensä kuuloisen musiikkityylin ja -soundin, jota pystyy tekemään vuodesta toiseen kuulostaen aina omalta itseltään ja ainakin minun maailmassa relevantilta. Ashcroftin klassikkous ja ikiaikaisuus ei synny siitä, että hän pystyy uudistumaan ja tekemään jotain jänskää säännöllisin väliajoin ja pysymään sillä tavalla tärkeänä.

Vaan ihan vain siitä, että hän kuulostaa vuodesta ja kappaleesta toiseen hyvällä tavalla ihan samalta.

Takit, oi takit

Viime viikon maanantai oli kamala. Ilmassa oli sellaista post-krapulamasentelua. En ole mikään suuri arjesta ahdistuja, mutta nyt kivan kaveriviikonlopun jälkeen oli kyllä alakuloinen olo. Sitten jossain vaiheessa puhelimessa eteen lävähti mainos Liam Gallagherin ja Richard Ashcroftin elokuussa tapahtuvasta Kaisaniemen-retkestä.

Ja muistin taas, mikä elämässä on tärkeää ja iloa tuovaa: musa ja takit.

Tieto siitä, että Sueden Sideways-keikalla alkava kesä huipentuu kahden suuren idolihahmon ja yhden mainion yhtyeen live-keikkaan, antoi lähitulevaisuudelle ihanasti lisämerkityksiä. Kesällä on nyt aika täydelliset raamit ja maailman eniten itseltä tuntuva teema:

Britpop never dies.

Vaikka on vasta helmikuu, tunnen jo, miten eeppinen tuosta elokuisesta lauantaista tulee. Kansanjuhlat. Liam ja Turun Tall Ship Races plus raamatulliseksi muodostunut As You Were -liikehdintä, asenne ja ilmiö, joka ei vielä Turun keikkaan mennessä ollut ehtinyt puhjeta täyteen loistoonsa. Toisin sanoen Liam ja Turun Tall Ship Races potenssiin sata.

On mahdollista, että kesän fiilistelystä, asujen miettimisestä ja tunnelman herättelystä riittää inspistä koko kevääksi. Mutta niihin hetkiin, kun usko loppuu ja maanantai-nihkeys palaa, meillä on tämä herra Ashcroftin cooleista coolein video.

Yksi pieni maailman richardashcroftein kappale ja siihen mahdutetut tsiljoonat takin vaihdot. Rotsit, maailman richardascrofteinta sekin.

Ja liamgallaghereinta.

Kesän teema:

Britpop never dies

ja takit.

In The Park 19: Liam Gallagher, Richard Ashcroft ja Franz Ferdinand

24.8, Kaisaniemen puisto



Soittolista: lokakuu 2018

Jaan joka kuu blogissa soittolistan, josta löytyy muutaman menneen viikon uudet olennaiset julkaisut: biisit, singlet, uusien levyjen parhaita kappaleita.

Lokakuun listalla on taas monta biisiä, jotka pitävät brittipop- tai kitarapop-rakkauden ihanasti tuoreena.

Suosikkikappaleitani lokakuulta on ehdottomasti Mull Historical Societyn Wakelines. Olen tykännyt tosi paljon myös Trampolenen The One Who Loves You -kappaleesta. Soma uusi brittipoppi! Miles Kanen uusin single Killing The Joke liittyy ehdottomasti Kanen tuotannon parhaimpien joukkoon.

Ian Brownin ensimmäinen soolobiisi yhdeksään vuoteen on tietenkin tapaus, samoin kivat paluut tekee Damon Albarnin luotsaama The Good The Bad and The Queen sekä RAT BOY.

Aika kiva syksy. Listaan pääset klikkaamalla kuvaa. 

Voi millenium

Millaisia musiikkimuistoja sinulle tulee mieleen sanasta millenium?

Minulle tulee Kemopetrol ja Laura Närhen punaiset nahkahousut. Eli toisin sanoen: Millenium, sinua ei ole ikävä.

Olin vuosituhannen vaihtuessa 17-vuotias ja löytänyt brittipopin vasta muutama vuosi aiemmin. Siksi olikin kamalaa seurata, miten brittipopin viimeisetkin soinnut hiljenivät ja aikamme hienoin ilmiö ja elämäntyyli siirtyi valtavirrasta marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun olin vihdoin täysi-ikäinen ja tervetullut rokkikeikoille, niitä just oikeita keikkoja ei enää oikein ollut. Varsinkaan Lapissa.

Vuosituhannen vaihde – ja pari kolme vuotta siinä ympärillä – oli brittipopparille melko raskasta ja yksinäistä aikaa. Onneksi vuoteen 2002 tultaessa saimme jo ensimmäisen britpop revivalin, kiitos The Libertinesin ja kumppaneiden.

Mitä musiikkimuistoja brittipoppari sitten vuodesta 2000 voisi vaalia? Tässä siirtymä- ja välivaiheen olennaisimmat levyt. Kun tätä listaa katsoo, todella huomaa, miten överistä ja itsevarmasta brittipopista siirryttiin vähän herkemmän, tunteikkaamman ja melankolisemman kitarapop-ihanteen äärelle.

Come InsideFearless. Kotimaisen brittipop-ylpeyden toinen albumi on debyyttiä herkempi ja maalailevampi levy. Istuu hyvin ajankuvaan ja brittipopin jälkeiseen maisemaan. Elämäni kuunnelluimpia albumeita, löytyy Spotifysta.

Idlewild100 Broken Windows. Skottiyhtyeen toinen täyspitkä levy ja helpot viisi tähteä. Tällä levyllä Idlewild muutti tekemistään punkista vähän enemmän lyyrisen kitarapopin suuntaan. Laulunkirjoituksellisesti tajunnanräjäyttävä albumi

Richard AshcroftAlone With Everybody. Parhaita keulahahmojen soololevyjä ikinä. Levyn rakkaudellinen, orkestraalinen, syvällinen ja tunteikas tunnelma sopivat ajan kitarapopkäsitykseen hienosti.

EmbraceDrawn From Memory. Brittirokkareiden toinen albumi ja milleniumin brittipopein asia. Embrace kärsi valtavasti siitä, että hurmos brittipopin ympärillä hiipui juuri, kun he saivat hommansa käyntiin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että yhtye halusi olla olemassa ja uskalsi tehdä brittipoppiaan, vaikka ketään ei enää kiinnostanut. Balsamia haavoille.

Badly Drawn BoyThe Hour Of Bewilderbeast. Post-britpop -klassikko ja hieno esimerkki lempeästä ja herkästä vastareaktiosta brittipopin hedonismille ja överiydelle.

ColdplayParachutes. Katso edellinen. Suuri pieni levy, tätä Coldplayta rakastin.

OasisStanding On The Shoulder Of The Giants plus Familiar to Millions. Oasis 2.0 eli ehkä konkreettisin merkki siitä, että brittipop todella oli tehty ja eletty. Siltikin: Typeriä ne, jotka tässä vaiheessa hylkäsivät Oasiksen.

DovesLost Souls. Jälleen kerran hieno post-britpop-teos. Musiikillisesti brittipoppia huomattavasti kunnianhimoisempaa, musikaalisempaa ja monipuolisempaa tekemistä. Monen hienon Manchester-ominaisuuden sekametelisoppa.

Kuva: Unsplash, Anna Pascale.

Faniudesta ja bootseista

Olen luvannut lähteä 10-vuotiaan kummityttöni kanssa marraskuussa Kotkaan Gingaconiin, Hopeanuoli-fanien tapahtumaan. En tiedä gingasta, mangasta tai animesta mitään, mutta fanityttöydestä tiedän paljonkin.

Vaikka joskus ehkä en sitä muistakaan.

Tällä viikolla coni-seuralaiseni esitteli askarteluaan, josta on määrä tulla hänelle Gingacon-asu. Husky-päähine ja tassut eivät olleet vielä ihan valmiit – niistä puuttui kuulemma valkoinen tekoturkis.

Hah, pääsi minulta.

Jotenkin kuva 10-vuotiaasta huskykoiraksi pukeutuneesta tytöstä sai minut purskahtamaan nauruun. Tuon tason fanius tuntui hupaisalta ja somalla tavalla lapsenuskoiselta, enkä oikein osannut suhtautua siihen vakavalla naamalla.

Ilmeeni tosin vakavoitui, kun muistin, miten vuonna 2005 halusin Edinburghiin Idlewildin Brittikiertueen päätöskeikalle asuksi buutsit.

Helvetin rumat kirpparibuutsit.

Koska tämä video ja Idlewildin folk-vaihe.

Pari viikkoa sitten taas mietin, onko Oasis-vuosijuhla-asuksi valikoitunut Adidas-verkkatakki liian Damon Albarn. Lepakkomiehen ovella vastaani astui Richard Ashcroft, enkä edes ollut naamiaisissa. Kai…?

Eli jos näet marraskuussa Kotkassa siperianhuskya taluttavan Liam Gallagherin, niin älä säikähdä. Miia ja Malla siellä vain fanityttöilevät.

Ten days of Liam, 7/10

Perjantaina on Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikka Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Huom. Tämä juttu on blogin arkistosta. Olen kirjoittanut tekstin 23.4.2014. Mutta kuten aiheensakin, myös teksti on sen verran ajaton, että kestää uudelleenjulkaisuja.

Päivä 7/10: Jumalasta edellinen

Mistä kirjoittaa blogiin silloin, kun tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa? No Oasiksesta tietty. Siinäpä aihe, joka ei yhden blogin elinaikana tyhjene.

Muistatko, kun näit ensimmäisen kerran Oasiksen Little By Little -videon? Minä muistan. Se tapahtui Luoteis-Lontoossa syksyllä 2002 ja tuntui siltä, kuin olisin nähnyt Jumalan.

Niin, videohan on sellainen tummassa kylläisyydessä pyöritelty. Noel mustassa parkassaan, kutistettu Robert Carlyle. Paljon varjoja. Sadettakin.

Ja sitten kohdassa 2:01 sekunnin kestävä valkea välähdys. Mikä se oli? Jumalako?

Kyllä, Liam valkeassa parkassaan.

Äh, rakastan tätä videota, rakastan tätä laulua. Ihan turhaan parjattu! Ja vaikka kappale onkin äärimmäisen Noel, jonkinlainen paluuyritys Don’t Look Back In Angeriin, on Liam tämän video johdosta sen päätähti. Olkoonkin että miehen musiikillinen panos kappaleeseen on tyyliä nolla.

Mutta sepä juuri onkin Oasiksen taianomaisuuden ydintä.

Niin, huomasithan kohdassa 2:39 Liamin Richard Ashcroftilta lainatun olemisen tavan? Kuinka komea voi näky olla?

Jumalaisen komea.

Soittolista: vuosi 2016

Vuosi 2016 meni – on siis aika jakaa palkintoja. Lopussa myös muutaman biisin soittolista. 

***

Vuoden paras levy: Steve Mason – Meet The Humans

Masonin kolmannessa soololevyssä on ihan hirvittävän paljon onnistuneita ratkaisuja. Ensinnäkin se on albumi, hieno ja harkittu kokonaisuus, jonka kanssa voi elää läpi ainakin kolme eri tunnevyöryä (kepeä ilo, sattuva yksinäisyys, haikea suru). Omanlainen, mutta silti tunnistettava äänimaailma, joka on melko baggy, välillä artistin The Beta Band -menneisyydestä muistuttava, mutta aivan erityisesti se on Steve Mason. Taiteellisen näkemyksellisyyden ja helposti lähestyttävän popin elegantti sekoitus. Erityisrakkaus omakohtaisuuden vaikutelmasta.

Vuoden ainoa täyden kympin levy.

Muut erityisen huiput levyt vuonna 2016: Jamie T – Trick; The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come To Expect; Courteeners – Mapping The Rendezvous; Hurula – Vapen Till Dom Hopplösa

Vuoden suosikkibiisi: The Last Shadow Puppets – Miracle Aligner

The Last Shadow Puppetsin Everything You’ve Come To Expecton ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Joku pieni oivallus jäi minun ja albumin välille syntymättä, siksi ei aivan Masonin tasoa. Musiikillisesti kuitenkin jälleen super taidokas. Vaikka levy ei ihan totaalihurmosta saanutkaan aikaan, vei Miracle Alignerin flirttaileva pikkupaheellisuus minut kyllä täysin.

Vuoden paras avausraita: Kent – Andromeda

Olen heittänyt yhdet hyvästit Kentille jo joskus Vapen & Ammunition -levyn jälkeen. Vaikka minua tuskin olisi tällaisena ilman Isolaa ja Hagnesta Hilliä, en ole ollut yhtyeen loppumisesta mitenkään sydän syrjälläni. Tämän kappaleen herättämistä tunteista olen kuitenkin tykännyt, niissä on jotain samaa kuin 90-luvun lopun pohjoissuomalaisessa yksinäisyydessä ja teinisurussa.

Vuoden paras päätösraita: Courteeners – 17th

Levykokonaisuuden musta lammas – ja juuri siksi aivan huikea nimenomaan albumin päättäjänä. Ei mikään suuri kitaraballadi, vaan pikkuisen hämmentävä jumputus. Toimii parhaiten aamuyön kotimatkalla.

Vuoden kaunein kappale: Steve Mason – Hardly Go Through

And I can hardly go through without you, honey
What am I supposed to do with a girl like you?

Vuoden paras biisin nimi: Sleaford Mods – Britain Thirst

Kertoo paljon Sleaford Modsin ydinjutusta ja tietysti myös vuodesta 2016.

Vuoden anthem: Manic Street Preachers – Together Stronger (C’mon Wales)

Vuoden jumituskappale: Blossoms – Getaway

Vuoden suloisin biisi: Peter Doherty – I Don’t Love Anyone (but You’re Not Just Anyone)

The Libertines -Peten joulukuussa ilmestynyt soolokappale, heittäen vuoden suloisimpia ja tykättävimpiä. Pieni suuri laulu.

Vuoden lohdullisin kappale: Travis – 3 Miles High

Travis ei ole enää vuosiin tehnyt mitään kovin erityistä tai musiikillisesti uutta jänskää, ollut lähinnä oma tasaisen turvallinen ja arkisen nätti itsensä. 3 Miles High voisi olla sillä yhdellä Travis-albumilla, jolta löytyy Love Will Come Through. Ja se juuri on lohdullista. Että on oikeus olla olemassa aina vain, samanlaisena, ihan vain tällaisena tavallisena. Sen kummempiin ihmesuorituksiin venymättömänä.

Vuoden paras paluusingle: The Stone Roses – All For One

Lähdin kappaleen ilmestyttyä ehkä vähän liikaa mukaan yleiseen pettymysmielialaan, vaikka tukeni, sympatiani ja tykkäykseni biisille osoitinkin. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että tykkään biisistä, paljon. Huomattavasti vähemmän se The Stone Roses kuin myöhemmin ilmestynyt Beautiful Thing -kappale, mutta rohkeasti simppeli ja konstailematon. Ja siksi niin kiva.

Vuoden slovari: SULK – The Tape Of You

Juuri tällaisia sympaattisia kitarapop-herkistelyjä tehdään aivan liian vähän. Hieno tunnelma.

Vuoden korvamato: Blossoms – Charlemagne

Äh, miten näppärä ja helposti korviin porautuva melodia. Ylipäänsä raivostuttava biisi, anteeksi kaikille faneille. Tässä vain on jotain todella ärsyttävää. Jotain sellaista 80-luvun Suomi-iskelmää, jota vain en voi sietää. Yksi syy, miksi minun on ollut vaikea rakastua yhtyeeseen. Tiedän, toiset rakastaa.

Vuoden flashback-biisi: Kula Shaker – Infinite Sun

Voisi olla yhtyeen vuoden 1996 K-levyllä. Vuoden parhaita kappaleita.

Vuoden kertosäe: Jamie T – Crossfire Love

Ei mikään sellainen klassinen kitarapop-kertosäe, joita vaikkapa 90-luvun brittipop tarjoili. Ennemminkin hämmentävä, maailman yksinkertaisin ja juuri ja juuri käynnistyvä minikertsi. Olen vain ihan koukussa tähän laiskaan jammailuun.

Vuoden Parempi kuin uskalsin odottaa -levy: Courteeners – Mapping The Rendezvous

Vuoden aliarvostetuin levy: The Coral – Distance Inbetween

Vuoden pettymyslevy: Catfish And The Bottlemen – The Ride

Tykkäsin brittiyhtyeen rock-indiedebyytistä jostain syystä paljon. Tuli nuori ja elävä olo ja sellainen ihana rakkauden ja sydänsurujen kaipuu. Kakkosley The Ride sen sijaan ei ole tehnyt mitään vaikutusta, melko turha kapistus.

Vuoden coolein levy: Jamie T – Trick

Hieno, hieno levy, jonka rosoisuus, tunkkaisuus ja kiva nuhjuisuus tekivät suuren vaikutuksen. Jälleen kerran artistille ominaisella tavalla vaikeasti määriteltävä kokonaisuus, jolla kuitenkin kaikki toimii. Levyssä on kiva kaari alun modernista aggressiivisuudesta sellaisen klassisen brittipunkin ja nuorisobrittiräpin kautta trubaduurimaiseen lauleskeluun. Kunnioitettavan aitoa tekemistä. Minusta kiehtovin ja kiinnostavin ”ääni” brittimusiikissa tällä hetkellä.

Vuoden tutuin ja turvallisin levy: Teenage Fanclub – Here

Vuoden unohtunein ja vähiten kuunneltu hyvä levy: Suede – Night Thoughts

Vuoden Olisin voinut tykätä, mutta en innostunut -levy: Primal Scream – Chaosmosis

Vuoden Hyvä yritys -levy: DMA’s – Hill’s End

Australialaisten brittipop-debyytti ei ihan yltänyt sinne, minne vuoden 2015 EP odotukset asetti. Mutta ehdottomasti hyvä yritys, symppis levy, jolla hyvä meininki ja useampi mainio kappale.

Vuoden harmittomin levy: SULK – No Illusions

Shoegaze-baggy-madchester-brittipopyhtyeen odotetusta kakkoslevystä on vaikea sanoa mitään pahaa. Ei muuttanut maailmoja, mutta on ollut kiva seuralainen.

Vuoden keskinkertainen: Richard Ashcroft – These People

Vuoden fanitus: Hurula

Vuoden keikka: Manic Street Preachers Jäähallissa

En ole enää aikoihin ollut missään niin onnellinen kuin Manicsien keikoilla.

Vuoden hyvästit: Kaiser Chiefs

Brittipopin jälkeisen ajan ehkä brittipopein moderni klassikko pilasi itsensä.

Vuoden uusi innostus: Rat Boy

Vuoden fanikrääsä: muovinen Manic Street Preachers -rannekoru

***

Tässä vielä noin 30 kappaleen soittolista vuodesta 2016:

Viisi kertaa self-help -opas

Joskus viime talvena aloin saada useammalta eri taholta varovaisia vihjailuja siitä, että ehkä minun kannattaisi luopua kaikenlaisten self-help-oppaiden ja muun elämäntaitokirjallisuuden lukemisesta. Luopua siitä elämääni hallitsevasta metatasosta. Lopettaa analyysit, suunnittelu, kehittyminen, muuttuminen ja itseni auttaminen ja antaa vain mennä,

roll with it.

Samoihin aikoihin kuuntelin poikkeuksellisesti yhtenä aamuna radiota, vaikka en ikinä, ikinä kuuntele radiota. Ja juuri sen yhden kerran kun kuuntelin, tuli sieltä Oasiksen Roll With It. Pessimistinä tietysti mietin, että tässä se oppaista tuttu mystinen universumi nyt haluaa kertoa minulle, että pian häviän jonkun suuren luokan taistelun minua nokkelammalle ja näppärämälle.

Mutta mitä jos se universumi – tai sen keskipiste Liam Gallagher – halusikin yksinkertaisesti vain kertoa, että you gotta roll with it Miia, you gotta take your time.

Nyt vuoden verran hölläillessä olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä se kaikki viisaus ja tieto, jota hyvään elämään tarvitsen, löytyy rock-lyriikasta. Ja jotenkin niitä kirjoja simppelimmin. Vähemmän analyyttisesti, tiedostavasti ja haastavasti. Rock-lyriikka harvoin monimutkaistaa mitään, Oasis ei koskaan.

Tässä muutama kappale, joiden kanssa olen viime aikoina voimaantunut ja kasvanut ihmisenä – ja todennut elämäntaitokirjallisuuden turhaksi.

jakebugg

Jake Bugg – Two Fingers (2012)

Elämäntaitokirjallisuudessa kehotetaan hyväksymään mennyt ja keskittymään tähän hetkeen, menemään eteenpäin. Jake Bugg kehottaa näyttämään eiliselle kahta sormea.

So I hold two fingers up to yesterday
Light a cigarette and smoke it all away
I got out, I got out, I’m alive and I’m here to stay

Joo-o, tykkään kyllä tuosta Jake Buggin suoraviivaisesta fuck off eilinen -versiosta enemmän.

McAlmont & ButlerYes (1995)

Sen lisäksi, että tämä David McAlmontin ja ex-Suede Bernard Butlerin Yes on upea ysäriklassikko, yksi aikamme hienoimpia sävellyksiä, sovituksia ja tulkintoja, on se myös aivan ylivertaisen paljon elämässä eteenpäin vievä teos. Mikään, mikään kirja ei auta toipumisessa ja ylitsepääsemisessä niin kuin tämä biisi.

Yes I do feel better
Yes I do I feel alright
I feel well enough to tell you what you can do with what you got to offer

Kappaleen tekstin tunnelma on aivan huikea. Siinä voidaan vastoinkäymisen jäljiltä  paremmin ja vahvemmin, toki. Mutta aivan olennaista minusta on se itsevarmuus, jolla tekstin minä sanoo (sydän)surujen aiheuttajalle takaisin.

Se oivallus, että minussa ei ollut mitään vikaa, oli vain jotain, mitä sinä et minussa sietänyt tai tajunnut.

So tell me am I looking better?
Have you forgot
Whatever it was that you couldn’t stand
About me about me about me?

Stay away, stay away I’m better

Ykkösbiisi, kun haluat ottaa elämäsi sen yhden tyypin hallinnasta takaisin omiin käsiisi.

Paul Weller – Find the Torch, Burn the Plans (2010)

Yksi 2000-luvun elämäntaito-oppaiden suosikkimantra on ehdottomasti ajatus siitä, että jos haluat muutosta elämään, ole se muutos. Tyyliin jos haluat olla hoikempi, elä jo nyt niin kuin hoikka sinä eläisi. Tai jos haluat olla itsevarma, käyttäydy niin kuin itsevarma sinä käyttäytyisi.

Tai niin kuin Paul Weller sen ihanan mutkattomasti ja jotenkin tosi charmantisti muotoilee: huuda niin kuin tietäisit sen jo.

Sing it like you already own it

Scream like you already know it

Shout like you already know it

Oikeastaan laulu on läpikotaisin, aina kappaleen nimestä Find The Torch Burn The Plans ihan viimeiseen sha, la, la, sha-la-laahan asti rockiksi käänneettyä elämänohjetta. Enkä tietenkään keksi yhtään syytä olla kuuntelematta Wellerin kaltaista vanhaa viisasta miestä.

Richard Ashcroft – Crazy World (2000)

Käytän Richard Ashcroftin Crazy World -kappaletta usein sellaiseen lamaannuttavaan ”mulla ei ole mitään eikä ketään” -tunteeseen, joka on muuten kaikista nihkeistä fiiliksistä ehkä turhauttavin. Ongelma tässä luupissa on se, että se on äärimmäisen vaikea pysäyttää.

Useimmiten saan kuitenkin kiinni tuosta Ashcroftin But you’ve got that spirit/So please stick with it -rivistä ja alan uskoa siihen elämäntaitoihmistenkin suosimaan höpsötysajatukseen, kuinka hyvät asiat – rakkauskin – tulevat kyllä, kun vain jaksat elää muuten rakkaudellisesti ja sielukkaasti.

So you got no god
You got no love
To tell me off
But you’ve got that spirit
So please stick with it
This world wouldn’t be
A world without you in it

Kappaleet soittolistana Spotifyssa – päivitän listaa uusilla biiseillä jatkossa.

Kesä pakettiin: Make pretend it’s 1997 forever

standbyme

Brittipop ei kuole koskaan, senhän me kaikki tiedämme. Mutta ihan niin eläväksi en sitä kuitenkaan ollut ajatellut kuin miltä se porilaisessa heinäkuun perjantaissa tuntui.

Nimittäin. Matkalla Pori Jazzeille ja brittipopikoni Richard Ashcroftin keikalle tein 10 minuutin pyrähdyksen paikalliseen levykauppaan ja löysin mukaani Oasiksen Be Here Now -aikaisen Stand By Me -seiskan. How britpop is that, how 1997 is that, kysynpä vaan! (Tuo 15 euroa toki on enemmän 2016 kuin ysiseiska.)

Kun seuralaiseni vielä poimi kassan vierestä mukaansa Oasiksen Definitely Maybe -albumin singleboksin, sen sellaisen metallisen, olin jo tilaamassa taksia Camden Towniin ja The Good Mixeriin.

Lopulta, jossain Bitter Sweet Symphonyn kohdalla olin jo niin brittipopeissani tuosta kaikesta, että loppuillan luulinkin sitten olevani  Alex James, jonka vaatimattomana tehtävänä on juoda 2 miljoonan punnan edestä samppanjaa.

Tai valkoviiniä.

Jotain uutta: White Room

White Room on yhtye, joka itse kuvailee musiikkiaan sanoilla psycho rock, 90’s. Yhtyeen kitaristin suosikkibiisejä on The Stone Rosesin Bye Bye Badman ja suurin musiikki-ikoni Richard Ashcroft. Omien sanojensa mukaan yhtye inspiroituu musiikkia tehdessään The Doorsista, The Stone Rosesista ja 90-luvusta. Ja kaikki tuo tietysti kuuluu ja näkyy.

Muihin 90-luvusta viime aikoina inspiroituneihin uusiin yhtyeisiin verrattuna (esim. DMAs) White Room todella on retrompi. Lisäksi sellainen oasismainen tai pohjoisenglantilainen lad-attitude puuttuu, tässä ollaan jotenkin eri taajuudella. Jos mietitään brittipopyhtyeiden kartastoa, tulee minulle ainakin tästä Think Too Much -kappaleesta pikkuisen mieleen Ocean Colour Scene. Voi olla, että se on vain tuo video, joka jotenkin todella paljon tuo mieleen tämän.

Think Too Much on todella herttainen biisi, olen tykännyt kyllä. Ei se tietystikään kamalan omaperäinen ole, mutta harvoin näitä on liikaakaan.

 

Pori Jazz 2016: Richard Ashcroft

Brittipopklassikko, brittirokkari, 90-luvun hittien ja yhden kitaran kanssa vuonna 2016 jazzfestivaalin isolla lavalla. Suomessa, Porissa, vesisateessa. Perjantaina kello 20. Ennen Pori Jazzia en edes ymmärtänyt nähdä tuossa mitään ihmeteltävää, mutta kun Richard Ashcroft saapui lavalle, oli hetken kyllä aika ihmetteleväinen olo. Mutta se oli oikeastaan vain se hetkellinen epäuskon ja hassuuden tunne, joka tulee aina, kun pääsee samaan tilaan idolinsa kanssa.

Sillä loppujen lopuksi Richard Ashcroft oli ihan oikeassa paikassa, oikeassa seurassa ja ihan oikeaan aikaan.

Ashcroft aloitti lyhyehkön settinsä Space And Timella, joka oli minusta aivan loistelias valinta aloittajaksi. Kappale vei varmasti useimmat Ashcroftia ihailevat suosikkitaajuudelle – vuoteen 1997 ja Urban Hymnsiin –  ja miestä tuntemattomillekin se toi esiin Ashcroftin ja akustisen keikan parhaat puolet: sielukkaan, aivan erityisen hienon lauluäänen sekä ilman bändiä riittävät kappaleet. Kukaan tuskin enää keksi kaivata lavalle kokonaista rokkiorkesteria.

Aloituskappaletta seurasi On Your Own, joka sai minut tietysti herkistymään. Jostain syystä olen viime vuosina pitänyt keikoilla kappaleista, joiden aikana olen yhtä aikaa todella surullinen, onnetonkin, mutta samalla myös onnellinen siitä, että se kaikki surullisuus tulee. Sillä yleensä se keikoilla koettu haikeus johtaa johonkin tärkeään oivallukseen, reipastumiseen tai noh, puhdistumiseen. Jotkut vain tarvitsevat itsensä liikauttamiseen alakuloa.

Minulle On Your Own oli ehdottomasti tämän keikan se hetki.

ra_pori1

Keikka kesti loppujen lopuksi vain noin kahdeksan yhdeksän kappaleen verran. The Drugs Don’t Work, Sonnet, Lucky Man ja lopuksi Bitter Sweet Symphony. Uudelta levyltä These People ja They Don’t Own Me, joista erityisesti ensimmäinen toimi edukseen riisuttuna, ilman levyltä löytyviä jousia.

Vaikka keikka tuntui pikaiselta, ei se loppujen lopuksi ollut kuin pari biisiä lyhyempi kuin esimerkiksi Ashcroftin Isle Of Wight -festareiden setti. Se, että Ashcroft soitti lähinnä The Verven kappaleita ja Urban Hymns -painotteisesti, oli selkeästi joku juuri tuohon iltaan liittyvä valinta. Kevään ja kesän aikana settilistat ovat nimittäin vaihdelleet melko lailla, ja Porinkin setti olisi periaatteessa voinut olla hengeltään erilainen, esimerkiksi enemmän Ashcroftin soolotuotantoon painottuva.

Pidin siitä, millainen hahmo Ashcroft oli lavalla: oli yllättävää hauskuutta välispiikeissä, oli arvokkuutta ja tyyneyttä, juuri sitä coolia, minimalistista, mutta samalla säkenöivää tähteyttä, jota Richard Ashcroftissa ihailen. Oli pohjoisen leveä haara-asento ja se pieni, mutta merkittävä lädimäisyys. Ikoniset aurinkolasit ja se punainen Harrington, jota olen aiemmin saanut nähdä vain uuden levyn promomateriaaleissa.

Vaikka minulle illassa olikin kyse sellaisesta brittipoppielämisen, tunteilun ja musiikillisen kokemuksen tiiviistä yhdistymisestä, luulen, että myös Ashcroftiin neutraalimmin suhtautunut jazzkansa piti hetkeä onnistuneena. Jotenkin tuolla perjantain alkuillan ja Porin tarjoamissa epäbrittipoppipuitteissa tajusin enemmän kuin ikinä sen, miten paljon Richard Ashcroftista jää jäljelle, vaikka kaikki se brittipopin glooria ympäriltä hetkeksi riisuttaisiinkin.

IMG_20160722_100139

Kuvat: Miia Kunnari

Kuusi syytä rakastaa Richard Ashcroftia

Richard Ashcroft tulee huomenna perjantaina Poriin. Tuntuu, etten ole vielä henkisesti ollenkaan valmis ottamaan tällaista merkkihenkilöä vastaan! Jännittää.

Koska lavalle ei nouse The Verve, vaan Richard Ashcroft – ihan yksin, ilman minkäänlaista yhtyettä – listasin viisi syytä rakastaa ihan vain Richard Ashcroftia. The Vervestä voi sitten kirjoittaa omia tekstejä, mutta mainitaan nyt kuitenkin, että useimmiten suosikkikappaleeni yhtyeeltä on On Your Own, minkä lisäksi rakastan esimerkiksi A New Decade -kappaletta ja tietysti, tietysti Urban Hymnsin klassikoita. Olenhan coolbritannisti!

Kuusi syytä rakastaa Richard Ashcroftia:

1. Hiukset

Huomenna perjantaina Porissa ei taideta nähdä kovinkaan pitkätukkaista Richard Ashcroftia, mutta kyllä tucca on yksi niistä jutuista, joka Richard Ashcroftissa on minun mielestä kautta aikain ollut aivan erityisen oikein. Toisaalta vuoden 2016 Richard Ashcroft on taas osoittanut, että ei miehen charmi ja komeus vain runsaaseen tukkaan liity.

Koska olen täysin kaikenlaisten popparihiuksien vietävissä, rakastuin tietysti 2000-luvun alussa Englannissa asuessani  Vernon Kayhin. Tuolloin Kay juonsi ehkä maailman hölmöintä tv-visailua, mutta oli silti aivan ihana. (Eräs ystäväni naljailee minulle aina Vernon Kayn kamalasta Bolton-aksentista. On kuulemma britteinsaarten rumin aksentti.)

No, tämä video, missä Kay haastattelee Richard Ashcroftia, on soma ensinnäkin siksi, että Kay on jotenkin aidosti onnellinen idolinsa tapaamisesta, mutta myös siksi, että videolla nämä kaksi suosikkimiestäni ja tukkaidoliani puhuvat hiuksista (3:28 alkaen)!

Who cuts your hair?
My wife cuts my hair, yeah

2. Tyyli

Luin joskus Richard Ashcroftista kirjoitetusta kirjasta, kuinka ihmiset The Verven uran alkuaikoina luulivat Ashcroftin löysien, leveälahkeisten housujen ja paljaiden jalkojen olevan tietoinen tyylikikka. Oikeasti kyse oli siitä, ettei miehellä ollut varaa istuviin ja ehjiin vaatteisiin eikä kenkiin.

Paljon Ashcroftin tyylikkyydessä on tietysti kyse sellaisesta hiljaisesta karismasta ja siitä, kuinka mies minkä tahansa yllään olevan vaatteen kantaa. Lähtökohtaisesti vaatimattomat tai jopa vähän kummallisilta tuntuvat vaatevalinnat muuttuvat Ashcroftin päällä tyyliksi.

Mutta on kyse myös konkretiasta, oikeasti hienoista vaatevalinnoista. Aivan erityisesti Richard Ashcroft, kuten niin monet brittipopparit, on takkijumala. Yksi olennaisimmista Ashcroft-takeista minulle on niin sanottu monkey jacket. Ashcroftimaista on tietysti myös nahkatakki, armeijavaikutteet sekä sellainen korkea Harrington-takistakin tuttu minikaulus.

Taikka mikä tahansa takki, josta on nostettu kaulukset pystyyn.

3. Science Of Silence (ja muu soolotuotanto)

Tältä videolta löytyy itse asiassa yksi Ashcroftin takkityylisuosikeistani. Korkea kaulus ja lätsä. Mutta oikeastaan tämä video on tässä, koska sitä näkee missään aivan liian vähän!

Science of Silence on Ashcroftin toiselta soololevyltä. Pidän kappaleesta uskomattoman paljon, se on mielestäni yksi miehen hienoimmista ja aivan totaalisen aliarvostettu. Urban Hymnsillä tästä olisi tullut brittipopklassikko, sanon mie. Minusta kappaleessa nimittäin on videoineen, raitapaitoineen, takkeineen ja hattuineen juuri sellainen eetos, jota brittipoppari rakastaa. Harmi, että tuo video on vähän huonolaatuinen.

The Verven ulkopuolella Ashcroft on julkaissut viisi albumia. Ensimmäinen soololevy, vuonna 2000 ilmestynyt Alone With Everybody on ihan omaa luokkaansa, todella upea levy. A Song for the Lovers, Crazy World, C’mon People (We’re Making It Now) – brittipopin jälkeisen ajan hienoimpia hetkiä.

Mutta melkein yhtä hyvä on minusta kakkoslevy Human Conditions, jolta juuri tuo Scince Of Silence -kappale löytyy.

4. Lauluääni

Chris Martinkin sen tietää, Ashcroft on maailman paras laulaja, tai ainakin yksi sellaisista. Miehen lauluääni on uniikki ja laulutyyli aivan erityinen. Melkein voisi sanoa, että ihan sama, millaista musiikkia mies tekee, mutta kunhan hän laulaa, kaikki on ihan hyvin. Niin kuin vaikka nyt taas: uusin albumi These People ei musiikillisesti ole mikään super, mutta Ashcroftin laulu, se nyt vain on taas kerran hienoa kuunneltavaa.

5. Vilpittömyys ja usko omaan tekemiseen

Minulle on jäänyt Richard Ashcroftista kuva vilpittömänä musiikintekijänä. Rakkaudentunnustukset (Tapa, jolla Ashcroft suutelee tuolla Science of Silence -videolla pussaa vaimoaan, näitkö?), hengellisyys, onnellisuudesta, itsenäisyydestä tai musiikin voimasta laulaminen voisi jossain kontekstissa kuulostaa imelältä, tylsältä tai laimealta, mutta Ashcroftille ne ihan oikeasti ovat sydämen asia ja se, mitä hän lauluin haluaa kertoa.

Mies tuntuu seisovan vahvasti kaiken tekemänsä takana, vähän samanlaisella itsevarmuudella kuin Liam Gallagher. Ashcroft luottaa omaan visioonsa ja haluunsa tehdä asioita oman päänsä mukaan. Jos tuhat jousisoittajaa ei Ashcroftin mielestä ole liikaa, niin se ei ole liikaa. Hän on uskaltanut tehdä urallaan sellaisia musiikillisia ratkaisuja, joita vuoroin fanit, muu yleisö ja vuoroin kriitikot ovat ihmetelleet.

6. Bitter Sweet Symphonyn kävely

Jos minun pitäisi kertoa jollekin kuvin, mitä brittipoppi on, näyttäisin kuvaa Bitter Sweet Symphonyn tahdissa kävelevästä Ashcroftista. Ehkä siitä kohdasta, missä hän törmää kadulla kävelevään naiseen!

Tämä vain on niin ikoninen The Verve -hetki, ikoninen Ashcroft-hetki ja ikoninen brittipop-hetki, että tuntuu uskomattomalta saada huomenna kokea ihan pieni hitunen sitä.

Richard Ashcroft akustisena Pori Jazzissa perjantaina 15.7 klo 20.

Richard Ashcroft vuonna 2016

Vuosi 2016 todella merkitsee Richard Ashcroftin paluuta. Jo on aikakin! Liam Gallagheria lainaten: ”Richard Ashcroft good to hear your voice again”.

Todennäköisesti vuoden 2016 Richard Ashcroft kuulostaa sinusta hyvältä tai huonolta. Vanhentuvan ja seesteistyvän kitararock-legendan osana kun tuntuu olevan altistuminen mustavalkoiselle arvostelulle. Skeptisyys on helppoa ja houkuttelevaa.

Täytyy myöntää, että säikähdin itsekin kappaleen alkua ensin. Sen biittimäisyyttä ja muuta hölmöltä tuntuvaa moderniutta, jota en Richard Ashcroftilta kaipaa. Mutta aika nopeasti tuo osoittautui vain ensireaktioksi, ja nyt kuulen kappaleessa jo ihan muita juttuja: turvallisen poppirumpukompin, Ashcroftin tavaramerkkijouset, lauläänen, jota Liam Gallagherkin jumaloi. Kuulen sen (ihan liian vaimeaksi jätetyn) kitaran, joka välillä ilmestyy muistuttamaan meitä siitä, että Vervessä on oltu.

Kuulen, kuinka Richard Ashcroft on uskollinen omille soolouransa aikaisille musiikillislle visioilleen. Ja pidän siitä ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin.

Minulla on teoria. Richard Ashcroftin soolotuotannosta, niin kuin nyt vaikka tästä uusimmasta kappaleesta pitääkseen on varmaankin hyväksyttävä pari asiaa. Ensinnäkin se, että Richard Ashcroftille mikään musiikillinen eeppisyys ja isous ei ole liikaa. Richard ”luksusjousi” Ashcroftin maailmassa ei tunneta liian isoja jousia tai liian isoa aaaa jee jee:tä. Toiseksi on oltava sinut sen kanssa, että Ashcroftin muusia ovat vaimo, tasapainoinen rakkaus, itsensä löytäminen sekä muu elämän onnellisuus, seesteisyys, henkisyyskin. Richard Ashcroft ei pelkää kuulostavansa imelältä tai liian paljon maailmaa ja elämää syleilevältä, vieläkään.

Kolme miestä ja tyttö

Heilastelin taannoin jonkin aikaa erään varsin ihanan tamperelaisen brittipopparipojan kanssa. Suhteen alkuaikoina totesin tälle pojalle, että hän on minun mielestäni maailman neljänneksi komein mies. Neljänneksi!

En tiedä, kumpi on uskomattomampaa, se, että oikeasti sanoin ääneen jotain tuollaista, vai se, että poika taisi ottaa sen jopa pienenä kohteliaisuutena. Kai hän oli pääätellyt puheistani, että kilpailu on kovaa.

Mutta entä ne kolme sitten? Tällaisten hurmosten syitä on toki vähän vaikea kirjoittaa auki, ne ovat usein jossain selitysten ulottumattomissa.

Mutta ei sitä nyt mikään suuri analyytikko saati mystikko tarvitse olla huomatakseen, että näiden ihastelulla on jotain tekemistä hiusten ja takkien kanssa. Ja niin oli muuten sen neljännenkin.

Ian Brownin parkanpukemiskohtaus (0:44) Golden Gaze -videolla on jotain maagista. Richard Ashcroft taas on aina livenä vangitseva. Maaginen on myös Oasiksen vuoden 2000 Jools Holland -keikka, Liamin laulussa on jotain erityistä. Tämän lisäksi esimerkiksi Some Might Say on huh huh.