Richard Ashcroft – Bring On the Lucie (FREDA PEEPLE)

Elävä legenda Richard Ashcroft julkaisi uuden kappaleen, John Lennon -coverin. Biisin tulkinta ja kappaleella soiva fiilistely on juuri sitä, mitä soolo-Ashcroftilta voi odottaa. Ashcroft ottaa kappaleen omakseen – biisi on erehdyttävästi kuin Ashcroftin kynästä. Tällaista pikkuisen imelää, maailmaa syleilevää – tai ainakin halailevaa, mutta totaalisen vilpitöntä tulkintaahan Ashcroftilta voi odottaa.

Ashcroftia kuunnellessa (ja arvostellessa) on hyvä muistaa muutama juttu. Mies on elämäntaparokkari, fiilistelijä, jota tuskin kiinnostaa kriitikoiden mielipiteet. Hän tekee musiikkia itselleen, brittipop- ja lädi-wannabeille ja muulle vankalle, pikkuisen pölyttyneelle fanikunnalleen. Ashcroft rakastaa isoja kliseitä: isoja jousia, isoja taustakuoroja, kasvavia kappaleita, tunnelman nostatusta – sellaista hyvänmielen hurmoksellisuutta. Ashcroftin mielestä parhaat biisit kuulostavat akustisella kitaralla leirinuotiolla säestetyiltä yhteislauluilta. Miehen lyriikoiden juttu on ilmiselvät tsemppifraasit ja sellainen muutaman punnan hengellisyys.

Koska #musicispower

Jos tällainen richardashcroftmaisuus – joka myös tästä coverista välittyy – on sinulle liian paljon tai liian vähän, en usko, että saat biisistä paljoa irti. Mutta jos kuulut niihin – meihin – jotka ovat lähtökohtaisesti aina ja vilpittömästi Ashcroftin puolella, tykkäät tästä varmasti.

Miles Kane – Blame it on the Summertime

Uusi kappale Miles Kanelta on aina kiva juttu. Kesäbiisimäinen Blame it on the Summertime vie videon kera näennäisesti aurinkoiseen Amerikkaan. Kuitenkin, kun kappaleen länsirannikon sävyttämää aurinkoista pintaa vähän raaputtaa, löytyy alta melko lailla se sama tuttu retrosävyinen kitarapoppis, mitä liverpoolilaismuusikon kolmella soololevyllä on saatu kuulla.

Aivan erityisen paljon minulle tulee kappaleesta mieleen Kanen kakkoslevy ja sen Better Than That -söpöys. Ihan samaa biisiperhettä!

Olen harmitellut viimeiset vuodet Kanen muuttunutta habitusta. Skarppi ja viehättävä mod-henkisyys on vaihtunut taakse vedettyyn limatukkaan ja avonaisiin paidannappeihin – liikaa Alex Turnerin seuraa, sanon minä.

Onneksi Kanen aurinkolasityyli, miehen viime aikoina paljon sporttaama bucket hat, sylissä viihtyvä kitara sekä laulutyyli muistuttavat etäisesti myös Richard Ashcroftista.

Noh, hyvin etäisesti.

Richard Ashcroft @ In The Park

Olitko parisen viikkoa sitten Kaisaniemessä? Mitä tykkäsit Richard Ashcroftista?

Minusta Ashcroft oli upea!

Siksi olinkin hämmentynyt, kun näin jossain keikkaan yhdistettynä sanan flegmaattinen. No ei kai? Liian lyhythän keikka kyllä oli (yhdeksän kappaletta), mutta flegmaattinen ei minusta kyllä tunnelman kuvailuun istu. Ashcroftmainen, lempeä, tasaisen hieno ennemmin.

Minusta Ashcroftia kuunnellessa ja katsellessa on kiva – ja ehkä olennaistakin – muistaa miehen psykedeelinen ja spirituaalinen puoli. Jammailu, sfääreissä liikkuvat kitarat ja lyriikat – kaikki se, mikä on The Verven ydintä. Erityisesti Ashcroftin soolouran useissa biiseissä keskiössä taas on jonkinlainen junnaavuus ja melkein äärimmäinen yksinkertaisuus (esimerkiksi setissäkin kuultu Hold On). Laulutyyli on lyyrinen ja pehmeä, paikoin hypnoottinen.

Ehkä kaikesta tuosta saattaa jollekin jäädä flegmaattinen vaikutelma? En tiiä.

Kaisaniemen keikan särmä, taika, upeus ja charmi syntyivät minulle siitä, että lavalla yhdistyi oikeastaan kaikki se, mikä Ashcroftissa hurmaa. Ensinnäkin äärimmäisen ashcroftmaiset kappaleet, joissa ei ole mitään ajankohtaista tai hurjan jänskää – ainoastaan ikiaikaista ja ashcroftmaista. Lisäksi tietenkin kaikki jo ikonisiksi muodostuneet Ashcroft-symbolit : armytakki, bucket hat, ne aurinkolasit, sivuprofiili, hiukset. Tapa soittaa kitaraa, tapa puhua ja se sellainen maailman luontevin tapa heittäytyä omaan musiikkiin sisään. Ashcroftin muusikkouden ytimessä on minusta suuresti se, että mies uskoo täysin ja sokeasti siihen, mitä tekee. Ihaltavaa!

Tavallaan Ashcroft vain oli täydellisen hyvin oma itsensä ja samalla mahtis.

Oli ihanaa saada muusikko taas Suomeen ja nimenomaa kera bändin. Vaikka nautinkin Pori Jazzin kitara ja mies -illasta muutama vuosi sitten, niin olihan tämä kokonaisen rytmiryhmän kanssa vedetty setti nyt ihan toista maata.

Mietin keikan jälkeen sitä, miten Ashcroft on luonut itsensä kuuloisen musiikkityylin ja -soundin, jota pystyy tekemään vuodesta toiseen kuulostaen aina omalta itseltään ja ainakin minun maailmassa relevantilta. Ashcroftin klassikkous ja ikiaikaisuus ei synny siitä, että hän pystyy uudistumaan ja tekemään jotain jänskää säännöllisin väliajoin ja pysymään sillä tavalla tärkeänä.

Vaan ihan vain siitä, että hän kuulostaa vuodesta ja kappaleesta toiseen hyvällä tavalla ihan samalta.

Takit, oi takit

Viime viikon maanantai oli kamala. Ilmassa oli sellaista post-krapulamasentelua. En ole mikään suuri arjesta ahdistuja, mutta nyt kivan kaveriviikonlopun jälkeen oli kyllä alakuloinen olo. Sitten jossain vaiheessa puhelimessa eteen lävähti mainos Liam Gallagherin ja Richard Ashcroftin elokuussa tapahtuvasta Kaisaniemen-retkestä.

Ja muistin taas, mikä elämässä on tärkeää ja iloa tuovaa: musa ja takit.

Tieto siitä, että Sueden Sideways-keikalla alkava kesä huipentuu kahden suuren idolihahmon ja yhden mainion yhtyeen live-keikkaan, antoi lähitulevaisuudelle ihanasti lisämerkityksiä. Kesällä on nyt aika täydelliset raamit ja maailman eniten itseltä tuntuva teema:

Britpop never dies.

Vaikka on vasta helmikuu, tunnen jo, miten eeppinen tuosta elokuisesta lauantaista tulee. Kansanjuhlat. Liam ja Turun Tall Ship Races plus raamatulliseksi muodostunut As You Were -liikehdintä, asenne ja ilmiö, joka ei vielä Turun keikkaan mennessä ollut ehtinyt puhjeta täyteen loistoonsa. Toisin sanoen Liam ja Turun Tall Ship Races potenssiin sata.

On mahdollista, että kesän fiilistelystä, asujen miettimisestä ja tunnelman herättelystä riittää inspistä koko kevääksi. Mutta niihin hetkiin, kun usko loppuu ja maanantai-nihkeys palaa, meillä on tämä herra Ashcroftin cooleista coolein video.

Yksi pieni maailman richardashcroftein kappale ja siihen mahdutetut tsiljoonat takin vaihdot. Rotsit, maailman richardascrofteinta sekin.

Ja liamgallaghereinta.

Kesän teema:

Britpop never dies

ja takit.

In The Park 19: Liam Gallagher, Richard Ashcroft ja Franz Ferdinand

24.8, Kaisaniemen puisto



Voi millenium

Millaisia musiikkimuistoja sinulle tulee mieleen sanasta millenium?

Minulle tulee Kemopetrol ja Laura Närhen punaiset nahkahousut. Eli toisin sanoen: Millenium, sinua ei ole ikävä.

Olin vuosituhannen vaihtuessa 17-vuotias ja löytänyt brittipopin vasta muutama vuosi aiemmin. Siksi olikin kamalaa seurata, miten brittipopin viimeisetkin soinnut hiljenivät ja aikamme hienoin ilmiö ja elämäntyyli siirtyi valtavirrasta marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun olin vihdoin täysi-ikäinen ja tervetullut rokkikeikoille, niitä just oikeita keikkoja ei enää oikein ollut. Varsinkaan Lapissa.

Vuosituhannen vaihde – ja pari kolme vuotta siinä ympärillä – oli brittipopparille melko raskasta ja yksinäistä aikaa. Onneksi vuoteen 2002 tultaessa saimme jo ensimmäisen britpop revivalin, kiitos The Libertinesin ja kumppaneiden.

Mitä musiikkimuistoja brittipoppari sitten vuodesta 2000 voisi vaalia? Tässä siirtymä- ja välivaiheen olennaisimmat levyt. Kun tätä listaa katsoo, todella huomaa, miten överistä ja itsevarmasta brittipopista siirryttiin vähän herkemmän, tunteikkaamman ja melankolisemman kitarapop-ihanteen äärelle.

Come InsideFearless. Kotimaisen brittipop-ylpeyden toinen albumi on debyyttiä herkempi ja maalailevampi levy. Istuu hyvin ajankuvaan ja brittipopin jälkeiseen maisemaan. Elämäni kuunnelluimpia albumeita, löytyy Spotifysta.

Idlewild100 Broken Windows. Skottiyhtyeen toinen täyspitkä levy ja helpot viisi tähteä. Tällä levyllä Idlewild muutti tekemistään punkista vähän enemmän lyyrisen kitarapopin suuntaan. Laulunkirjoituksellisesti tajunnanräjäyttävä albumi

Richard AshcroftAlone With Everybody. Parhaita keulahahmojen soololevyjä ikinä. Levyn rakkaudellinen, orkestraalinen, syvällinen ja tunteikas tunnelma sopivat ajan kitarapopkäsitykseen hienosti.

EmbraceDrawn From Memory. Brittirokkareiden toinen albumi ja milleniumin brittipopein asia. Embrace kärsi valtavasti siitä, että hurmos brittipopin ympärillä hiipui juuri, kun he saivat hommansa käyntiin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että yhtye halusi olla olemassa ja uskalsi tehdä brittipoppiaan, vaikka ketään ei enää kiinnostanut. Balsamia haavoille.

Badly Drawn BoyThe Hour Of Bewilderbeast. Post-britpop -klassikko ja hieno esimerkki lempeästä ja herkästä vastareaktiosta brittipopin hedonismille ja överiydelle.

ColdplayParachutes. Katso edellinen. Suuri pieni levy, tätä Coldplayta rakastin.

OasisStanding On The Shoulder Of The Giants plus Familiar to Millions. Oasis 2.0 eli ehkä konkreettisin merkki siitä, että brittipop todella oli tehty ja eletty. Siltikin: Typeriä ne, jotka tässä vaiheessa hylkäsivät Oasiksen.

DovesLost Souls. Jälleen kerran hieno post-britpop-teos. Musiikillisesti brittipoppia huomattavasti kunnianhimoisempaa, musikaalisempaa ja monipuolisempaa tekemistä. Monen hienon Manchester-ominaisuuden sekametelisoppa.

Kuva: Unsplash, Anna Pascale.

Faniudesta ja bootseista

Olen luvannut lähteä 10-vuotiaan kummityttöni kanssa marraskuussa Kotkaan Gingaconiin, Hopeanuoli-fanien tapahtumaan. En tiedä gingasta, mangasta tai animesta mitään, mutta fanityttöydestä tiedän paljonkin.

Vaikka joskus ehkä en sitä muistakaan.

Tällä viikolla coni-seuralaiseni esitteli askarteluaan, josta on määrä tulla hänelle Gingacon-asu. Husky-päähine ja tassut eivät olleet vielä ihan valmiit – niistä puuttui kuulemma valkoinen tekoturkis.

Hah, pääsi minulta.

Jotenkin kuva 10-vuotiaasta huskykoiraksi pukeutuneesta tytöstä sai minut purskahtamaan nauruun. Tuon tason fanius tuntui hupaisalta ja somalla tavalla lapsenuskoiselta, enkä oikein osannut suhtautua siihen vakavalla naamalla.

Ilmeeni tosin vakavoitui, kun muistin, miten vuonna 2005 halusin Edinburghiin Idlewildin Brittikiertueen päätöskeikalle asuksi buutsit.

Helvetin rumat kirpparibuutsit.

Koska tämä video ja Idlewildin folk-vaihe.

Pari viikkoa sitten taas mietin, onko Oasis-vuosijuhla-asuksi valikoitunut Adidas-verkkatakki liian Damon Albarn. Lepakkomiehen ovella vastaani astui Richard Ashcroft, enkä edes ollut naamiaisissa. Kai…?

Eli jos näet marraskuussa Kotkassa siperianhuskya taluttavan Liam Gallagherin, niin älä säikähdä. Miia ja Malla siellä vain fanityttöilevät.

Ten days of Liam, 7/10

Perjantaina on Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikka Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Huom. Tämä juttu on blogin arkistosta. Olen kirjoittanut tekstin 23.4.2014. Mutta kuten aiheensakin, myös teksti on sen verran ajaton, että kestää uudelleenjulkaisuja.

Päivä 7/10: Jumalasta edellinen

Mistä kirjoittaa blogiin silloin, kun tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa? No Oasiksesta tietty. Siinäpä aihe, joka ei yhden blogin elinaikana tyhjene.

Muistatko, kun näit ensimmäisen kerran Oasiksen Little By Little -videon? Minä muistan. Se tapahtui Luoteis-Lontoossa syksyllä 2002 ja tuntui siltä, kuin olisin nähnyt Jumalan.

Niin, videohan on sellainen tummassa kylläisyydessä pyöritelty. Noel mustassa parkassaan, kutistettu Robert Carlyle. Paljon varjoja. Sadettakin.

Ja sitten kohdassa 2:01 sekunnin kestävä valkea välähdys. Mikä se oli? Jumalako?

Kyllä, Liam valkeassa parkassaan.

Äh, rakastan tätä videota, rakastan tätä laulua. Ihan turhaan parjattu! Ja vaikka kappale onkin äärimmäisen Noel, jonkinlainen paluuyritys Don’t Look Back In Angeriin, on Liam tämän video johdosta sen päätähti. Olkoonkin että miehen musiikillinen panos kappaleeseen on tyyliä nolla.

Mutta sepä juuri onkin Oasiksen taianomaisuuden ydintä.

Niin, huomasithan kohdassa 2:39 Liamin Richard Ashcroftilta lainatun olemisen tavan? Kuinka komea voi näky olla?

Jumalaisen komea.

Viisi kertaa self-help -opas

Joskus viime talvena aloin saada useammalta eri taholta varovaisia vihjailuja siitä, että ehkä minun kannattaisi luopua kaikenlaisten self-help-oppaiden ja muun elämäntaitokirjallisuuden lukemisesta. Luopua siitä elämääni hallitsevasta metatasosta. Lopettaa analyysit, suunnittelu, kehittyminen, muuttuminen ja itseni auttaminen ja antaa vain mennä,

roll with it.

Samoihin aikoihin kuuntelin poikkeuksellisesti yhtenä aamuna radiota, vaikka en ikinä, ikinä kuuntele radiota. Ja juuri sen yhden kerran kun kuuntelin, tuli sieltä Oasiksen Roll With It. Pessimistinä tietysti mietin, että tässä se oppaista tuttu mystinen universumi nyt haluaa kertoa minulle, että pian häviän jonkun suuren luokan taistelun minua nokkelammalle ja näppärämälle.

Mutta mitä jos se universumi – tai sen keskipiste Liam Gallagher – halusikin yksinkertaisesti vain kertoa, että you gotta roll with it Miia, you gotta take your time.

Nyt vuoden verran hölläillessä olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä se kaikki viisaus ja tieto, jota hyvään elämään tarvitsen, löytyy rock-lyriikasta. Ja jotenkin niitä kirjoja simppelimmin. Vähemmän analyyttisesti, tiedostavasti ja haastavasti. Rock-lyriikka harvoin monimutkaistaa mitään, Oasis ei koskaan.

Tässä muutama kappale, joiden kanssa olen viime aikoina voimaantunut ja kasvanut ihmisenä – ja todennut elämäntaitokirjallisuuden turhaksi.

jakebugg

Jake Bugg – Two Fingers (2012)

Elämäntaitokirjallisuudessa kehotetaan hyväksymään mennyt ja keskittymään tähän hetkeen, menemään eteenpäin. Jake Bugg kehottaa näyttämään eiliselle kahta sormea.

So I hold two fingers up to yesterday
Light a cigarette and smoke it all away
I got out, I got out, I’m alive and I’m here to stay

Joo-o, tykkään kyllä tuosta Jake Buggin suoraviivaisesta fuck off eilinen -versiosta enemmän.

McAlmont & ButlerYes (1995)

Sen lisäksi, että tämä David McAlmontin ja ex-Suede Bernard Butlerin Yes on upea ysäriklassikko, yksi aikamme hienoimpia sävellyksiä, sovituksia ja tulkintoja, on se myös aivan ylivertaisen paljon elämässä eteenpäin vievä teos. Mikään, mikään kirja ei auta toipumisessa ja ylitsepääsemisessä niin kuin tämä biisi.

Yes I do feel better
Yes I do I feel alright
I feel well enough to tell you what you can do with what you got to offer

Kappaleen tekstin tunnelma on aivan huikea. Siinä voidaan vastoinkäymisen jäljiltä  paremmin ja vahvemmin, toki. Mutta aivan olennaista minusta on se itsevarmuus, jolla tekstin minä sanoo (sydän)surujen aiheuttajalle takaisin.

Se oivallus, että minussa ei ollut mitään vikaa, oli vain jotain, mitä sinä et minussa sietänyt tai tajunnut.

So tell me am I looking better?
Have you forgot
Whatever it was that you couldn’t stand
About me about me about me?

Stay away, stay away I’m better

Ykkösbiisi, kun haluat ottaa elämäsi sen yhden tyypin hallinnasta takaisin omiin käsiisi.

Paul Weller – Find the Torch, Burn the Plans (2010)

Yksi 2000-luvun elämäntaito-oppaiden suosikkimantra on ehdottomasti ajatus siitä, että jos haluat muutosta elämään, ole se muutos. Tyyliin jos haluat olla hoikempi, elä jo nyt niin kuin hoikka sinä eläisi. Tai jos haluat olla itsevarma, käyttäydy niin kuin itsevarma sinä käyttäytyisi.

Tai niin kuin Paul Weller sen ihanan mutkattomasti ja jotenkin tosi charmantisti muotoilee: huuda niin kuin tietäisit sen jo.

Sing it like you already own it

Scream like you already know it

Shout like you already know it

Oikeastaan laulu on läpikotaisin, aina kappaleen nimestä Find The Torch Burn The Plans ihan viimeiseen sha, la, la, sha-la-laahan asti rockiksi käänneettyä elämänohjetta. Enkä tietenkään keksi yhtään syytä olla kuuntelematta Wellerin kaltaista vanhaa viisasta miestä.

Richard Ashcroft – Crazy World (2000)

Käytän Richard Ashcroftin Crazy World -kappaletta usein sellaiseen lamaannuttavaan ”mulla ei ole mitään eikä ketään” -tunteeseen, joka on muuten kaikista nihkeistä fiiliksistä ehkä turhauttavin. Ongelma tässä luupissa on se, että se on äärimmäisen vaikea pysäyttää.

Useimmiten saan kuitenkin kiinni tuosta Ashcroftin But you’ve got that spirit/So please stick with it -rivistä ja alan uskoa siihen elämäntaitoihmistenkin suosimaan höpsötysajatukseen, kuinka hyvät asiat – rakkauskin – tulevat kyllä, kun vain jaksat elää muuten rakkaudellisesti ja sielukkaasti.

So you got no god
You got no love
To tell me off
But you’ve got that spirit
So please stick with it
This world wouldn’t be
A world without you in it

Kappaleet soittolistana Spotifyssa – päivitän listaa uusilla biiseillä jatkossa.

Kesä pakettiin: Make pretend it’s 1997 forever

standbyme

Brittipop ei kuole koskaan, senhän me kaikki tiedämme. Mutta ihan niin eläväksi en sitä kuitenkaan ollut ajatellut kuin miltä se porilaisessa heinäkuun perjantaissa tuntui.

Nimittäin. Matkalla Pori Jazzeille ja brittipopikoni Richard Ashcroftin keikalle tein 10 minuutin pyrähdyksen paikalliseen levykauppaan ja löysin mukaani Oasiksen Be Here Now -aikaisen Stand By Me -seiskan. How britpop is that, how 1997 is that, kysynpä vaan! (Tuo 15 euroa toki on enemmän 2016 kuin ysiseiska.)

Kun seuralaiseni vielä poimi kassan vierestä mukaansa Oasiksen Definitely Maybe -albumin singleboksin, sen sellaisen metallisen, olin jo tilaamassa taksia Camden Towniin ja The Good Mixeriin.

Lopulta, jossain Bitter Sweet Symphonyn kohdalla olin jo niin brittipopeissani tuosta kaikesta, että loppuillan luulinkin sitten olevani  Alex James, jonka vaatimattomana tehtävänä on juoda 2 miljoonan punnan edestä samppanjaa.

Tai valkoviiniä.

Jotain uutta: White Room

White Room on yhtye, joka itse kuvailee musiikkiaan sanoilla psycho rock, 90’s. Yhtyeen kitaristin suosikkibiisejä on The Stone Rosesin Bye Bye Badman ja suurin musiikki-ikoni Richard Ashcroft. Omien sanojensa mukaan yhtye inspiroituu musiikkia tehdessään The Doorsista, The Stone Rosesista ja 90-luvusta. Ja kaikki tuo tietysti kuuluu ja näkyy.

Muihin 90-luvusta viime aikoina inspiroituneihin uusiin yhtyeisiin verrattuna (esim. DMAs) White Room todella on retrompi. Lisäksi sellainen oasismainen tai pohjoisenglantilainen lad-attitude puuttuu, tässä ollaan jotenkin eri taajuudella. Jos mietitään brittipopyhtyeiden kartastoa, tulee minulle ainakin tästä Think Too Much -kappaleesta pikkuisen mieleen Ocean Colour Scene. Voi olla, että se on vain tuo video, joka jotenkin todella paljon tuo mieleen tämän.

Think Too Much on todella herttainen biisi, olen tykännyt kyllä. Ei se tietystikään kamalan omaperäinen ole, mutta harvoin näitä on liikaakaan.