Grandmother Corn – Paisley Underground

Kuuntelin kesällä tiiviisti helsinkiläisen Grandmother Cornin viime talvena ilmestynyttä Don’t Look Back -albumia. Olin törmännyt yhtyeen nimeen vuosien aikana siellä täällä musiikkimediassa (yhtye on julkaissur kolme albumia ja kiertänyt kovasti ympäri Eurooppaa ja Britanniaa, ottaen haltuun etenkin Lontoon ja Manchesterin underground-piirejä), mutta en ollut yhtyettä aiemmin kuitenkaan kuunnellut. Päädyin tykkäämään albumista ja yhtyeen bluesista ja R&B:stä, pub rockista ja punkistakin vaikuttuvasta back to basics -menosta kovasti.

Noin kuukausi sitten Grandmother Corn julkaisi uuden singlen Paisley Underground. Kappale on loistava! Hyvä biisi yhdistettynä intensiiviseen ja autenttiseen, live-keikkamaiseen tunnelmaan tekee vaikutuksen. Upeasti nimetty kappale on kirjoitettu viime helmikuussa Manchesterissa keikan jälkeen ja se pääsi elokuussa pariin otteeseen soittoon myös BBC:llä.

Yhtyeen voi nähdä seuraavan kerran livenä Helsingissä Mascotissa 15.10.

Jotain uutta: The Mysterines

Oi niitä aikoja, kun NME:n sivuilta löytyi joka viikko uusi lempibändi! Nyt kitaramusiikki tuntuu jäävän usein muunlaisen tekemisen jalkoihin, eikä NME enää ole kovin toimiva synonyymi kitaraindielle.

Tänä keväänä NME on hehkuttanut liverpoolilaista The Mysterines -parivaljakkoa. ”Scouse Palma Violets”, suositteli ystäväni, joka oli bongannut yhtyeen ja sen Love’s Not Enough -hitin BBC:n Radio 6 -kanavalta.

Ja onhan tuo selvä hitti! Biisi on laulaja-kitaristi Lia Metcalfen ja basisti George Favagerin tuotannosta ehkäpä juuri se melodisin, tarttuvin ja radioystävällisin. Palma Violets -vertaukseen osuvat vielä mainiot Gasoline ja Take Control, jotka molemmat löytyvät yhtyeen viime vuonna ilmestyneltä Take Control EP:ltä.

Muilta osin kappaleiden tunnelma on astetta rockimpi, raskaampi ja tummasävyisempi. Viimeisin single, toukokuussa ilmestynyt I Win Every Time on jo aika tukeva.

The Mysterinesin rock on kypsää, pelotonta ja ajatonta. Metcalfen ääni ja tulkinnan antaumuksellisuus viehättävät. Erityisesti tykkään siitä, että kaikki on jotenkin niin kovin yksinkertaista. Ei kikkailevaa genrerajoilla pelailua, ihan vain simppelisti rockia.

Pete Doherty & The Puta Madres – Who’s Been Having You Over

The Libertines -legenda Pete Dohertyn soolotuotanto on ollut aika runollista, kaunista ja herkkää. Ehkä siksi tämä Dohertyn ja hänen Puta Madres -bändinsä ensimmäisen singlen raskaus ja sellainen upbeat rock vähän yllätti. Who’s Been Having You Over tavoittaa jopa jotain Dohertyn vanhan Babyshambles-yhtyeen tuotannosta.

Doherty on hieno muusiikko ja artisti. Taitelijasielu ja ikuinen runopoika. Hänen musiikkiinsa ja teksteihinsä, jonkinlaiseen päänsisäiseen maailmaan uppoutuminen on aina seikkailu. Jopa päättymätön ja ikuisesti lisää oivalluksia tarjoava sellainen. Dohertyn kappaleista ei helposti merkitykset lopu.

Siksi onkin upeaa, että huhtikuussa saamme kokonaisen albumillisen Pete Doherty & The Puta Madres -materiaalia. Levy on äänitetty ranskalaisessa kalastajakylässä – erittäin romanttista ja taiteilijasielukasta!

Taiteilijasielun ja runopojan lisäksi Dohertyssä asuu tietysti rokkari. Kiva siis, että tekeminen on tällä kertaa bändimäistä. Rokkibändin keulahahmona oleminen kun pukee miestä.

Jotain uutta: Crewel Intentions

Palma Violetsin tuhkista on nyt noussut kaksi uutta yhtyettä: Gently Tender ja Crewel Intentions. Gently Tenderiin siirtyi useampi ex-Palma, Crewel Intentions on basisti Chilli Jessonin uusi projekti. Muutamien biisinäytteiden perusteella molemmissa on taikaa.

Crewel Intentionsin debyyttisingle Youth In Overload kuulostaa hyvältä – ja tulee aika kauas Palma Violetsin nuoruutta ja kaveriporukan rentoa bänditunnelmaa huokuvasta indierockista. Kappaleen luonnehdinnan yhteydessä on nostettu esiin Nick Caven ja Richard Hawleyn nimet, joilla varmaan viitataan jonkinlaiseen musiikilliseen kypsyyteen, tummuteenkin. Minun korvani kuulevat tässä myös pikkuisen suurimmista stadionmaisuuksista riisuttua The Killersiä.

Crewel Intentions muuten keikkailee tällä hetkellä Johnny Marrin Call the Comet -kiertueen lämppäribändinä.

Viisi kertaa uusi ja ajankohtainen kappale

CornershopDouble Denim

Soma pienieleinen svengi ja vähäeleinen toteutus. Cornershopilla on minun mielestä huikea taito kuulostaa usein viehättävällä tavalla pikkuisen kotikutoiselta, vaikka tekeminen sinänsä onkin ammattimaista ja varmasti vimpan päälle ajateltua.

Bill Ryder-JonesMither

Brittiyhtye The Coralista vuosia sitten soolouralle irrottautunut Bill Ryder-Jones saattaa olla brittimusiikin varjelluimpia salaisuuksia ja aliarvostetuimpia tekijöitä.

Muusikko julkaisee uuden albuminsa marraskuussa, ja ainakin kaksi levyltä irrotettua singleä lupaavat hyvää. Sekä tässä Mither-kappaleessa että And Then There’s You -biisissä ollaan sellaisessa 90-luvun amerikkalaisen indien maailmassa – musiikillisesti, mutta myös visuaalisesti. Pavement nyt ainakin tulee mieleen. Samalla hommaan sekoittuu kuitenkin myös sellaista herkkää ja salaperäsitä laulaja-lauluntekijyyttä. Kiehtova kombo.

Tykkään molemmista biiseistä paljon, tunnelma on kummassakin todella kaunis. Ja onhan se nyt ihan kiva inspiroitua vaihteeksi vähän toisenlaisesta, itselle vieraammasta  soundista.

Art BrutWham! Bang! Pow! Let’s Rock Out!

Ai ai, Art Brutin debyyttilevyn Good Weekend -biisi (2005) oli yksi vaihto-opiskeluvuoteni indiediskojen tähtikappaleista. Wienin Chelsea-klubia on ikävä! Debyytin jälkeen yhtye on ollut osa minun elämää lähinnä yksittäisten biisien kautta. Mutta hei, muutamia huikeita sellaisia Eddie Argosilla kumppaneineen on!

Tätä uutta Wham! Bang! Pow! Let’s Rock Out! -kappaletta kuunnellessa mietin, että yhtyettä pitäisi ehdottomasti kuunnella enemmänkin. Argosin omintakeinen puhelaulu ja yhtyeen pieni performanssimeininki sekä soitannan indierock meets art punk nyt jotenkin toimivat.

Markus KrunegårdSå också i Finspång

Jos olet niin kuin minä, että brittipopin rinnalla kuljetat mukanasi jonkinlaista ruotsipop-rakkautta, tykkäät varmasi tästä Markus Krunegårdin uudesta kappaleesta. Krunegård on ollut nyt jo vuosikymmenen ajan naapurimaan olennaisimpia sooloartisteja, ennen soolouraansa hän soitti indierock-yhtye Laaksossa. Krunegårdin pop-käsitys on aika laaja, eikä hänen tekemisensä ole mitenkään genresidonaista. Ensimmäisillä soololevyillä tyyli on ehkä vähän enemmän ”indie” kuin myöhemmillä. Tällä Så också i Finspång -kappaleella kuultava rohkeasti suurehko ja jotenkin todella ruotsalaistyylinen pop on yksi Krunegårdille leimallisista tekemisen tavoista. Vähän Allsång på Skansen -henkistä, vähän Håkan Hellströmiä.

Minusta tämä biisi on Krunegårdin jo melko laajan ja monipuolisen kappalejoukon parhaimpia.

RazorlightSorry?

Okei, indieklassikko Razorlight vuonna 2018. Menestysvuosien kokoonpanosta mukana ainoastaan laulaja Johnny Borrell. Kuulostaa riskiltä, etenkin, kun Borrellin viisi vuotta sitten ilmestynyt soololevy oli floppi.

No, katsellaan. Olen aina tykännyt Razorlightista, Borrellistakin. Siitäkin huolimatta, että muusikko herättää monissa ristiriitaisia tunteita. Ongelma tässä on nyt varmaan vain se, ettei yhtye ehkä pysty olemaan uudelle indie rock -sukupolvelle relevantti, etenkään vuosien hiatuksen jälkeen ja etenkään tekemällä soundia, jota uuden polven indieyhtyeet eivät tällä hetkellä tee.

Me vanhukset, joille Razorlight merkitsee tai on merkinnyt jotain, sitten varmaan mietimme, että tarvitsemmeko elämäämme juuri nyt lisää Razorlightia. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyllä maailmaan musiikkia mahtuu, ja että totta hitosssa muusikoilla on oikeus tehdä paluita ja toteuttaa itseään vielä menestysvuosienkin jälkeen. Etenkin kun kyse on lopulta näinkin harmittomasta biisistä.

Mutta ainakin tämän kappaleen perusteella voin sanoa, että minun mielestä huomattavasti paremmin itsensä tähän päivään tuon 2000-luvun alun indiehurmoksen bändeistä on tuonut vaikkapa The Libertines ja The Kooks.

Uusi levy ilmestyy lokakussa, neljä uutta biisiä on kuuneltavissa esimerkiksi yhtyeen YouTubessa.

Miles Kane – Coup De Grace

Jos minulta kysyttäisiin, kuuntelisin mieluusti Miles Kanen debyytin nostalgisen romanttista ja vintagesävytteistä poppia tai vähän rockimmaksi ryhditettyä kakkoslevyn retropoppikappalesikermää loppuelämäni. Vuorotellen maisemaan istuvien, Kanen ja Alex Turnerin sivuprojektin The Last Shadow Puppets -albumeiden kanssa. Mutta eihän minulta kysytä.

Sillä niin vain on Kane mennyt minulta kysymättä, ja vielä yhdessä Jamie T:n kanssa, hämmentämään pakkaa, sekoittamaan ihanaa ominaisjuttuuaan ja artistiääntään tarpeettomalla rokkikukkoilulla. Lopputulos on se, että kolmannella albumillaan Kane kyllä hapuillen yrittää laajentaa musiikillista skaalaansa, mutta päätyy silti kuulostamaan parhaimmalta tehdessään ihan just sitä, mitä on ennenkin tehnyt.

Coup De Gracen parhaimmat hetket soivat minusta nimenomaan niinä kappaleina, jotka voisivat löytyä Kanen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Ja ne hetket ovatkin sitten kaikessa mittakaavassa upeita! Crying On My Guitar on huikea biisi, sellainen Miles Kanenelle ominainen, varovaisesti rockiksi naamioitu pop-kappale. Biisi sopisi huikean hyvin Kanen kakkoslevylle, I Feel Better Than That -biisin sisarkappaleeksi. Videolla voisi olla tyylikkääseen pikkutakkiin pukeutunut Kane poppitukassaan, taustalla pukuihin sonnustautunut bändi ja yksi minimittaan pukeutunut tanssityttö. Videon värimaailma olisi sellainen retrolla tavalla keltaisen ruskea… kuulostaako tutulta, hah?

Debyyttilevyn kauniista nostalgiasta ja sovituksellisesta äänimaailmasta puolestaan muistuttaa Lana Del Rayn kanssa yhteistyössä kirjoitettu Loaded, joka tuo minusta loistavasti esiin Kanen parhaat puolet laulajana. Ihana tunnelma, hyvä kappale. Tykkään myös älyttömästi Killing The Joke -biisin maailmasta, joka on taas toooooodella mileskane. Myös albumin päättävä, todella TLSP-tyylinen Shavambacu-hitailulu menee sekin niiden biisien joukkoon, joilla Kane seikkailee onnistuneesti siellä, missä on seikkaillut ennenkin. Ja päätyy kuulostamaan loistavalta. Vauhtibiiseistä huikein on albumin lopusta löytyvä Something To Rely On -biisi, joka on albumin indierock ja biiseistä se, jolla kirjoitusyhteistyö Jamie T:n kanssa selkeimmin kuuluu. Hitti!

Cold Light of Day, nimibiisi Coup De Grace sekä Silverscreen ovat sen sijaan minusta biisejä, joilla Kanen charmi katoaa.  Minusta Kane vain ei ole parhaimmillaan tällaisilla rykäisevillä rock-kappaleilla. Onneksi näitä kappaleita, joilla Kane kadottaa oman tutun äänensä ja eirtyisyytensä, kahdella aiemmalla levyllä alleviivatun ja onnistuneesti rakennetun imagonsa, on loppujen lopuksi vähän. Lähinnä ne aiheuttavat turbulenssia ja pakottavat kuulijaa hetkellisesti tasapainoilemaan tutulla tavalla soivan sekä poikamaisesti elegantin charmin ja paheellista rokkikuikkoilua yrittävän artistin välillä.

Olen pelännyt Miles Kanen musiikkikäsityksen ja artisti-imagon muuttumista jo jonkin aikaa, varmaankin siitä asti, kun Alex Turner leväytti tukkansa tötterölle ja paidannappinsa auki. Vielä Kanen vision eläminen ei kuulu hänen musiikissaan liiaksi, vaan Coup De Grace soi Miles Kane -fanin korvaan upeasti. Ne muutamat harha-askeleet voi vaikka nimetä kokonaisuuden kannalta pakollisiksi menoraidoiksi ja keskittyä levyn rauhallisempaan tunnelmaan. Kuitenkin tällaiselle kokonaisvaltaisesti pop-kulttuuria elävälle myös artistin mielenmaisematason muutokset voivat olla nihkeitä. Se, että päässä on keltaiset peililasit, aiemmin visusti kiinni pysyneet paidan ylänapit auki ja tukka limaisesti sliipattu, voi näyttäytyä uhkakuvana ja saada albumin soimaan popparin korvissa pikkuisen vinosti ja vääränsävyisesti.

Onneksi se rokkikukkolarppi on aika kesyä, eikä sitä ole kovin paljon, ja Kanen voi vielä löytää debyytin hurmaavasta pop-käsityksestä, vähän elegantista Pariisista, vähän 60-luvun svengaavasta Lontoosta. Välillä kotikaupungistaan Liverpoolistakin. Vielä jos albumilla olisi kakkoslevyltä löytyvän Don’t Forget Who You Are -anthemin kaltainen pubihoilotus, en olisi lainkaan huolissani.

Soittolista: heinäkuu 2018

Kuukausittaiselta soittolistalta löytyy nyt taas viime aikoijen uudet julkaisut. Tällä kertaa listalla on mm. uusi ihana Miles Kane, joka on juuri sitä vähän retro-rockahtavaa Kanea, josta tykkään. Kiva biisi. Lisäksi listalla on vähän Suedea, Paul Welleriä, Paul McCartneya, Slavesia, uutta Death Cab For Cutieta ja tietty uusi Dubstar. On myös uusi kappale The 1975 -yhtyeeltä sekä aivan erityisen kiinnostava uusi bändi Gently Tender. Tai no, uusi ja uusi. Yhtye kun on kuopatun Palma Violetsin tuhkista koottu kokoonpano, ja ainakin tämä ensimmäinen single voisi olla kummalla tahansa Palma-levyistä.

Periaatteessa listan kappaleet ovat kivan musiikillisen kaaren muodostavassa järjestyksessä, mutta anna shufflen soida, jos siltä tuntuu. Listaan pääset kuvasta. 

Viime aikoina x 3

Tämän viikon olennaisia juttuja:

Ash Biggest Weekendissä

Ashin viikon takainen yhteisveto The Undertonesin Damian O’Neillin ja Michael Bradleyn kanssa on mainio! Aiemmin vähän turhalta tuntunut uusi Buzzkill-biisi saa kivan merkityksen. YouTubesta löytyy myös yhteisveto Teenage Kicksistä, jonka Ash muuten on coveroinut vuonna 2001.

Hyvän meiningin lisäksi ihastelen sitä, miten ikisöpö Tim Wheeler on!

Gaz Coombes

Minun lauantairutiineihin kuuluu retki Hakaniemeen. Käyn levykaupoissa, UFF:illa etsimässä täydellistä armytakkia, sellaista, jota voisi käyttää aina Manic Street Preachersin keikoilla. Sitten käyn Kanniston leipomossa, parissa ekokaupassa ja istahdan Cafe Taloon muistikirjan kanssa. Oluelle, kahville, limsalle tai syömään, vähän fiiliksen mukaan.

Tämän lauantain levyostos oli Gaz Coombesin uusi soololevy Worlds Stronges Man. En tiennyt levystä juuri mitään, olin kuullut siltä vain yhden kappaleen. Mutta jo nyt voin sanoa, että ai ai ai, vuoden parhaimpia albumeita! Ihan super hyvä. Kirjoitan levystä lisää myöhemmin, mutta nyt: kuuntele tämä!

gaz_käsi2

Nancy

Haluan omistaa tästä kesästä ison osan lukemiselle. Olen nirso ja saamaton kaunokirjalukija, helpommin tartun elämänkertaan. Tämän kesän teema onkin populaarikulttuurikirjakesä 2018.

Tällä viikolla luin yli 20 vuoden tauon jälkeen Deborah Spungenin kirjan Nancy. Kirja on muistelma, jossa Nancy Spungenin äiti taustoittaa ja hmmm faktoittaa sitä tarinaa, jota media ja lehdistö Nancy Spungenin ja Sex Pistolsin Sid Viciousin rakkaudesta loi. Kirja on Nancyn kasvukertomus ja tarina perheestä, jota hallitsee henkisesti sairas lapsi. Varhaisteininä kirja järkytti suuresti, nyt teki lähinnä surulliseksi.

Johnny Marr – Hi Hello

Jonnny Marr on ihana. Sympaattinen, hiljaisella tavalla charmantti ja tyylikäs mies. Komea, freesi, lempeä, fanejaan kunnioittava. Selkeäsi työtään rakastava puurtaja. Arvostan tyyppiä valtavasti!

Siksi onkin harmi, että niin usein artistin puurtamisen ja tekemisen lopputulos kuulostaa vaisulta. Tälläkin kertaa.

Johnny Marrin kohdalla puhutaan usein siitä, miten hänen soolotuotantonsa ongelma on särmätön laulu. No joo, ehkä niin. Mutta ehkä kyse on vai siitä, että Marrin visioiden skaala on nykyisin aika kapea, ja siksi kaikki päätyy kuulostamaan vähän samalta, tutulta. Samalla mukavuusalueella liikkuminen aiheuttaa sen, ettei miehen kappaleet oikein erotu toisistaan. Vaisuus liittyy varmasti myös siihen, että Marrin musiikilliset ratkaisut ovat todella perinteisiä ja ennalta-arvattavia, ja hänen musiikillinen eetoksensa usein laahaava. Ainakin juuri näissä rauhallisimmissa kappaleissa.

Sinänsä tavallisuudessa, perinteisyydessä ja samanlaisuudessa ei ole minun mielestä mitään vikaa. Itse asiassa tykkään just siitä, miten joku vain tekee omaa juttuaan ja on sillä tavalla ajaton, muutospaineista vapaa. Myös Hi Hello on juuri tässä mielessä onnistunut kappale – se on 100 % Johnnny Marr, ja jos en tietäisi, että biisi on uusi, olettaisin sen löytyvän miehen The Messenger-albumilta (2013). Tällaiset unettavat, vähän pitkäveteiset hitailubiisit ovat Marrin juttu, ja tavallaan hän tekee homman hyvin. Mutta kuten sanoin: ennalta-arvattava, laahaava eetos, paatos ja sellaiset. Onneksi kitarasoolo lopulta aina pelastaa pikkuisen, vaikka sekin tietysti on suoraan Marr-oppikirjasta.

Ihan kiva siis, mutta minua ainakin haukotuttaa vähemmän silloin, kun Marr päätyy olemaan reippaampi ja menevämpi.

Marrin uusi albumi Call The Comet ilmestyy 15.6. Traileri lupaa sinne onneksi vähän enemmän menevyyttä.

Kuva

Ash – Annabel

Ash – yhtye, joka ei vanhene ikinä! Eikä muutu!

Eikö voisikin Annabel olla teiniashien tuotos? Tai toisaalta ihan minkä tahansa Ash-levyn pikkuhitti. Minusta on ihanaa visioida yhtye tämän kappaleen kanssa Top Of The Popsin lavalle vuonna brittipop. Tim Wheelerin päälle sellainen symppis parikymppishenkinen retro-t-paita ja syliin tyypin tavaramerkki, sähäkkä Star Wars -fiiliksinen kitara.

Tykkään kappaleesta hurjasti! Se herättää juuri sellaisen raikkaan vapauden fiiliksen, mitä nuoruudessa oli helppo tuntea, ja jota nyt vanhempana kaipaa ja etsii, musiikista vaikkapa. Biisissä on sellaista ashmäistä raskautta, josta tykkään. Ja miten hienosti kertsi lähtee! Tutusti ja helposti, mutta hienosti!

Ash on minulle yhtyeiden yhtyeitä. Ja tämä tarkoittaa sitä, ettei kyse ole vain nostalgiasta, vaan siitä, että bändi on edelleen relevantti. Tämä Annabel on mahtava esimerkki siitä, miten Ash voi tehdä samaa tuttua teinipoprockiaan vuodesta toiseen. Simppeleitä melodioita ja samaa kertsiä aina vain uudelleen ja uudelleen.

Ja edelleen ihastuttaa minua.

Islands-albumi ilmestuu 18.5 ja se on yhtyeen kahdeksas studiolevy.

The Coral – Sweet Release

”Kuulostaa ihan Black Rebel Motorcycle Clubilta”, totesi ystäväni, kun jaoin hänelle The Coralin uuden kappaleen. (Ja näyttää, totesin minä, kun näin uudet promokuvat.)

Ja onhan tämä alkuperäisen ja paksun kuuloista, todellakin! Rokkikesä, tervetuloa!

Kappaleessa on ihanaa imua. Ja vaikka siitä tunnistaakin tutun The Coralin, toki, niin onhan tässä – ja tuossa kuvassa – joku uusi mielikuva yhtyeestä. Uutta rockia ja lesoa itsevarmuutta.

Minusta The Coral on tämän kappaleen myötä tehnyt parhaimman biisin sitten vuonna 2010 ilmestyneen 1000 Years -kappaleen. Biisi herättää kuulijan eloon, synnyttää hyvän fiiliksen ja pakottaa kuuntelemaan uudestaan.

The Coral on yhtye, jonka olemassaolon saattaa toisinaan jopa unohtaa. Yhtye ei näy eikä kuulu isosti paljoa missään, vaan on sellainen hiljainen oman juttunsa parissa puurtaja. Ja niin vain aina, aina, kun yhtye pienen tauon jälkeen tulee takaisin uuden biisin ja uuden vision kanssa, tajuaa, miten mainiosta ja aliarvostetusta yhtyeestä, hienosta tekemisestä on kyse. Menee samaan uniikkien kulttiklassikoiden kategoriaan British Sea Powerin kanssa.

Yhtyeen uusi albumi Move Through The Dawn ilmestyy 17.8.

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!

 

Hylkäsikö maailma rockmusiikin?

Vuonna 1994 Liam Gallagher lauloi ”Tonight, I’m a rock ’n’ roll star”, eikä kukaan epäillyt, etteikö se voisi olla totta. Rock ja tähteys sopivat yhteen, niin myös rocktähteys ja Liam Gallagher.

Kuten tiedetään, tuosta tähteydestä tuli lopulta aika paljon yhtä iltaa pidempi.

Viime laulantaina 25.10 Liam Gallagher ilmoitti Twitter-tilillään, ettei hänen Beady Eye -yhtyeensä ”ole enää”. Ensin 18 vuotta Oasista, sitten 5 vuotta Beady Eyeta, sitten – niin mitä?

Oma veikkaukseni on, ettei ainakaan rocktähteyttä. Onko maailmassa tällä hetkellä yhtään rocktähteä?

Kaiken maailman musiikkimiljonäärejä kyllä, mutta että rocktähteä?

Vuonna 2014 kukaan ei voi laulaa olevansa rocktähti kuulostamatta vitsiltä. Tai jos laulaakin, ei sitä juuri kukaan kuuntele. Sillä jossain joku räppää tai poppaa kovemmin.

Beady Eyen singleistä yksi nousi singelistalla top 40 (The Roller, sija 31). Ja joo, vaikka yhtyeen kaksi albumia nousivatkin Brittilistalla sijoille 3 ja 2 niin silti.

Yksi top 40 -sinkku.

Mutta ei se ole vain jonkun epämääräisen maailman vika, ettei rockmusiikki oikein juuri nyt kelpaa. Se on myös Oasis-fanien vika. Anteeksi ranskani.

Oasiksen tuhkista noussut yhtye teki sen, mitä Oasiksen tuhkista noussut yhtye voi tehdä: julkaisi kaksi hienoa albumia, joiden kappaleista 50 prosenttia olisi voinut ilmestyä Oasiksen millä tahansa 2000-luvun albumilla – ja nostaa niiden tasoa.

Se, kuinka paljon vastustusta yhtye tuntui Oasis-faneissa herättävän, on minulle mysteeri.

Beady Eyen ongelma ei ollut se, ettei sen rivistössä ollut Noel Gallagheria. Vaan se, että se oli olemassa väärään aikaan. Väärään aikaan suhteessa musiikkimaailmaan, mutta myös väärään aikaan suhteessa Oasikseen. Yhtyeen tragedia oli se, ettei se ollut Oasis, mutta oli kuitenkin.

Yhtye kärsi siitä, ettei yleisö oikein osannut nähdä metsää puilta. Sillä todellisuudessa yhtyeessä oli kyse vähintään yhtä paljon huippumuusikoiden ihan oikeasta, itsenäisestä rockyhtyeestä kuin Oasiksen jämistä.

Liam Gallagher (Oasis), Gem Archer (Heavy Stereo, Oasis), Andy Bell (Ride, Hurricane #1, Oasis), Chris Sharrock (The Lightning Seeds, Oasis), Jeff Wooton (Gorillaz, Damon Albarn), Jay Mehler (Kasabian).

Toisessa ajassa kukaan ei olisi puhunut markan Oasiksesta, vaan todellisesta rockin supergroupista.