Jos minulta kysyttäisiin, kuuntelisin mieluusti Miles Kanen debyytin nostalgisen romanttista ja vintagesävytteistä poppia tai vähän rockimmaksi ryhditettyä kakkoslevyn retropoppikappalesikermää loppuelämäni. Vuorotellen maisemaan istuvien, Kanen ja Alex Turnerin sivuprojektin The Last Shadow Puppets -albumeiden kanssa. Mutta eihän minulta kysytä.

Sillä niin vain on Kane mennyt minulta kysymättä, ja vielä yhdessä Jamie T:n kanssa, hämmentämään pakkaa, sekoittamaan ihanaa ominaisjuttuuaan ja artistiääntään tarpeettomalla rokkikukkoilulla. Lopputulos on se, että kolmannella albumillaan Kane kyllä hapuillen yrittää laajentaa musiikillista skaalaansa, mutta päätyy silti kuulostamaan parhaimmalta tehdessään ihan just sitä, mitä on ennenkin tehnyt.

Coup De Gracen parhaimmat hetket soivat minusta nimenomaan niinä kappaleina, jotka voisivat löytyä Kanen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Ja ne hetket ovatkin sitten kaikessa mittakaavassa upeita! Crying On My Guitar on huikea biisi, sellainen Miles Kanenelle ominainen, varovaisesti rockiksi naamioitu pop-kappale. Biisi sopisi huikean hyvin Kanen kakkoslevylle, I Feel Better Than That -biisin sisarkappaleeksi. Videolla voisi olla tyylikkääseen pikkutakkiin pukeutunut Kane poppitukassaan, taustalla pukuihin sonnustautunut bändi ja yksi minimittaan pukeutunut tanssityttö. Videon värimaailma olisi sellainen retrolla tavalla keltaisen ruskea… kuulostaako tutulta, hah?

Debyyttilevyn kauniista nostalgiasta ja sovituksellisesta äänimaailmasta puolestaan muistuttaa Lana Del Rayn kanssa yhteistyössä kirjoitettu Loaded, joka tuo minusta loistavasti esiin Kanen parhaat puolet laulajana. Ihana tunnelma, hyvä kappale. Tykkään myös älyttömästi Killing The Joke -biisin maailmasta, joka on taas toooooodella mileskane. Myös albumin päättävä, todella TLSP-tyylinen Shavambacu-hitailulu menee sekin niiden biisien joukkoon, joilla Kane seikkailee onnistuneesti siellä, missä on seikkaillut ennenkin. Ja päätyy kuulostamaan loistavalta. Vauhtibiiseistä huikein on albumin lopusta löytyvä Something To Rely On -biisi, joka on albumin indierock ja biiseistä se, jolla kirjoitusyhteistyö Jamie T:n kanssa selkeimmin kuuluu. Hitti!

Cold Light of Day, nimibiisi Coup De Grace sekä Silverscreen ovat sen sijaan minusta biisejä, joilla Kanen charmi katoaa.  Minusta Kane vain ei ole parhaimmillaan tällaisilla rykäisevillä rock-kappaleilla. Onneksi näitä kappaleita, joilla Kane kadottaa oman tutun äänensä ja eirtyisyytensä, kahdella aiemmalla levyllä alleviivatun ja onnistuneesti rakennetun imagonsa, on loppujen lopuksi vähän. Lähinnä ne aiheuttavat turbulenssia ja pakottavat kuulijaa hetkellisesti tasapainoilemaan tutulla tavalla soivan sekä poikamaisesti elegantin charmin ja paheellista rokkikuikkoilua yrittävän artistin välillä.

Olen pelännyt Miles Kanen musiikkikäsityksen ja artisti-imagon muuttumista jo jonkin aikaa, varmaankin siitä asti, kun Alex Turner leväytti tukkansa tötterölle ja paidannappinsa auki. Vielä Kanen vision eläminen ei kuulu hänen musiikissaan liiaksi, vaan Coup De Grace soi Miles Kane -fanin korvaan upeasti. Ne muutamat harha-askeleet voi vaikka nimetä kokonaisuuden kannalta pakollisiksi menoraidoiksi ja keskittyä levyn rauhallisempaan tunnelmaan. Kuitenkin tällaiselle kokonaisvaltaisesti pop-kulttuuria elävälle myös artistin mielenmaisematason muutokset voivat olla nihkeitä. Se, että päässä on keltaiset peililasit, aiemmin visusti kiinni pysyneet paidan ylänapit auki ja tukka limaisesti sliipattu, voi näyttäytyä uhkakuvana ja saada albumin soimaan popparin korvissa pikkuisen vinosti ja vääränsävyisesti.

Onneksi se rokkikukkolarppi on aika kesyä, eikä sitä ole kovin paljon, ja Kanen voi vielä löytää debyytin hurmaavasta pop-käsityksestä, vähän elegantista Pariisista, vähän 60-luvun svengaavasta Lontoosta. Välillä kotikaupungistaan Liverpoolistakin. Vielä jos albumilla olisi kakkoslevyltä löytyvän Don’t Forget Who You Are -anthemin kaltainen pubihoilotus, en olisi lainkaan huolissani.