Levy: Hurula – Jehova

Ruotsalainen Hurula julkaisi lokakuun loppupuolella neljänne levynsä, Jehova nimeltään. Levy on vuoden parhaita albumeita, minkä lisäksi siitä on tullut oma Hurula-suosikkini, vuoden 2014 Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -debyytin rinnalle.

Jehova on Hurulan neljäs levy. Vaikka levy paikoin onkin ainakin paria suhteellisen synkkää edeltäjäänsä popimpi, kevyempi ja positiivsempi, mitään radikaalisti erilaista se ei kuitenkaan tarjoa. Esimerkiksi sinkkubiisi Tro på er ruin on todella klassinen Hurula-kappale.

Kokonaisuus kuulostaa ehdottomasti tutulta – artisti tuntuu oman upean juttunsa ja tekemisen tavan löytäneen, tarvetta millekään uudelle ei minun mielestä ole.

Edelliseen Klass-levy verrattuna Jehova soi omiin korviini biisien suhteen tasaisempana. Klassilla erottui muutama huippu hyvä biisi, mutta muu levy jäi jotenkin vaisummaksi. Jehovalla sen sijaan jokainen biisi tuntuu hitiltä ja omalla tavallaan todella hyvältä. Hurulan tuotannon parhaimmistoon menee heittäen useampi kappale, anakin avausraita ja jotenkin Hurulaksi kovin pop ja uudella tavalla punk Vårldcentralen (mahtava!), nimibiisi Jehova (rakastan kertsin lyriikoita), ehkä melkein Hurulan paras biisi Änglar (sydäntäsärkevän ihana ja simppeli, pienisuuri pop-kappale), tarttuva Sjuk Av Kärlek sekä päätösraita Ikväl, ikväll.

Hurulalla on taito säväyttää jokaisella levyllä. Vaikka tekemisen tapa pysyy suhteellisen muuttumattomana, Hurula-tunnusmerkkejä kierrättävänä, onnistuu jokaiselle levylle tallentumaan oma taikansa ja erityistunnelmansa. Tekeminen jalostuu, mutta pysyy silti autenttisena.

Artistilla on punk-tausta ja sieltä tekemisessä toki on vaikutteita. Itse kuuntelen Hurulaa popparin korvin ja viehätyn melodioista, kertosäkeistä, raastavista lyriikoista ja melankoliasta.

Jehova tuntuu nyt todella erityiseltä levyltä. Sen monivivahteisuus ja upeiden biisien suuri määrä takaavat sen, ettei tämä levy helposti tyhjene ja lopeta inspiroimasta. Ehkä jopa tuleva moderni klassikko.

Hurula – Änglar

Ruotsalaisen Hurulan neljäs albumi Jehova ilmestyy 23.10. Albumilta julkaistu Änglar-single on upea, siitä tuli heti minun syksyn 2020 tunnuskappale. Änglar on Hurulaa viehättävimmillään. Melankolinen, haikea ja kaunis, melodisella kertosäkeellä kruunattu – niin kuin parhaat Hurulan biisit ovat.

Grandmother Corn – Paisley Underground

Kuuntelin kesällä tiiviisti helsinkiläisen Grandmother Cornin viime talvena ilmestynyttä Don’t Look Back -albumia. Olin törmännyt yhtyeen nimeen vuosien aikana siellä täällä musiikkimediassa (yhtye on julkaissur kolme albumia ja kiertänyt kovasti ympäri Eurooppaa ja Britanniaa, ottaen haltuun etenkin Lontoon ja Manchesterin underground-piirejä), mutta en ollut yhtyettä aiemmin kuitenkaan kuunnellut. Päädyin tykkäämään albumista ja yhtyeen bluesista ja R&B:stä, pub rockista ja punkistakin vaikuttuvasta back to basics -menosta kovasti.

Noin kuukausi sitten Grandmother Corn julkaisi uuden singlen Paisley Underground. Kappale on loistava! Hyvä biisi yhdistettynä intensiiviseen ja autenttiseen, live-keikkamaiseen tunnelmaan tekee vaikutuksen. Upeasti nimetty kappale on kirjoitettu viime helmikuussa Manchesterissa keikan jälkeen ja se pääsi elokuussa pariin otteeseen soittoon myös BBC:llä.

Yhtyeen voi nähdä seuraavan kerran livenä Helsingissä Mascotissa 15.10.

Jotain uutta: The Mysterines

Oi niitä aikoja, kun NME:n sivuilta löytyi joka viikko uusi lempibändi! Nyt kitaramusiikki tuntuu jäävän usein muunlaisen tekemisen jalkoihin, eikä NME enää ole kovin toimiva synonyymi kitaraindielle.

Tänä keväänä NME on hehkuttanut liverpoolilaista The Mysterines -parivaljakkoa. ”Scouse Palma Violets”, suositteli ystäväni, joka oli bongannut yhtyeen ja sen Love’s Not Enough -hitin BBC:n Radio 6 -kanavalta.

Ja onhan tuo selvä hitti! Biisi on laulaja-kitaristi Lia Metcalfen ja basisti George Favagerin tuotannosta ehkäpä juuri se melodisin, tarttuvin ja radioystävällisin. Palma Violets -vertaukseen osuvat vielä mainiot Gasoline ja Take Control, jotka molemmat löytyvät yhtyeen viime vuonna ilmestyneltä Take Control EP:ltä.

Muilta osin kappaleiden tunnelma on astetta rockimpi, raskaampi ja tummasävyisempi. Viimeisin single, toukokuussa ilmestynyt I Win Every Time on jo aika tukeva.

The Mysterinesin rock on kypsää, pelotonta ja ajatonta. Metcalfen ääni ja tulkinnan antaumuksellisuus viehättävät. Erityisesti tykkään siitä, että kaikki on jotenkin niin kovin yksinkertaista. Ei kikkailevaa genrerajoilla pelailua, ihan vain simppelisti rockia.

Jotain uutta: Crewel Intentions

Palma Violetsin tuhkista on nyt noussut kaksi uutta yhtyettä: Gently Tender ja Crewel Intentions. Gently Tenderiin siirtyi useampi ex-Palma, Crewel Intentions on basisti Chilli Jessonin uusi projekti. Muutamien biisinäytteiden perusteella molemmissa on taikaa.

Crewel Intentionsin debyyttisingle Youth In Overload kuulostaa hyvältä – ja tulee aika kauas Palma Violetsin nuoruutta ja kaveriporukan rentoa bänditunnelmaa huokuvasta indierockista. Kappaleen luonnehdinnan yhteydessä on nostettu esiin Nick Caven ja Richard Hawleyn nimet, joilla varmaan viitataan jonkinlaiseen musiikilliseen kypsyyteen, tummuteenkin. Minun korvani kuulevat tässä myös pikkuisen suurimmista stadionmaisuuksista riisuttua The Killersiä.

Crewel Intentions muuten keikkailee tällä hetkellä Johnny Marrin Call the Comet -kiertueen lämppäribändinä.

Viisi kertaa uusi ja ajankohtainen kappale

CornershopDouble Denim

Soma pienieleinen svengi ja vähäeleinen toteutus. Cornershopilla on minun mielestä huikea taito kuulostaa usein viehättävällä tavalla pikkuisen kotikutoiselta, vaikka tekeminen sinänsä onkin ammattimaista ja varmasti vimpan päälle ajateltua.

Bill Ryder-JonesMither

Brittiyhtye The Coralista vuosia sitten soolouralle irrottautunut Bill Ryder-Jones saattaa olla brittimusiikin varjelluimpia salaisuuksia ja aliarvostetuimpia tekijöitä.

Muusikko julkaisee uuden albuminsa marraskuussa, ja ainakin kaksi levyltä irrotettua singleä lupaavat hyvää. Sekä tässä Mither-kappaleessa että And Then There’s You -biisissä ollaan sellaisessa 90-luvun amerikkalaisen indien maailmassa – musiikillisesti, mutta myös visuaalisesti. Pavement nyt ainakin tulee mieleen. Samalla hommaan sekoittuu kuitenkin myös sellaista herkkää ja salaperäsitä laulaja-lauluntekijyyttä. Kiehtova kombo.

Tykkään molemmista biiseistä paljon, tunnelma on kummassakin todella kaunis. Ja onhan se nyt ihan kiva inspiroitua vaihteeksi vähän toisenlaisesta, itselle vieraammasta  soundista.

Art BrutWham! Bang! Pow! Let’s Rock Out!

Ai ai, Art Brutin debyyttilevyn Good Weekend -biisi (2005) oli yksi vaihto-opiskeluvuoteni indiediskojen tähtikappaleista. Wienin Chelsea-klubia on ikävä! Debyytin jälkeen yhtye on ollut osa minun elämää lähinnä yksittäisten biisien kautta. Mutta hei, muutamia huikeita sellaisia Eddie Argosilla kumppaneineen on!

Tätä uutta Wham! Bang! Pow! Let’s Rock Out! -kappaletta kuunnellessa mietin, että yhtyettä pitäisi ehdottomasti kuunnella enemmänkin. Argosin omintakeinen puhelaulu ja yhtyeen pieni performanssimeininki sekä soitannan indierock meets art punk nyt jotenkin toimivat.

Markus KrunegårdSå också i Finspång

Jos olet niin kuin minä, että brittipopin rinnalla kuljetat mukanasi jonkinlaista ruotsipop-rakkautta, tykkäät varmasi tästä Markus Krunegårdin uudesta kappaleesta. Krunegård on ollut nyt jo vuosikymmenen ajan naapurimaan olennaisimpia sooloartisteja, ennen soolouraansa hän soitti indierock-yhtye Laaksossa. Krunegårdin pop-käsitys on aika laaja, eikä hänen tekemisensä ole mitenkään genresidonaista. Ensimmäisillä soololevyillä tyyli on ehkä vähän enemmän ”indie” kuin myöhemmillä. Tällä Så också i Finspång -kappaleella kuultava rohkeasti suurehko ja jotenkin todella ruotsalaistyylinen pop on yksi Krunegårdille leimallisista tekemisen tavoista. Vähän Allsång på Skansen -henkistä, vähän Håkan Hellströmiä.

Minusta tämä biisi on Krunegårdin jo melko laajan ja monipuolisen kappalejoukon parhaimpia.

RazorlightSorry?

Okei, indieklassikko Razorlight vuonna 2018. Menestysvuosien kokoonpanosta mukana ainoastaan laulaja Johnny Borrell. Kuulostaa riskiltä, etenkin, kun Borrellin viisi vuotta sitten ilmestynyt soololevy oli floppi.

No, katsellaan. Olen aina tykännyt Razorlightista, Borrellistakin. Siitäkin huolimatta, että muusikko herättää monissa ristiriitaisia tunteita. Ongelma tässä on nyt varmaan vain se, ettei yhtye ehkä pysty olemaan uudelle indie rock -sukupolvelle relevantti, etenkään vuosien hiatuksen jälkeen ja etenkään tekemällä soundia, jota uuden polven indieyhtyeet eivät tällä hetkellä tee.

Me vanhukset, joille Razorlight merkitsee tai on merkinnyt jotain, sitten varmaan mietimme, että tarvitsemmeko elämäämme juuri nyt lisää Razorlightia. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kyllä maailmaan musiikkia mahtuu, ja että totta hitosssa muusikoilla on oikeus tehdä paluita ja toteuttaa itseään vielä menestysvuosienkin jälkeen. Etenkin kun kyse on lopulta näinkin harmittomasta biisistä.

Mutta ainakin tämän kappaleen perusteella voin sanoa, että minun mielestä huomattavasti paremmin itsensä tähän päivään tuon 2000-luvun alun indiehurmoksen bändeistä on tuonut vaikkapa The Libertines ja The Kooks.

Uusi levy ilmestyy lokakussa, neljä uutta biisiä on kuuneltavissa esimerkiksi yhtyeen YouTubessa.

Levy: Miles Kane – Coup De Grace

Jos minulta kysyttäisiin, kuuntelisin mieluusti Miles Kanen debyytin nostalgisen romanttista ja vintagesävytteistä poppia tai vähän rockimmaksi ryhditettyä kakkoslevyn retropoppikappalesikermää loppuelämäni. Vuorotellen maisemaan istuvien, Kanen ja Alex Turnerin sivuprojektin The Last Shadow Puppets -albumeiden kanssa. Mutta eihän minulta kysytä.

Sillä niin vain on Kane mennyt minulta kysymättä, ja vielä yhdessä Jamie T:n kanssa, hämmentämään pakkaa, sekoittamaan ihanaa ominaisjuttuuaan ja artistiääntään tarpeettomalla rokkikukkoilulla. Lopputulos on se, että kolmannella albumillaan Kane kyllä hapuillen yrittää laajentaa musiikillista skaalaansa, mutta päätyy silti kuulostamaan parhaimmalta tehdessään ihan just sitä, mitä on ennenkin tehnyt.

Coup De Gracen parhaimmat hetket soivat minusta nimenomaan niinä kappaleina, jotka voisivat löytyä Kanen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Ja ne hetket ovatkin sitten kaikessa mittakaavassa upeita! Crying On My Guitar on huikea biisi, sellainen Miles Kanenelle ominainen, varovaisesti rockiksi naamioitu pop-kappale. Biisi sopisi huikean hyvin Kanen kakkoslevylle, I Feel Better Than That -biisin sisarkappaleeksi. Videolla voisi olla tyylikkääseen pikkutakkiin pukeutunut Kane poppitukassaan, taustalla pukuihin sonnustautunut bändi ja yksi minimittaan pukeutunut tanssityttö. Videon värimaailma olisi sellainen retrolla tavalla keltaisen ruskea… kuulostaako tutulta, hah?

Debyyttilevyn kauniista nostalgiasta ja sovituksellisesta äänimaailmasta puolestaan muistuttaa Lana Del Rayn kanssa yhteistyössä kirjoitettu Loaded, joka tuo minusta loistavasti esiin Kanen parhaat puolet laulajana. Ihana tunnelma, hyvä kappale. Tykkään myös älyttömästi Killing The Joke -biisin maailmasta, joka on taas toooooodella mileskane. Myös albumin päättävä, todella TLSP-tyylinen Shavambacu-hitailulu menee sekin niiden biisien joukkoon, joilla Kane seikkailee onnistuneesti siellä, missä on seikkaillut ennenkin. Ja päätyy kuulostamaan loistavalta. Vauhtibiiseistä huikein on albumin lopusta löytyvä Something To Rely On -biisi, joka on albumin indierock ja biiseistä se, jolla kirjoitusyhteistyö Jamie T:n kanssa selkeimmin kuuluu. Hitti!

Cold Light of Day, nimibiisi Coup De Grace sekä Silverscreen ovat sen sijaan minusta biisejä, joilla Kanen charmi katoaa.  Minusta Kane vain ei ole parhaimmillaan tällaisilla rykäisevillä rock-kappaleilla. Onneksi näitä kappaleita, joilla Kane kadottaa oman tutun äänensä ja eirtyisyytensä, kahdella aiemmalla levyllä alleviivatun ja onnistuneesti rakennetun imagonsa, on loppujen lopuksi vähän. Lähinnä ne aiheuttavat turbulenssia ja pakottavat kuulijaa hetkellisesti tasapainoilemaan tutulla tavalla soivan sekä poikamaisesti elegantin charmin ja paheellista rokkikuikkoilua yrittävän artistin välillä.

Olen pelännyt Miles Kanen musiikkikäsityksen ja artisti-imagon muuttumista jo jonkin aikaa, varmaankin siitä asti, kun Alex Turner leväytti tukkansa tötterölle ja paidannappinsa auki. Vielä Kanen vision eläminen ei kuulu hänen musiikissaan liiaksi, vaan Coup De Grace soi Miles Kane -fanin korvaan upeasti. Ne muutamat harha-askeleet voi vaikka nimetä kokonaisuuden kannalta pakollisiksi menoraidoiksi ja keskittyä levyn rauhallisempaan tunnelmaan. Kuitenkin tällaiselle kokonaisvaltaisesti pop-kulttuuria elävälle myös artistin mielenmaisematason muutokset voivat olla nihkeitä. Se, että päässä on keltaiset peililasit, aiemmin visusti kiinni pysyneet paidan ylänapit auki ja tukka limaisesti sliipattu, voi näyttäytyä uhkakuvana ja saada albumin soimaan popparin korvissa pikkuisen vinosti ja vääränsävyisesti.

Onneksi se rokkikukkolarppi on aika kesyä, eikä sitä ole kovin paljon, ja Kanen voi vielä löytää debyytin hurmaavasta pop-käsityksestä, vähän elegantista Pariisista, vähän 60-luvun svengaavasta Lontoosta. Välillä kotikaupungistaan Liverpoolistakin. Vielä jos albumilla olisi kakkoslevyltä löytyvän Don’t Forget Who You Are -anthemin kaltainen pubihoilotus, en olisi lainkaan huolissani.

Viime aikoina x 3

Tämän viikon olennaisia juttuja:

Ash Biggest Weekendissä

Ashin viikon takainen yhteisveto The Undertonesin Damian O’Neillin ja Michael Bradleyn kanssa on mainio! Aiemmin vähän turhalta tuntunut uusi Buzzkill-biisi saa kivan merkityksen. YouTubesta löytyy myös yhteisveto Teenage Kicksistä, jonka Ash muuten on coveroinut vuonna 2001.

Hyvän meiningin lisäksi ihastelen sitä, miten ikisöpö Tim Wheeler on!

Gaz Coombes

Minun lauantairutiineihin kuuluu retki Hakaniemeen. Käyn levykaupoissa, UFF:illa etsimässä täydellistä armytakkia, sellaista, jota voisi käyttää aina Manic Street Preachersin keikoilla. Sitten käyn Kanniston leipomossa, parissa ekokaupassa ja istahdan Cafe Taloon muistikirjan kanssa. Oluelle, kahville, limsalle tai syömään, vähän fiiliksen mukaan.

Tämän lauantain levyostos oli Gaz Coombesin uusi soololevy Worlds Stronges Man. En tiennyt levystä juuri mitään, olin kuullut siltä vain yhden kappaleen. Mutta jo nyt voin sanoa, että ai ai ai, vuoden parhaimpia albumeita! Ihan super hyvä. Kirjoitan levystä lisää myöhemmin, mutta nyt: kuuntele tämä!

gaz_käsi2

Nancy

Haluan omistaa tästä kesästä ison osan lukemiselle. Olen nirso ja saamaton kaunokirjalukija, helpommin tartun elämänkertaan. Tämän kesän teema onkin populaarikulttuurikirjakesä 2018.

Tällä viikolla luin yli 20 vuoden tauon jälkeen Deborah Spungenin kirjan Nancy. Kirja on muistelma, jossa Nancy Spungenin äiti taustoittaa ja hmmm faktoittaa sitä tarinaa, jota media ja lehdistö Nancy Spungenin ja Sex Pistolsin Sid Viciousin rakkaudesta loi. Kirja on Nancyn kasvukertomus ja tarina perheestä, jota hallitsee henkisesti sairas lapsi. Varhaisteininä kirja järkytti suuresti, nyt teki lähinnä surulliseksi.

Johnny Marr – Hi Hello

Jonnny Marr on ihana. Sympaattinen, hiljaisella tavalla charmantti ja tyylikäs mies. Komea, freesi, lempeä, fanejaan kunnioittava. Selkeäsi työtään rakastava puurtaja. Arvostan tyyppiä valtavasti!

Siksi onkin harmi, että niin usein artistin puurtamisen ja tekemisen lopputulos kuulostaa vaisulta. Tälläkin kertaa.

Johnny Marrin kohdalla puhutaan usein siitä, miten hänen soolotuotantonsa ongelma on särmätön laulu. No joo, ehkä niin. Mutta ehkä kyse on vai siitä, että Marrin visioiden skaala on nykyisin aika kapea, ja siksi kaikki päätyy kuulostamaan vähän samalta, tutulta. Samalla mukavuusalueella liikkuminen aiheuttaa sen, ettei miehen kappaleet oikein erotu toisistaan. Vaisuus liittyy varmasti myös siihen, että Marrin musiikilliset ratkaisut ovat todella perinteisiä ja ennalta-arvattavia, ja hänen musiikillinen eetoksensa usein laahaava. Ainakin juuri näissä rauhallisimmissa kappaleissa.

Sinänsä tavallisuudessa, perinteisyydessä ja samanlaisuudessa ei ole minun mielestä mitään vikaa. Itse asiassa tykkään just siitä, miten joku vain tekee omaa juttuaan ja on sillä tavalla ajaton, muutospaineista vapaa. Myös Hi Hello on juuri tässä mielessä onnistunut kappale – se on 100 % Johnnny Marr, ja jos en tietäisi, että biisi on uusi, olettaisin sen löytyvän miehen The Messenger-albumilta (2013). Tällaiset unettavat, vähän pitkäveteiset hitailubiisit ovat Marrin juttu, ja tavallaan hän tekee homman hyvin. Mutta kuten sanoin: ennalta-arvattava, laahaava eetos, paatos ja sellaiset. Onneksi kitarasoolo lopulta aina pelastaa pikkuisen, vaikka sekin tietysti on suoraan Marr-oppikirjasta.

Ihan kiva siis, mutta minua ainakin haukotuttaa vähemmän silloin, kun Marr päätyy olemaan reippaampi ja menevämpi.

Marrin uusi albumi Call The Comet ilmestyy 15.6. Traileri lupaa sinne onneksi vähän enemmän menevyyttä.

Kuva

Ash – Annabel

Ash – yhtye, joka ei vanhene ikinä! Eikä muutu!

Eikö voisikin Annabel olla teiniashien tuotos? Tai toisaalta ihan minkä tahansa Ash-levyn pikkuhitti. Minusta on ihanaa visioida yhtye tämän kappaleen kanssa Top Of The Popsin lavalle vuonna brittipop. Tim Wheelerin päälle sellainen symppis parikymppishenkinen retro-t-paita ja syliin tyypin tavaramerkki, sähäkkä Star Wars -fiiliksinen kitara.

Tykkään kappaleesta hurjasti! Se herättää juuri sellaisen raikkaan vapauden fiiliksen, mitä nuoruudessa oli helppo tuntea, ja jota nyt vanhempana kaipaa ja etsii, musiikista vaikkapa. Biisissä on sellaista ashmäistä raskautta, josta tykkään. Ja miten hienosti kertsi lähtee! Tutusti ja helposti, mutta hienosti!

Ash on minulle yhtyeiden yhtyeitä. Ja tämä tarkoittaa sitä, ettei kyse ole vain nostalgiasta, vaan siitä, että bändi on edelleen relevantti. Tämä Annabel on mahtava esimerkki siitä, miten Ash voi tehdä samaa tuttua teinipoprockiaan vuodesta toiseen. Simppeleitä melodioita ja samaa kertsiä aina vain uudelleen ja uudelleen.

Ja edelleen ihastuttaa minua.

Islands-albumi ilmestuu 18.5 ja se on yhtyeen kahdeksas studiolevy.