Le vintage: Ruisrock-muistoja vuoden takaa

IMG_20140706_133316

Viime viikonloppuna vietetty Ruisrock ei onnistunut houkuttelemaan minua paikalle, mutta vuosi sitten festaritarjonta helli myös brittipopparin sielua. Koska Ruisrock 2014 -teemasta kirjoitettujen blogitekstien joukossa on pari kirjoittajan omaa suosikkiblogipostausta ehkä melkein ikinä, saavat tekstit tehdä nyt encoren.

Parhaat ystäväni -juttusarjassa esittelin kolme elämääni suuresti vaikuttanutta levyä vuoden takaisten festareiden artisteilta:

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You
Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Festariden jälkeen kirjoitin siitä, kuinka Lily Allen sai minut inspiroitumaan sekä siitä, kuinka Suede ei koskaan mennyt pois.

It seems, it seems that I can’t shake those memories
Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Tällä kertaa paketoidaan kesämuistoista melkein maukkain: Sueden Ruisrock. Festareista on toki jo noin ikuisuus, mutta jos vaihtoehtoina on joko muistella Brett Andersonin poskipäitä tai ei muistella, valitsen mieluusti sen muistelun.

Viimeksi Ruisrock palasi mieleen muutamia päiviä sitten, kun pidin ystävälleni monologia siitä, mikä minua brittipopissa tällä hetkellä inspiroi (yhtyeiden hittilevyt – The Great Escape, Morning Glory, Coming Up, Different Class, This Is My Truth ja sen sellaiset – valtavirta, listahitit, hittisinglet, noin 1996, cool britannian lakipiste, se kun kaikkea oli vähän liikaa ja kaikki alkoi mennä pikku hiljaa överiksi).

Mietin sitä, kuinka erilaisia keikkakokemuksia ihmiset voivatkaan saada. Tai no, mietin sitä, kuinka erilaisen keikkakokemuksen minä voin saada lehteen kirjoittavan toimittajan kanssa.

Mietin, että mistä lähtien on ollut huonon ja väsyneen keikan merkki se, että yhtye soittaa ”lähinnä vanhoja hittejään”. Pidin keikasta, koska minun maailmassani on ok jos bändi soittaa kappaleita, joita sen yleisö haluaa kuulla. Eikö tällainen ole suorastaan kaunis ele yhtyeeltä, jonka tuotannosta löytyisi vähintään festarikeikallinen upeita b-puolia ja muita näppäryyksiä, joilla mielistellä kaikista uskollisimpia faneja?

IMG_20140709_080210 IMG_20140709_080713

Mietin, että voiko yhtye tehdä väsyneen comebackin jos se ei ole koskaan ollutkaan pois? Mitä jos onkin niin, että jollekin meistä Suede ei ole koskaan lakannut olemasta ajankohtainen? Mitä jos yhtye onkin niin sanotusti klassikko? Mitä jos joku ei pitänyt Suedesta (vain) 20 tai 15 vuotta sitten, vaan pitää siitä (myös) tänään?

No sitä jos, että tällaiselle ihmiselle ne 15 soitettua hittiä eivät merkitse nostalgiaa, vaan hienoa rokkikeikkaa ja suurta musiikillista rakkautta, tässä ja nyt.

Mitä jos jollekin yhtyeen hiteissä ei olekaan kyse ”pelkästä menneisyyden läpilukemisesta” tai ”kadotetun kulta-ajan tavoitteluista”, vaan nykyisyyden kirjoittamista? Kultaisesta kesämuistosta vuosimallia 2014. Siitä, että siinä ne nyt ovat. Ei missään omassa maailmassa vietetyissä musiikillisissa hurmoshetkissä, vaan ihan oikeasti olemassa. Samaa lounaissuomalaista ilmaa hengittelemässä.

Toisin kuin ilmeisesti moni muu, minä tunsin itseni etuoikeutetuksi tuolla keikalla. Näin lavalla ilmiön, tyypit, joiden vaikutusta voi ainakin jossain mittakaavassa kuvailla mullistavaksi. Näin yhden maailman hienoimmista rock-yhtyeistä. Vielä kerran. Mahdollisesti viimeisen, ehkä en.

Mitä jos jonkun mielestä Brett Anderson ei esitä seksikästä, vaan on seksikäs?

It seems, it seems that I can’t shake those memories

Ruisrock veti hiljaiseksi.

Vai mistä lie johtuu, ettei blogiin ole riittänyt sanottavaa.

No, puhekyvystä en tiedä, eiköhän se palaa pätkittäin. Mutta sen kyllä tiedän, että pieni palanen kuuloaistia jäi Ruissaloon, Lily Allenin keikalle – ai sentään, mitkä soundit!

Siinä vaiheessa, kun alkoi tuntua siltä, että rintakehä rusahtaa ulos ihan just, oli pakko tunkea Nessua korviin. Jep – rokkifestareilla liki eturiveillä eikä korvatulppia. Amateurs! Amateurs! huudahtaisi eräskin Ian Brown .

lily1

Mutta siinä on Lily, aivan ihanana. Ja kyllä, keikka oli todella vaikuttava – ei vain mahtisoundinen.

Kappalevalintoina kuultiin suunnilleen kaikki hitit ja sinkkubiisit, mutta myös ylläreitä. Biisejä, joita en ole itse pitänyt erityisinä, ainakaan ennen keikkaa. Moni kappale kuulosti lopulta livenä bändin kanssa reilusti kiinnostavammalta kuin levyllä. Niin kuin vaikka tämä viimeisin videokappale, URL Badman.

Muutenkin tällä keikalla oli vain positiivista se, että tekemisestä oli tehty levyjen lopputuloksesta poikkeavan kuuloista. Vanhempien levyjen hitit integroitiin viimeisimmän levyn tunnelmaan, kun debyytin skapoppi ja kakkoslevyn kantripoppi vaihdettiin välillä lennosta syntikkapoppiin tai ronskiin dubsteppiin.

Ja vaikka ei tullut Chinesea, tuli Littlest Thing ja sen mukana tulevat höppänät liikutuksen tunteet.

Lily Allenissa pidän kyllä erityisen paljon siitä, että vaikka kyseessä on popartisti, ei häntä katsellessa tarvitse seurata mtään hömelöä popshow’ta, vaan tuntuu kuin katsoisi keikkaa. Tanssirutiinien sijaan laulajatar keskittyy bändin seurassa laulamiseen ja mutkattomaan lavalla olemiseen. Jopa ne areenalla pariin otteeseen pistäytyneet tanssijat ovat jotenkin todella epäpopdiivamainen lisä. Ennemminkin sellainen sopivan hupaisa ja modernille tanssityttökulttuurille naurahteleva.

Lily Allenista inspiroituminen oli minulle jälleen sellainen aika kokonaisvaltainen kokemus. Haluaisin vain olla yhtä ihana! Taitava, sopivan kaheli, mutta silti jotenkin täysin uskottava. Rohkea, suorapuheinen ja muista sopivasti piittaamaton. Pieni ja sievä. Näyttää hyvältä punaisessa pvc-hameessa. Sanokaa nyt, hyvät ihmiset, että teidän muidenkin keikkakokemukset ovat tätä tasoa!

IMG_20140706_132504

IMG_20140712_163942

Ja tämä viimeisen kuvan popjumalatar ei muuten ole Lily Allen, hän on meikä!

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: Sueden Coming Up

Ilmestymisvuosi: 1996

Ystävä silloin, kun: kaipaan pophurmosta.

Erityisen ihanaa: yhtyeeseen juuri kosketinsoittajaksi kiinnitetty Neil Codling. Ja kyllä, ulkonäkö liittyy tapaukseen. Toisten mielestä parasta, mitä Suedelle tapahtui, oli Bernard Butler, minusta sitä oli Neil Codling. Parasta on myös Trash, todellinen anthem, kappale, joka esitteli uuden, popimman Sueden. Ja kappaleen video, sen instensiivinen, vähän paheelliselta näyttävä sävymaailma on ehdottomasti yksi omista klassikkokokemuksistani.

Olisi toki kivaa ja niin kovin kriitikko- ja musiikkidiggailijauskottavaa kirjoittaa, että Dog Man Star on upeinta, mitä Suede on urallaan tehnyt. Mutta se olisi kyllä ihan höpötystä ja huijausta – pidän yksinkertaisesti enemmän Coming Upista.

Niin, mitä suosikkiyhtyeisiin ja heidän tuotantoonsa tulee, ei minulle ole koskaan ollut ongelma pitää mainstreamistä. Hiteistä. Minun listauksissani Coming Up lyö Dog Man Starin, (What’s the Story) Morning Glory? lyö Definitely Mayben ja This Is My Truth Tell Me Yours lyö The Holy Biblen. Se, että yhtäkkiä kaikki kuuntelevat Suedea, Manicsia ja Oasista on se juttu. Cool Britanniaa.

Vaikka rakastankin Sueden debyyttiä ja pidän kakkoslevyn We Are The Pigsiä yhtyeen hienoimpana yksittäisenä kappaleena, on minun Suedeni häikäilemättömän hitti ja häpeilemättömän pop Coming Up.

Coming Up jos joku on Cool Britannia -ikoni. Neonvärinen, räikeä kansitaide, levyn hedonistinen, glamoröösi ja jotenkin technicoulor popkäsitys, tamburiinia lyövä Brett Anderson, juuri yhtyeeseen kiinnitetty ja popjumalalta näyttävä Neil, kaikki ne la la laat. Ja niin edelleen. Ei mitään kymmenminuuttisia, vaikeita teoksia, joita täytyy ymmärtää. Ei Dog Man Starin ekstremeä tai tummuutta, ei erikoista yrittämistä. Ei enää mitään indietä. Vain täydellisiä popkolmiminuuttisia peräkkäin.

18 kuukautta on pitkä aika popmusiikissa. Sillä välin, kun Suede keräsi itseään kasaan vuonna 1994 ilmestyneen Dog Man Starin ja Bernard Butlerin lähdön jälkeen, ehti brittipopista tulla valtavirtaa. Normi. Blurista överi, Oasiksesta överimpi. Tuona aikana esimerkiksi Manics ja Pulp olivat haalineet itselleen osan Sueden synnyttämästä kiinnostuksesta ja toki yleisöstäkin.

Mutta sen sijaan, että yhtye palaisi estradeille vaikean kolmannen levyn kanssa, tekeekin se albumin, joka kuulostaa juuri siltä, miltä vuonna 1996 ilmestyvän brittiläisen kitara-albumin täytyykin kuulosta.

Siltä kuin maassa olisi meneillään maailman nautinnollisimmat poporgiat.

High on diesel and gasoline, psycho for drum machine shaking their bits to the hits

Suede esiintyy Ruisrockissa sunnuntaina 6.7.2014.

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: ruotsalaisen Mando Diaon kakkoslevy Hurricane Bar

Ilmestymisvuosi: 2004

Ystävä silloin, kun: kaipaan ystävää, jonka energia, intensiteetti ja melodiakorva on jotain aivan erityistä.

Erityisen ihanaa: You Can’t Steal My Love. Mikä teos! Ei epäilystäkään, etteikö tässä ole yksi hienoimmista Britannian ulkopuolella tehdyistä brittipoppikappaleista. Lopun irrottelun tahtiin on ollut hyvä kipuilla ja tunteilla. Kuuntele vaikka: tuo kitara yhdistettynä kuolematonta Honey I love you, like the summer falls and the winter crawls you’re above and beyond me -riviä maailman vakuuttavimmin ja sydäntäsärkevimmin toistavaan Gustaf Noréniin on silkkaa taikuutta.

Mikä tekee Hurricane Barista parhaan ystävän? No, levy on huikea musiikillinen seikkailu jossain rockin ja popin välimaastoissa. Välillä karjahdellaan ja ränkytetään kitaraa ja ollaan Bring ’Em In -debyyttilevyn tavoin garage rock, välillä annetaan kitarapopin elementtien – herkkyyden, melodisuuden, hienojen kertosäkeiden ja stemmalaulujen – viedä. Tai: välillä ihastellaan The Libertinesiä, välillä kiitellään Oasista. Vaikkapa.

Kokonaisuutena Hurricane Bar on yhtyeen debyyttiä popimpi ja elegantimpi, jotenkin viimeistellympi. Silti lopputulos on edelleen sopivan huoleton ja huolimaton sekä hurjan vilpitön ja aito.

Ja levyn biisimateriaali, se on uskomaton. Jokaiseen kappaleeseen on saatu ujutettua jotain jännää ja kiinnostavaa. Down In The Pastiin kiehtova tummuus, mystinen basso ja huikea kertosäe. On Pete Doherty -tavalla vähän suurpiirteisesti ja karheasti läpi laulettu puoliherkkä This Dream Is Over. Ja tietysti etkobiisisuosikkini God Knows ja siinä tapahtuva tyylikäs lauluvastuun vaihto.

Omiin Hurricane Bar -muistoihin kuuluu myös Wienissä viettetty vaihtovuosi. Pieni pala nuoruuttani kiteytyy siihen hetkeen, kun God Knows -kappaleen alkutahtien rämähtäessä soimaan syöksyn wieniläisen Chelsea-baarin tiskiltä Ottakringer kädessä tanssilattialle. Sopivasti ”Ou jee” -huutoon mukaan.

Tuolloin sain todistaa sitä, kuinka saksankielinen Eurooppa meni sekaisin yhtyeestä. Itse asiassa Mandot myivät juuri ilmestyneen Hurricane Barin siivittämänä kaupungin ykköskeikkapaikan, Gasometerin loppuun hetkessä. Oasiksen samaisen paikan keikalle lippuja sai vielä ovelta…

Hurricane Barilla maailman simppelein konsepti – kitarat, rummut, basso – on toteutettu aivan erityisen taidokkaasti ja kiehtovasti. Ja minun näköisesti.

Mutta maailma ei ole enää entisensä, eikä ole Mando Diaokaan. Ihan tarkaan en tiedä, missä yhtye nykyään menee, mutta ihan tätä se ei taida olla.

Your blues forgotten

Mando Diao Ruisrcoskissa perjantaina 4.7.2014.

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: Lily Allenin toinen levy, ihastuttava It’s Not Me, It’s You

Ilmestymisvuosi: 2008

Ystävä silloin, kun: kaipaan ystävää, joka on samanaikaisesti elegantti leidi ja suorapuheinen ja haistatteleva rääväsuu.

Erityisen ihanaa: Not Fair. Napakymppi. Ja loistelias esimerkki siitä, kuinka levyllä ei ole tyydytty helppoon ja ilmiselvään, vaan on ajateltu tavanomaisuutta pidemmälle. Toisenlainen sovitus olisi voinut tehdä kappaleesta tylsän peruspopin, mutta ai että. Kantrimaiseman ja huonon rakastajan yhdistelmä on jotenkin niin nokkela.

Ehkäpä yksi nerokkaimmista poppikappaleista ikinä!

 

 

 

 

 

It’s Not Me, It’s You on levyllinen helppoa poppia, jota ei kuitenkaan ole toteutettu helpoimman kautta. Jos jotain Lily Allen tiimeineen osaa, niin höpsön, viimeistellyn, harkitun ja tuotetun popin tekemisen uskottavasti, kera särmän, tyylin ja omaleimaisuuden.

Tämä kakkoslevy osoittaa sen, ettei Lily Allen tarvitse genrejä määritelmäkseen. It’s Not Me, It’s You -levyllä on toki liikahdettu debyytin rouheista alakulttuurivaikutteista ja tyttömäisestä hassuttelusta kohti kypsyyttä ja noh, valtavirtaa. Mutta mielestäni olisi todella mielikuvituksetonta puhua levyn tai artistin kohdalla mistään tavanomaisesta listapopista. Sanon tämän aina, kun kirjoitan jotain Lily Allenista: kuunnellessani Lily Allenia en itse asiassa kuuntele musiikkia. Vaan Lily Allenia. Ja niin kannattaisi kaikkien muidenkin tehdä.

Kun debyyttilevy Alright, Still ilmestyi, mietin, että ihanat modernit ska-vaikutteet ja ihana tyttö, joka laulaa elämästä. Tämän kakkoslevyn ilmestyttyä mietin, että ihana tyttö, joka laulaa minun elämästä.

She’s got an alright job but it’s not a career
Whenever she thinks about it, it brings her to tears
’Cause all she wants is a boyfriend, she gets one night stands
She’s thinking how did I get here, I’m doing all that I can

 

 

 

Elämänmakuisten, omaelämänkerrallisten ja rehellisten lyriikoiden lisäksi levystä tekee luottoystävän se, että se on yksinkertaisesti äärimmäisen miellyttävä kuunnella, aina kiva laittaa soimaan. Oletko nähnyt levyn kannen? Albumi kuulostaa juuri siltä, miltä sen kansikuvitus näyttää. Viehkolta, elegantilta, vähän vaalenapunaiselta, tyttömäiseltä, harkitulta. Mutta kuitenkin siltä, että jotain on aseteltu vähän vinksalleen.

Siinä missä Alright, Still -debytti on hiomaton timantti, on tämä kakkoslevy sitten se hiottu timantti. Viimeistelty ja harkittu, muttei sliipatuu ja sieluton. Allenin kirkas, heleä ja samalla pehmeä ääni yhdistettynä näppäriin kappaleisiin ja hurmaavaan aksenttiin synnyttää yksinkertaisesti vastustamattoman kokonaisuuden.

 

Lily Allen esiintyy Ruisrcokissa lauantaina 5.7.2014.

Festarikesä

Lily Allen ja Suede Ruisrockissa, Jake Bugg Provinssirockissa – vaikuttaa siltä, että joudun vielä näin kolmikymppisenä viettämään elämäni festarikesän.

Kyllä, kahdet festarit ja kolme vetonaulaa kesässä on festarikesä ihmiselle, joka on tottunut pistäytymään kesäjuhlilla maksimissaan joka toinen vuosi. Ja johan meillä se Blur-kesä viime vuonna oli.

Ja vuonna 2009 oli Lily Allen -kesä.

Tuolloin odotin Lilyn Flow-keikalta eniten tämän Chinese-kappaleen kuulemista. Kevätbiisi-09. Ja kaunis haavekuva siitä, kuinka yksinkertaista toisesta tykkääminen voi parhaimmilaan olla. Tai voisi:

You’ll make me beans on toast and a nice cup of tea
and we’ll get a Chinese and watch TV

Mutta kuinka kivasti voikaan lauluääni helähtää?

En vielä tiedä, mitä minun ja Lilyn yhteiselolle on tapahtumassa uuden albumin myötä. Muutaman kappaleen perusteella tuntuu että melko kauas on jo tultu niistä ensimmäisen levyn kekseliään popahtavista ska-hassutteluista tai kakkoslevyn heleästä ja raikkaasta popnäkemyksestä. Vaikka eihän sen huono juttu tarvitse olla, jos se on oikein.

Enkä myöskään millään haluaisi katkaista välejä ystävään, joka on ollut paikalla silloin, kun ystävää olen kaivannut. Kun ei se kevät 2009 varsinaisesti mikään elämäni kevät ollut.

Ja eihän siitä mihinkään pääse, että Lilyssä virtaa kaikesta mahdollisesta tulevasta huolimatta Cool Britannia -aateliston veri.