Levy: Hurula – Jehova

Ruotsalainen Hurula julkaisi lokakuun loppupuolella neljänne levynsä, Jehova nimeltään. Levy on vuoden parhaita albumeita, minkä lisäksi siitä on tullut oma Hurula-suosikkini, vuoden 2014 Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -debyytin rinnalle.

Jehova on Hurulan neljäs levy. Vaikka levy paikoin onkin ainakin paria suhteellisen synkkää edeltäjäänsä popimpi, kevyempi ja positiivsempi, mitään radikaalisti erilaista se ei kuitenkaan tarjoa. Esimerkiksi sinkkubiisi Tro på er ruin on todella klassinen Hurula-kappale.

Kokonaisuus kuulostaa ehdottomasti tutulta – artisti tuntuu oman upean juttunsa ja tekemisen tavan löytäneen, tarvetta millekään uudelle ei minun mielestä ole.

Edelliseen Klass-levy verrattuna Jehova soi omiin korviini biisien suhteen tasaisempana. Klassilla erottui muutama huippu hyvä biisi, mutta muu levy jäi jotenkin vaisummaksi. Jehovalla sen sijaan jokainen biisi tuntuu hitiltä ja omalla tavallaan todella hyvältä. Hurulan tuotannon parhaimmistoon menee heittäen useampi kappale, anakin avausraita ja jotenkin Hurulaksi kovin pop ja uudella tavalla punk Vårldcentralen (mahtava!), nimibiisi Jehova (rakastan kertsin lyriikoita), ehkä melkein Hurulan paras biisi Änglar (sydäntäsärkevän ihana ja simppeli, pienisuuri pop-kappale), tarttuva Sjuk Av Kärlek sekä päätösraita Ikväl, ikväll.

Hurulalla on taito säväyttää jokaisella levyllä. Vaikka tekemisen tapa pysyy suhteellisen muuttumattomana, Hurula-tunnusmerkkejä kierrättävänä, onnistuu jokaiselle levylle tallentumaan oma taikansa ja erityistunnelmansa. Tekeminen jalostuu, mutta pysyy silti autenttisena.

Artistilla on punk-tausta ja sieltä tekemisessä toki on vaikutteita. Itse kuuntelen Hurulaa popparin korvin ja viehätyn melodioista, kertosäkeistä, raastavista lyriikoista ja melankoliasta.

Jehova tuntuu nyt todella erityiseltä levyltä. Sen monivivahteisuus ja upeiden biisien suuri määrä takaavat sen, ettei tämä levy helposti tyhjene ja lopeta inspiroimasta. Ehkä jopa tuleva moderni klassikko.

Hurula – Änglar

Ruotsalaisen Hurulan neljäs albumi Jehova ilmestyy 23.10. Albumilta julkaistu Änglar-single on upea, siitä tuli heti minun syksyn 2020 tunnuskappale. Änglar on Hurulaa viehättävimmillään. Melankolinen, haikea ja kaunis, melodisella kertosäkeellä kruunattu – niin kuin parhaat Hurulan biisit ovat.

The Wannadies – Can’t Kill The Musikk

Minulle tulee toisinaan epävarmuuden hetkiä, jolloin mietin, että olenko liian vanha poppariksi. Käyttämään retroverkkatakkeja ja tennareita. Että onko tällainen lallattelu nyt aikuisen käytöstä ollenkaan.

Sitten toisinaan taas tulee hetkiä, jolloin nuoruuden suosikki, noin ikivanha The Wannadies julkaisee yhtäkkiä vuosien tauon jälkeen uuden kappaleen, joka aivan huikea. Ja totaalisen pop ja lallalllaa ja tyttyytyyy.

Ja stten taas tajuan, ettei tässä mistään pitkittyneen nuoruuden elämisestä ole kyse, vaan ihan vain sitä, että tykkään 37-vuotiaana aikuisena samoista jutuista kuin 15-vuotiaana teininä.

Ja tykkään varmasti vielä viiskymppisenäkin, niin kuin nämä wannadiesitkin selkeästi.

Viime aikojen uusia biisejä

Idlewild Dream Variations

Olen ollut varmaan parisenkymmentä vuotta suuri Idlewild-fani. Tykkäämisen painopiste on kuitenkin yhtyeen alkupään tuotannossa – rakastan yhtyeen debyytin räihnäistä punkia, kakkoslevyn punk-poppia ja 2000-luvun alun brittipopahtavaa, stadionit täyttävää kitararockia.

Kypsyessään ja varmaan myös kokoonpanovaihdosten seurauksena Idlewild on käynyt jotenkin aika genrettömäksi. Harmi. Oma identiteetti, särmä, kulttimaineisuus ja viehätys ovat vähän kadonneet.

Tämä yhtyeen ihkauusi Dream Variations -kappale on ihan kiva, mutta niin, sellainen harmillisen genretön ja pikkuisen kulmaton kappale.

Yhtye julkaisee huhtikuussa uuden albumin.

HurulaJärnvägsbron

Olen Hurulan kahden ensimmäisen levyn kanssa erottamaton. Siksi onkin ollut vähän harmi, ettei ruotsalaisartistin viime vuoden uudet kappaleet saaneet sielua soimaan samalla tavalla kuin aiempi tuotanto.

Onneksi tämä uusi singlekappale Järnvägsbron kuitenkin ihastuttaa. Ei värisytä ihan niin kovaa kuin Hurula parhaimmillaan, mutta on taas vaihteeksi jotenkin vähän parempi.

Jos et vielä tunne Hurulaa, niin suosittelen kaikille Broder Daniel, Markus Krunegård ja Masshysteri-faneille. Tai sitten ihan vain tummasävyisen, usein melankolisvoittoisen ja runollisen, mutta samalla melodisen punkinkaltaisen ystäville.

Hurula-tavalla upeasti raa’an kaunista tunnelmaa jälleen. Upea!

Circa WavesMovies

Circa Wavesin uudehko Movies ei välttämättä ole kaikkien teidän makuun. Kappaleen poppis kitaraindie voi tuntua jotenkin liian imelältä ja nykymusiikki-ihanteiden mukaisesti sellaiselta teennäisen ylifreesiltä. Ajankuvaa, sitä tässä on.

Minusta tämä on aika harmiton ja näppärä kappale, johon on löydetty sellainen kiva hittimäisyys. Ei mikään ikiaikainen kitaramusaklassikko kuitenkaan.

Alias KidInglorious

Olen joskus ottanut seurantaan brittiläisen Alias Kidin, muistaakseni Alan McGeen kannustamana. Kyseessä on todella pieni yhtye.

En muista bändiltä mitään aiempaa kaappaletta, mutta tämä biisi tuli muutama päivä sitten vastaan. Aika kiva brittirock, tuo aika paljon mieleen Miles Kanen. Vähän sellainen Kanen bändimäisempi versio.

Soittolista: vuoden 2018 top 12

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Parivaljakko: Stay Young

Yksi syy sille, miksi haluan ja aion olla ikuisesti poppari, on se, että popmusiikki nuorentaa. Ja tämä ei ole mikään lappilainen tai edes kalliolainen sananlasku, vaan fakta!

Kitarapop sulkee ihmiset ihanaan ajattomaan aikakapseliin, missä väliä ei ole iällä tai vuosiluvuilla, vaan melentilalla. Ja no, ehkä vähän myös sillä, että tukka on hyvin ja takit ja tennarit tikissä ja pop.

Ja tietty sillä, että kertsi on näppärä ja laulun sanoma selvä –

pysy nuorena.

Sugarplum FairyStay Young (2004)


OasisStay Young (1997)


Viisi kertaa tanssilattiakitarapop

Toisinaan tekee mieli tanssia. Minun maailmassani parasta tanssimusiikkia ei kuitenkaan ole tanssimusiikki, vaan kitarapop, joka saa raajat liikkeelle.

Tässä viisi unelmieni tanssibiisiä.

Courteeners – You Over Did It Doll (2010)

Pikkuisen diskomainen syke, mutta silti kappale on ensisijaisesti huikea kitarabiisi. Biisissä on ihana yökerhotunnelma ja vähän sellainen tuhma sävy. Ja tietysti biisi kertoo minusta. Muuten, minusta laulaja Liam Fray on tällä biisillä ja videolla hurmaavimmillaan. Palaisipa tyyppi takaisin tuohon brittipop-habitukseensa!

Tanssisin, ja mieluiten Liam Frayn kanssa.

Doves – Walk In Fire (2005)

Minulle brittiyhtye Doves on aina ollut ja tulee aina olemaan suuresti tanssibändi. Yhtyeen erikoisuus ja ihanuus perustuu minun korvissani paljon sille, että se antaa omasta Hacienda-nuoruudestaan tarttuneen rytmikkyyden ja tanssittavuuden soida ja kuulua. Viedä biisejä eteenpäin. Yhtyeen musikaalisuus ja rytmikkyys ovat omaa luokkaansa ja aivan erityisesti ne ovat sitä juuri tällä kappaleella. Kuuntele rohkeasti loppuun ja anna tanssin tulla.

Muuten. Seurustelin kerran soman dj:n kanssa, joka antoi tämän kappaleen pauhata Tampereen Klubin kesäyön villimpänä hetkenä. Tanssin!

Mando Diao – TV & Me (2006)

Mando Diao oli joskus ruotsalaisen kitarapopin ja garage-tulemisen huikein juttu. Vaikka en yhtyeen nykyisestä linjasta enää perustakaan, niin tuskin ikinä, ikinä lopetan rakastamasta yhtyeen kolmea taikka neljää ensimmäistä albumia.

Tämä TV & Me ei ole mikään yhtyeen suurin hitti, mutta minusta tämä saisi soida indiediskojen tanssilattialla. Hitaan alun jälkeen kappaleesta kehkeytyy aivan huikea veivausbiisi. Hienon hurmoksellinen meno.

La la laa la la la la laa la. Saispa tanssia!

Manic Street Preachers – Love Sweet Exile (1992)

Tämä Manicsien debyyttilevyn ränkytys on minun suuri pahe! Tässä on jotain, siis jotain muutakin kuin kornia. Omistan kappaleen seiskatuumaisena ja otan se ihan aina osaksi itsenäistä kotidiskoani. En nyt äkkiseltään osaa sanoa, miten tanssisin tätä jossain julkisessa tilassa, mutta kotona annan vain mennä. Ilmakitarakin saattaa heilahtaa.

Blur – Song 2 (1997)

No joo, ilmiselvä pompputanssibiisi, jonka tahtiin kaikki, eirtyisesti ihmiskuulailu on sallittua. Tanssiolemukseen kuuluu parhaimmillaan sellaiset (amerikkalaisen) old school collegenörtti-indien sisäänpäin kääntyneet jalat. Mutta oikeastaan ainoa pakollinen koreografia on itsensä lyöminen päähän

I got my head checked.

Marraskuun parhaita

Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:

Hurula @ Tavastia 2.11.2016

Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.

Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.

En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.

Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.

Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.

Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.

Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.

20161108_202309

Blossoms – Getaway

Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.

Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.

I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.

On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.

Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.

Ukulele

Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.

Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.

She’s not anyone…

Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.

Please keep soldiering on

Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.

Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.

Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.

Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea

Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.

 

 

 

 

Viisi kertaa Hurula

Ruotsalainen Hurula saapuu tänään keskiviikkona ensimmäiselle keikalleen Suomeen. Minusta kyseessä ei ole mikä tahansa keikka, vaan keikka yhdeltä tämän hetken kiehtovimmalta ja fiilistellyimmältä suurelta pieneltä artistilta. Jos oltais Ruorsissa, Tavastia olisi illalla tupaten täynnä.

Vuoden 2016 juttuja, väitän minä.

Minun rakkauteni Hurulaa kohtaan menee nyt sellaisissa syvyyksissä, etten oikein enää osaa sanoa siitä mitään, mitä ei tunne-elämä ole sävyttänyt.

Tässä minun 5 syytä rakastaa Hurulaa.

1. Sluta Deppa Mig (2014)

Tämä on Hurulan kappaleista minulle se kaikista eniten tunteisiin mennyt – ja siksi rakkain. Biisin juju on siinä, että se ei missään vaiheessa kasva kovinkaan isoksi, vaan juuri ja juuri käynnistyy, kunnes sitten jo loppuu. Mutta silti kappale on jotenkin iso – kiitos lyriikoiden, joita kuunnellessa tuntuu… paljolta.

2. Pop, punk ja melankolia

Nykyään sellaisia uusia juttuja ja levyjä, joihin rakastuu ikiajoiksi, tulee eteen melko harvoin. Hurulan debyytti vuodelta 2014 on kuitenkin yksi niistä. Levy, jota ei oikein osannut odottaa, mutta jota ilman elämä olisi jotenkin vähemmän.

Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -albumin hienoutta on loistelias punkin ja hienojen pop-kappaleiden yhdistyminen. Tuotanto on sopivan viimeistelemätöntä ja aidon kuuloista, lyriikat vilpittömiä ja melankolia luontevaa.

Myös tänä syksynä ilmestynyt kakkoslevy Vapen till dom hopplösa on punk ja pop, mutta debyytiin verrattuna sen tunnelma on jotenkin erilainen. Vielä melankolisempi, kyllä. Gootimpi? Kasarimpi? Erityisesti tämän toisen albumin kohdalla viittaukset Broder Danieliin tuntuvat välttämättömiltä. 

3. Luulaja

Tornionlaaksossa varttuuneelle pohjoisruotsalainen Luulaja on tuttu paikka. Minun lapsuudessa isän työreissut kulkivat usein Luulahjaan, nuoruudessa sinne mentiin pelaamaan jääkiekkoa. Sieltä olen myös aloittanut ja sinne olen lopettanut interrail-reissuni.

Vaikka kyse ei ihan kotipaikkani Pellon naapuripitäjästä olekaan, tuntuu silti lämpöiseltä, kun Luulajasta kotoisin oleva Hurula laulaa Jag var tjugotvå när jag lämnade Luleå/Men jag bär den stan i hjärtat var jag än går. Ihan kuin jakaisimme jotain yhteistä ymmärrysmaailmaa.

Aika usein hyräilen päälle jag var nitton år när jag lämnade Pellooooo.

4. Ny Drog (2016)

Itselleni Hurulan kahdesta albumista tärkeämpi on edelleen ensilevy, siihen kun liittyy se uuden rakkauden hurmos. Pidän kuitenkin uudesta albumista aivan valtavasti, ja koko ajan vain enemmän.

Siinä missä ensimmäisen albumin kappaleet ovat pieniä, suoraviivaisia penemmän, punkpop-rykäisyjä, ovat uuden albumin kappaleet vähän kompleksisempia. Sävyjä ja tekemistä on enemmän, esimerkiksi kitaroilla.

Minulle uuden Vapen till dom hopplösa -levyn tykätyin kappale on ollut tämä Ny Drog, joka vuoden 2016 tunnareiden joukkoonkin kuuluu. Niitä kappaleita, jotka kuulen kerran ja rakastan ikuisesti. Hyvä esimerkki minun melodiarakkaudesta – ja Hurulan upeudesta.

5. Masshysteri

Ennen Hurulaa Rober Hurula Petterssonilla oli Masshysteri-yhtye. En tiennyt yhtyeestä ennen Hurulaa, mutta olen opiskellut, että kyseessä oli ylistetty ja arvostettu, ruotsipunkin olennaisiin luettava yhtye. Kunhan pystyn irrottautumaan Hurulan sooloista hetkeksi, uppoudun tähän vielä lisää.

Hurula + The Duplo!
Ke 2.11.2016, Tavastia

Hurula – Ont som jag

Ruotsalainen Hurula eli Robert Hurula Pettersson palaa tänä vuonna toisella sooloalbumillaan. Vuonna 2014 ilmestynyt debyytti Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för oli yksi vuoden parhaimmista, tärkeimmistä. Hieno edelleen. Moderni pikkuklassikko.

Hurulassa on vastustamatonta sellainen tietty poppiin sekoittuva raakuus, ronskius. Aitous, viimeistelemättömyys. Sekä soitossa että laulussa on intensiivisyyttä, voimaa ja siloittelemattomuutta, joka tuntuu vaativan pop-määritteen rinnalle joitain muita määreitä.

Ruotsalaiselta Hurula nyt ainakin kuulostaa, ehkä siksi, että maassa on Håkan Hellströmin kaltaisen artistin myötä tällaisen elämänmakuisen, vähän repivän kitarapopin kulttuuri. Vaikka Hurula edelleenkin Hellströmiä rosoisempi onkin.

Tulevan albumin ensisingle Ont som jag ei tunnu vielä ainakaan ihan yhtä kovaa kuin debyytin rakkaimmat, mutta jotain siinä silti on.

Aiempi Hurula-teksti