Soittolista: vuoden 2018 top 12

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Marraskuun parhaita

Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:

Hurula @ Tavastia 2.11.2016

Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.

Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.

En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.

Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.

Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.

Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.

Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.

20161108_202309

Blossoms – Getaway

Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.

Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.

I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.

On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.

Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.

Ukulele

Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.

Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.

She’s not anyone…

Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.

Please keep soldiering on

Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.

Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.

Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.

Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea

Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.

 

 

 

 

Viisi kertaa Hurula

Ruotsalainen Hurula saapuu tänään keskiviikkona ensimmäiselle keikalleen Suomeen. Minusta kyseessä ei ole mikä tahansa keikka, vaan keikka yhdeltä tämän hetken kiehtovimmalta ja fiilistellyimmältä suurelta pieneltä artistilta. Jos oltais Ruorsissa, Tavastia olisi illalla tupaten täynnä.

Vuoden 2016 juttuja, väitän minä.

Minun rakkauteni Hurulaa kohtaan menee nyt sellaisissa syvyyksissä, etten oikein enää osaa sanoa siitä mitään, mitä ei tunne-elämä ole sävyttänyt.

Tässä minun 5 syytä rakastaa Hurulaa.

1. Sluta Deppa Mig (2014)

Tämä on Hurulan kappaleista minulle se kaikista eniten tunteisiin mennyt – ja siksi rakkain. Biisin juju on siinä, että se ei missään vaiheessa kasva kovinkaan isoksi, vaan juuri ja juuri käynnistyy, kunnes sitten jo loppuu. Mutta silti kappale on jotenkin iso – kiitos lyriikoiden, joita kuunnellessa tuntuu… paljolta.

2. Pop, punk ja melankolia

Nykyään sellaisia uusia juttuja ja levyjä, joihin rakastuu ikiajoiksi, tulee eteen melko harvoin. Hurulan debyytti vuodelta 2014 on kuitenkin yksi niistä. Levy, jota ei oikein osannut odottaa, mutta jota ilman elämä olisi jotenkin vähemmän.

Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -albumin hienoutta on loistelias punkin ja hienojen pop-kappaleiden yhdistyminen. Tuotanto on sopivan viimeistelemätöntä ja aidon kuuloista, lyriikat vilpittömiä ja melankolia luontevaa.

Myös tänä syksynä ilmestynyt kakkoslevy Vapen till dom hopplösa on punk ja pop, mutta debyytiin verrattuna sen tunnelma on jotenkin erilainen. Vielä melankolisempi, kyllä. Gootimpi? Kasarimpi? Erityisesti tämän toisen albumin kohdalla viittaukset Broder Danieliin tuntuvat välttämättömiltä. 

3. Luulaja

Tornionlaaksossa varttuuneelle pohjoisruotsalainen Luulaja on tuttu paikka. Minun lapsuudessa isän työreissut kulkivat usein Luulahjaan, nuoruudessa sinne mentiin pelaamaan jääkiekkoa. Sieltä olen myös aloittanut ja sinne olen lopettanut interrail-reissuni.

Vaikka kyse ei ihan kotipaikkani Pellon naapuripitäjästä olekaan, tuntuu silti lämpöiseltä, kun Luulajasta kotoisin oleva Hurula laulaa Jag var tjugotvå när jag lämnade Luleå/Men jag bär den stan i hjärtat var jag än går. Ihan kuin jakaisimme jotain yhteistä ymmärrysmaailmaa.

Aika usein hyräilen päälle jag var nitton år när jag lämnade Pellooooo.

4. Ny Drog (2016)

Itselleni Hurulan kahdesta albumista tärkeämpi on edelleen ensilevy, siihen kun liittyy se uuden rakkauden hurmos. Pidän kuitenkin uudesta albumista aivan valtavasti, ja koko ajan vain enemmän.

Siinä missä ensimmäisen albumin kappaleet ovat pieniä, suoraviivaisia penemmän, punkpop-rykäisyjä, ovat uuden albumin kappaleet vähän kompleksisempia. Sävyjä ja tekemistä on enemmän, esimerkiksi kitaroilla.

Minulle uuden Vapen till dom hopplösa -levyn tykätyin kappale on ollut tämä Ny Drog, joka vuoden 2016 tunnareiden joukkoonkin kuuluu. Niitä kappaleita, jotka kuulen kerran ja rakastan ikuisesti. Hyvä esimerkki minun melodiarakkaudesta – ja Hurulan upeudesta.

5. Masshysteri

Ennen Hurulaa Rober Hurula Petterssonilla oli Masshysteri-yhtye. En tiennyt yhtyeestä ennen Hurulaa, mutta olen opiskellut, että kyseessä oli ylistetty ja arvostettu, ruotsipunkin olennaisiin luettava yhtye. Kunhan pystyn irrottautumaan Hurulan sooloista hetkeksi, uppoudun tähän vielä lisää.

Hurula + The Duplo!
Ke 2.11.2016, Tavastia

Hurula – Ont som jag

Ruotsalainen Hurula eli Robert Hurula Pettersson palaa tänä vuonna toisella sooloalbumillaan. Vuonna 2014 ilmestynyt debyytti Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för oli yksi vuoden parhaimmista, tärkeimmistä. Hieno edelleen. Moderni pikkuklassikko.

Hurulassa on vastustamatonta sellainen tietty poppiin sekoittuva raakuus, ronskius. Aitous, viimeistelemättömyys. Sekä soitossa että laulussa on intensiivisyyttä, voimaa ja siloittelemattomuutta, joka tuntuu vaativan pop-määritteen rinnalle joitain muita määreitä.

Ruotsalaiselta Hurula nyt ainakin kuulostaa, ehkä siksi, että maassa on Håkan Hellströmin kaltaisen artistin myötä tällaisen elämänmakuisen, vähän repivän kitarapopin kulttuuri. Vaikka Hurula edelleenkin Hellströmiä rosoisempi onkin.

Tulevan albumin ensisingle Ont som jag ei tunnu vielä ainakaan ihan yhtä kovaa kuin debyytin rakkaimmat, mutta jotain siinä silti on.

Aiempi Hurula-teksti

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: ruotsalaisen Mando Diaon kakkoslevy Hurricane Bar

Ilmestymisvuosi: 2004

Ystävä silloin, kun: kaipaan ystävää, jonka energia, intensiteetti ja melodiakorva on jotain aivan erityistä.

Erityisen ihanaa: You Can’t Steal My Love. Mikä teos! Ei epäilystäkään, etteikö tässä ole yksi hienoimmista Britannian ulkopuolella tehdyistä brittipoppikappaleista. Lopun irrottelun tahtiin on ollut hyvä kipuilla ja tunteilla. Kuuntele vaikka: tuo kitara yhdistettynä kuolematonta Honey I love you, like the summer falls and the winter crawls you’re above and beyond me -riviä maailman vakuuttavimmin ja sydäntäsärkevimmin toistavaan Gustaf Noréniin on silkkaa taikuutta.

Mikä tekee Hurricane Barista parhaan ystävän? No, levy on huikea musiikillinen seikkailu jossain rockin ja popin välimaastoissa. Välillä karjahdellaan ja ränkytetään kitaraa ja ollaan Bring ’Em In -debyyttilevyn tavoin garage rock, välillä annetaan kitarapopin elementtien – herkkyyden, melodisuuden, hienojen kertosäkeiden ja stemmalaulujen – viedä. Tai: välillä ihastellaan The Libertinesiä, välillä kiitellään Oasista. Vaikkapa.

Kokonaisuutena Hurricane Bar on yhtyeen debyyttiä popimpi ja elegantimpi, jotenkin viimeistellympi. Silti lopputulos on edelleen sopivan huoleton ja huolimaton sekä hurjan vilpitön ja aito.

Ja levyn biisimateriaali, se on uskomaton. Jokaiseen kappaleeseen on saatu ujutettua jotain jännää ja kiinnostavaa. Down In The Pastiin kiehtova tummuus, mystinen basso ja huikea kertosäe. On Pete Doherty -tavalla vähän suurpiirteisesti ja karheasti läpi laulettu puoliherkkä This Dream Is Over. Ja tietysti etkobiisisuosikkini God Knows ja siinä tapahtuva tyylikäs lauluvastuun vaihto.

Omiin Hurricane Bar -muistoihin kuuluu myös Wienissä viettetty vaihtovuosi. Pieni pala nuoruuttani kiteytyy siihen hetkeen, kun God Knows -kappaleen alkutahtien rämähtäessä soimaan syöksyn wieniläisen Chelsea-baarin tiskiltä Ottakringer kädessä tanssilattialle. Sopivasti ”Ou jee” -huutoon mukaan.

Tuolloin sain todistaa sitä, kuinka saksankielinen Eurooppa meni sekaisin yhtyeestä. Itse asiassa Mandot myivät juuri ilmestyneen Hurricane Barin siivittämänä kaupungin ykköskeikkapaikan, Gasometerin loppuun hetkessä. Oasiksen samaisen paikan keikalle lippuja sai vielä ovelta…

Hurricane Barilla maailman simppelein konsepti – kitarat, rummut, basso – on toteutettu aivan erityisen taidokkaasti ja kiehtovasti. Ja minun näköisesti.

Mutta maailma ei ole enää entisensä, eikä ole Mando Diaokaan. Ihan tarkaan en tiedä, missä yhtye nykyään menee, mutta ihan tätä se ei taida olla.

Your blues forgotten

Mando Diao Ruisrcoskissa perjantaina 4.7.2014.

Hurula – Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för

Tykkäätkö Håkan Hellströmistä? Broder Danielista? Tiedätkö Masshysterin? Jos mietit, että ”totta hitossa”, saatat innostua myös Hurulasta. Tai ehkä olet jo innostunut!

Hurula on yhtä kuin Robert Hurula, luulajalaislähtöinen ja sittemmin tukholmalaistunut ruotsalaismuusikko, joka ennen keväällä ilmestynyttä Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -soolodebyyttiään vaikutti Masshysteri-yhtyeessä. Mutta sitä tarinaa osaa joku muu kertoa enempi.

Niin, en todellakaan ole mikään ruotsinkielisen popin suuri asiantuntija. Markus Krunegårdini olen toki opiskellut (niin pitkänä ja laajana kuin mahdollista, kiitos nuoruuden Laakso-hysterian), kuin myös Håkan Hellströmin alkeet. Broder Daniel oli pieni osa nuoruuttani.

Mutta ystävä osui veikkauksellaan oikeaan – tykkään. Eli mainio on. Vähän sellainen huolimattomampi, viimeistelemättömämpi ja sähäkämpi versio Håkanista. Esimerkiksi lyriikoissa on aistittavissa samaa aitoutta, nostalgiaa ja muuta muistelomaisuutta.

Ja ruotsi on siitä kiva poppikieli, että sitä tulee kuunneltua jotenkin herkemmällä lyriikkakorvalla kuin englantia.

Jag var tjugotvå-ååå-ååå när jag lämnade Luuuleåååå.

Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för on lyhyt, ytimekäs sekä kivasti voimaa ja elämänmakua sisältävä levyrykäisy, vaikkapa kesälevyksi. Ja hienosti  nímetty.

Kuuntele itte ja kerro mullekin lisää! Näiden alle aseteltujen lisäksi suosittelen isosti kappaleita Stockholm brinner ja Sveriges Ungdom.

Koko levy Spotifyssa.