The S.L.P – Favourites

Kasabian-hahmo ja yhtyeen musiikillinen sielu Serge Pizzorno julkaisi juuri The S.L.P-sivuprojektina aivan hurjan hienon ja kiehtovan kappaleen!

Biisissä soi kyllä Kasabian-poljento ja soundimaailma. Alussa sellainen yleistuttu Kasabian-fiilis, lopussa vielä aivan erityisesti jokin sellainen 48:13-kauden tunnelma. MC Meighanin omintakeisen lädilaulun puuttuminen tekee tästä kuitenkin Kasabiania ehkä vähän elegantimman. Lauluäänenä kappaleella on mukana Little Simz.

Heittäen kevätlistalle.

Kuva: Aitor Throup Studio

C.P. Company x Sergio Pizzorno

”Kahdesta en luovu”, sanoo brittiläinen pop- ja rock-kulttuuri. ”Rakkaudesta jalkapalloon ja klassisiin sporttivaatemerkkeihin.”

Niin kauan, kuin meillä on brittirokkareita, meillä on myös rokkareiden ja vaatemerkkien yhteistyömallistoja. Viimeisimpänä Kasabianin Sergen nimeä kantava C.P. Companyn poncho-kokoelma.

Jonkun mielestä muutaman viitan ja parin paidan ”suunnittelu” vaatemerkille saattaa tuntua vähän turhanpäiväiseltä ja hupaisalta, rahastukseltakin, mutta minusta nämä tällaiset yhteistyöt ovat kiehtovia. Huomionarvoista minusta on esimerkiksi se, että usein tämä rokkari, poppari tai vaikka urheilija (kuten Bradley Wiggins) on itse elänyt nuoruutensa kulttuurissa, jossa tietyt vaatemerkit, tietynlainen pukeutuminen on merkinnyt. Ne ovat olleet oman elämäntyylin, musiikkimaun ja samanhenkisyyden – oikeastaan koko nuoruuden symboleja. Niinpä yhteistyö Fred Perryn kanssa voi olla Miles Kanelle big deal myös muuten kuin rahallisesti – se on brittirokkariuden ja alakulttuuri-ikonisuuden uralla yksi hieno saavutus. Samoin C.P. Companyn pochot Sergelle. Todella luonteva peliliike.

Toiseksi minusta aivan oma kiehtova ilmiönsä on se, miten brittialakulttuurit ovat ikiajat tehneet ns. funktionaalisista urheilu- ulkoilu- tai työvaatteista tyylikkäitä muoti-ilmiöitä. Sen lisäksi, että näin on käynyt monille klassisille brittiläisille vaatemerkeille, kävi niin myös eurooppalaisille – erityisesti italialaisille – sporttimerkeille. Siitä, että vaikkapa Filat, Kappat ja Sergio Tacchinit näyttävät joissain silmissä tyylikkäiltä ja ilmaisevat jonkinlaista casual- mod- tai vaikka brittipop-mielentilaa, on kiittäminen 70-luvun lopulla europeleihin matkustaneita Liverpool-kannattajia. Samoihin aikoihin myös nykyään niinkin ilmiselvä juttu kuin Adidas-tennarit saivat casual-statuksen. Sporttivaatteista tuli vähän vahingossa muotistatementejä. Ja sitten on tietysti parkat, Dr. Martensit, tennispaidat, vahakangastakit, duffelit, ämpärilakit…

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa esseen, joka tietty tarkastelisi myös brittiläistä luokkayhteiskuntaa ja sen tuomia merkityksiä tiettyihin merkkeihin pukeutumiseen, sekä muita ilmiön kääntöpuolia. Teen sen toiste. Nyt halusin oikeastaan vain sanoa, että cool, nämä tällaiset ovat omalla tavallaan osa tätä kulttuuria ja että ei ne ole vain vaatteita.

Artikkelikuva

Loose Tapestries – Can’t Wait for Christmas

Viettämieni pikkujoulujen saldo tähän menessä on äärimmäisen vaatimaton. Perinteen mukaan jätin jälleen väliin työpaikan pikkujoulut. Liikaa hassuttelua, mietin.

Pari päivää sitten ilmestyi kuitenkin tämä kahden brittikomistuksen ja suuren idolini yhteisen Loose Tapestries -musiikkiprojektin joulutunnelmointi. Näin ja päätin, että jouluun asti aion kutsua kaikkia tapaamisia ja tapahtumia pikkujouluiksi. Ja ehkä samalla tehdä asioita vähän pienemmällä vakavuudella. Kasabianin Sergio Pizzornon ja kuvataiteilija-koomikko Noel Fielding cooliusarvot ovat yksittäin jo ihan hurjaa luokkaa ja yhdistettynä näköjään jotain sellaista, mikä saa himoamaan lisää joulua. Kappaleen loppupuolella kuultava näyttelijä Idris Elban räpäytys kruunaa minun vuoden 2015 joulun mielentilani, eikä se todellakaan ole vakavamielinen ja menneen vuoden ahdistama.

Minun tämän illan Carl Barât -etkoista tulikin just Kallion kovimmat kahden hengen brittipop-pikkujoulut. Tämä sinne jonnekin baggy- taikka madchesterputkeen, vaikkapa illan pakollisen The Farmin kylkeen.