Viisi kertaa levyhyllyn brittipop-helmi (isot singlet)

Fiilistelin viime kesänä täällä blogissa levyhyllyn seiska-aarteita.

Tässä tuolle tunnelmoinnille jatkoa, tällä kertaa isompikokoisten sinkkujen kera.

Elastican Stutter (1994) ja Waking Up (1995)

Molemmat kappaleet ovat minun kaikkien aikojen lemppareita ja valtavia brittipop-symboleja. Tuon Waking Up -singlen kannen ja Justinen kuvan voisin ottaa brittipop-alttarini alttaritauluksi, niin värisyttävän olennainen se on!

Waking Upin b-puolella on Gloria, Car Wash ja Brighton Rock.Tämä Stutter on US-versio, joten vinskalta löytyy kolme muuta biisiä: Rockunroll sekä eeppiset 2:1 ja Annie. Seiskatuumaisessa b-puolella olisi Pussycat. Olen löytänyt molemmat sinkut netistä.

Shed Seven – Speakeasy (1994)

Speakeasy on minulle se olennaisin Shed Seven -kappale, siksi onkin jotenkin erityisen ihanaa omistaa juuri tämä vinyyli. Soitan biisin aina, ihan aina dj-keikalla. Olen saanut tämän tuliaiseksi eksältä joltain hänen Britannia-matkaltaan. Sinkulla myös: Around Your House, Your Guess is as Good as Mine sekä mahtavan Dolphin-kappaleen liveversio.

SuedeWe Are The Pigs (1994)

Toinen lahja samaiselta eksältä – yep, I know, miksi ikinä päästin menemään tyypin, joka ostaa lahjaksi Sueden We Are The Pigs -sinkun?!

Tämä on minun suosikkikappale Suedelta. Siis suosikein KAIKISTA yhtyeen kappaleista. Soi myös jokaisella dj-keikalla.

Tähän vinyyliin liittyy kiva muisto: olin muuttanut muutama kuukausi eron jälkeen kimppakämpästä yksiöön, eksä oli muuttoapuna. Muuttoiltana kuormaa purkaessa löydän tämän levyn yhdestä laatikosta, herra oli sen sinne ylläyslahjaksi sujauttanut. Ihana muisto kerran kovin tärkeästä ihmissuhteesta ja tietenkin suuresta bändirakkaudesta.

Tämän 12-tuumaisen vinyylin b-puolelta löytyy Killing Of A Flash Boy ja Whipsnade.

The Boo Radleys – Wake Up Boo! (1995)

Tämän kakstoistatuumaisen löysin vuosi sitten maaliskussa Lontoosta levykauppakierrokselta. Jes! Olennainen biisi unelmien brittpop-settilistassa. B-puolella on Janus ja Blues For George Michael.

Mitä levyjä toivoisin vuodelta 2019

Tänä vuonna ilmestyy monta odotettua albumia. Tulossa on levyt anakin seuraavilta: Ian Brown, Sleeper, Salad, Steve Mason, Sleaford Mods, My Life Story ja RAT BOY.

Noiden lisäksi olisi kiva kuulla ainakin Jamie T:stä, jonka edellinen albumi Trick ilmestyi vuonna 2016. Tuon jälkeen Jamie T on ollut mukana tekemässä Miles Kanen uutta Coup de Grace -albumia.

Olen tykännyt miehen viimeisistä tekemisistä ihan hurjasti – luottoartisteja siis. Tulispa uutta materiaalia pian!

Myös SULKia olen kovasti kaivannut. Shoegaze- ja psykedelisvaikutteista brittipoppia tekevä yhtye julkaisi No Illusions -levyn keväällä 2016 ja debyyttinsä kolme vuotta aiemmin. Toivottavasti yhtye ei ole kadonnut kokonaan, vaan palaa uuden tuotannon kera pian, kamala ikävä! Tällaisia huikeita uusia brittipopahtavia yhtyeitä ei todellakaan ole vara menettää.

Tänä vuonna uuden albumin kanssa paluun tekee jo lopettaneista brittipopyhtyeistä Sleeper,  Salad ja My Life Stroy. Mieti, miten huikeaa olisi jos noiden seuraksi saatais vielä uusi levy Shed Seveniltä!

Yorkilaiset julkaisivat toooooooodella hyvän paluulevyn (Instant Pleasures) vuonna 2017. Nyt vain toivotaan, että levyn saama lämmin ja kiitelty vastaanotto olisi innostanut yhtyeen biisinkirjoitusmaratoniin. Maailmassa ei ole koskaan liikaa Shed Seveniä.

Tiedätte, että Courteeners on minun elämän merkkiyhtyeitä. Yhtye julkaisi studioalbumin viimeksi vuonna 2016, eli ainakin teoriassa uuden levyn aika voisi olla tänä vuonna. Voi kuitenkin olla, etteivät manchesteriläiset ehdi miettiä kokonaista uutta albumia valmiiksi. Yhtyeellä kun on ollut St. Jude -debyytin juhlavuosihässäköitä ja ensi kesänä odottaa vielä biblical stadionkeikka Manchesterissä. Mutta toivotaan parasta!

Tuossa muutama yhtye tai artisti, joita kaipaan suuresti. Millaisia levytoiveita sulla on tälle vuodelle?

Kuva: Unsplash


Viisi kertaa ikoninen brittipop-intro

Viisi ikimuistoista ja ikonista brittipop-kappaleen alkua.

SupergrassLenny (1995)

Kappaleen 60 tasamuotoista iskua ennen biisin varsinaista käynnistymistä. Brittipopklassikko!

ElasticaConnection (1994/95)

Yksi ultimaattisimista brittipop-kappaleista, jossa on yksi ultimaattisimmista, ikonisimmista, tunnistettavimmista ja muistettavimmista aluista. Brittipopin hienoimpia sekunteja. Suuuuuuuri symboliarvo sille kaikelle.

Marion Sleep (1996)

Marion on yksi brittipopeimmista yhtyistä mitä on ja yhtyeen hittikappale Sleep kaanonveroinen klassikko. Kappaleen alun huuliharppuriffi toimii ainakin minun maailmassani ihanasti brittipop-muistoesineenä. H-u-i-k-e-a ja äärimäisen paljon onnellistava alkusoitto. Ja kappale. Ja yhtye.

GeneSleep Well Tonight (1995)

Kaikessa pienuudessaankin aivan täydellinen aloitus juuri tälle biisille. Tunnistaisin nuo lempeät soinnut missä ja milloin vain. Pari sekuntia kestävä matka onnelliseen brittipop-kuplaan.

Shed SevenDolphin (1994)

Kappale alkaa sisään hiipivällä bongorumpusambailulla, johon yhdistyy muutaman sekunnin jälkeen simppeli kitarariffi. Yhtyeen toinen singlebiisi ja upea esimerkki bändin Ghange Giver -debyytin intensiteetistä. Rummutus on niin olennainen ja merkittävä, että vuoden 1999 kokoelmalevylle se sai vähän pidennnetyn ja äänekkäämmän roolin.

Shed Seven – Instant Pleasures

Vanhojen ja rakkaiden suosikkiyhtyeiden paluulevyt eivät aina ole helppoja. Joidenkin kohdalla on pakko vain myöntää, että vuosien jälkeen tehty albumi olisi voinut vaikka jäädä tekemättä. Idlewild, Embrace. Tuossapa pari yhtyettä, joita rakasta suuresti, mutta joiden uusimmat tekemiset eivät ole tuntuneet siltä, miltä olisin toivonut.

Sitten taas on sellaisia paluita, jotka inspiroivat ja muistuttavat siitä, mikä tässä elämässä on omaa ja ihanaa. Albumeita, jotka eivät välttämättä tarjoile mitään uutta ja jännää, mutta jotka ovat silti onnistuineita ja yhtyeen uraa kunniakaasti jatkavia. Blur, The Libertines, Suede.

Ja Shed Seven.

Instant Pleasures on Yorkista tulevan Shed Sevenin ensimmäinen levy sitten vuoden 2001. Ja vaikka edellisestä albumista onkin jo 16 vuotta ja debyytistä huikeat 23, kuulostaa tämä uusi albumi siltä kuin mikään ei olisi ikinä muuttunut. Eikä oikeastaan olekaan. Levyn avaavalla hittiraidalla Room In The House bändi lainailee vanhan Disco Down -hittinsä alkutunnelmia, ja biisin videolla taas viitataan Bully Boy -kappaleeseen ja sen videoon.

Tykkään todella siitä, millaisen paluun yhtye on päättänyt tehdä. Se ei selvästikään yritä albumilla mitään sen kummempaa. Ei olla erilainen, enemmän, uudempi, aikuisempi tai jänskempi. Levy ei varsinaisesti tarjoa kuulijalle uutta näkökulmaa yhtyeen tekemisiin tai suurta muutosta analysoitavaksi. Ja kuitenkin, vaikka yhtye tekee sitä, mitä se on aina tehnyt, tuntuu levy relevantilta. Ei ohimenevältä nostalgiahetkeltä tai halvalta ysäripaluulta, vaan ajattomalta ja ikiaikaiselta kitaramusiikilta.

Instan Pleasures -albumin suurin vahvuus onkin siinä, että yhtye on sillä onnistuneesti oma itsensä. Albumin kappaleet ovat edelleen poikkeuksetta hyviä ja soitto intensiivistä ja rohkeasti rockahtavaa kitarapoppia. Tunnelma on intensiivinen ja sähköinen, kuten yhtyeen kohdalla usein. Melodiat, kertosäkeet ja biisien eri osat ovat juuri sellaisia, millaisiksi ne  poppikoulun oppikirjoissa on joskus määritelty. Kypsät kitarasoolot, torvet ja jouset alleviivaavat, että nyt tehdään nimenomaan britipoppia. Jotain tällaista uutta, mutta tuttua ja tyylille uskollista brittipopalbumia olen pitkään odottanut.

Albumin yksi shedsevenimmistä kappaleista on ehdottomasti tämä It’s Not Easy. Yhtyettä ihailevat tunnistavat varmasti tuon kappaleen hitaahkon, valssahtavan keinunnan sekä biisin kuorruttavan paksun kitaran. Myös Rick Witterin lauluääni- ja tyyli ovat juuri niin maukkaita kuin vuosia vuosia sitten. Shed Seveniä parhaimmillaan! Aikuismaista eleganssia biisiin tuo taustakuoro, joka yhdessä torvien kanssa rakentaa kappaleeseen loisteliaan nousun.

Levyn parhain.

Suhtaudun Shed Seveniin suurella rakkaudella ja henkilökohtaisuudella. Kyseessä on ehdottomasti yksi minulle tärkeimmistä minuus-yhtyeistä. Niinpä tällainen odotukset ja toiveet täyttävä paluulevy saa helposti paljon muitakin merkityksiä kuin 12 taidokkaasti tehtyä ja toteutettua kitarapopkappaletta. Niin kuin musiikissa parhaimmillaan aina, myös tämän albumin kohdalla se levyn taika syttyy silloin, kun se kohtaa sen omakseen ottavan kuulijan. Onnistuneen musiikillisen kokonaisuuden ja toimivan kitararock-albumin lisäksi Instant Pleasures onkin aivan äärimmäisne paljon fanilevy meille, joille yhtye on aina ollut.

Edellä kuultujen kappaleiden lisäksi albumin helmiiin kuuluu hassu, Manicsien Girl Who Wanted To Be God -kappaleen kanssa samalla tavalla kitararockisti discoileva People Will Talk sekä tämä Better Days. Tässä biisissä jos jossain on kaikki, mitä oikeaoppiselta, 90-luvulle vievältä kitarapoppiballadilta voi odottaa.

Onneksi mikään ei ole muuttunut.

Tänään Lager Supernova Black Doorissa

Tämä tulee nyt todella viime tipassa, mutta TERVETULOA TÄNÄÄN BLACK DOORIIN! Dj-minäni eli DJ Hey Layla! soittelee kello 21 alkaen brittipoppivinyyleitä dj-sielunkumppaninsa kanssa.

Tässä kolme ajankohtaista brittipoppisyytä tulla paikalle:

Yksi: The CharlatansWeirdo. Tämä kappale täyttää juuri tänään 25 vuotta! Biisin vinyyliversio on ehkä yksi kotini suosikkiesineistä. En ole levynkansinörtti, mutta tässä on ihana.

Kaksi: Shed SevenGoing For Gold. Yorkilainen Shed Seven ilmoitti alkuviikosta julkaisevansa uuden albumin! Joulukuu on varattu brittikiertueelle. Britpop never dies – sen kunniaksi tämä Lager Supernova -klassikko myös tänään.

Kolme: SleeperNice Guy Eddie. Shed Sevenin paluu, Trainspotting 2 leffateattereissa, Elastica studiossa, Ride uuden levyn parissa ja myös paluun tekevä Sleeper. Vuonna 2017 on ehkä ihan ok olla brittipoppari. Sleeperin juuri julkistettua come backiä haluan juhlistaa tänään ainakin tällä veikeällä poppikappaleella.

 

 

 

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Perjantaibiisi: Shed Seven – Chasing Rainbows

Tänään perjantaina kuuntelen Shed Sevenin Chasing Rainbows -kappaletta. Ensinnäkin biisi sopii mielentilaan plus täyttää tänään 20 vuotta! Elämäni lauluja.

Ja elämäni miehiä, laulaja Rick Witter.

En ole kitarasoolojen ja välisoittojen suuri ystävä, mutta tässä kappaleessa tuokin on rakastettava. Se, kuinka soolo (2:45) avaa tilan yhdelle 90-luvun hienoimmista kertosäkeistä – brittipopklassikko.

Viisi kertaa balladi

Ah, miten helposti minut voikaan vietellä sellaisella kitaramusikaalisella lädiballadilla. Etenkin jos on jousia ja brittipop-nasaali, olen helpoin ikinä.

Kiitos kitaraballadien(kin) osalta tuotteliaan 90-luvun, on suosikkislovareiden lista pitkä. Se on myös yllättävän muuttuva – tässä viisi suosikkiani juuri nyt.

1. EmbraceFireworks (1998)

Tämä saattaa olla ikuisesti suosikkini kaikista kitararokkihitailuista. Oasiksesta ja sen sellaisista huolimatta. Olen kirjoittanut kappaleen erityisyydestä täällä useita kertoja, mutta hahmotellaan sitä nyt vielä:

melodia, nuoruudenvakaviin lyriikoihin tallennettu päättynyt rakkaus, Danny McNamaran kokematon, pikkuisen raakilemainen lauluääni, jossain vaiheessa mukaan hiipivä rokkikitara, joka sitten myös saattelee biisin loppuun.

2. The CourteenersWhen You Want Something You Can’t have (2013)

The Courteenersin Liam Fray on ihana romantikko, runopoikakin. Ei siis ihme, että yhtye on tehnyt myös muutaman aivan ihastuttavan slovarin. Tämä When You Want Something You Can’t Have, on ollut viime aikojen tunnari.

Kiitos elämä, että et tarjoa vain sydänsuruja, vaan myös niiden taustanauhoja.

3. KasabianGoodbye Kiss (2011)

Kasabianin Goodbye Kiss eli kun herttainen ja herkkä kohtaa lagerin, jalkapallokannattajan ja Tom Meighanin lauluäänen. Ei ehkä balladi sellaisella Celine Dion -tavalla, mutta Leicester-tavalla kyllä.

Maailman ihanimpia hitaita hempeilyjä, ikuisesti.

4. Miles KaneOut Of Control (2013)

Nuo jouset ja hurjan onnistunut nousu yhdistettynä Kanen poikamaiseen lauluääneen sekä simppeleihin ja pikkuisen ilmiselviin lyriikoihin, voi että. Moderni slovariklassikko.

5. Shed SevenHigh Hopes (1999)

Cool Britannia -kauden estetiikalla tehtyä eli isous ja jouset ja eleganssi kohtaa lädit ja tennarit ja popparilaulun.

Kokosin biisit Spotify-listalle. Päivitän sitä jatkossa tällaisten koontien ohessa.

Brittipopklassikko: Kaulakorut

Damon Albarnin kaulakoru on ilman muuta brittipopklassikko, mutta niin on kyllä myös Shed Sevenin Rick Witterin valinta sportata kaulanauhaa tällä Dolphin-biisin videolla (muun muassa). Kappale – ja tuo koru – oli tämän Shed Seven -rakastajan mielessä erityisesti eilen, kun oli aika juhlia kyseisen singlejulkaisun synttäreitä. 21 vuotta!

Kappalehan on äärimmäisen upea, yksi 90-luvun hienoimmista. Eikä sinne brittipopklassikoiden joukkoon kuulu vain tuo kaulakoru, vaan ehdottomasti myös nuo bongorummut, jotka tekevät biisistä aivan erityisen jännän.

 

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

Perjantaibiisi: Shed Seven – Speakeasy

Perjantai, you bastard! Tulit ja yllätit.

Tänään on mielessä suomen kielen minulla on -rakenne sekä sitä seuraavan nominin muoto: yksikössä nominatiivi, kieltomuodossa ja lukusanan (paitsi ei yksi) jälkeen partitiivi. Helppo juttu niin kauan, kunnes joudut opettamaan sitä ihmislle, joka ei osaa suomea.

Tänään on mielessä myös huominen SOLITIFEST. Me 1-vuotiaat Rosvo-bloggarit olemme saaneet luvan juhlistaa tuolla indieparaatin keskellä omia synttäreitämme. Ja tämä juhlinta tapahtuu dj:ksi tekeytymällä.

Eli nyt pitäis keksiä muutama naseva poppikappale keikkojen välissä soitettavaksi. Jotain, joka kuvaa She’s not anyone -blogin sisältöä oivallisesti? Jotain, mitä itse haluaisin kuulla? Vai jotain, mitä yleisö haluaa kuulla? Olettaen tietysti, että nämä eivät mene yks yhteeen (ei ne mene).

Jos minun pitäisi juuri nyt nopsaa ja todella spontaanisti (tässä suomen kielen pohtimisen keskellä) valita yksi kappale kuvailemaan minua ja blogiani, olisi se varmasti tämä Shed Sevenin Speakeasy.

Tavallaan Shed Seven kertoo minusta enemmän kuin Oasis, Stone Roses tai Blur, vaikka nuo toki ilmiselviä dj-settivalintoja ovatkin. Oasis, Stone Roses ja Blur tekevät minusta brittiläisen popmusiikin harrastajan. Shed Seven tekee minusta brittipopparin.

Nähdään huomenna!

(En väitä, etteikö joku voisi olla brittipoppari vaikka ei pitäisi Shed Sevenistä, vaan puhun subjektiivisella tasolla. Väitän, että rakastan Shed Seveniä sekä sitä tunnetta brittipoppariudesta, minkä yhtyeen musiikin kuunteleminen minussa aiheuttaa.)

10.5 Lager Supernova @ Black Door

Huomenta popparit! Eilisestä Manic Street Preachersistä en nyt toki vielä ole toipunut, mutta mainostetaan silti seuraavaa huippuhetkeä.

Tulevana lauantaina Helsingin mainiossa Black Doorissa (Iso Roobertinkatu 1) musiikkivastaavina Dj Hey Lyla! eli minä ja brittipopystäväni Dj Järnkanin. Tarjolla lager supernovaa Cool Britannian huipulta!

Lager Supernova
La 10.5. Black Door
Madchester – Cool Britannia – Britpop etc.

Tervetuloa! Stay young. Get pissed.

Ja vielä tv-klassikko illan tyyliin:

Tapahtuma Facebookissa.