HEY LYLA!Levy: Sam Shingler – Strange Security
Posted on 24.10.2020
Sam Shinglerin soolodebyytti Strange Security ilmestyi kuun alussa. Levy on tyylikäs, musiikillisesti moninainen matka ja konseptialbumimaiseksi kokonaisuudeksi hahmottuva teos, josta aistii, että sen teko on ollut tekijälleen erityisen tärkeää ja merkityksellistä.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, on Shinglerin pop-kuvasto viehättävän moninainen ja moneen pystyvä. Sovituksista ja Shinglerin tulkinnasta löytyy vaihtelevuutta ja luovuutta, ilmaisuvoimaa: jokainen kappale tuntuu saavan oman identiteettinsä.
Suosikkikappaleeni albumilta on edelleen Intron jälkeen paukahtava upea Fight Or Flight, joka hoitaa täydellisesti varsinaisen avausraidan virkaa. Kokonaisuudessa kappale on jotenkin kivasti ihan omanlaisensa. Toinen suursuosikkini on shoegazemäinen Big Zero. Surinainen, utuinen ja ihanan junnaava biisi, erityisesti lopun hyräily viehättää. Tykkään erityisen paljon myös Wait It Out -slovarista, simppeli pop-kappale on väritetty täydelliseksi jousilla ja viehättävällä taustalaululla. Näiden kappaleiden pop-estetiikka on minulle tutuinta ja mieluisinta.
Strange Security tuntuu hyvällä tavalla ajattomalta ja genrettömältä. Vivahteikkaasti erilaisiksi sovitettuja kappaleita yhdistää melodiantaju ja ymmärrys pop-musiikista hyvää tekevien nyanssien päälle. Useissa kappaleissa on jonkinlaista isoutta ja irrtottelua, tunnelman ja kierrosten nousua – kohoava kertosäe, ylväs loppurevittely, tasoja tuova taustalaulu tai kerroksia tekevä sähkökitara. Nyanssejä ja sävyjä biiseihin tuovat sello ja yllättävätkin kitararatkaisut, taustalauluja albumilla on käytetty runsaasti ja hurjan hienosti. Ylipäänsä biiseissä on paljon tarkkaan harkittuja musiikillisia yksityiskohtia.
Albumin musiikillinen ote on loppujen lopuksi yllättävän elektroninen, sellaisella kevyellä tavalla – tällä useista kotimaisista kitaravetoisista yhtyeistä tuttu Shingler pääsi minut yllättämään. Levy kuulostaa alusta loppuun ilmavalta ja kevyeltä, kaikuisaltakin. Rokkikitarat ovat enemmän revittelyyn ja kierrosten nostoon käytetty poikkeus kuin sääntö. Levyn kokonaistunnelma on seesteinen ja rauhallinen, albumin ainoa selkeästi sähäkämpitempoinen kappale on aiemmin singlenäkin julkaistu The Invisible Man.
B-puolen aloittava In It Together puolestaan on minulle se biisi, joka jotenkin aivan erityisen hienosti kiteyttää albumilta sen olennaisen. Raikkaasti ja kevyesti alkava pop-kappale saa vähitellen lisää kerroksia, biisi kasvaa ja kohoaa kertosäkeeseen, lopussa vielä irrotellaan hurmaavalla ja yllättävällä sähkökitaralla. Sovituksellisesti albumin tähtihetkiä.
Vaikka albumin kappaleissa on kirjoa, soi kokonaisuus silti yhtenäisenä. Intro, sitä seuraava, luukut – tai tunteet- avaava avausraita Fight Or Flight sekä jylhä, liki Champagne Supernovan kaltaiseksi teokseksi kehittyvä, mahtavat kitarat tueksi saava toiveikas päätösraita Something Good Is About To Happen kokoavat kappaleet yhtenäiseksi albumiksi, jolla on ilmiselvästi alku, keskikohta ja loppu. Levyn punaiseksi langaksi tuntuukin hahmottuvan kipeän kaunis herkkyys sekä melankolinen, mutta loppujen lopuksi toiveikas ja luottavainen tunnelma.
Sam Shinglerin levynjulkkarikeikka on tänään lauantaina Suvilahti TBA:ssa.
Andy Bell – Love Comes In Waves
Posted on 5.9.2020
Ride-, Hurricane #1 – ja Oasis-hahmo Andy Bell julkaisee enimmäisen soololevynsä. Riden julkaisutauolla valmistunut The View From Halfway Down ilmestyy lokakuun 9. päivä. Bell on minun suuria muusikko- ja musiikkihahmosuosikkeja, tyyli-idolikin, joten ajatus muusikon soololevystä on ihana. Albumin teossa on avustanut toinen Oasis-legenda Gem Archer, mikä tekee kaikesta vain entistä mahtavampaa.
Belliltä ilmestyi kesällä kasettina äärimmäisen rajoitetusti myyty (100 kpl) Plastic Bag -sinkku, joka myytiin tietty hetkessä loppuun. Digitaalisena biisit toki saa. Alun perin tuo debyyttisingle ilmestyi loppuvuodesta 2019 osana levy-yhtiö Sonic Cathedralin Sngles Club -julkaisukampanjaa.
Lokakuussa ilmestyvän albumin ensimmäinen singlekappale on kuitenkin tämä hieno Love Comes In Waves. Tämä taitaa olla kaikista elokuussa ilmestyneistä uusista biiseistä minun suosikki.
Ridea rakastavia tämä miellyttänee.
Jotain uutta: Treemer
Posted on 26.10.2019
Tämän hetken suosikkibiisejä: kotimaisen supergroupin huikea poppis. Tämä on niitä biisejä, jotka ottavat syleilyyn jo ihan ensimmäisten sointujen aikana. Sen vain kuulee, että luvassa on jotain hyvää ja oikeaa. Tässä biisissä se tarkoittaa shoegaze-estetiikkaa ja hurmaavaa The Cure -bassoa.
Treemerin viipyilevää haaveilua pääsee kuulemaan livenä tänään lauantaina Semifinalissa. Lavalla on joukko 1990-luvun Suomi-indien hahmoja mm. The Pansiesistä. Tällaista kaverikokoontumista ei voi olla rakastamatta.
The Great Void on tulevalta Meeting Treemer –ep:ltä.
Viime aikojen uusia lempibiisejä
Posted on 14.5.2019
Kerroin viikonloppuna, etten ole oikein ihastunut Noel Gallagherin uuteen kappaleeseen. Mutta mitäpä tuosta, monta muuta uutta koukuttavaa suosikkia on löytynyt. Tässä niitä.
Fontaines D.C. – Liberty Belle
Olen kehunut irlantilaisyhtyeen vastikään julkaistun ja somasti punkahtavan debyyttilevyn instagramissa maasta taivaaseen, mutta täällä blogissa en ole albumin huikeutta ennättänyt alleviivata. Nyt kuukauden vanha Dogrel on minulle tämän vuoden tapauksia, ja levyltä löytyvä Liberty Belle kevään 2019 tunnareita. Huikea! Jää elämäni suosikkibiisien kansioon.
Idlewild – All These Words
Idlewildilla on ikuisesti minun elämässä aivan erityinen rooli. Identiteettiyhtye, nuoruuden rakkaus, fanitytön päiväuni, paras ystävä ja sen sellaista. Parikymmentä vuotta sitten alkanut rakkaus on välillä vähän hiipunut ja siirtynyt takaa-alalle – yhtyeen viime vuosien jutut eivät ole koskettaneet.
Tämä uuden albumin biisi kuitenkin on saanut sydämeni lepattamaan. Biisi on sitä Remote Part -ajan Idlewildia, jota rrrrrrrrrakastan. Kappale ei sinänsä ole mitenkään kovin jänskä, mutta siinä on aika lailla täydellisesti kohdillaan kaikki ne simppelit asiat, mitä onnistuneessa kitarabiisissä tarvii olla. Kappale sopii minusta aika hyvin viime vuoden Manics-albumin rinnalle, etenkin jos lyriikoissa olisi sellainen Manics-kulma.
Ride – Future Love
Ihana ihana kitarapoppis Ridelta! Olen tosi onnellinen siitä, miten vahva yhtyeen viime vuosien paluu on ollut. Tosi minua kerrassaan tämä kappale! Elokuussa ilmestyvä uusi albumi on nyt tietysti vuoden odotetuimpia.
Sleeper – Paradise Waiting
Voi taivas sentään, miten täydellinen brittipoppikappale! Klassikkoyhtyeen The Modern Age -paluulevyn avausraita on kyllä lyönyt totaalisen ällikällä. Huikea!
Täydellisen popin lisäksi rakastan tietenkin Louise Wenerin yhä niin uniikisti soivaa lauluääntä plus kappaleen tooooodella sleepermäisiä lyriikoita hänestä.
Tämä biisi muistuttaa myös siitä, miksi Egotripin Alter Ego on minun mielestä yksi upeimmista Suomessa ikinä julkiastuista brittipop-levyistä. Ihan egotrippi tuo intro!
SULK – The Tape Of You
Posted on 4.4.2016
SULKin uuden albumin ilmestymiseen on vielä reilu viikko. Tässä tuorein video, The Tape Of You -kappaleeseen tehty. Hämyisä, sumuisa ja kaihoisa. Yhtyeen kierrättämien popmusiikkivaikutteiden asteikolla vähän enemmän shoegaze taijotain, kuin brittipop.
Nätti kappale.
Vuonna 2016: Sulk – No Illusions
Posted on 13.1.2016
Vuodesta 2016 on tulossa levyvuosi brittipopparin makuun. Eikä kyse ole vain vanhojen varmojen ja ikiaikaisten uusista levyistä (Suede, The Coral, Kula Shaker ja sen sellaiset), vaan myös yhtyeistä, jotka luovat uutta brittipopkulttuuria: DMA’s ja Sulk. Siinäpä kaksi esimerkkiä 2010-luvun brittipopista. Elää ja voi hyvin, sanon minä!
Sulkin vuonna 2013 ilmestyeen Graceless -debyytin heleä pop-tulkinta oli niin vakuuttava, että huhtikuussa ilmestyvän kakkoslevyn odottamisesta taitaa tulla minulle alkuvuoden juttu. Brittipop, indie, pop, madchester, shoegaze – mikäli nämä ovat debyytin tavoin myös tulevan No Illusions -albumin idea, tulee keväästä hieno! Ja ovathan ne, mikäli Black Infinity (Upside Down) -kappaleeseen on luottaminen.
Joskus parasta on vain jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.
Kesälevy 2016?
No Illusions ilmestyy 15.4.
Blogin aiemmat Sulk-aiheiset tekstit löytyvät täältä.
Flow 2015: Viisi kertaa Andy Bell (Ride)
Posted on 13.8.2015
On kamalan kiva fiilistellä sitä, että näen lavoille palanneen Riden livenä pian. Mutta faktahan on se, että oikeasti tuosta fiilistelystä iso osa liittyy siihen, että näen pian Andy Bellin livenä. Hui, elämäni tapauksia.
Sen lisäksi, että Andy Bell on Ride-klassikko, on hän tietty myös jonkinlainen brittipopklassikko. Vaikka mies ei mikään valovoimainen keulahahmotyyppi (tai varsinaisesti valovoimainen mikään muukaan) ollutkaan, on hänen kädenjälkensä ollut brittipopparin maailmassa merkittävää – ja valovoimaistakin, hitto vie.
Ride – I Don’t Know Where It Comes From (1994)
Kirjoitin aiemmin, että pidän paljon Riden kolmannesta albumista, edeltäjiään enemmän klassisesta rockista ammentavasta Carnival Of Lightista. Levyn ehkä miellyttävin kappale on tämä I Don’t Know Where It Comes From, josta (niin kuin koko albumista) on musiikillisesti äärimmäisen lyhyt matka siihen, että muutama vuosi myöhemmin Bell soitti kitaraa Hurricane #1 -brittipopyhtyeessä ja vähän useampi vuosi myöhemmin bassoa Oasiksessa ja tietysti jälleen kitaraa Oasiksen tuhkista syntyneessä Beady Eyessa.
Tässä laulussa ei ole pop- tai rockmusiikillisesti mitään kovin jännää, mutta on kuitenkin. Kaikki. Turhaa lienee mainita, että rakastan tuota videon ajankuvaa ja visuaalista maailmaa – vuotta 1994. Ja mites tuo brittipopkomppi ja Andy Bellin laulutyyli? Tykkään vain hulluna.
Carnival Of Light -albumin yksi erityisyys on muuten se, että sille on tallentunut hienosti yhtyeen kahden kitaristi-keulahahmon tulehtuvat välit. Levy on sananmukaisesti kahtiajakautunut. Toisella puolella levyä ilmestyivät Mark Gardenerin kirjoittamat biisit, toisella Andy Bellin kappaleet, niin kuin vaikka juuri I Don’t Know Where It Comes From.
Imagine an argument where the way you win, is by saying ’I don’t want my songs on the same side of the album as yours’ and it ACTUALLY HAPPENS. We were allowed by the people around us to behave like total babies. – Andy Bell
Hurricane #1 – Step Into My World (1997)
Yksi cool britannia -kauden merkkikappaleista (ja yhtyeistä), jossa herkullisinta saattaa olla tuo Andy Bellin kitara ja sillä fiilistelty pariminuuttinen biisinlopetus. Uskomattoman komea, ei voi mitään. Kirjoitin yhtyeestä muuten blogiin aika tasan vuosi sitten. Joskus sitä vain tietää, mistä tykkää. Täältä löytyy yksi sympaattinen livetaltiointi kappaleesta.
Oasis – Familiar To Millions -kiertue (2000)
Andy Bell toimi Oasis-basistina vuodesta 1999 yhtyeen loppuun saakka, kymmenisen vuotta siis. Ymmärrän tavallaan sen, että jollekin kyse ei ollut enää tuossa vaiheessa oikeasta Oasiksesta. Mutta toisaalta en kyllä ymmärrä lainkaan.
Kyse ei ole tietenkään samasta Oasiksesta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhtyeen 2000-luvun tekemisiä eivät kaikki osaa riittämiin arvostaa. Itse ajattelen niin, että Andy Bellin ja Gem Archerin myötä Oasiksesta tuli sellainen oikea rokkibändi. Se ei ollut enää lädeilevä kaveriporukka, eikä enää samalla tavalla Noelin musiikillinen projekti kuin aiemmin, vaan upea yhtyeellinen taitavia muusikoita. Mutta kuitenkin vielä Oasis. Ja jos joku on jonkun yhtyeen jäsen 10 vuotta, niin kai se nyt aika oikeaa on.
Tämä vuoden 2000 Familiar to Millions -kiertueen keikka on timanttinen. Uskomaton, oikeastaan. Ja tietysti uuden kokoonpanon esiinmarssi. Bongaa vaikka Shakermaker (19:39) ja ihastele Andy Bellin hyvää meininkiä.
Beady Eye – Blue Moon (The Beat Goes On) (2011)
Tämä Andy Bellin avaruuskypärävalinta on klassikko. (Yksi) Tarina kertoo, ettei mies ei suostunut esiintymään Manchester Cityä rakastavan kappaleen videolla omilla kasvoillaan, vaan naamioitui kuukävijäksi. Etelänpelle, totesi Cityä kannattava ystäväni kerran. Vitsillä, toki. Ihanan totista, sanon minä. Harmi, ettei leikkaus kulje suoraan Cityn uutta pelipaitaa suutelevasta Liamista joukkuetta halveksivan Bellin kasvoihin. Tai kypärään.
En mene takuuseen tarinan paikkaansapitävyydestä, mutta se on niin maukas, että olen päättänyt uskoa siihen.
Beady Eye – I’m Just Saying (2013)
Andy Bell mielletään varmasti ensisijaiseti huikeaksi kitaristiksi, mutta taitaa hän olla kelpo biisinkirjoittajakin. Vaikka Bell kirjoittikin biisejä jo Oasis-aikana, ilmestyivät hänen kiinnostavimmat ei-Ride-kappaleensa minusta vasta Beady Eyen levyillä. Oma pelkästään Bellin käsialaa oleva suosikkini niistä on tämä.
Andy Bellin Ride Flow’ssa perjantaina 14.8 klo 00.00 (Lapin Kulta Blue Tent)
Yksi päivitetty näkemys ja moderni klassikko
Posted on 24.5.2015
Mietitkö koskaan, mitä tapahtuu kaikille niille levyarvioiden mielipiteille, joita musiikista kirjoittavat teksteissään välittävät? Joskus ehkä vähän kiireellä, paineen alla tai muuten vain hetkessä toimien. Muuttuvatko ne ajan kuluessa?
Itse olen miettinyt, että joskus olisi kiinnostavaa pyytää näkemyksen tarkistusta. Päivitettyä mielipidettä. Sillä omasta kokemuksestani tiedän, että toisinaan saattaa käydä niin, että vuoden 2013 ”ihan kiva”, onkin myöhemmin moderni klassikko.
Hups.
Brittiyhtye SULK tarjosi meille Graceless-debyyttinsä huhtikuussa 2013. Pari kuukautta myöhemmin heinäkuussa kirjoitin levystä blogiin sanoin ”ihan kiva” ja ”mukava ja harmiton hengailukaveri”. Pidin tuolloinkin levystä kyllä, mutta en erityisellä tavalla. Valitin levyn tasapaksuutta ja toisaalta epätasaisuutta. Hmmm. Pidin osaa kappaleista mitäänsanomattomina.
Siis mitä ihmettä neiti brittipoppari?! Where were you while we were getting high?
”En vielä oikein osaa nimetä tai tunnistaa biisejä. Tai osaa kertoa, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu.” –Joku hölmö 23.7.2013
Kuulehan Miia, kun kerron sulle, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu. Se alkaa täydellisestä ja loppuu täydelliseen. Ja siinä välissä kuullaan kymmenen vaikkamitäsanovaa kappaletta.
Levy jäi kuitenkin kuunteluun ja jossain vaiheessa tajusin vain yksinkertaisesti rakastavani sitä. Jos siis tuolloin vuonna 2013 tai joskus muulloin jätit minun tai jonkun toisen levyä vähättelevästi kohtelevan mielipiteen vuoksi albumin vaisulle kuuntelulle – tai pahimmassa tapauksessa kokonaan kuuntelematta, niin korjaa tilanne heti. Sillä SULKin Graceless on moderni klassikko. Sellainen levy, jonka ainakin minä poimin 2010-luvulta osaksi popkokoelmaani. Ja miksi niin?
Tässäpä muutama syy:
1. Siitä on ihan luontevaa kirjoittaa ylistävä blogiteksti kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen. Ei kymmenen tai kaksikymmentä, vaan kaksi. Koska se on edelleen ajankohtainen – tai jo ajaton, pikkuklassikko.
2. Se kumpuaa menneestä, mutta on samalla myös tämän päivän ääni.
Graceless yhdistää sukupolvia. Levyn pitäisi ainakin teoriassa ihastuttaa kaikkia, jotka ovat joskus fiilistellee Ridea tai jotka vuonna 1991 rakastuivat Blurin debyyttiin. Siinä on myös baggya ja madchesteriä, psykedeliaa ja ihan hiton paljon 90-luvun brittipoppia. Vaikka levy ehkä kuulostaakin enemmän 90-luvulta kuin 2010-luvulta, on sen shoegaze-estetiikassa sellaista, joka on linjassa myös vuoden 2013 nuorison indiekäsityksen kanssa.
3. Se saa kuuntelijan haaveilemaan omasta bändistä
Olen usein kirjoittanut siitä, kuinka en oikeastaan ole koskaan halunnut olla rock-tähti, vaan aina nimenomaan se fani. SULKia kuunnellessa olen kuitenkin miettinyt, että tuossa bändissä haluaisin olla.
4. Se saa kuuntelijan elämään ”vaihetta”
Modernin klassikon yksi merkki on se, ettei se riitä kuulijalle. Levyn tarjoaman musiikin lisäksi kuulija haluaa baggy-tukan, pukeutuu isoon, batiikkivärjätyyyn t-paitaan, innostuu taas raidoista, kuuntelee Blurin debyyttiä, miettii, minkä yhtyeen lyriikkapätkän painattaisi kangaskassiin. Elää SULK-vaihetta.
5. Se koostuu aidosti hienoista, tunteita ravistelevista popkappaleista, joista vähintään yksi on universaalit popvaatimukset täyttävä slovari.
Vaikka kyseessä onkin tietyllä tapaa soundilevy, on albumissa huikeaa myös sen kappalemateriaali. Ja nehän popmusiikissa ovat keskiössä, hyvät yksittäiset biisit. Flowers, Marian Shrine, Back In Bloom, If You Wonder – yhtyeellä on selvästi korvaa popkauneudelle. Ja selvästi sitä kauneudentajua on harjoitettu brittipopklassikoita kuuntelemalla. Useat kappaleista ovatkin sellaisia absoluuttisesti hyviä ja universaalisti soivia popteoksia, jotka erilaisella sovituksella voisivat löytyä melkein minkä tahansa kitarapopyhtyeen repertoaarista.
Ja koska minulle popmusiikissa on aina kyse myös niiden biisien herättämistä tunteista, on minun syytettävä tätä oppikirjamaista The Big Blue -slovaria siitä, että googlailen Jon Sutcliffe girlfriend. Siellä, missä poppitukkainen poika ja se universaali popslovari, siellä myös Miia ja poptunteet. Modernia klassikkoa jos jotain on sellainen kappale, jota kuunnellessa itket sitä, ettei ole you & me, mutta samalla mietit, että tämä kappale ja yksinäisyys ja raukkaudettomuus ja sydänsurut – tämä se vasta on elämää.
Olen niin helppo.
Kertokaapa minulle, minkä ikäisenä ihminen on turvassa tällaisilta tunteilta? Ei ainakaan vielä 32-vuotiaana.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 