Levy: Sam Shingler – Strange Security

Kuva: Heta Saukkonen

Sam Shinglerin soolodebyytti Strange Security ilmestyi kuun alussa. Levy on tyylikäs, musiikillisesti moninainen matka ja konseptialbumimaiseksi kokonaisuudeksi hahmottuva teos, josta aistii, että sen teko on ollut tekijälleen erityisen tärkeää ja merkityksellistä.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, on Shinglerin pop-kuvasto viehättävän moninainen ja moneen pystyvä. Sovituksista ja Shinglerin tulkinnasta löytyy vaihtelevuutta ja luovuutta, ilmaisuvoimaa: jokainen kappale tuntuu saavan oman identiteettinsä.

Suosikkikappaleeni albumilta on edelleen Intron jälkeen paukahtava upea Fight Or Flight, joka hoitaa täydellisesti varsinaisen avausraidan virkaa. Kokonaisuudessa kappale on jotenkin kivasti ihan omanlaisensa. Toinen suursuosikkini on shoegazemäinen Big Zero. Surinainen, utuinen ja ihanan junnaava biisi, erityisesti lopun hyräily viehättää. Tykkään erityisen paljon myös Wait It Out -slovarista, simppeli pop-kappale on väritetty täydelliseksi jousilla ja viehättävällä taustalaululla. Näiden kappaleiden pop-estetiikka on minulle tutuinta ja mieluisinta.

Strange Security tuntuu hyvällä tavalla ajattomalta ja genrettömältä. Vivahteikkaasti erilaisiksi sovitettuja kappaleita yhdistää melodiantaju ja ymmärrys pop-musiikista hyvää tekevien nyanssien päälle. Useissa kappaleissa on jonkinlaista isoutta ja irrtottelua, tunnelman ja kierrosten nousua – kohoava kertosäe, ylväs loppurevittely, tasoja tuova taustalaulu tai kerroksia tekevä sähkökitara. Nyanssejä ja sävyjä biiseihin tuovat sello ja yllättävätkin kitararatkaisut, taustalauluja albumilla on käytetty runsaasti ja hurjan hienosti. Ylipäänsä biiseissä on paljon tarkkaan harkittuja musiikillisia yksityiskohtia.

Albumin musiikillinen ote on loppujen lopuksi yllättävän elektroninen, sellaisella kevyellä tavalla – tällä useista kotimaisista kitaravetoisista yhtyeistä tuttu Shingler pääsi minut yllättämään. Levy kuulostaa alusta loppuun ilmavalta ja kevyeltä, kaikuisaltakin. Rokkikitarat ovat enemmän revittelyyn ja kierrosten nostoon käytetty poikkeus kuin sääntö. Levyn kokonaistunnelma on seesteinen ja rauhallinen, albumin ainoa selkeästi sähäkämpitempoinen kappale on aiemmin singlenäkin julkaistu The Invisible Man.

B-puolen aloittava In It Together puolestaan on minulle se biisi, joka jotenkin aivan erityisen hienosti kiteyttää albumilta sen olennaisen. Raikkaasti ja kevyesti alkava pop-kappale saa vähitellen lisää kerroksia, biisi kasvaa ja kohoaa kertosäkeeseen, lopussa vielä irrotellaan hurmaavalla ja yllättävällä sähkökitaralla. Sovituksellisesti albumin tähtihetkiä.

Vaikka albumin kappaleissa on kirjoa, soi kokonaisuus silti yhtenäisenä. Intro, sitä seuraava, luukut – tai tunteet- avaava avausraita Fight Or Flight sekä jylhä, liki Champagne Supernovan kaltaiseksi teokseksi kehittyvä, mahtavat kitarat tueksi saava toiveikas päätösraita Something Good Is About To Happen kokoavat kappaleet yhtenäiseksi albumiksi, jolla on ilmiselvästi alku, keskikohta ja loppu. Levyn punaiseksi langaksi tuntuukin hahmottuvan kipeän kaunis herkkyys sekä melankolinen, mutta loppujen lopuksi toiveikas ja luottavainen tunnelma.

Sam Shinglerin levynjulkkarikeikka on tänään lauantaina Suvilahti TBA:ssa.

Jotain uutta: Treemer

Tämän hetken suosikkibiisejä: kotimaisen supergroupin huikea poppis. Tämä on niitä biisejä, jotka ottavat syleilyyn jo ihan ensimmäisten sointujen aikana. Sen vain kuulee, että luvassa on jotain hyvää ja oikeaa. Tässä biisissä se tarkoittaa shoegaze-estetiikkaa ja hurmaavaa The Cure -bassoa.

Treemerin viipyilevää haaveilua pääsee kuulemaan livenä tänään lauantaina Semifinalissa. Lavalla on joukko 1990-luvun Suomi-indien hahmoja mm. The Pansiesistä. Tällaista kaverikokoontumista ei voi olla rakastamatta.

The Great Void on tulevalta Meeting Treemer –ep:ltä.

SULK – The Tape Of You

SULKin uuden albumin ilmestymiseen on vielä reilu viikko. Tässä tuorein video, The Tape Of You -kappaleeseen tehty. Hämyisä, sumuisa ja kaihoisa. Yhtyeen kierrättämien popmusiikkivaikutteiden asteikolla vähän enemmän shoegaze taijotain, kuin brittipop.

Nätti kappale.

Kuva: Tageshi Suga

Vuonna 2016: Sulk – No Illusions

sulk

Vuodesta 2016 on tulossa levyvuosi brittipopparin makuun. Eikä kyse ole vain vanhojen varmojen ja ikiaikaisten uusista levyistä (Suede, The Coral, Kula Shaker ja sen sellaiset), vaan myös yhtyeistä, jotka luovat uutta brittipopkulttuuria: DMA’s ja Sulk. Siinäpä kaksi esimerkkiä 2010-luvun brittipopista. Elää ja voi hyvin, sanon minä!

Sulkin vuonna 2013 ilmestyeen Graceless -debyytin heleä pop-tulkinta oli niin vakuuttava, että huhtikuussa ilmestyvän kakkoslevyn odottamisesta taitaa tulla minulle alkuvuoden juttu. Brittipop, indie, pop, madchester, shoegaze – mikäli nämä ovat debyytin tavoin myös tulevan No Illusions -albumin idea, tulee keväästä hieno! Ja ovathan ne, mikäli Black Infinity (Upside Down) -kappaleeseen on luottaminen.

Joskus parasta on vain jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Kesälevy 2016?

No Illusions ilmestyy 15.4.

Blogin aiemmat Sulk-aiheiset tekstit löytyvät täältä.

Yksi päivitetty näkemys ja moderni klassikko

Mietitkö koskaan, mitä tapahtuu kaikille niille levyarvioiden mielipiteille, joita musiikista kirjoittavat teksteissään välittävät? Joskus ehkä vähän kiireellä, paineen alla tai muuten vain hetkessä toimien. Muuttuvatko ne ajan kuluessa?

Itse olen miettinyt, että joskus olisi kiinnostavaa pyytää näkemyksen tarkistusta. Päivitettyä mielipidettä. Sillä omasta kokemuksestani tiedän, että toisinaan saattaa käydä niin, että vuoden 2013 ”ihan kiva”, onkin myöhemmin moderni klassikko.

Hups.

Brittiyhtye SULK tarjosi meille Graceless-debyyttinsä huhtikuussa 2013. Pari kuukautta myöhemmin heinäkuussa kirjoitin levystä blogiin sanoin ”ihan kiva” ja ”mukava ja harmiton hengailukaveri”. Pidin tuolloinkin levystä kyllä, mutta en erityisellä tavalla. Valitin levyn tasapaksuutta ja toisaalta epätasaisuutta. Hmmm. Pidin osaa kappaleista mitäänsanomattomina.

Siis mitä ihmettä neiti brittipoppari?! Where were you while we were getting high?

”En vielä oikein osaa nimetä tai tunnistaa biisejä. Tai osaa kertoa, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu.”  –Joku hölmö 23.7.2013

Kuulehan Miia, kun kerron sulle, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu. Se alkaa täydellisestä ja loppuu täydelliseen. Ja siinä välissä kuullaan kymmenen vaikkamitäsanovaa kappaletta.

Levy jäi kuitenkin kuunteluun ja jossain vaiheessa tajusin vain yksinkertaisesti rakastavani sitä. Jos siis tuolloin vuonna 2013 tai joskus muulloin jätit minun tai jonkun toisen levyä vähättelevästi kohtelevan mielipiteen vuoksi albumin vaisulle kuuntelulle – tai pahimmassa tapauksessa kokonaan kuuntelematta, niin korjaa tilanne heti. Sillä SULKin Graceless on moderni klassikko. Sellainen levy, jonka ainakin minä poimin 2010-luvulta osaksi popkokoelmaani. Ja miksi niin?

Tässäpä muutama syy:

1. Siitä on ihan luontevaa kirjoittaa ylistävä blogiteksti kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen.  Ei kymmenen tai kaksikymmentä, vaan kaksi. Koska se on edelleen ajankohtainen – tai jo ajaton, pikkuklassikko.

2. Se kumpuaa menneestä, mutta on samalla myös tämän päivän ääni.

Graceless yhdistää sukupolvia. Levyn pitäisi ainakin teoriassa ihastuttaa kaikkia, jotka ovat joskus fiilistellee Ridea tai jotka vuonna 1991 rakastuivat Blurin debyyttiin. Siinä on myös baggya ja madchesteriä, psykedeliaa ja ihan hiton paljon 90-luvun brittipoppia. Vaikka levy ehkä kuulostaakin enemmän 90-luvulta kuin 2010-luvulta, on sen shoegaze-estetiikassa sellaista, joka on linjassa myös vuoden 2013 nuorison indiekäsityksen kanssa.

3. Se saa kuuntelijan haaveilemaan omasta bändistä

Olen usein kirjoittanut siitä, kuinka en oikeastaan ole koskaan halunnut olla rock-tähti, vaan aina nimenomaan se fani. SULKia kuunnellessa olen kuitenkin miettinyt, että tuossa bändissä haluaisin olla.

4. Se saa kuuntelijan elämään ”vaihetta”

Modernin klassikon yksi merkki on se, ettei se riitä kuulijalle. Levyn tarjoaman musiikin lisäksi kuulija haluaa baggy-tukan, pukeutuu isoon, batiikkivärjätyyyn t-paitaan, innostuu taas raidoista, kuuntelee Blurin debyyttiä, miettii, minkä yhtyeen lyriikkapätkän painattaisi kangaskassiin. Elää SULK-vaihetta.

5. Se koostuu aidosti hienoista, tunteita ravistelevista popkappaleista, joista vähintään yksi on universaalit popvaatimukset täyttävä slovari.

Vaikka kyseessä onkin tietyllä tapaa soundilevy, on albumissa huikeaa myös sen kappalemateriaali. Ja nehän popmusiikissa ovat keskiössä, hyvät yksittäiset biisit. Flowers, Marian Shrine, Back In Bloom, If You Wonder – yhtyeellä on selvästi korvaa popkauneudelle. Ja selvästi sitä kauneudentajua on harjoitettu brittipopklassikoita kuuntelemalla. Useat kappaleista ovatkin sellaisia absoluuttisesti hyviä ja universaalisti soivia popteoksia, jotka erilaisella sovituksella voisivat löytyä melkein minkä tahansa kitarapopyhtyeen repertoaarista.

Ja koska minulle popmusiikissa on aina kyse myös niiden biisien herättämistä tunteista, on minun syytettävä tätä oppikirjamaista The Big Blue -slovaria siitä, että googlailen Jon Sutcliffe girlfriend. Siellä, missä poppitukkainen poika ja se universaali popslovari, siellä myös Miia ja poptunteet. Modernia klassikkoa jos jotain on sellainen kappale, jota kuunnellessa itket sitä, ettei ole you & me, mutta samalla mietit, että tämä kappale ja yksinäisyys ja raukkaudettomuus ja sydänsurut – tämä se vasta on elämää.

Olen niin helppo.

Kertokaapa minulle, minkä ikäisenä ihminen on turvassa tällaisilta tunteilta? Ei ainakaan vielä 32-vuotiaana.

Kuva: Takeshi Suga

Graceless löytyy Spotifysta