Vida – When The Sun

Mahtavaa, että skottiyhtye Vida tuntuu päässeen mukavaan julkaisutahtiin. Keväällä ilmestyi rokkaava Take It Easy, nyt tämä herkkä ja lempeä When The Sun. Jälleen hieno kappale, jossa erityisen ihanaa on kauniit ja kovin henkilökohtaisilta tuntuvat lyriikat siitä oikeasta tyypistä sekä tietenkin tuo paksu skottiaksentti (tuo mieleen The View’n ja Kyle Falconerin). Melodiantaju on taas tietty Vidalle ominaisesti ihan kohdallaan.

Se, miten monenlaisia kitarapopin skaalaan mahtuvia kappaleita Vida tekee, on kyllä mainiota. Lupailee hienoa albumia. Tulispa!

Vida – Take It Easy

Oi Vida, oi Vida!

Aina, kun joku kysyy uusien brittipop-bändien perään, suosittelen DMA’sia ja Vidaa. DMA’s ei ole nyt hetkeen julkaissut uutta musiikkia, mutta onneksi Vidalta tuli juuri tämä super hyvä uusi kappale.

Olen kirjoittanut Vidasta blogiin esittelytekstin ennenkin, mutta toistetaan vielä: yhtye on ihan must kaikille Castin ja Oasiksen kaltaisesta brittipopista viehättyvälle.

Vaikka kyseessä onkin skottiyhtye, on se onnistunut tallentamaan lempeimmille kappaleilleen sellaista todella viehättävää Liverpool-soundia tyyliin Cast, lempein The Coral ja tietty The La’s. Kuuntele tähän fiilikseen Fade Away muutaman vuoden takaa. Myös noin vuosi sitten ilmestynyt värisyttävän hyvä ja sillai ihanasti liikuttava A Place Where We Can Forget on sellainen pehmeä Vida-kappale (katson tuota videota aina anorakkipoikien vuoksi).

Tällä uudella Take It Easy -kappaleella on tuota lempeää Fade Awayta enemmän jalkapallokatsomoa, rokkikitaraa ja liamia. Molemmat tunnelmat istuvat yhtyeelle ihan täydellisesti,

Tykkään hulluna!

Nappaa tältä Spotify-listalta kuunteluun kaikki Vidat. Seitsemän melko lailla täydellistä uuden brittipopin ruumiillistumaa.

Mull Historical Society – Wakelines

Minun tämänhetkisistä suosikkikappaleista se ihan suosikein on tämä Mull Historical Societyn Wakelines. Kappale avaa skottiartisti Colin McIntyren aka Mull Historical Societyn juuri ilmestyneen samannimisen albumin. Levyn on tuottanut Bernard Butler – ja sen kyllä huomaa.

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & Butlerin Yes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Miten herttaista, että syksyn yllättävin biisirakkaus tulee tyypiltä, jota ihastelin kovasti kahden ensimmäisen levyn verran, mutta jonka kadotin 15 vuotta sitten. Voi osaisinpa sanallistaa paremmin sen, miten huikeana kappaleen kuulen.

Tämä biisi ansaitsisi sen.

Kuvat: Soren Kristensen, SOLK

Jotain uutta: Vida

Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä  uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.

Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.

Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.

Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.

Vuoden 2016 Masquerade-ep:n oasismainen nimibiisi ja When I Call ovat myös hienoja.

Roddy, Roddy, Roddy, Roddy

Roddy Woomble, Idlewildin pehmytääninen ja skottiaksenttinen laulaja. Lempeäkasvoinen nuoruuteni suuri rakkaus.

Yllättäen tällaisena.

Vuosituhannnen vaihteessa huippuvuosiaan elänyt Idlewild palasi viime vuonna tai sitä edellisenä takaisin muutaman vuoden tauon jälkeen. Poukkoilevalla punkkipopin ja powerpopin sekamelskalla ihastuttanut yhtye oli kolmella tai neljällä ensimmäisellä levyllään super hurmaava, loppuillakin kelpo.

Yhtyeen katkeilevan uran lomassa laulaja Roddy viljeli luomukasviksia ja yrttejä ja teki folkahtavaa soolomateriaalia. Noiden yhteys Idlewildiin ylsi ehkä juuri ja juuri yhtyeen Warnings/Promises -levylle, jolla se otti vähän etäisyyttä aiempien vuosien kitarapoppiin.

Mutta nyt, tämä tässä näin, ei ole lainkaan sitä, sitä soolo-Roddya, jota on totuttu kuulemaan, vaan ennemminkin kappaleeseen on ripoteltu merkkejä nuoresta Idlewildista.

Olen niin yllättynyt, etten osaa oikein vielä sanoa tästä sen suurempia.

Roddy Woomblen The Deluder ilmestyy syyskuussa.

Parhaat ystäväni: Geneva – Further

parhaatystavani

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Skotlantilaisen Genevan Further-debyytti

Ilmestymisvuosi: 1997

Erityisen ihanaa: Stadionmaisen isouden, tuntuvien kitaroiden, väristyksiä aiheuttavien melodioiden ja laulaja Andrew Montgomeryn lauluäänen yhdistelmä.

Ystävä silloin kun: Haluan kuulla, miltä aliarvostettu yhtye kuulostaa. Tai kun haluan muistuttaa itseäni siitä, miten Adidaksen Superstareja oikeaoppisesti käytetään.

Näin:

 

 

 

Aberdeenissa perustetun Genevan Further-debyytti kuuluu minusta ehdottomasti 90-luvun erityisiin. Musiikillisesti se istuu ajan kitarapopin ja isojen kappaleiden ihanteeseen, mutta on kuitenkin samalla melko uniikki – kiitos laulajan omaleimaisen lauluäänen.

90-luvun alussa perustettu Geneva imaistiin mukaan brittipop-skeneen, kun erityisesti Sueden levy-yhtiönä tunnettu Nude Records tarjosi sille levytyssopimusta vuonna 1996. Yleisölle yhtye esiintyi ensimmäisen kerran lämpätessään Suedea yhdellä sen salakeikoista.

Furtherin ilmestyttyä Genevasta povattiin isoa, Manicsien aloittaman stadionkokoisen brittiläisen popin seuraavaa suurta, mutta loppujen lopuksi sen ura jäi aika lyhyeksi: yhtye julkaisi kaksi levyä ja katosi sitten kartalta uuden vuosituhannen kynnyksellä, samaa matkaa koko brittipop-skenen kanssa.

Jos ajatellaan brittipop-kauden kitaramusiikin maisemaa, rinnastuu Geneva tuossa erilaisten sävyjen joukossa hyvin Puresscenceen ja ehkä Marioniinkin. Raskaahko tunnelma ja dramaattinen laulutyyli lainautuivat minusta myöhemmin erityisen onnistuneesti irlantilaisen JJ72-yhtyeen tekemiseen (ks. esim JJ72, 2000). Niin, ehkä Genevassa soikin jo aavistus 90-luvun lopusta, jopa vuosituhannen alusta, sen brittipoppia vähän alternativemmasta musiikki-ihanteesta.

 

 

 

 

Let us be happy while we’re still young
Let us be happy while we’re still young

Minulle Further on ehdottomasti yksinäisyyden levy, ehkä siksi, että en tunne ketään toista, kenelle levy olisi samalla tavalla tärkeä. Mitä vainminumpi, sitä rakkaampi. Kuuntelen levyä usein silloin, kun tuntuu, että kukaan ei ymmärrä, mistä minut on tehty tai kun muuten vain tunnen itseni ulkopuoliseksi. Se on myös kaipauksen ja melankolian levy, sillä vaikka levyn hitein aines onkin melko poppia, on albumi osittain myös aika vaikerteleva, kauniilla tavalla.

Minun brittipop-kuplassani Geneva on paikkansa löytänyt ja ansainnut, mutta tuntuma on, että tämän yksiön ulkopuoella yhtye on pahasti aliarvostettu.

 

Furtherilla on oikeastaan kaikkea, mihin olen heikkona. 90-luvulle luontevasti asettuvat kitarat, jousia, melodiat, jotka menevät hienoudessaan yli ymmärryksen. Pientä musiikillista dramaattisuuttakaan en säikähdä. Lisäksi yhtye näyttää aika lailla siltä, miltä yhtyeet minun maailmassani usein näyttävät. Just oikealta siis. Lädi-lookin ja herkän popin yhdistelmä on vastustamaton.

Vuonna 2016: Travis – Everything At Once

Kun Travisin The Man Who vuonna 1999 ilmestyi, mykistyin. Mykistyn yhä edelleen, kun kuuntelen levyä. Kun Travisin The Invisible Band vuonna 2001 ilmestyi, mykistyin taas.

Siinäpä kaksi albumimuotoista taideteosta.

Travisin merkitys sille, että maailma vielä brittipop-huuman hiivuttuakin ihannoi kitaramusiikkia, oli suuri. Yhtyeen hissutteleva ja pehmeä pop-näkemys kiteyttää sen, mitä vuosituhannen vaihteen post-brittipop parhaimmillaan oli.

Useimpien näkemysten mukaan yhtye ei enää toipunut vuonna 2003 ilmestyneen 12 Memories -albumin saamasta väheksynnästä. Ei levy tietystikään mikään The Man Who ole, mutta sisältää kuitenkin yhden yhtyeen kauneimmista kappaleista. Yhtyeen huonontumisen sijaan ongelma oli ehkä ennemminkin siinä, että pop-käsitys muuttui taas astetta ronskimmaksi. Tuli The Libertinesit ja Razorlightit ja sellaiset. Taika Travisin ympäriltä vain katosi.

Nyt, vuonna 2016 Travis julkaisee kahdeksannen studiolevynsä. Useimmille yhtye on varmaankin ollut kuollut jo vuosikausia. Tavallaan ymmärrän kiusauksen pitää tällaista yhtyettä mitäänsanomattomana, etenkin näinä aikoina, kun pitäisi säväyttäa ja olla muutenkin mykistävä taikka shokeerava. Itse olen kuitenkin tykännyt kaikista yhtyeen myöhemmistäkin albumeista, lukuunottamatta vuoden 2008 Ode to J. Smith -levyä. Yhtyeen edellisestä, pari vuotta sitten ilmestyneestä Where You Standistä pidin aivan erityisen paljon.

Sen vuodet Travisin seurassa ovat minulle opettaneet, että yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan melankolisena, sievänä, melodisena, sympaattisena, sellaisena hyvällä tavalla tavanomaisena. Aina kun yhtye on yrittänyt muuttua erilaisemmaksi, se on epäonnistunut.  Siksipä viime vuoden lopulla julkaistu tulevan levyn Everything At Once -kappale säikäyttää – se ei ole hyvä, eikä se ole se Travis, joka yhtyeen minun mielestäni pitäisi uskaltaa olla. Vaikka maailma ei sitä arvostaisikaan.

Hyh.

Onneksi tämä viime viikolla julkaistu 3 Miles High -on turvallisempi, travismäisempi. Jos huhtikuussa ilmastyvä Everything At Once -albumi on enemmän tätä, en ehkä pety niin paljon.

The View – Marriage

Uutta musiikkia skotlantilaiselta The View’ltä. Nyt on kyllä liikahdettu tutusta tekemisestä vähän johonkin uuteen. Ensimmäiseksi korvaan pistää joku yhtyeelle vieras eteerisyys – joka ihan kappaleen lopussa kuitenkin rikkoutuu. Kappale ei ole ihan niin bändisoittovetoisen ja spontaanin kuuloinen kuin mitä punkahtavan indierähinän ja mieleenpainuvien popmelodioiden kanssa sekoilevalta yhtyeeltä olisi voinut odottaa.

Toisaalta taas kappale tuo mieleen kovasti Bread and Circuses (2011) -albumin slovarit, eli ei tässä nyt mitenkään tunnistamattomia olla.

Pidän tästä. On koukkua, muttei turhaa kikkailua. Ja on melodiat ja on Kylen kiharat. Melkein tekisi mieli tituleerata yhtyettä 2000-luvun alkupuoliskon britti-indien huuman selviytyjäksi. Ei yli- tai alilyöntejä, vaan neljä, pian viisi kivaa levyllistä hyvää tekevää musiikkia.

Ropewalk-albumi ilmestyy 8.6 ja sen on tuottanut Albert Hammond Jr.

Timanttihetkiä: Idlewild – I’m a Message

Timanttihetkiä, eli kappaleiden yksittäisiä kohtia, sekunteja, joilla on timanttinen vaikutus.

Mikäli olet lukenut blogiani pidempään, esimerkiksi I’mhappytobeheretonight-version aikohin, tiedät, mikä merkitys skotlantilaisella Idlewildilla on ollut musiikkiminäni muotoutumisessa.

Tiedät myös, että, kun Roddy laulaa, laulaa hän juuri minulle. Tuosta oivalluksesta saan kiittää Soundin Mikko Meriläistä, joka aikoinaan järjesti minut ja Idlewildin yhteen, Pellon kirjaston musiikkiosastolla. Näillä sanoilla:

”Suurin lämmöntuottaja on Roddy Woomblen pehmeä lauluääni, joka huutaessaankin kuulostaa siltä kuin Roddy rakastaisi juuri minua”

Tuon levyarvostelun luettuani aavistelin, että tuossa voisi olla minun yhtyeeni. Ja olihan siinä. Ja alusta asti oli selvää, ettei Idlewildissa ole kyse vain siitä, että Roddy rakastaa juuri minua. Roddy myös laulaa juuri minulle.

I’m a Message löytyy yhtyeen vuonna 1998 ilmestyneeltä debyyttikokopitkältä Hope Is Important ja on mielestäni yksi Idlewildin uran kivoimmista biiseistä. Kappale myös kiteyttää hienosti sen, mistä yhtyeessä ihan aluksi oli kyse: mutkattomasta, vähän sotkuisesta, melodisesta ja aikamoisen punkahtavasta popista.

Ja se timanttihetki? No, kohta 1:21, kun Roddy ensimmäisen kertsin jälkeen aloittelee säkeistöä ja laulaa vastustamattomalla tavalla ”sooo I am a best message”.

Korjaan: kun Roddy laulaa vastustamattomalla tavalla juuri minulle ”sooo I am a best message”.

Lyhyt Idlewild-oppimäärä

Idlewild tulee takaisin

Enkä minä vielä tiedä, miltä se tuntuu. Yhtye julkaisee seitsemännen albuminsa ensi vuoden alussa, viiden vuoden tauon jälkeen.

Olen matkustanut Idlweildin perässä maailman ääriin (tarkasti ottaen Dubliniin ja Edinburghiin), tunkeutunut fanitytön päättäväisyydellä yhtyeen soundcheckiin, nimennyt blogin yhtyeen kappaleen mukaan ja kirjoittanut sinne rivikaupalla siitä, kuinka Roddy laulaa juuri minulle (Miia, you’re not a ghost, you’re just a girl who lost hope).

Olen ymmärtänyt yhtyettä silloinkin, kun kukaan muu ei ole ymmärtänyt sitä, saati minua. Itse asiassa olen ymmärtänyt yhtyettä erityisen paljon juuri silloin.

Ongelma on siis siinä, että yhtye oli minulle joskus tärkeä. Sellainen oma pieni maailma, missä oli hyvä olla vähän ulkopuolinen, yksinäinen ja alakuloinen. Kyse ei ollut missään nimessä ainoastaan suosikkiyhtyeestä, vaan myös sellaisesta minun ihan omasta jutusta. Ulkopuolisen, yksinäisen ja alakuloisen tytön harrastuksesta. Fanifoorumeista, yksinäisistä ja yhtyeen rakastamiselle omistetuista keikkamatkoista, nimmareista, t-paidoista, sinkkujen keräilystä ja b-puolien fiilistelystä. Ja vähän ehkä myös halusta päästä naimisiin Roddyn kanssa.

Idlewild steal me from loneliness, mietti Miia 22.v.

Ehkä pelkään paluussa sitä, että minusta tulee taas parikymppinen. Tai sitä, etten pidäkään yhtyeen uusimmista visioista. Mitäköhän sieltä oikein tulee, jännitän.

Musiikillisesti skotlantilaisyhtye ei nimittäin ole koskaan ollut mikään yksiselitteinen. Eikä useiden mielestä viimeisinä vuosinaan edes kovin hyvä. Kahden nuoruudenvimmaisen ja ihastuttavan punkpop-levyn jälkeen se julkaisi harkitun, radioystävällisen ja isokertsisen (ja ihastuttavan) kitarapoplevyn (The Remote Part 2002), joka lienee yhtyeen menestynein. Sitten tuli folkia ja vähän sellaista aikuisrockia. Sanomattakin lienee selvää, että tällaisen seilailun mukana pysyminen on vaatinut faniutta. Sellaista kriitikoista piittaamatonta sitoutumista ja rakastumista yhtyeeseen.

I must be scared of something. Idlewild – parasta, mitä olen koskaan löytänyt Pellon kirjastosta. Tässä vuonna 2000.

Mutta jos vuoden 2015 Idlewild on ihan paska, eikä kaiken kestävää faniutta enää kolmikymppisestä Miiasta löydy, voin kai ajatella, että tämä on nyt sitten tällainen moderni tapa päästää menemään. Pidetään muistot ja ollaan niin kuin mitään ongelmia ei olisi tullutkaan.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain Ian Brownilta lainattua

Nyt kiinnostaa Steve Mason. Taas. Vai edelleen?

Upea mies ja inspiraationlähde, joka ei tunnu tyhjenevän sitten millään. Kahden käsittämättömän tyylikkään ja omaleimaisen soololevyn (Boys Outside, 2010, Monkey Minds In The Devil’s Time, 2013) lisäksi minua inspiroi suuresti tämän ex-betabandiläisen ihan koko olemus.

Viime aikoina elämäniloa on tuonut nimenomaan tämä livetaltiointi. Kaunis Seen It All Before -kappale toki, mutta erityisesti tuo Masonin juuri sopivasti Ian Brownia muistuttava oleminen.

Hei kuule, voisinko pukeutua juuri noin?

Sopivan baggyt pöksyt löytyy. Yläosa olkoon olemuksen liikkuva palanen. Tuulitakki? Taikka hyvin istuva, mutta ei liian piukka farkkutakki? Tai ehkä joku tuollainen kauluspaita-asia.

Kengät? No, täysvalkoisia tennareita ei ole eikä varmaan tulekaan. Miten mustasomisteiset Adidaksen Superstarit? Ehkä jopa Gazellet? Sanoisin, että kyllä. Tuon askeltamisen juju ja olemuksen henki piilee siinä, että kun housu on väljä, on kenkä jykevä – kysykää vaikka siltä Ian Brownilta.

Mutta ei kyse ole vain siitä, että haluaisin näyttää tuolta.

Haluaisin olla juuri noin. Olla sellainen ihminen, joka näkee elämän sen verran tyylikkäänä, rytmikkäänä ja svengaavana, että olisi edes teoriassa kykenevä kirjoittamaan tällaisia kappaleita. Ja vähän jammailemaan.

Vuoden kaunein kappale

Steve Mason on musiikillinen nero.

Ja miehen A Lot Of Love -kappale ehdottomasti tämän vuoden kaunein.

Is there love left for me? I just don’t know
Is there a lot of love for me, how did I let it go?

Julistin skotlantilaisesta kulttiklassikosta The Beta Bandistakin tutun Masonin isosti idolikseni Boys Outside -soolodebyytin jälkeen. Taisinpa puhua myös tyyli-idoliudesta, tennari- ja tuulitakkikokoelmaa kadehtien.

Ja nyt julistan Masonin vuoden alussa ilmestyneen Monkey Minds In The Devil’s Time –kakkoslevyn yhdeksi vuoden 2013 parhaista. Kiehtova ja monitasoinen musiikillinen matka ja ajatuksella tehty kokonaisuus. Albumi isolla A:lla, todellakin! Huh.

Steve Masonista jos jostain voi puhua artistina, taiteilijana. Tekeminen huokuu vilpittömyyttä, näkemystä ja sanomaa – usein poliittista. Lisäksi Masonin ääni on musiikkimaailman kaunein ja rytmitaju pettämättömin.

Vielä huikean debyytin jälkeen pidin Masonia ensisijaisesti soundi-, en biisiartistina. Mutta hittolainen, tämän kakkoslevyn jälkeen ei voi olla puhumatta taitavasta lauluntekijästä. Kunpa vain kaikki ihmiset tajuaisivat, miten paljon huikeita juttuja tapahtuu soittolistojen ja palkintopystien ulottumattomissa.

Erityishuomiota haluaisin tarjota myös kappaleille Come to Me, Oh My Lord, Seen It All Before ja Fight Them Back.

Sanoinko jo, että Steve Mason on nero?

Artikkelikuva: Unsplash