Gorillaz – Aries ft. Peter Hook & Georgia

Gorillazin Song Machine -sarjan kolmas osa on täyskymppi! Käytännössä tämä Peter Hookin feattaama uusi biisi on New Orderia Damon Albarnin laulamana. Mahtis!

Tämän hetken Gorillaz on ihan minun lemppareita. Yhtye tuntuu ihan yhtä kiehtovalta kuin joskus kauan sitten. Useita vierailijoita sisältänyt Humanz-levy (2017) jäi etäiseksi – vierailijat ja levyn tunnelma eivät olleet minua. Viime aikojen yhteistyöt – Slowthai, Slaves, Peter Hook – taas ovat minusta täyskymppejä.

Gorillaz – Momentary Bliss ft. slowthai & Slaves

Tämä uusi Gorillaz on upea! Kokoonpano on vihdoin napannut biisille vierailijat, jotka saavat minun sielun soimaan. Happy Mondaysin Shaun Ryderin feattaamasta Darestakin on jo 15 vuotta.

Alkuvuoden parhaita. Ehkä koko vuoden?

Biisi on Gorillazin Song Machine -projektin ensimmäinen osa. Mitä ne muut osat ovat, sitä en minä ainakaan tiedä.

Slaves – Photo Opportunity

Slavesin Acts Of Fear And Love oli yksi viime hyvistä kivoista levyistä. Ei ihan täysosuma, mutta riittävän hyvä kokoelma helpostilähestyttävää brittipunkia. Vaikka olenkin kuunnellut levyä suht paljon, en ole juurikaan takertunut tähän Photo Opportunity -kappaleeseen. Sitten näin tämän upean uuden videon ja mykistyin. Biisi heräsi minun silmissä ja korvissa ihan uudella tavalla henkiin.

Hyvä esimerkki siitä, miten näissä brittimusajutskissa ei ole minulle kyse vain musiikista, vaan just tästä koko kuvastosta.

Videosta (ja miksei vähän biisistäkin) tulee tietysi kovasti mieleen The Libertinesin What Became Of The Likely Lads -kappaleen myös kovasti upea videokuvitus.

Lapsuus, ystävyys ja seikkailu vähän harmaassa brittimaisemassa – musiikkivideoiden ikuisuusklassikko.

Tulossa: Slaves @ Nosturi

Slaves Press shot 1 large 2018.jpg

Brittiläinen punk-duo Slaves saapuu keikalle Suomeen ensi viikon lauantaina 13.10. Ihanaa päästä fiilistelemään pitkästä aikaa näinkin suurta suosikkiyhtyettä lauantai-illan keikalle! Puolityhjä arki-ilta Tavastialla – niin nähty!

Se, että pääsen näkemään kotikapungissa näinkin ajankohtaisen (eli juuri uuden albumin julkaisseen) ja oikeasti aika kovaa suosiota nauttivan (siis ainakin Briteissä) yhtyeen, on oikeastaan aika harvinaista. Kansainväliset brittipop-, kitarapop- ja kitaraindie-yhtyeet eivät suomalaisia keikkajärjestäjiä kamalasti kiinnosta, koska kysyntä on aika pientä. Suomessa on selvästi tilaa vain yhdelle populaarimusiikin genrelle kerrallaan. Onhan se aika hupaisaa, että Britannian kuumin indieyhtye Blossoms ei pari vuotta sitten kiinnostanut suomalaisia edes sen vertaa, että yhtyeen olisi tänne asti kannattanut matkustaa.

Marginaalissa on joskus vähän yksinäistä, mutta toisaalta usein taas aika ihana ja kivalla tavalla omistautunut tunnelma.

Slaves esiintyi vuoden 2017 Sidewaysissä ja oli minusta varsin hyvä! Duon helposti lähestyttävä ja koukuttavasti melodinen rock-punk tarjoaa minusta aivan hurjasti mahdollisuuksia kivaan keikkakokemukseen, suosittelen!

Facebook-tapahtuma

Slaves vuonna 2018

Slaves, kyllä! Brittipunkkarit ovat selvästi elämänsä iskussa. Duo julkaisi kesän aikana kaksi singleä, ja täytyy sanoa, että sekä Cut And Run että Chokehold ovat aivan loistavia lisiä yhtyeen hittikavalkadiin! Perjantaina ilmestyvästä Sugar Coated Bitter Truth -levystä saattaa siis olla ihan mihin tahansa.

Sinänsä yhtyeen tämän kesän tekemisessä on kyse ihan siitä samasta mieleenjäävällä, melko popilla melodiahokemalla somistetusta suoraviivaisesta ja ränkyttävästä punkrockista kuin ennenkin. Jotenkin kuitenkin aistin näissä biiseissä jonkinlaista tekemisen jalostumista ja ulosannin kehittymistä. Aika raakilemaisinahan nuorukaiset muutama vuosi sitten hypen keskelle joutuivat.

Tykkään siitä, miten hitti ja helpostilähestyttävä meininki näissä kappaleissa on, kuuntelijaa ja yleisöä hellivä, välillä suorastaan pop. Chokehold pikkuisen jopa halailee Blurin Song 2 -ränkytyksen kanssa (ja vähän ehkä muutaman muunkin yhtyeen biisin), mikä ei tietenkään mitenkään haittaa.

Slaves saapuu lokakuussa keikalle Helsingin Nosturiin. Aion tehdä keikasta itselleni syksyn kohokohdan. En nimittäin muista, koska olisin viimeksi nähnyt suosikkiyhtyeeni klubikeikalla lauantaina. Arki-illan puolityhjä Tavastia on niin nähty!

Slaves oli hyvä jo viime vuonna Sidewaysissä, mutta ai että, miten hyvää setille tekee tällaisten ilmiselvien hittbiisien lisääntyminen. Cheer Up London, Stocket, The Hunter plus nämä kaksi uutta veijaria. Huh, miten huikean hikinen ilta meitä lokakuussa odottaa! Jos tuleva levy on yhtään niin hyvä kuin mitä uudet biisit antavat odottaa, niin nyt on huikean hyvä aika nähdä yhtye livenä.

Slaves Nosturissa la 13.10.2018

Artikkelikuva: Unsplash, Francesco Casalino

Soittolista: heinäkuu 2018

Kuukausittaiselta soittolistalta löytyy nyt taas viime aikoijen uudet julkaisut. Tällä kertaa listalla on mm. uusi ihana Miles Kane, joka on juuri sitä vähän retro-rockahtavaa Kanea, josta tykkään. Kiva biisi. Lisäksi listalla on vähän Suedea, Paul Welleriä, Paul McCartneya, Slavesia, uutta Death Cab For Cutieta ja tietty uusi Dubstar. On myös uusi kappale The 1975 -yhtyeeltä sekä aivan erityisen kiinnostava uusi bändi Gently Tender. Tai no, uusi ja uusi. Yhtye kun on kuopatun Palma Violetsin tuhkista koottu kokoonpano, ja ainakin tämä ensimmäinen single voisi olla kummalla tahansa Palma-levyistä.

Periaatteessa listan kappaleet ovat kivan musiikillisen kaaren muodostavassa järjestyksessä, mutta anna shufflen soida, jos siltä tuntuu. Listaan pääset kuvasta. 

Sideways 2017

Kolmisen viikkoa sitten vietetty Sideways-festivaali oli onnistunut alku kesälle. Kesälle, josta ei idoleita puutu! Teknisesti tämä idolikesä 2017 sai alkunsa jo toukokuun lopussa helteisessä Manchesterissä, missä kävin tunnelmoimassa The Courteenersin ja The Charlatansin keikoilla. Sidewaysin rooli tässä idolikesässä oli saattaa minut lähelle Hurulaa. Heinäkuussa saan rakastaa vielä Kasabiania Tallinnassa, Liam Gallagheria Turussa ja Richard Ashcroftia Tampereella – ja elokuussakin olisi vielä tällaista brittipoppi-ilottelua.

Huh, pyörryttää!

Ennen Sidewaysiä kokosin tekstiksi minua kiinnostavat artistit, tässä vielä paluu niihin. Kaiken kaikkiaan vuoden 2017 Sideways jäi mieleen festarina, jok aei tarjonnut elettäväksi yhtäkään varsinaista pettymystä – ja se on jotain! Vuoden 2017 Sideways oli minusta hienosti artistiensa kuva. Elämyksellinen, vähän uutta ihastusta tarjoileva, turvallinenkin, yllättävä ja ikiaikainen.

Ehkä noissa adjektiiveissä on onnistuneen festarin ydin ylipäänsä.

Kuva: Petri Anttila/Sideways

Elämyksellinen: Hurula

Hurulan kiinnittäminen Sidewaysin lavalle oli minusta parasta, mitä festariorganisaatio tänä vuonna päätti tehdä. Ruotsalaispoppipunkkareiden keikka oli nimittäin musiikillisesti aivan huikea! Erityisesti tykkäsin Hurulan biisivalinnoista, siitä, että keikkasettiin oli otettu mukaan kahdelta albumilta myös niitä rauhallisempia kappaleita. Omat henkilökohtaiset pyörtyilyn tunteet koin Sluta Deppa Mig -kappaleen aikana. Koska kappaletta ei kuultu marraskuun Tavastian-keikalle, uskalsin unelmoida tuosta hetkestä vain ihan varovasti. Kesän kohokohtia.

Vaikka Hurula tuntuu olevan parhaimmilaan ihan kaikessa, mitä se tekee (rumpali Jonna Löfgren ansaitsi kyllä taas kaikki taputukset, huhhhuh), jäi keikasta hyvä maku aivan erityisesti loppua kohti kasvaneen musiikillisen mylvinnän ja revittelyn vuoksi. Festareiden hienoimpia hetkiä: kun Robert Hurula Petterssonin koko keikan ajan luontevan levottomasti, mutta silti vielä hallitusti liikkunut hahmo lopulta antaa mennä.

Vaikka on aina kamalan kivaa, että festareilla on sievää ja nättiä ja kaikkea jännää oheistekemistä, niin kyllä ne ovat tällaiset taidokkaasti valitut, ainutlaatuiset ja ajankohtaiset, muttei liian ilmiselvät ja kliseiset kiinnitykset, jotka tekevät festareista erityisen.

Sidewaysin ilmapiiri oli Hurulalle kaikin puolin sopiva, minusta niissä on jopa jotain samaa. Indie ja cool, mutta silti aito ja lämmin. Tunnistettavasti oma itsensä, mutta silti laajalle yleisölle sopiva. Vilpittömyydellä ja heittäytymisellä toteutettua, joka päätyy olemaan jotain elämyksellistä.

Hurulassa elämyksellisyys liittyy minusta paljon siihen, että yhtyeestä puhuminen tyhjentävästi on todella vaikeaa. Siihen ei sanat riitä. Ensinnäkään genremääritelmät eivät tyhjennä merkityksiä eivätkä osu ihan just kohdilleen. Sidewaysissä oivalsin sen, että Hurulalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä genrejen kanssa, vaan siinä on jotain, mitä ei saavuteta soittamalla genremääritelmien mukaan. Hurulan erinomaisuus liittyykin sellaiseen vilpittömään ilmaisuun ja hetkeen heittäytymiseen. Sidewaysissäkin pääosassa oli soitto, uskomattomalla melodiatajulla kirjoitetut kappaleet ja kolmen kitaran synnyttämä räminä. Intensiivisen setin aikana kukaan tuskin ehti kaivata välispiikkejä.

Keikan loputtua yleisö sai kiitokseksi hymyn ja onnekkaimmat käsiläpsyn. Ihana tyyppi, täyskymppi keikka.

Uusi ihastus: The Radio Dept.

Sen lisäksi, että hyvillä festareilla saa kokea jotain elämyksellistä, on minusta festari onnistunut silloin, jos edes osa yleisöstä lähtee sieltä kotiin uuden musiikki-ihastuksen kanssa. Yksi tapa löytää uusi bändirakkaus on seurata, kuinka muut rakastavat.

Kuten ennen Sidewaysiä kirjoitin, en tuntenut The Radio Dept. -yhtyettä sen muutamaa hittiä lukuunottamatta. Lauantaina keikalla kaikki oli kuitenkin jotenkin kohdillaan. Oli aurinko, rytmit ja yleisö, jolle yhtye oli tärkeä. Olosuhteet, joissa on helppo ihastua.

Kuva: Petri Anttila/Sideways

Turvallinen: Editors

Hyvät festarit ovat aina myös pikkuisen turvalliset. Enkä nyt tarkoita sellaisella tylsällä tavalla, vaan sellaisella vapauttavalla tavalla. Kun tietää, että asiat toimii, voi vain heittäytyä kuuntelemaan ja fiilistelemään. Artisteista perjantaina esiintynyt Editors oli juuri sellainen.

Toisin kuin monet muut, en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtyettä livenä. Vaikka muttamissa kappaleista, esimerkiksi kovasti odottamastani Oceans Of Nightista jäi jokin viimeinen taikasilaus puuttumaan, oli yhtye minusta oma arvokas ja musikaalinen itsensä. Saatoin myös vähän ihastua laulaja Tom Smithin lavalla puhjenneeseen karismaan, sellaista en ollut hänessä aiemmin tunnistanut. Tässä kävi juuri niin kuin toivon: kiinnostuin taas vuosien jälkene yhtyeestä pikkuisen enemmän.

Kuva: Tanja Räsänen/Sideways

Yllättävä: Slaves

Minusta toinen aivan erityisen nokkela kiinnitys Sidewaysissä oli brittiläinen Slaves. Vaikka nykyään ihmiset eivät meinaa sitä uskoakaan, niin kyllä Britannian indiemaailmaan kannattaa aina välillä vilkuilla, etenkin jos haluaa löytää erilailla tekeviä pieniä isoja yhtyeitä.

Slavesissa oli jotain yllättävää. Se, millaisen kivan pikkuaggren tyypit kaksistaan saivat aikaan, oli jotenkin aikaan ja paikkaan ihan täydellistä. Ihan tuota intensiteettiä ja sähäkkyyttä en uskaltanut yhtyeen liveversiosta odottaa. Perjantain alkuilta, vasta avatut oluet yhdistettynä brittien itsevarmaan ulosantiin ja sähäkkään soittamiseen upposi minuun.

Minusta yhtyeen pienoisena ongelmanana on kuitenkin se, ettei sillä ole ihan riittävän hyviä biisejä, paria ihan tykkiä hittiä lukuunottamatta. Siksi festareista innostunut, perjantaifiiliksinen yleisö teki tilanteesta lopulta aivan super sympaattisen ja mainion festarihetken. Tällä keikalla yleisön rooli olikin olennainen ja lava just eikä melkein.

Keikan jälkeen kävin ystäväni kanssa nopeasti jutustelemassa rumpalille. Nuorukainen kertoi pehmeällä äänellä, kuinka oli aiemmin päivällä käynyt temppeliaukion kirkossa – hauska kontrasti lavalla juuri vihaisesti meuhkaanneen rumpalipersoonan kanssa.

Ikiaikainen: Dinosaur Jr.

Onnistuneilla festareilla on aina, ihan aina joku ikiaikainen yhtye, se vain jotenkin kuuluu asiaan.

Vaikka minuun yhtye ei tehnytkään hirivttävän suurta vaikutusta, on tuntemukseni se, että yhtyettä odottaneet saivat sitä, mitä halusivat. Keikka ei siis missään nimessä ollut huono, vaan minusta vain tuntui, ettei se ollut minua varten, varmaankaan siitä syystä, ettei yhtye tai sellainen musiikki ylipäänsä merkitse minulle oikein mitään. Toisin kuin useille keikkaa fiilistelleille, minulle tällainen musiikki ja tekeminen ei ole osa nuoruuden kuvastoa.

Mutta. Jotenkin kuitenkin tykkäsin seurata keikkaa ja siitä nauttivia ihmisiä. Se, miten fetsarit ja sinne kiinnitety klassikkoyhtyeen tuovat yhteen ihmisiä, jotka muuten eivät välttämättä festareilla kävisi tai toistensa seuraa löytäisi, on hienoa.

Ja sitäpaitsi. Vaikka tänä vuonna klassikkokiinnitys ei osunutkaan yksi yhtene minun suosikkieni kanssa, voi se taas ensi vuonna osua.

Sideways 2017: Nämä kiinnostaa

Ensi viikonloppuna vietetään Sideways-festivaalia Helsingin Teurastamolla. Erityisen mainiota on se, että tänä vuonna lavoille nousee useampi jopa tällaista musiikillisesti rajoittunutta erityisen paljon kiinnostava esiintyjä!

Tässä siis lyhyesti ja ytimekkäästi Sidewaysin ”nämä kiinnostaa” -kiinnitykset.

Slaves (pe klo 19.15 Park Stage)

Brittityypit ovat näiden festreiden myöhäiskiinnitettyjä, sillä heidät napattiin tulonsa peruneen Cloud Nothingsin tilalle. Tämä sopii mulle! Parisen vuotta sitten kävin täällä blogissakin vähän empien parivaljakosta tykkäämässä, nauttihan yhtye tuolloin Briteissä sellaisesa tulokashurmoksesta. Matkustin bandwagonissa jonkun aikaa, mutta lopulta innostus laantui sellaiseksi vähän passiivisemmaksi seurailuksi ja muutamien biisien satunnaiseksi fiilistelyksi.

Se, miksi yhtyeestä ei ole mitään super isoa suosikkia itselleni tullut, liittyy varmasti siihen, ettei omassa hissukkamaisessa koti-iltaelämässäni ole kauheasti tilausta Slavesin tietylle ärhäkkyydelle. Mutta sitten taas manchesteriläisessä baarissa perjantai-iltana kuultuna kuulosti ihan törkeän hyvältä! Ja niin varmasti myös helsinkiläisessä festarikontekstissa.

Slavesin keikalla aionkin innostua ja inspitoitua ronskiudesta, kovuudesta, itsevarmuudesta, rähinästä, punkista, brittiläiseksi tunnistettavasta (?) arkirealismista ja suorasanaisuudesta, puhelaulamisesta, katumaisen uskottavuuden ja musabisnescoolin sekoituksesta.

Editors ( pe klo 21.15 Sideways Stage)

Kuten varsin moni muukin, myös minä rakastuin Editorsiin reilu kymmenen vuotta sitten, maagisen Munich-sinkun vaikutuksesta. Melodinen dramaattisuus ja epäindiemäinen musiikillinen isous ja jylhyys viehättivät. Biisin uskomaton kertsi ja sen valetanssimaisuus heittävät minut Wienissä vietettyyn vaihtovuoteen ja Chelsea-baarin indiediskoon.

Debyytin jälkeen tuli toinen mainio ja tykätty albumi, mutta sitten hurma ja huuma vähän minun osalta laantuivat  ja tykkäys ulottui enää muutamiin erityishyviin kappaleisiin. Harmillisesti yhtyeen sinänsä mainio myöhäistuotanto sai minulta osakseen aivan liian pintapuoleista tykkäämistä.

En ole nähnyt yhtyettä koskaan livenä, joten jännä nähdä, mikä vaikutus hämärtyvällä festari-illalla, isosti arvokassoundisella musiikilla, tanssirummutuksilla sekä herkistävillä, tutuilla melodioilla on minun ja yhtyeen väleihin.

Odotan. Ja toivon, että ihastun isosti uudelleen!

The Radio Dept. (la klo 18.00 Plaza)

Yhtye, jota en vielä oikein hittien ulkopuolella tunne, mutta johon voisin kesälauantaissa vaikka tykästyäkin!

Dinosaur Jr. (la 19.00 Sideways Stage)

Kiintiöklassikko. En edes yritä väittää, että olisin tykännyt yhtyeestä aina tai että tietäisin sinkkujen b-puolet ja katsoisin halveksuen niitä, jotka toivovat kuulevansa festareilla yhtyeen hittejä. En omista uskottavasti kulunutta bändipaitaa. Mutta lähtökohtaisesti innostun klassikoista – siksi yksi odotetuimpia hetkiä.

Tällä keikalla aion inspiroitua itseni musiikillisesta sivistämisestä sekä siitä, että saatan tuntea itseni nuoreksi.

Hurula (la 23.00 Park Stage)

Minulle se Sidewaysin tärkein ja olennaisin! Tämän ruotsalaisherran vuoksi menetän tämän viikon yöuneni – jännittää vain niin ihanasti! Marraskuussa nähty Tavastia-keikka vei jalat alta, joten tiedän, että minun Sidewaysini päättyy hurmokseen ja rakkauteen. Ihana mies, super hyvät kappaleet ja aivan törkeän vilpittömästi ja intensiivisesti toteutuva bändisoitto.

Tämä keikka on tuleva festariklassikko.

Näiden lisäksi olen päättänyt suhtautua aivan erityisellä avoimuudella kotimaisiin nykybändeihin – tämän enemmän ulalla tuskin voi olla.

Soittolista: vuosi 2015

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

Slaves – minä koska muutkin

Brittiläinen hmmm, punk-duo Slaves julkaisi Are You Satisfied? -nimeä kantavan debyyttilevynsä keväällä. Jotenkin ajattelin, että äh, ei tuo varmaan ole minun juttu ja jätin nuorukaiset rauhaan. Kesän ja syksyn aikana yhtye tuli kuitenkin vastaan ärsyttävyyteen asti ihan joka paikassa, ja päätin sitten lopulta testata bandwagonin kyytiä. Minäkin, koska muutkin.

Vähän siinä sitten kävi niin, että jonkinlaista vientiä on seurannut – siitäkin huolimatta, että minua varoitettiin rähinästä. Mutta hei, koska olen pelännyt jotain, mikä on yhdistetty brittiaksenttiin?

Ennen tätä virallista debyyttiään yhtye on julkaissut vuonna 2012 yhden ep:n, mutta itse tosiaan havahduin yhtyeeseen vasta nyt, räjähtäneen suosion myötä.  Are You Satisfied? on soinut syksyn aikana useamman kerran ja onnistunut inspiroimaan sellaiseen sopivan maltilliseen, mutta riittävän ryhdikkääseen uhoon joka kerta.

Vaikka olenkin ottanut yhtyeen melkoisen hyvin vastaan, täytyy tunnustaa, että jotain hupaisaakin parivaljakon olemuksessa on. Sellaista karikatyyrimäisyyttä, jota ei ehkä aina voi ottaa tosissaan.

13 rykäisyä sisältävälle  levylle mahtuu biisejä, jotka eivät varsinaisesti sytytä, mutta myös useampi hyvä kappale. Nämä kolme nyt ainakin sisältyvät omien suosikkien joukkoon.