HEY LYLA!Soittolista: tammikuu 2019
Posted on 27.1.2019
Tammikuun uudet julkaisut löytyvät nyt taas Spotify-listalta!
Soittolista: elokuu 2018
Posted on 21.8.2018
Blogin tunnelmaan sopivista uusista julkaisuista koostuva Spotify-lista.
Tässä kuussa mukana mm. The Coral, Miles Kane, Death Cab for Cutie, Paul McCartney, Underworld ft. Iggy Pop, Slaves, Suede, Dubstar ja oh, vanha suosikkini Mull Historical Society uuden biisinsä kanssa.
Kuuntele koko lista Spotifysta. Listaan pääset suoraan kuvaa klikkamalla.
Uusi Temples ja Sleaford Mods
Posted on 19.1.2017
Alkuvuosi toi mukanaan pari uutta kelpo kuunneltavaa.
Ensinnäkin Templesin maaliskuussa ilmestyvän kakkoslevyn uusin paljastus vahvistaa ennustustani siitä, että yhtye on riisumassa retronaamiaisasuaan ja viemässä visiotaan 1960-luvun psykedeliasta pikkuisen kohti 2010-luvun psykedeliaa. Tameimpaloitumista kuultavissa.
Myös Sleaford Modseilta saatiin vihdoin kuultavaksi maaliskuussa ilmestyvän English Tapas -levyn materiaalia. B.H.S on tutulla tavalla minimalistisen taustan saaanut Mods-junnaus, mutta samalla myös ehkä sitä ankarinta ja kovinta Sleaford Modsia vähän laulelevampi ja lempeämpi.
Tulossa vuonna 2017
Posted on 7.1.2017
Vuonna 2017 ilmestyy useampi kiinnostava ja odotettu uusi albumi.
Elbow’n aika tasan 3 vuotta sitten ilmestynyt täyskymppi The Take Off and Landing of Everything saa seuraajan helmikuun alussa. Little Fictions -levyltä löytyy ainakin nämä hienot kappaleet.
Maaliskuussa ilmestyy British Sea Powerin, noiden Brightonin omantienkulkijoiden Let The Dancers Inhert The Party -albumi. Sekä albumin nimi että tämä todella hyvä Bad Bohemian -kappale enteilevät yhtyeelle ominaista hyvää. BSP:n tekemisessä on kauniin pop-musiikin rinnalla aina meneillään jotain kiehtovalla tavalla vinksahtanutta. Siksikin uusi levy on aina tapaus.
Maaliskuussa ilmestyy myös yksi omista toivottavasti tulevista suosikeista, nimittäin brittiläisen Templesin kakkoslevy Volcano. Retropsykedelinen debyytti oli tässä ajassa uniikki ja todella onnistunut albumi, joten odotukset seuraajan suhteen ovat korkealla. Onneksi tämä viime vuoden loppumetreillä ilemstynyt singelkappale on loistava! Kuten jo aiemmin kirjoitin, voisi tämän perusteella kakkoslevylle odottaa vähän modernimpia soundeja.
Templesin tavoin maaliskuun 3. päivä ilmestyy nottinghamin rääväsuiden English Tapas -nimen saanut albumi. Sleaford Mods vakuutti Flow’ssa, minkä lisäksi viime vuonna ilmestynyt ep toimi hienosti. Tykkäsin erityisesti sen suoraviivaisen puhelaulutykityksen rinnalle tulleesta uudenlaisesta melodisuudenhitusesta.
Lisäksi minua kiinnostavan uuden levyn julkaisevat ainakin Gorillaz ja Spiritualized, Liam Gallagherinkin tekemisiäkin toki odotan. Niin ja eiköhän vanhempikin Gallagher ehdi saada ennen vuoden loppua kolmannen soololevynsä valmiiksi. Pienellä toiveikkaalla jännityksellä odotan, mitä tapahtuu Arctic Monkeysin ja vaikkapa The Stone Rosesin suunnilla.
Mutta mitä muuta jännää on tulossa?
Soittolista: vuosi 2016
Posted on 2.1.2017
Vuosi 2016 meni – on siis aika jakaa palkintoja. Lopussa myös muutaman biisin soittolista.
***
Vuoden paras levy: Steve Mason – Meet The Humans
Masonin kolmannessa soololevyssä on ihan hirvittävän paljon onnistuneita ratkaisuja. Ensinnäkin se on albumi, hieno ja harkittu kokonaisuus, jonka kanssa voi elää läpi ainakin kolme eri tunnevyöryä (kepeä ilo, sattuva yksinäisyys, haikea suru). Omanlainen, mutta silti tunnistettava äänimaailma, joka on melko baggy, välillä artistin The Beta Band -menneisyydestä muistuttava, mutta aivan erityisesti se on Steve Mason. Taiteellisen näkemyksellisyyden ja helposti lähestyttävän popin elegantti sekoitus. Erityisrakkaus omakohtaisuuden vaikutelmasta.
Vuoden ainoa täyden kympin levy.
Muut erityisen huiput levyt vuonna 2016: Jamie T – Trick; The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come To Expect; Courteeners – Mapping The Rendezvous; Hurula – Vapen Till Dom Hopplösa
Vuoden suosikkibiisi: The Last Shadow Puppets – Miracle Aligner
The Last Shadow Puppetsin Everything You’ve Come To Expecton ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Joku pieni oivallus jäi minun ja albumin välille syntymättä, siksi ei aivan Masonin tasoa. Musiikillisesti kuitenkin jälleen super taidokas. Vaikka levy ei ihan totaalihurmosta saanutkaan aikaan, vei Miracle Alignerin flirttaileva pikkupaheellisuus minut kyllä täysin.
Vuoden paras avausraita: Kent – Andromeda
Olen heittänyt yhdet hyvästit Kentille jo joskus Vapen & Ammunition -levyn jälkeen. Vaikka minua tuskin olisi tällaisena ilman Isolaa ja Hagnesta Hilliä, en ole ollut yhtyeen loppumisesta mitenkään sydän syrjälläni. Tämän kappaleen herättämistä tunteista olen kuitenkin tykännyt, niissä on jotain samaa kuin 90-luvun lopun pohjoissuomalaisessa yksinäisyydessä ja teinisurussa.
Vuoden paras päätösraita: Courteeners – 17th
Levykokonaisuuden musta lammas – ja juuri siksi aivan huikea nimenomaan albumin päättäjänä. Ei mikään suuri kitaraballadi, vaan pikkuisen hämmentävä jumputus. Toimii parhaiten aamuyön kotimatkalla.
Vuoden kaunein kappale: Steve Mason – Hardly Go Through
And I can hardly go through without you, honey
What am I supposed to do with a girl like you?
Vuoden paras biisin nimi: Sleaford Mods – Britain Thirst
Kertoo paljon Sleaford Modsin ydinjutusta ja tietysti myös vuodesta 2016.
Vuoden anthem: Manic Street Preachers – Together Stronger (C’mon Wales)
Vuoden jumituskappale: Blossoms – Getaway
Vuoden suloisin biisi: Peter Doherty – I Don’t Love Anyone (but You’re Not Just Anyone)
The Libertines -Peten joulukuussa ilmestynyt soolokappale, heittäen vuoden suloisimpia ja tykättävimpiä. Pieni suuri laulu.
Vuoden lohdullisin kappale: Travis – 3 Miles High
Travis ei ole enää vuosiin tehnyt mitään kovin erityistä tai musiikillisesti uutta jänskää, ollut lähinnä oma tasaisen turvallinen ja arkisen nätti itsensä. 3 Miles High voisi olla sillä yhdellä Travis-albumilla, jolta löytyy Love Will Come Through. Ja se juuri on lohdullista. Että on oikeus olla olemassa aina vain, samanlaisena, ihan vain tällaisena tavallisena. Sen kummempiin ihmesuorituksiin venymättömänä.
Vuoden paras paluusingle: The Stone Roses – All For One
Lähdin kappaleen ilmestyttyä ehkä vähän liikaa mukaan yleiseen pettymysmielialaan, vaikka tukeni, sympatiani ja tykkäykseni biisille osoitinkin. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että tykkään biisistä, paljon. Huomattavasti vähemmän se The Stone Roses kuin myöhemmin ilmestynyt Beautiful Thing -kappale, mutta rohkeasti simppeli ja konstailematon. Ja siksi niin kiva.
Vuoden slovari: SULK – The Tape Of You
Juuri tällaisia sympaattisia kitarapop-herkistelyjä tehdään aivan liian vähän. Hieno tunnelma.
Vuoden korvamato: Blossoms – Charlemagne
Äh, miten näppärä ja helposti korviin porautuva melodia. Ylipäänsä raivostuttava biisi, anteeksi kaikille faneille. Tässä vain on jotain todella ärsyttävää. Jotain sellaista 80-luvun Suomi-iskelmää, jota vain en voi sietää. Yksi syy, miksi minun on ollut vaikea rakastua yhtyeeseen. Tiedän, toiset rakastaa.
Vuoden flashback-biisi: Kula Shaker – Infinite Sun
Voisi olla yhtyeen vuoden 1996 K-levyllä. Vuoden parhaita kappaleita.
Vuoden kertosäe: Jamie T – Crossfire Love
Ei mikään sellainen klassinen kitarapop-kertosäe, joita vaikkapa 90-luvun brittipop tarjoili. Ennemminkin hämmentävä, maailman yksinkertaisin ja juuri ja juuri käynnistyvä minikertsi. Olen vain ihan koukussa tähän laiskaan jammailuun.
Vuoden Parempi kuin uskalsin odottaa -levy: Courteeners – Mapping The Rendezvous
Vuoden aliarvostetuin levy: The Coral – Distance Inbetween
Vuoden pettymyslevy: Catfish And The Bottlemen – The Ride
Tykkäsin brittiyhtyeen rock-indiedebyytistä jostain syystä paljon. Tuli nuori ja elävä olo ja sellainen ihana rakkauden ja sydänsurujen kaipuu. Kakkosley The Ride sen sijaan ei ole tehnyt mitään vaikutusta, melko turha kapistus.
Vuoden coolein levy: Jamie T – Trick
Hieno, hieno levy, jonka rosoisuus, tunkkaisuus ja kiva nuhjuisuus tekivät suuren vaikutuksen. Jälleen kerran artistille ominaisella tavalla vaikeasti määriteltävä kokonaisuus, jolla kuitenkin kaikki toimii. Levyssä on kiva kaari alun modernista aggressiivisuudesta sellaisen klassisen brittipunkin ja nuorisobrittiräpin kautta trubaduurimaiseen lauleskeluun. Kunnioitettavan aitoa tekemistä. Minusta kiehtovin ja kiinnostavin ”ääni” brittimusiikissa tällä hetkellä.
Vuoden tutuin ja turvallisin levy: Teenage Fanclub – Here
Vuoden unohtunein ja vähiten kuunneltu hyvä levy: Suede – Night Thoughts
Vuoden Olisin voinut tykätä, mutta en innostunut -levy: Primal Scream – Chaosmosis
Vuoden Hyvä yritys -levy: DMA’s – Hill’s End
Australialaisten brittipop-debyytti ei ihan yltänyt sinne, minne vuoden 2015 EP odotukset asetti. Mutta ehdottomasti hyvä yritys, symppis levy, jolla hyvä meininki ja useampi mainio kappale.
Vuoden harmittomin levy: SULK – No Illusions
Shoegaze-baggy-madchester-brittipopyhtyeen odotetusta kakkoslevystä on vaikea sanoa mitään pahaa. Ei muuttanut maailmoja, mutta on ollut kiva seuralainen.
Vuoden keskinkertainen: Richard Ashcroft – These People
Vuoden fanitus: Hurula
Vuoden keikka: Manic Street Preachers Jäähallissa
En ole enää aikoihin ollut missään niin onnellinen kuin Manicsien keikoilla.
Vuoden hyvästit: Kaiser Chiefs
Brittipopin jälkeisen ajan ehkä brittipopein moderni klassikko pilasi itsensä.
Vuoden uusi innostus: Rat Boy
Vuoden fanikrääsä: muovinen Manic Street Preachers -rannekoru
***
Tässä vielä noin 30 kappaleen soittolista vuodesta 2016:
Viisi kertaa Later… with Jools Holland
Posted on 21.9.2016
Later… with Jools Holland – klassikko-ohjelma ja yksinäisten iltojeni ystävä. Julistan aina toisinaan, että mihinkäs minä mitään poikaystävää tarvitsen, kun minulla on sipsiä ja internet. Ja internetissä Jools Holland.
Olen jakanut blogissa miljoonia suosikkejani ohjelman historiasta, erityisesti 90-luvun brittipop-ajalta. Helmiä! Tässä viisi vähän ajankohtaisempaa suosikkia – kaikki ovat joko tältä tai viime vuodelta.
Jamie T – Power Over Men (syyskuu 2016)
Ihan ihan uusi vierailu Jamie T:ltä. Kun kuulin kappaleen joskus muutama viikko sitten ekan kerran, olin vähän pettynyt, mutta tämän jälkeen joudun vähän kyllä ihastumaan siihenkin. Jamien lisäksi. Simppelillä tavalla symppis veto. Toisaalta, tykkäisin varmasti, vaikka mies laulelisi muromainoksia.
Tyyppi on vain niin ihana, minkäs teet.
Underworld – Born Slippy (toukokuu 2016)
No mitäs tähän voi sanoa muuta kuin, että jes.
Blossoms – Getaway (toukokuu 2016)
Tiedätte, että syttymiseni Blossomsille on ollut hiiiiiiidaaaaasta. Vieläkään en ole ihan siellä, mutta tästä livestä pidän todella paljon. Tässä on tietysti moni asia kohdallaan, mutta aivan erityisen sympaattista tässä on sellainen nuoren yhtyeen vilpittömyys, innostuneisuus ja hurmaava noh, epätäydellisyys.
Tuossapa muuten yksi Jools Holland -show’n parhaista jutuista: nuoret, uraansa vasta aloittelevat yhtyeet miljoonayleisön edessä.
Sleaford Mods – Jobseeker (lokakuu 2015)
Nottinghamiläisten veto vuoden takaa on tuntunut viime aikoina taas ajankohtaiselta, kiitos duon Flow-keikan. Melko identtistä Suvilahden keikan kanssa.
The Libertines – Heart Of The Matter (syyskuu 2015)
The Libertinesin paluulevystä tuli viikko sitten kuluneeksi tasan vuosi. Pidin sen kunniaksi itsekseni Anthems for Doomed Youth -bileet. Kuuntelin levyä, ihailin sen kansitaidetta, unohduin YouTubeen. Albumi liittyy vahvasti syksyyn, ehkä siksi se on taas rakas.
Minulle The Libertines ja Later…with Jools Holland kuuluvat aivan erityisen paljon yhteen. Näin yhtyeen esiintyvän livenä ekan kerran nimenomaan Joolsin vieraana (telkkarista toki) ja noh, pökerryin. Tuossa 2000-luvun alun Up The Bracket -sekoilussa ja tässä vuoden 2015 paluussa on sitä paitsi samaa vähän sinne päin -särmää ja charmia.
Kesä pakettiin: Flow 2016
Posted on 6.9.2016
Syksy!
Olen just se tyyppi, joka alkaa elokuun 1. päivä odottaa kesän päättymistä. Minussa on kesäihmistä ehkä noin promillen verran, se kantaa juuri ja juuri yli heinäkuun.
Vuoden kohokohtiin kuulukin se, kun voin taas pitkästä aikaa käyttää parkaa. Tänäkin vuonna kesävaatteet saivat ensimmäisen parkakuorrutuksensa juuri Flow-viikonloppuna. Toiset hyvästelevät Flow’ssa kesän, toiset vastaanottavat syksyn.
Parkan lisäksi minun Flow’ssani olennaisia olivat – aivan kuten ennakoin – ylihyvä Sleaford Mods, viihdyttävä The Last Shadow Puppets, totinen Morrissey ja turvallinen New Order. Lisäksi pidin Iggy Popista, Massive Attackista, J. Karjalaisesta ja jonkin verran myös Savagesista, erityisesti yhtyeen potentiaalista tulla kiinnostavaksi.
- Flow Festival/Samuli Pentti
Näkemistäni keikoista ehkä eniten kaikki kohdallaan oli Sleaford Modsin perjantai-illan setissä. Se vain oli ihan napakymppi! Heti, kun Jason Williamsonin sylkevä puheflow alkoi, siirryin helsinkiläiseltä, vimpan päälle viimeistellyltä festivaalilta jonnekin Nottinghamin nuhjuiseen pubiin kuuntelemaan sen pöydän ärhäkäimmän vastarannankiisken manifestia.
Kiittelin etten jäänyt silittämään pikeetä tai vaihtanut kakeinnähnyttä parkaa fiinimpään.
Hurmaannuin keikan autenttisuudesta ja Williamsonin räpin omistautuneesta ja keskittyneestä virtauksesta. Turhasta riisuttu setti oli show, vaikkei oikeastaan yrttänyt olla. Parivaljakko muodosti kiehtovan kombon. Täydellä intensiteetillä laukova Williamson ja olutpullon kanssa läppärinsä vieressä henggaileva Andrew Fearn – vastustamaton pari.
Täyden kympin keikan viimeisteli aivan huikea, heittäytynyt yleisö. Toisaalta, hetkestä oli helppo pitää: coolia ja itsevarmaa esiintymistä, mutta ei kuitenkaan ylpeää. Yllätyin vähän siitä, miten lempeästi yhtye kohteli yleisöä, sillä jostain syystä odotin yleisöönkin yltävää vihaa ja ylimielisyyttä, mutta ei ei. Me olimme selväst kaikki samalla puolella niitä vastaan.
Sleaford Modseista siirryin juosten Massive Attackiin, jonka keikasta ehdin nähdä viimeiset 40 minuuttia. Musiikillisesti hyppäys teltasta päälavan eteen oli valtaisia: Sleaford Modsien pelkistetystä, jumittavasta ”epämusikaalisesta” Massive Attackin rytmikkääseen musikaalisuuteen.
Nottinghamista Bristoliin.
Massive Attack taisi vähän herättää joissain kuulijoissa ristiriitaisia fiiliksiä – minusta ne 40 minuuttia olivat upeat.
- Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Tosiaan. Tämän vuoden Flow’n teemaksi muotoutui minun osaltani jonkinlainen vastakohtien, jopa ääripäiden festivaali. Se, kun kuuntelin Siaa ja FKA Twigsia ja tunsin oloni vanhaksi ja jämähtäneeksi, mutta Iggy Popin kanssa taas vielä kovin nuoreksi. Lauantaina menin The Last Shadow Puppetsin ja Morrisseyn keikkojen aikana laidasta ja fiiliksestä toiseen.
Molemmat keikat olivat hyviä ja erityisiä, mutta eri tavalla. The Last Shadow Puppets piti hauskaa, viihdytti. Pilke silmäkulmasssa, show mielessä. Vekkuli, vähän hiprakkaisen oloinen Alex Turner pisti parastaan, Turnerille hymähtelevän ja naurahtelevan Miles Kanen lavaolemus oli vähän hillitympi ja vähemmän keimaileva. Ihana silti.
TLSP oli ihana, koska se ei ollut mitään turhan vakavaa, mutta silti musiikillisesti kunnianhimoinen ja taidokas esiintyminen. Hittien ja parin odottamattomamman valinnan kautta yhtye osoitti oman erityisyytensä ja aivan poikkeuksellisen keskinäisen ymmärryksen.
Voi harmi niiden ihmisten puolesta, jotka eivät näin uniikkia parivaljakkoa olleet näkemässä – koskakohan kitaramusiikki saa seuraavan tällaisen musiikillisen projektin?
- Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
- Flow Festival/Tomi Palsa
Lauantai-illan toinen kohokohta oli tietysti Morrissey ja toisin kuin TLSP, oli tässä kyse nimenomaan vakavasta. Totinen Morrissey on toki hieno, mutta siltikin koin, että jokin keikasta puuttui, ehkä charmi tai jokin taika, joka olisi saanut minut muistamaan, että tässä ollaan nyt aikojemme tärkeimpiin kuuluvan tyypin seurassa.
Toisaalta kyse voi olla myös olosuhteista, joissa en ihan päässyt kuulemaan, mitä Morrissey minulle keikallaan halusi kertoa. Tukkoinen teltta, ärsyttävien ja meluisten ihmisten ympäröimänä oleminen, yksinäisyys. Festarit.
Onneksi, onneksi Speedway, vaikka toki ehdinkin sekunnin ajan olla pettynyt kappaleen kikkailevaan sovitukseen. Siltikin: festareiden yksi kohokohta.
- Flow Festival/Katri Naukkarinen
Morrisseyta enemmän pidin New Orderin keikasta. En ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä, joten innostuin aika yksinkertaisista jutuista: hiteistä, lavalla olevista elävistä ihmisistä, yhtyettä rakastavasta yleisöstä sekä siitä, että yhtye kuulosti oikeasti just sellaiselta kömpelön epävarman charmikkaalta kuin stereoissakin.
- Flow Festival/Sami Heiskanen
Flow’n hyvät asiat liittyivät toki musiikkiin, mutta ihan yhtä tärkeitä ovat muut vähän hölmöt muistot. Olin ison osan ajasta paikalla yksin ja tein tapani mukaan paljon trainer spottingia. Brittimusiikin festarit – retrotennarit ja parkojen määräkin sen jo kertoi. Oli kotoisa olo.
Festarimuistoista parhaimpia saattaa olla myös se, ettei Alex Turner astellut lavalle siinä viime aikojen niljakkaassa olemuksessaan ja hömelössä puvussaan, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Myös sliipatun tukan sijaan sain katsella hiuksia, jotka toivat minulle mieleen sen Alex Turnerin, joka yhtyeineen teki yhden elämäni teoksista, Arctic Monkeysin vuoden 2011 Suck It And See -levyn.
Pikkuinen juttu, iso muisto.
Brittipopparin Flow: Sleaford Mods
Posted on 5.8.2016
Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua artistia on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.
Tässä neljästä merkittävästä ensimmäinen:
Sleaford Mods (perjantai 12.8 klo 22.30 Black Tent)
Olen vähän yllättynyt, että työväenluokkauskottavaa, rosoista ja suorasanaista punk-räppiä tekevä Sleaford Mods (Jason Williamson ja Andrew Robert Lindsay Fearn) tulee keikalle juuri Flow’hun, eikä esimerkiksi Tampereelle jonnekin vähän ränskempään ympäristöön. Sen lisäksi, että Tampere on Flow’ta jotenkin sleafordmodsmaisella tavalla elämänmakuisempi miljöö, on siellä myös ymmärretty yhtyeen päälle aivan erityisen paljon jo pidemmän aikaa.
Nottinghamiläisessä Sleaford Modsissa on paljon onnistunutta kulttibändimäisyyttä. Se on ollut olemassa jollain tavalla jo melko pitkään (tosin Fearnen tilalta musiikeista vastasi vuoteen 2012 asti Simon Parfrement), ”kunnon” albumeita se on julkaissut kolme. Duo on onnistunut herättämään pienessä piirissä hurmosta, mutta suuren suuri yleisö ei sen punk-rap-suunsoittoa kuitenkaan tahdo ymmärtää. Joidenkin mielestä Sleaford Modsien pari kolme vuotta kasvanut suosio voi olla jonkinlainen kupla.
Minusta parivaljakko ja sen pari viimeistä albumia ovat yksi viime vuosien jänskimmistä isoista pienistä jutuista – nyt on kyllä ihan super hyvä aika päästä kokemaan yhtye livenä.
On raikasta, että on olemassa yhtye, joka voi sanoa mitä tahansa. Brittihuumoritavalla räävitöntä, paksulla aksentilla suollettua suunsoittoa on viihdyttävä kuunnella, etenkin kun se on usein melko oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä. Pidän myös siitä, kuinka kappaleissa seilataan jossain vakavasti otettavan ja huvittavan välillä. Ylipäänsä yhtye tekee asiat omalla tavallaan – tuon kai voi nähdä Williamsonin mod-menneisyyden jatkeena.
”Weetabix, England, fuckin’ shredded wheat, Kelloggs cunts”
Musiikillisesti pidän kappaleiden tunkkaisesta soundista ja punk-tavalla puuhastelulta kuulostavista, pelkistetyistä taustoista. Kokonaisuuden kruunaa puolitiehen jäävä melodisuus.
Ai niin ja nyt Flow’n alla, kun Sleaford Mods ja The Last Shadow Puppets esiintyvät samlla festarilla, tuli mieleen Williamsonin twiitti parin vuoden takaa:
”Netflix. Worse than Miles Kane.”
Soittolista: vuosi 2015
Posted on 23.1.2016
Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.
Vuosi 2015 oli muun muassa:
Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:
The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines – Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.
Perushyvä perushyvän indien vuosi:
Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.
Vähän rock-vuosikin:
Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään.
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival
Vähän vihainen vuosi:
Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy.
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.
Hienojen keulahamojen vuosi:
Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.
Ja vielä omat suosikkikappaleet:
1. The Libertines – The Milkman’s Horse
Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:
What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me
Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.
2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending
Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti.
3. DMA’s – Feels Like 37
Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.
Soittolista: vuosi 2014
Posted on 1.1.2015
Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.
Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)
Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että. Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)
Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla
Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.
Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.
Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)
Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)
Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.
Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)
Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:
Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)
Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)
Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)
Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.
Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)
Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)
Mutta.
it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day
The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!
Soittolista: vuosi 2020
