The Maccabees – Marks To Prove It

Kuulenko väärin, vai onko The Maccabees tällä uudella singlellään lennokkaampi ja rockimpi kuin aikoihin? Edelliseltä albumilta itselleni on jäänyt mieleen viimeistelty ja hillitty maisema. Eteerisyys ja alakuloisuuskin, vaikka levyllä paikoin vauhtia onkin. Hittilevy Wall Of Arms puolestaan on vähän sellainen aikansa lapsi, jotenkin vuoden 2009 tavalla indiesoundinen.

Se, että pidän tästä lontoolaisyhtyeestä niinkin paljon kuin pidän, voi olla jonkun mielestä ehkä vähän erikoista. En ole nimittäin koskaan onnistunut mieltymään sellaisiin tietynlaisiin modernin ajan indieyhtyeisiin, joihin The Maccabeeskin toisinaan vähän turhan kepeästi niputetaan. Bombay Bicycle Club, Vampire Weekend, Foals, Arcade Fire – en edes tiedä, mistä ja miten puhua. Mutta ehkä saatte kiinni ajatuksesta? Sellaiset noin vuotta 2010 ympäröivät rytmikkäät tapaukset: ei, ei, ei minun juttuja. Se musiikillinen ja musiikkiesteettinen maailma vain on niin eri kuin se, mikä minua kiehtoo.

Mutta The Maccabees on erityisempi ja erilaisempi, väitän. Särmikkäämpi. Punkimpikin, ainakin henkisesti. Ehkä tuo oma mielikuvani perustuu nimenomaan yhtyeen vuoden 2007 Colour It In -debyyttiin, joka assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Ihanan energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty levy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street.

Ehkä tässä vain on yhtye, jota voi kuunnella monella eri korvalla.

Blur – Go Out

faec798e

Levyn ne siellä Hong Kongissa tosiaan tekivät. Blur ilmoitti juuri tämän Go Out -raidan tukemana julkaisevansa uuden The Magic Whip -albuminsa 27. huhtikuuta ja kyllä, se on tosiaan ensimmäinen kahteentoista vuoteen.

Enkä muuten odota yhtää kauhulla. Think Tankin ja The Magic Whipin väliin mahtuu ehkä 12 vuotta, mutta myös mm. kaksi itsenäistä Blur-raitaa (Fool’s Day ja Under the Westway), jotka molemmat kuuluvat mielestäni yhtyeen parhaimmistoon. Paljon sanottu, mutta totta se vain on. Lisäksi yhtye oli loistava parisen vuotta sitten Provinssissa ja tekihän Damon Albarn viime vuonna aivan uskomattoman tyylikkään ja näkemyksellisen soololevyn. Luotan näihin tyyppeihin.

Myös se fakta, että albumin tuottaa samainen Stephen Street, joka on tuottanut kaikki merkittävimmät Blur-albumit (ja tietty esim. The Smithsejä) sekä Graham Coxonin soololevyistä ne kolme ihaninta (Happiness in Magazines, Love Travels at Illegal Speeds ja The Spinning Top), on niin sanotusti jotain.

Levyn visuaalinen maailma vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta ja onhan tuossa kappaleessakin kaikenlaista meneillään. Mutta kyllä tämä Bluria on. On Grahamin kitarat ja on local-o-ohh o-ohh-o.

Ja kuten jo totesin: Luotan.

Woo-hoo ja britpop never dies.

Jotain uutta: Thieves

Muistatko Viva Brother -yhtyeen? Josta kolmisen vuotta sitten yritettiin leipoa keulakuvaa brittiläisen kitarapopin uudelle tulemiselle, mutta jonka sinänsä ihan kelpo debyyttilevy ei sitten kuitenkaan synnyttänyt mitään hurjaa britpop revivalia tai muutakaan kansanliikettä. Ei, vaikka mission toteuttamiseen saatiin mukaan tuottaja Stephen Street.

”When we started this band, it was the result of looking back and finding the last great era of music — and that was Britpop,” – Lee Newell, Viva Brother

No, nyt jo hajonenen Viva Brotherin ura jäi tuon yhden levyn mittaiseksi, mutta jos pidit yhtyeestä tai 80- ja 90-lukujen kitarapopin nykypäivään sopeuttavasta gritpopista ylipäänsä, saatat pitää myös birminghamiläisestä Thievesista. Tai onko se nyt sitten THIEVES. Joka tapauksessa, sama 90-luvusta inspiroituva resepti on käytössä näilläkin junnuilla.

No, miltä kuulostaa? Minulle tulee mieleen herttainen epäkypsyys, läpinäkyvät – tai kuuluvat – vaikutteet, ysärikitarat, tennarit ja idoleilta omaksuttu arroganttius. Mitä muuta?

Kuuntelehan myös herkkä Lacking In Guile.

Yhtyeen debyytti ilmestyy ”jonain päivänä”.

YouTubessa

Soundcloudissa

Levy: Babyshambles – Sequel To The Prequel

Tämän kiehtovan ja vähän oudonkin, vanhojen bändien uusien levyjen (Travis, Manic Street Preachers, Franz Ferdinand, Arctic Monkeys) täyttämän syksyn yksi kiinnostavimmista tapauksista on ehdottomasti brittiläisen Babyshamblesin paluu. Yhtye julkaisi maanantaina uuden Sequel To The Prequel-albuminsa.

Kyseessä on yhtyeen kolmas kokopitkä – ja ensimmäinen sitten vuoden 2007 Shotters Nation -albumin. Levy yllättää olemalla musiikillisesti monipuolisempi mihin olin levyn ensimmäisen singlen, suoraviivaisen Nothing Comes To Nothing -kappaleen perusteella osannut varautua. Tutun kitararockin lomassa Sequel To The Prequel tyylileikittelee jazzilla ja skalla, on toisinaan The Libertines-tavalla punk, kunnes pistäytyy jammailemassa laulaja Pete Dohertyn nykyisessä kotikaupungissa Pariisissa.

Erityisesti pidän siitä, että levy tuntuu aiempaan Babyshambles-tuotantoon verrattuna seesteisemmältä. Yhtyeelle ominaisen rauhattomuuden rinnalle on tullut viehättävää herkkyyttä ja levollisuutta. Vaikka tietty rouheus, mutkattomuus sekä Dohertyn suurpiirteinen tapa lauleskella, ovatkin yhä edelleen tallella, on lopputulos edellisiin levyihin verrattuna vähemmän poukkoileva ja kaoottinen.

Levystä jääkin jotenkin viimeistelty ja harkittu vaikutelma: harmonisuuden lisäksi myös musiikillinen moniuloitteisuus kielii loppuun viedyistä visioista ja jäsennellyistä ajatuksista. Mielikuvaa täydentää kuvataiteilija ja Cool Britannia -ikoni Damien Hirstin käsissä syntynyt kansitaide – vau!

Kuten varmaan tekstistä on jo voinut aistia, itse pidän levystä. Onhan sillä turhatkin hetkensä, mutta kokonaisuus on varsin onnistunut.

Ja vaikka levyllä ei vaikkapa Deliveryn kaltaisia moderneja brittirockin klassikoita olekaan, löytyy siltä useampi hyvä yksittäinen kappale. Nothing Comes To Nothing lieneekin jo yhtyeen uusin hitti.  Itse olen tällä hetkellä mieltynyt mm. Maybelline- ja Seven Shades –kappaleisiin, jotka ovat molemmat melko klassisia Babyshambles-biisejä. Suurin suosikkini on kuitenkin tämä Farmers Daughter, jonka runollisuus ja isoihin mittoihin kasvava – ja yhtyeelle todella epätyypillinen – kertosäe säväyttivät heti.

Hieno kappale, joka vain vahvistaa käsityksiäni runopoika-Dohertyn lahjakkuudesta.

Huomaan tämän levyn myötä mieltäväni  Babyshamblesin yhä enemmän Dohertyn lisäksi myös yhtyeen muiden jäsenten – tällä hetkellä Drew McConnellin ja Mik Whitnallin – projektiksi. Toisin kuin aiemmat Babyshambles-albumit, Sequel To The Prequel ei sisällä ainoatakaan Dohertyn yksin kirjoittamaa kappaletta. Levyn tasapainoisuus, vivahteikkuus ja herkkyys ovat varmastikin paljon myös yhtyeen edellisen albumin sekä mm. Bluria ja The Smithsiä tuottaneen Stephen Streetin pelisilmän ansiota.

Sequel To The Prequel -albumin kansi: Damien Hirst