HEY LYLA!Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt
Posted on 4.12.2019
Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.
Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.
Fontaines D.C. – Dogrel
Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.
Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.
Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.
Liam Gallagher – Why Me? Why Not.
Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.
Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.
Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.
Sleeper – The Modern Age
Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.
Steve Mason – About The Light
Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.
Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.
Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.
Hurula – Klass
Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.
Soittolista: vuoden 2019 top 22
Posted on 3.12.2019
Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.
Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.
- Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
- Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
- Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
- DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
- Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
- Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
- Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
- Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
- The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
- Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
- Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
- Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
- The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
- The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
- High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
- Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
- The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
- Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
- Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
- Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
- Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
- Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.
Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?
Steve Mason – Like A Ripple
Posted on 4.10.2019
Steve Mason on niitä artisteja, joiden uusia biisejä odottaa aina jännityksellä ja innolla. Sellaisella ”mitäköhän tyyppi tällä kertaa on keksinyt” -fiiliksellä. Aina tuotanto on takuuhyvää ja aina se on takuuhyvää eri tavalla. Masonin musiikillinen skaala ja ilmaisukyky ovat uskomattoman laajoja.
Tällä kertaa ollaan taas aika erityyppisen soundin ja menon äärellä. Kahta edellistä levyä on hallinnut lempeä, raikas, liplattava ja pehmeä tunnelma. Tämä upouusi Like A Ripple -kappale jytisee, tanssii ja hakkaa taas aivan uudella teholla. Tämä on klubein Mason ikinä.
Tykkään tosi paljon, tästäkin. Mitä Steve Masoniin ja hänen tuotantoonsa tulee, taidan olla kaikkiruokainen. Uusi Coup d’état -ep ilmestyy 18.10.
Levy: Steve Mason – About The Light
Posted on 22.1.2019
Skottiartisti Steve Masonin neljäs soololevy on jälleen tuttuun tapaan upea. Mies vain on yksinkertaisesti todella taitava siinä mitä tekee.
About The Light toistaa Masonille tuttua sielukkuutta ja musikaalisuutta. Miehellä on erityinen korva rytmille ja pehmeälle tulkinnalle, mitkä muodostavat jälleen myös tämän uuden albumin ytimen. Masonilla tuntuu olevan tapana valita jokaiselle albumille omaa perusjuttuaan värittämään jokin uusi musiikillinen soundi tai teema. Tällä levyllä juttua uudistava juju on torvet ja vahva naistaustakuoro. Myös usealla kappaleella toistuva amerikkalaishenkinen nuotiokitarasoundi tuo uudenlaisen vivahteen tekemiseen. Jännittävä ja yllättävä valinta, joka kuitenkin toimii.
Levyn tuottajaksi valikoituneen Stephen Streetin – tuon useiden pop-albumeiden ja ikonisten pop-soundien tekijän – kädenjälki istuu täydellisesti yhteen Steve Mason artistiuden kanssa. Tuotanto on harkittua ja viimeisteltyä, laadukasta ja terävää. Stephen Streetin käsitys hienosta pop-musiikista tukee upeasti Masonin kaunista lauluääntä.
Mason onnistuu sisällyttämään jokaiselle levylleen yhden tai kaksi sydäntäsärkevän kaunista slovaria. Tällä levyllä se on Don’t Know Where. Tämä levyn kaunein raita on hyvä esimerkki siitä, miten Streetin selkeä ja heleä tuotanto sekä tarkkaan harkitut musiikilliset yksityiskohdat saavat yhdessä Masonin tulkinnan kanssa aikaan jotain aivan erityistä. Kappaleen kitarat värisyttävät niin, että biisiin on ihan pakko hukkua hetkeksi.
Upea!
Taidokkaasta tuotannosta ja artistin upeudesta kertoo minusta myös se, miten lähtökohtaisesti niinkin simppelistä kappaleesta kuin Spanish Brigade on saatu yksi levyn onnistuneimmista hetkistä. Mainio ja kivalla tavalla suoraviivainen brittipop-rock.
Mason tuntuu vahvistavan levy levyltä asemaansa aikamme hienoimpiin ja näkemyksellisimpiin kuuluvana artistina. Ihailen sitä, miten Mason rakentaa albuminsa yhteiskunnallisesta sanomasta tai kipuilusta, mutta myös henkilökohtaisesta herkkyydestä ja särkymisestä. Tälläkin levyllä on aivan erityisen hienoa se, miten Mason kuvaa musiikissaan jonkinlaista henkilökohtaista matkaansa. Aiemmilla levyillä tuo matka on ollut usein ahdistava, menetyksiä ja tuskaa sisältävä, tällä levyllä pohjavire on kuitenkin aika onnellinen. Ikään kuin jotain rauhaa ja onnea olisi löytynyt.
Don’t Know Where -balladin lisäksi tykkään ihan todella paljon albumin avausraidasta America is Your Boyfriend sekä singlenä soivasta Walking Away From Love -biisistä. Levyn nerokkain ja nokkelin sovitus.
Upean debyyttilevyn (Boys Outside) tunnelmiin vievä Rocket on niin ikään suosikkejani. Herkkänä alkava biisi kasvaa loppua kohden upeaksi pop-kappaleeksi, kunnes taas hiipuu pieneksi. The End taas voisi olla Masonin edellisellä Meet The Humans -albumilla kepeähkön rytmikkyytensä puolesta. Upeat torvet ja jänskä kitara kruunaavat hienon kitarapop-kappaleen.
Kappa x K-Way
Posted on 3.12.2018
Mitä syntyy, kun yhdistää kaksi tyyli-ikonia – Kappan minulle merkitykselliseksi tehneen Damon Albarnin ja K-Way:n huikeaa Le Vrain Leon -anorakkia cooleimmin ikinä sporttaavan Steve Masonin?
No tuplaupea ja kaikki tyylikkyysmittarit räjäyttävä takki.
Jep, yksi tyylisyksyn viehättävimmistä tapauksista on ollut italialaisen Kappan ja ranskalaisen K-Wayn yhteistyömallisto. Kaksi erimallista takkia, hupparin ja parit housut sisältävän minikokoelman helmiä ovat minusta nimenomaan takit, joihin on onnistuttu tallentamaan molempien brändien ne ikonisimmat ainekset: Kappan hiharaita ja K-Wayn legendaarinen, Le Vrain Claude- ja Leon-malleihin kiteytyvä takkius taikka anorakkius. Very casual.
Lisäksi Kappan raita on laitettu mätsäämään aivan super fiinisti K-Wayn klassisen vetskarin kanssa.
90-luvun sporttimuotikaiut on nyt tietysti nuorison keskuudessa kovasti in, ja vaikka en trendeihin haluakaan sotkeutua, on tavallaan ihan kivaa, että omia ikuisia tyylielementtejä on nyt runsaasti liikkeellä.
Luotan nimittäin siihen, että minussa on joku sellainen brittipoppariaura ja ihan oma pukeutumisote, joka erottaa minut trendiaalloilla ratsastavasta muotibloggaajasta ja influensserista (joita muuten on käytetty kampajan kasvoina).
Viisi kertaa vuoden 2019 albumi
Posted on 2.12.2018
Vuosi 2018 on ollut hyvä vuosi tällaiselle kitarapopista ja brittipop-vaikutteista innostuvalle. Palaan noihin vuoden kohokohtiin vielä ennen vuoden vaihtumista.
En ole vielä kovin hyvin selvillä ensi vuoden musiikillisista tapauksista, minua saa sellaisilla sivistää! Muutaman kovasti kiinnostavan julkaisun tiedän minua kuitenkin ensi vuonna odottavan.
Yksi: Ian Brown – Ripples
Jumalhahmo Ian Brown julkaisee vihdoin uuden soololevyn. Helmikuussa ilmestyvästä Ripples-albumista tulee ensi vuoden tapaus! Brown on hahmo ja legenda, idoli, johon monen meistä olemisen ja musiikin kuuntelemisen tapa palautuu. Siksi kaikki, mitä Ian Brown tekee, on jollain tavalla merkityksellistä.
On ollut kuitenkin kiva huomata, että Brownin paluusingle First World Problems on toiminut hienosti ihan ilman legendalisääkin, ihan vain musiikkina, onnistuneena kappaleena. Lyö The Stone Rosesin paluukappaleet mennen tullen. Tällä videolla kivaa on tietty tuo F.E.A.R-kappaleen videosta muistuttava lowrider.
Kaksi: RAT BOY – INTERNATIONALLY UNKNOWN
RAT BOY on yksi niistä harvoista uusista artisteista, joita rakastan sillä tavalla ihanan omistautuneesti. Joskus tuntuu, että tuollaisia uusia rakkausartisteja ja -yhtyeitä on nykyään ihan mahdoton löytää. Nuorukaisen debyttilevystä on tullut levyhyllyni luottoalbumi, joten selvää on, että kakkoslevy on odotettu. Ilmestyy 25.1.
Kolme: Steve Mason – About the Light
Skottiartisti Masonin neljäs soololevy ilmesyy 18. tammikuuta. Mason on suuri muusikko- ja tyyli-idolini, rakastan miehen musikaalisuutta ja artistiutta! Jokainen Masonin julkaisuista on ollut jollain tapaa erityinen, joten odotan tämän uuden levyn ilmestymistä aivan erityisen luottavaisin mielin.
Neljä: Plastic Mermaids
Aiemmin vain ep-mittaisia julkaisuja julkaisseelta Plastic Mermaidsilta on huhujen mukaan tulossa ensi vuonna ulos ensimmäinen kokopitkä. En tiedä yhtyeestä juuri mitään muuta kuin sen, että se tulee Isle of Wightilta, on viisihenkinen ja että yhtyeen sielun muodostaa kotistudiossa häärivät veljekset.
Mutta oikeastaan tämä yksi biisi riittää herättämään mielenkiinnon ja kutkuttavat odotukset – vuoden 2018 parhaita kappaleita. Vaikka pohjimmiltani olen suoraviivaisen kitarapopin rakastaja, niin toisinaan on kiva innostua toisenlaisesta maisemasta. Tässä biisissä on mahtis MGMT-tyyppinen psykedelia ja jotain The Flaming Lips -henkistä sekoa.
Viisi: Joku muu, mikä?
Kerro mulle!
Ian Brown – First World Problems
Posted on 27.10.2018
Merkittävin kuluvan viikon tapahtumista oli tietystikin Ian Brownin paluu. Yhdeksän vuoden odotus päättyi torstaina tähän First World Porblems kappaleeseen. Ripples-nimeä kantava albumi ilmestyy maaliskussa, kymmenen vuotta edellisen My Way -kokopitkän jälkeen.
En varmasti ole ainoa, jolla on ollut ikävä soolo-Ian Brownia, vaikka välissä on saatu vähän uutta The Stone Rosesiakin. Minua kuitenkin kiinnostaa huomattavasti enemmän Ian Brownin uusi soolomateriaali kuin The Stone Rosesin uudet jutut.
Tykkään biisistä tooooooosi paljon. Vaikka olenkin löytänyt Ian Brownin jokaiselta levyltä ja jokaisesta visiosta tykättävää, niin kyllä tämä kuulostaa aivan erityisen paljon minulta. Yllätyin biisin letkeydestä, keveydestä ja ilmavuudesta. Brownin tuotannosta kun löytyy paljon sellaista kovaa ja aggressiivista soundia. Tykkään biisin Primal Scream -fiiliksistä ja liki Loaded-mielikuvista. Tykkään Manchesteriä soivasta rytmistä sekä siitä, miten letkeys tuo mieleen suuresti ihailemani Steve Masonin. Minusta on myös jotenkin hurjan hienoa, että Brown on tehnyt kappaleen yhdessä poikiensa Caseyn ja Frankien kanssa. He myös soittavat tällä sekä usealla muulla tulevan albumin kappaleella.
Minusta Ian Brown tekee freesin ja itsensä kuuloisen paluun. Maaliskuu alkoi kiinnostaa just huomattavasti enemmän.
Steve Mason – Stars Around My Heart (ja vähän artistin ylistystä)
Posted on 18.9.2018
Steve Masonin uusi kappale on aina ilonaihe. Lisäksi se pistää taas miettimään, että miten ikinä pystyn sanallistamaan Masonin hienouden niin, että koko maailma sen tajuaisi.
Yritän.
The Beta Bandista soolouralle siirtymisen jälkeen skotlantilainen Mason on julkaissut omalla nimellään kolme soololevyä. Ensi tammikuussa ilmestyvä About The Light on siis artistin neljäs.
Mason on onnistunut luomaan soolouransa aikana itselleen vahvan artisti-identiteetin. Ensinnäkin Masonin musiikillinen ydin on helppo kuulla ja tunnistaa. Kaiken tekemisen perustana on samat ydinelementit, joita hän kierrättää ja soveltaa taitavasti. On vihaisenakin pehmeä lauluääni, herkkä tulkinta, elegantti svengi, omintakeinen rytmikkyys, heleys ja modernit gospel-vaikutteet. Näiden päälle Mason rakentaa jokaisella albumilla jotain vähän uutta. Kakkoslevy oli vähän anarkistinen ja vihainen konseptialbumi, viimeisin taas baggy-rytmejä hyödyntä pop-levy. Tälle uudelle kappaleelle on tuotu torvet ja taas uudenlainen tulkinta svengistä ja rytmistä. Mason osaa uudistua tyylillä, luopumatta ydinminästään. Tekemisestä jää olo, että kaikki kumpuaa jostain aidosta tarpeesta, muusikkoudesta. Että mikään mitä hän tekee, ei ole tekemällä tehtyä tai väkisin rakennettua.
Lyriikoiden tasolla Masonia ovat yhtälailla omakohtaiset surut ja kivut kuin yhteiskunnallinen vaihtoehtoisuuskin. Teksteissä on elettyä elämää ja tunteita, ei vain sanoja. Hahmona ja tekijänä Mason on tinkimätön ja periaatteellinen tekijä, vilpitön. Sellainen tyyppi, jota on helppo arvostaa maailmassa, jossa liki kaikki on myytävänä.
Yksinkertaisesti Masonin hienous piilee varmaankin siinä, että hän osaa tehdä pop-musiikista taidetta. Hänen yllään leijuu artistin aura. Joku sellainen muusikkous, näkemyksellisyys ja osaaminen, joka herättää suurta arvostusta ja kunnioitusta. Ja tuollainen aura ei ole mitenkään itsestäänselvä juttu. Itse asiassa olen päätynyt viime aikoina siihen tulokseen, että esimerkiksi Noel Gallagherilta sellainen puuttuu. En keksi mitään muuta syytä sille, miksi sinänsä hyvän tekijän soololevyistä jää kerta toisensa jälkeen puuttumaan se viimeisin taianomaisuus. Joku selittämättömän ja käsittämättömän hyvä juttu.
Mutta Steve Masonin taianomaisuus, se tekee minut jatkuvasti onnelliseksi, ehkä sinutkin.
Toistolla juuri nyt
Posted on 11.6.2016
Ette uskokaan, miten paljon olen rakastanut Steve Masonin tammikuussa ilmestynyttä Meet The Humans -albumia! Levy on läpeensä loistava. Ihanan ysäri, ihanan raikas, heleä, rytmikäs, mutta toisinaan sopivan dramaattinen. Ripaus baggya ja sen sellaista niille, jotka eivät sitä vuoden 2016 Stone Rosesista saaneet.
Levyn jokaisessa kappaleessa on suosikkiainesta, oikeasti! Tammikuussa rakastin albumin melankolista puolta, nyt auringon ja kesän tultua puolestaan raikasta ja hyvätuulista tanssittavuutta. Tämän hetken jumituskappale on tämä Alive, joka on jotenkin jänskä.
Pidän esimerkiksi siitä, miten vivahteikkaasti laulaen Mason biisin tulkitsee. Ja joka kerta, kun hän laulaa beibeee, sulan.
Because the songs that they sing to you, baby
They made you crazy
Artikkelikuva: Unsplash
Levy: Steve Mason – Meet The Humans
Posted on 13.3.2016
Skotlantilaisen Steve Masonin kolmas soololevy Meet The Humans on mahdollisesti vuoden 2016 paras albumi. Se on niin hyvä, ettei aiemmin talvella hullaantuneena ihastelemani Planet Sizes -sinkku ole edes levyn paras kappale.
Meet The Humans on todella tunnistettavaa Masonia, mutta toisaalta se myös poikkeaa edeltäjistään. Levy on Masonille ominaisesti näkemyksellinen, musikaalinen, kekseliäs ja rytmikäs, jopa niin rytmikäs, että se assosioituu baggyyn ja toisaalta artistin The Beta Band -yhtyeen kultti-indieen (esim. kappale Alive). Erityisesti levyn alkupuolella rytmikkyys on kevyempää ja heleämpää kuin vaikkapa vuoden 2013 Monkey Minds In The Devil’s Time -levyllä, joka oli paikoin aika uhmakaskin. Meet The Humansia voisikin kutsua vaikkapa yhdeksi kivoimmaksi tanssi-indiealbumiksi aikoihin – kuuntele vaikka aloitusraita Water Bored, Alive, Planet Sizes ja päätösraita Words In My Head ja ihastu.
Monkey Mindsin yhteiskuntakritiikistä, kokeilevuudesta ja konseptilevymäisestä teosmaisuudesta Mason onkin nyt liikkunut kohti helpompaa ja suoraviivaisempaa poppia: Meet The Humans on hyvällä tavalla helposti lähestyttävä ja ehkä siksi Masonin albumeista se, joka suuren yleisön on helpoin ottaa haltuun.
Sen lisäksi, että Masonin rytmi- ja melodiataju ovat jälleen kerran ilmiömäisiä, on miehen uuniikki lauluääni tietysti täyttä kultaa. Masonilla on taipumus saada kaikki, ihan kaikki kuulostamaan lempeältä, herkältä ja kuulaalta.
Mutta vaikka albumin tunnelma onkin pääosin kirkas, valoisa ja onnellinen, on levylle rakentunut tyylikäs kaari: alkun kepeyttä seuraa levyn keskivaiheilla ikävä ja haikeus, kunnes loppua kohden tunnelma taas raikastuu ja rytmi käynnistyy. Levyn hienous ei kuitenkaan missään vaiheessa rakoile. Albumi toimiikin sekä yksittäisinä popkappaleina että tyylikkäänä kokonaisuutena.
Ehkä tässä onkin syy sille, miksi Meet The Humans on niin upea: Steve Masonilla on taito tehdä, hyvin kaikki se, mitä hän tekee. Harva artisti on samalla tavallaan parhaimmillaan kaikessa. Jokaisessa kappaleessa, jokaisessa sävellyksessä, yksityiskohdissa, kokonaisuuksissa, jokaisessa yrityksessä välittää joku tunne.
Omat suosikkikappaleet levyltä: Water Bored, Run Away, Hardly Go Through, Alright, To A Door, Planet Sizes
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 