HEY LYLA!Luukku 17: Vuoden 2019 tärkeät 20-vuotiaat
Posted on 20.12.2019
Vuonna 1999 brittipopin valtakausi oli tullut päätökseen. Oasis oli julkaissut pari vuotta aiemmin överin Be Here Now -levynsä, jota pidetään yhtenä eran lopun symbolina. Viimeisin naula brittipop-hurmoksen arkkuun oli Blurin vuonna 1999 ilmestynyt 13.
Ensinnäkin levy on erolevy: brittipopin kuningas ja kuningatar – Damon Albarn ja Justine Frischmann – erosivat vuosi aiemmin. Lisäksi yhtye ottaa levyllä etäisyyttä brittipop-visioonsa. Albumilla yhtye on brittipop-kauden poppia alternativempi, ja Graham Coxon saa enemmän tilaa omille musiikillisille mieltymyksilleen.
Lue lisää levystä täältä.
Muita tänä vuonna 20 vuotta täyttäneitä tärkeitä levyjä:
Stereophonics – Performance and Cocktails
Mainio kakkoslevy walesiläisyhtyeeltä.
Suede – Head Music
Arvostelukatastrofi, mutta minusta ei todellakaan mikään farssi. Toki meno on välillä levotonta ja musiikillisesti hermoja raastavan meluisaa ja sähköistä, mutta levyllä on muutama yli-ihana hetki. Tämä levy on Sueden uralla samantyyppinen lakipiste ja täyteen pakattu ylilyönti kuin Be Here Now Oasiksen uralla. Rakastan molempia.
Levy on minun nuoruus ja loppujen lopuksi se albumi, jonka kautta aloin Suedea ottaa suuremmin haltuun.
Supergrass – Supergrass
Oxfordilaisten kolmas albumi todistaa, että yhtye toimii myös ilman brittipop-viitekehystä. Hieno albumi yhtyeeltä, joka kehitti tekemistään levy levyltä. Hurjaa, että yhtyeen jäsenet ovat tälläkin levyllä vasta noin 23-vuotiaita. Uskomattoman kypsää ja hienoa tekemistä.
Shed Seven – Going For Gold
No okei, tämä on kokoelmalevy, mutta brittipop-klassikon uralla olennainen sellainen. Levystä ilmestyi tänä vuonna 20-vuotisjuhlapainos. Disco Down on albumin uusi biisi,
Travis – The Man Who
Tämä levy on mestariteos ja mahdollisesti yksi kauneimmista levyistä ikinä. Kiteyttää hienosti sen, miltä postbritpop -kuulosti. Totaalisen rakastettava klassikko ja taideteos.
Mitä kuuntelen Sidewaysissä?
Posted on 26.5.2019
Laajalle yleisölle kohdistetut kotimaiset festarit ja minun tarkaan kuratoitu musiikkimaku ovat yleensä melko kohtaamaton yhdistelmä. Niinpä minusta ei koskaan ole tullut mitään Suomen kesän festarihirmua – ihan pelkkä festarialueella kiertely ja festarointi festaroinnin vuoksi eivät ole minun juttu.
Toki ilahduttavia poikkeuksiakin on. Viime vuosiin on mahtunut yksi ”brittipop-Flow” ja kovasti aktiivinen Sideways.
Mitä sitten kuuntelen tämän kesän Sidewaysissä?
Suede, perjantai 7.6
Tänä kesänä minut vie Sidewaysiin tietysti Suede. Odotan keikkaa kovasti! Olen aika laaja-alainen Suede-fani, sillä tykkään oikeastaan ihan kaikista yhtyeen puolista. Alkuvuosien dramaattisesta indiestä, Coming Upin häikäilemättömästä ja kirkkaanvärisestä mainstream-popista, tykkään jopa Head Musicistä. Tykkään leikkiä suuren suurta Suede-fania b-puolilla snobbailemalla, mutta hurmaannun myös hiteistä. Enkä missään nimessä vaadi nostalgiaa, en edes halua! Sillä rakastan myös yhtyeen kolmea uuden ajan levyä, ihan just tätä tämän päivän upeaa Suedea. Yhtyettä, jolla selvästi on menossa urallaan hieno vaihe.
Tiedän siis, että keikasta tulee minunlaiselle kaikesta nauttivalle Suede-kuulijalle ihan täydellinen.
Tämän uuden rakkaudenkin haluan kuulla.
Kate Tempest, torstai 6.6
Sueden lisäksi odotan kovasti Kate Tempestin keikkaa.
Lontoolainen spoken word -artisti ja runoilija on suuri coolius-idolini ja ihailua herättävä omantienkulkija. Odotan keikalta värisevää aitoutta ja heittäytymistä, pikkuisen painavaa sanaa ja toisaalta myös herkkyttä. Miellyttävää rytmikkyyttä ja soljuvaa sanailua.
Hiljaista ja selittämätöntä charmia.
Tämä Tempestin uusi Firesmoke on upea!
Idles, torstai 6.6.
Idles ei ole musiikillisesti ollut niin paljon minun juttu, mitä ehkä jopa olisin toivonut. Olisi ollut kivaa hypätä bandwagoniin! Mutta sen verran olennainen ilmiö on kyseessä, että toki haluan yhtyeen nähdä.
Elättelen myös pientä toivoa siitä, että viihtyisin keikalla ja alkaisin nähdä yhtyeen kiinnostavampana.
No, siinäpä ne. Kaikki muu on sitten sellaista fiiliksen mukaan tutkittavaa. Suosituksia saa toki antaa!
Viisi kertaa levyhyllyn brittipop-helmi (isot singlet)
Posted on 28.4.2019
Fiilistelin viime kesänä täällä blogissa levyhyllyn seiska-aarteita.
Tässä tuolle tunnelmoinnille jatkoa, tällä kertaa isompikokoisten sinkkujen kera.
Elastican Stutter (1994) ja Waking Up (1995)
Molemmat kappaleet ovat minun kaikkien aikojen lemppareita ja valtavia brittipop-symboleja. Tuon Waking Up -singlen kannen ja Justinen kuvan voisin ottaa brittipop-alttarini alttaritauluksi, niin värisyttävän olennainen se on!
Waking Upin b-puolella on Gloria, Car Wash ja Brighton Rock.Tämä Stutter on US-versio, joten vinskalta löytyy kolme muuta biisiä: Rockunroll sekä eeppiset 2:1 ja Annie. Seiskatuumaisessa b-puolella olisi Pussycat. Olen löytänyt molemmat sinkut netistä.
Shed Seven – Speakeasy (1994)
Speakeasy on minulle se olennaisin Shed Seven -kappale, siksi onkin jotenkin erityisen ihanaa omistaa juuri tämä vinyyli. Soitan biisin aina, ihan aina dj-keikalla. Olen saanut tämän tuliaiseksi eksältä joltain hänen Britannia-matkaltaan. Sinkulla myös: Around Your House, Your Guess is as Good as Mine sekä mahtavan Dolphin-kappaleen liveversio.
Suede – We Are The Pigs (1994)
Toinen lahja samaiselta eksältä – yep, I know, miksi ikinä päästin menemään tyypin, joka ostaa lahjaksi Sueden We Are The Pigs -sinkun?!
Tämä on minun suosikkikappale Suedelta. Siis suosikein KAIKISTA yhtyeen kappaleista. Soi myös jokaisella dj-keikalla.
Tähän vinyyliin liittyy kiva muisto: olin muuttanut muutama kuukausi eron jälkeen kimppakämpästä yksiöön, eksä oli muuttoapuna. Muuttoiltana kuormaa purkaessa löydän tämän levyn yhdestä laatikosta, herra oli sen sinne ylläyslahjaksi sujauttanut. Ihana muisto kerran kovin tärkeästä ihmissuhteesta ja tietenkin suuresta bändirakkaudesta.
Tämän 12-tuumaisen vinyylin b-puolelta löytyy Killing Of A Flash Boy ja Whipsnade.
The Boo Radleys – Wake Up Boo! (1995)
Tämän kakstoistatuumaisen löysin vuosi sitten maaliskussa Lontoosta levykauppakierrokselta. Jes! Olennainen biisi unelmien brittpop-settilistassa. B-puolella on Janus ja Blues For George Michael.
Tulossa: Suede: The Insatiable Ones
Posted on 25.3.2019
Marraskuussa Briteissä tv-näytöksen saanut Mike Christien Suede-dokkari lähtee vihdoin laajempaan kansainväliseen levitykseen ja ilmestyy myös dvd:llä. Jännittää!
Tällä hetkellä värisyttää eniten Justine Frischmannin rooli dokkarissa. Se, miltä hänen kaltaisen merkkihahmon ”näkeminen” tuntuu. Naista kun ei ole brittipopin hiipumisen jälkeen julkisuudessa juurikaan nähty.
Viisi kertaa vuoden 2018 brittipop-hetki
Posted on 3.1.2019
Viisi hetkeä, jotka huokuivat brittipoppia vuonna 2018.
Sleeper – Look at You Now
Vuoden 2018 brittipopein asia oli Sleeperin päätös julkaista ihka uusi kappale. Nostalgisin fiilis syntyy laulaja Louise Wenerin ikonisesta lauluäänestä, muuten Look at You Now esittelee pikkuisen aiempaa rokimman ja aikuisemman Sleeperin. Vaikka 90-lukua huokuvat, ne kaikkein leimallisimmat Sleeper-ratkaisut on kappaleella jätetty vähemmälle, on tällä paluulla ensisijaisesti ja vahvasti juuri brittipop-leima.
Uusi levy saattaa olla sitten vuoden 2019 brittipopein juttu.
Salad – The Selfishness of Love
Toinen merkittävä paluu brittipopin ytimestä: Saladin The Selfishness of Love -kapple. Yhtye julkaisi taannoin kokoelman 90-luvulle unohuneita kappaleita, mutta tämä biisi on ensimmäinen uusi tuotos yli kahteenkymmeneen vuoteen. Uusi levy ilmestyy tänä vuonna.
Suede – Wastelands
Sueden Wastelands on suedein asia aikoihin! Ja jos joku on ”suede”, on se toki myös brittipop. Kappale on oikeastaan niin läpikotaisin suede, että sen suedemäisyyttä on vaikea purkaa osiin. Nuo kitarat, toki. Draama ja se, miten kertsi lähtee. Vähän dystopinen maisema. We Are The Pigs ja Trash kohtaavat, sanoisin.
Dubstar – You Were Never In Love
Kolmas paluu 90-luvun kuplasta. Duoksi muotoutunut Dubstar julkaisi viime vuonna kokonaisen albumillisen uutta tuotantoa. Uusi One-levy on järjestyksessään eteeristen dreampoppareiden neljäs albumi, kolme ensimmäistä ilmestyi vuosina 1995-2000.
Tämä kappale on paluubiiseistä huikein. Ihana kertsi, tyylikäs ja elegantti tunnelma.
Ocean Colour Scene -ep
Klassikkoyhtyeen neljän kappaleen ep ilmestyi loppuvuodesta. OCS on aina in, brittipop ja cool – ihanaa, että muutaman vuoden tauon jälkeen yhtye päätti julkaista uutta materiaalia.
Brittipopin kehästä ja päättymättömyydestä kertoo jotenkin somasti muuten se, että Steve Cradockin poika on ollut viime ajat mukana bändin keikkakokoonpanossa.
Salad – The Selfishness of Love
Posted on 14.12.2018
Jos Sleeperin paluu ei tunnu riittävän brittipopilta, niin hei, juuri nyt on hyvä hetki kaivautua vielä vähän syvemmälle brittipop-maailmaan tämän Saladin uuden kappaleen avulla.
Salad ei ole koskaan ollut minulle henkilökohtaisesti kovin merkittävä brittipop-rakkaus, vaikka yhtye olennainen skenetekijä onkin. Minulle yhtye on näyttäytynyt upeita albumikokonaisuuksia tehtailevan yhtyeen sijaan sellaisena muutamia ajalle olennaisia kappaleita tehneenä ajankuvayhtyeenä.
Mutta tästä uudesta kappaleesta tykkään jotenkin nyt tosi paljon! Sleeperin uuden Look At me Now -biisin kanssa ihan paras parivaljakko! Tämä soundimaailma hurmailee minua nyt kovasti.
Astetta marginaalisempiin brittipop-yhtyeisiin lukeutuva Salad teki paluun jo vuonna 2017, jolloin se julkaisi albumillisen 90-luvulle ”unohtuneita” kappaleita. Yhtye myös palasi keikkalavoille juuri Star Shaped-festareilla, missä se esiintyi yhdessä My Life Storyn, Dodgyn, Spacen, The Bluetonesin ja Sleeperin kanssa.
Salad ehti julkaista 90-luvulla kaksi studioalbumia. Tämä jokin aika sitten julkaistu The Selfishness of Love -kappale on nyt sitten ensimmäinen biisi ensi vuoden alussa ilmestyvältä The Salad Way -levyltä.
Jollekin nämä tällaisten obskuurimpien brittipop-yhtyeiden paluut voivat olla ihan yks hailee, mutta ai ai, miten tärkeitä ja ihania nämä minusta on! Uuden musiikillisen annin lisäksi näillä on todella suuri merkitys koko brittipop-ilmiön ja skenen selittämisessä, sen ääriviivojen luomisessa. Nämä pienemmät yhtyeet hahmottavat ilmiön syvyyttä, muistuttava ihmisille ja erityisesti uusille brittipop-polville, että se Oasiksen lädirock-soundi on vain yksi pieni osa brittipop-maailmaa. Että kyse on niin paljon ja ennen kaikkea muusta!
Minusta on ihanaa, että ihmiset fiilistelevät valtavirtayhtyeiksi paisuneita Oasista, Bluria, Pulpia ja Suedea. Ehkä joku jopa Elasticaa ja vaikka Castia tai The Charlatansia. Ja kokevat niin ottavan osaa brittipoppailuun. Se on mahtavaa! Mutta nuo ovat vain pintakerroksia monikerroksisessa brittipop-yhtyeiden rakennelmassa. Ovia ja kulkureittejä syvemmälle, monien muiden hienojen juttujen äärelle!
Niitä kantsii availla ja kulkea.
Ja nyt on ihan pakko kuunnella tämä biisi!
Viime aikoina x 3
Posted on 19.10.2018
Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.
Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.
Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday
Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.
Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.
Kaksi: Q Awards
Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.
Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!
Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:
Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.
Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music
Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement
Ian McCulloch – Icon -palkinto
The Streets – Innovation in Sound -palkinto
Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.
Kolme: Tim Burgess – The Great Outdoor Bitches
Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui. Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.
Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!
Mull Historical Society – Wakelines
Posted on 5.10.2018
Minun tämänhetkisistä suosikkikappaleista se ihan suosikein on tämä Mull Historical Societyn Wakelines. Kappale avaa skottiartisti Colin McIntyren aka Mull Historical Societyn juuri ilmestyneen samannimisen albumin. Levyn on tuottanut Bernard Butler – ja sen kyllä huomaa.
Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & Butlerin Yes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.
Miten herttaista, että syksyn yllättävin biisirakkaus tulee tyypiltä, jota ihastelin kovasti kahden ensimmäisen levyn verran, mutta jonka kadotin 15 vuotta sitten. Voi osaisinpa sanallistaa paremmin sen, miten huikeana kappaleen kuulen.
Tämä biisi ansaitsisi sen.
Kuvat: Soren Kristensen, SOLK
Soittolista: elokuu 2018
Posted on 21.8.2018
Blogin tunnelmaan sopivista uusista julkaisuista koostuva Spotify-lista.
Tässä kuussa mukana mm. The Coral, Miles Kane, Death Cab for Cutie, Paul McCartney, Underworld ft. Iggy Pop, Slaves, Suede, Dubstar ja oh, vanha suosikkini Mull Historical Society uuden biisinsä kanssa.
Kuuntele koko lista Spotifysta. Listaan pääset suoraan kuvaa klikkamalla.
Soittolista: heinäkuu 2018
Posted on 21.7.2018
Kuukausittaiselta soittolistalta löytyy nyt taas viime aikoijen uudet julkaisut. Tällä kertaa listalla on mm. uusi ihana Miles Kane, joka on juuri sitä vähän retro-rockahtavaa Kanea, josta tykkään. Kiva biisi. Lisäksi listalla on vähän Suedea, Paul Welleriä, Paul McCartneya, Slavesia, uutta Death Cab For Cutieta ja tietty uusi Dubstar. On myös uusi kappale The 1975 -yhtyeeltä sekä aivan erityisen kiinnostava uusi bändi Gently Tender. Tai no, uusi ja uusi. Yhtye kun on kuopatun Palma Violetsin tuhkista koottu kokoonpano, ja ainakin tämä ensimmäinen single voisi olla kummalla tahansa Palma-levyistä.
Periaatteessa listan kappaleet ovat kivan musiikillisen kaaren muodostavassa järjestyksessä, mutta anna shufflen soida, jos siltä tuntuu. Listaan pääset kuvasta.
Viisi kertaa dj-setin olennainen
Posted on 23.11.2017
Soitan huomenna perjantaina levyjä Black Doorissa klo 21 alkaen – tervetuloa! Illan aikana juhlitaan Noel Gallagherin uutta albumia kuunnellen se pari kertaa kokonaisuudessaan läpi. Muu musiikki on sitten minun ja Lager Supernova -parini Topiaksen vastuulla.
Löydät illan tapahtuman Facebookista.
Dj-iltojen levyjen ja seiskatuumaisten valinta, setin tunnelman ja kaaren suunnittelu on ehkäpä minun lempiharrastus. Vaikka se, millainen illasta musiikillisesti lopulta muodostuu, mitä kappaleita kultakin yhteeltä soitan, vaihteleekin jonkin verran, on silti muutamia kappaleita, jotka soitan ihan aina.
Tässä viisi sellaista biisiä, jotka ovat suuuurella varmuudella soineet ihan jokaisella dj-keikallani.
1. Suede – We Are The Pigs
Tämä edustaa setissä sellaista brittipopin suurien yhtyeiden parhaat biisit -osastoa. Tykkään siitä, miten kappale on kiistatta Sueden hienoimpia, tunnettukin, mutta ei kuitenkaan ihan se hitein. Olen saanut kappaleen singlen joskus lahjaksi ystävältä uuden kodin kunnaiksi. Levyhyllyn suuuuuria aarteita!
Kappaleen mystinen ja dramaattinen tunnelma sopii minusta dj-setissä aina tosi hyvin jonnekin Elastican kolkon soundin lähettyville.
2. Elastica – Waking Up
Brittipop-kauden olennaisimpia kappaleita ajan olennaisimpiin kuuluvalta yhtyeeltä. Elastican symboliarvo on valtaisa, ja ilman tätä kappaletta (taikka vaihtoehtoisesti yhtyeen Connection-biisiä) dj-settiä on minusta kyllä aika vaikea sanoa brittipoppisetiksi!
3. Ash – Shining Light
Yksi suosikein kappale ikinä! Soi jokaisella dj-kaikalla ihan just siitä syystä, että on niin mainio. Ashiltä soitan yleensä myös jotain vanhempaa, mutta tämän biisin tehtävänä on olla setissä se maailman täydellisin ja herttaisin kitarapopikas tykkäyslaulu.
4. Kaiser Chiefs – I Predict A Riot
Tämä biisi edustaa setissä sellaista uutta brittipop-tulkintaa. Kappale on loistava 2000-luvun versio 90-luvun brittipopista, sellainen ilmestymisaikansa kitaraindiehuuman ja Blur-henkisen brittipop-vision sekoitus.
Tämä on The Libertinesin vakkaribiisien ohella myös se, jonka tahtiin voi vähän ainakin henkisesti irrotella ja riehua.
5. Hurricane #1 – Step Into My World
Tämä juuri 20 vuotta täyttänyt biisi kuuluu settiin tietysti siksi, että se on yksi 90-luvun upeimmista kappaleista ja aivan erityisesti kitaristi Andy Bellin taidonnäyte. Mies loistaa tässä niin kitaristina kuin biisin kirjoittajanakin. Kappaleella on myös symboliarvo: se kuvastaa minusta hienosti sellaista brittipop-kauden hurmokselisuutta, Creation-levy-yhtiön voimaa ja valtaa, mutta toisaalta samalla myös koko brittipop-ilmiön ohimenevyyttä. Yhtye teki brittipop-kauden loppuvaiheessa yhden hienon levyn, mutta hiipui sitten samaa tahtia ilmiön kanssa.
Olisi suuri vääryys joskus jättää tämä biisi setistä pois.
Soittolista: vuosi 2016
Posted on 2.1.2017
Vuosi 2016 meni – on siis aika jakaa palkintoja. Lopussa myös muutaman biisin soittolista.
***
Vuoden paras levy: Steve Mason – Meet The Humans
Masonin kolmannessa soololevyssä on ihan hirvittävän paljon onnistuneita ratkaisuja. Ensinnäkin se on albumi, hieno ja harkittu kokonaisuus, jonka kanssa voi elää läpi ainakin kolme eri tunnevyöryä (kepeä ilo, sattuva yksinäisyys, haikea suru). Omanlainen, mutta silti tunnistettava äänimaailma, joka on melko baggy, välillä artistin The Beta Band -menneisyydestä muistuttava, mutta aivan erityisesti se on Steve Mason. Taiteellisen näkemyksellisyyden ja helposti lähestyttävän popin elegantti sekoitus. Erityisrakkaus omakohtaisuuden vaikutelmasta.
Vuoden ainoa täyden kympin levy.
Muut erityisen huiput levyt vuonna 2016: Jamie T – Trick; The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come To Expect; Courteeners – Mapping The Rendezvous; Hurula – Vapen Till Dom Hopplösa
Vuoden suosikkibiisi: The Last Shadow Puppets – Miracle Aligner
The Last Shadow Puppetsin Everything You’ve Come To Expecton ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Joku pieni oivallus jäi minun ja albumin välille syntymättä, siksi ei aivan Masonin tasoa. Musiikillisesti kuitenkin jälleen super taidokas. Vaikka levy ei ihan totaalihurmosta saanutkaan aikaan, vei Miracle Alignerin flirttaileva pikkupaheellisuus minut kyllä täysin.
Vuoden paras avausraita: Kent – Andromeda
Olen heittänyt yhdet hyvästit Kentille jo joskus Vapen & Ammunition -levyn jälkeen. Vaikka minua tuskin olisi tällaisena ilman Isolaa ja Hagnesta Hilliä, en ole ollut yhtyeen loppumisesta mitenkään sydän syrjälläni. Tämän kappaleen herättämistä tunteista olen kuitenkin tykännyt, niissä on jotain samaa kuin 90-luvun lopun pohjoissuomalaisessa yksinäisyydessä ja teinisurussa.
Vuoden paras päätösraita: Courteeners – 17th
Levykokonaisuuden musta lammas – ja juuri siksi aivan huikea nimenomaan albumin päättäjänä. Ei mikään suuri kitaraballadi, vaan pikkuisen hämmentävä jumputus. Toimii parhaiten aamuyön kotimatkalla.
Vuoden kaunein kappale: Steve Mason – Hardly Go Through
And I can hardly go through without you, honey
What am I supposed to do with a girl like you?
Vuoden paras biisin nimi: Sleaford Mods – Britain Thirst
Kertoo paljon Sleaford Modsin ydinjutusta ja tietysti myös vuodesta 2016.
Vuoden anthem: Manic Street Preachers – Together Stronger (C’mon Wales)
Vuoden jumituskappale: Blossoms – Getaway
Vuoden suloisin biisi: Peter Doherty – I Don’t Love Anyone (but You’re Not Just Anyone)
The Libertines -Peten joulukuussa ilmestynyt soolokappale, heittäen vuoden suloisimpia ja tykättävimpiä. Pieni suuri laulu.
Vuoden lohdullisin kappale: Travis – 3 Miles High
Travis ei ole enää vuosiin tehnyt mitään kovin erityistä tai musiikillisesti uutta jänskää, ollut lähinnä oma tasaisen turvallinen ja arkisen nätti itsensä. 3 Miles High voisi olla sillä yhdellä Travis-albumilla, jolta löytyy Love Will Come Through. Ja se juuri on lohdullista. Että on oikeus olla olemassa aina vain, samanlaisena, ihan vain tällaisena tavallisena. Sen kummempiin ihmesuorituksiin venymättömänä.
Vuoden paras paluusingle: The Stone Roses – All For One
Lähdin kappaleen ilmestyttyä ehkä vähän liikaa mukaan yleiseen pettymysmielialaan, vaikka tukeni, sympatiani ja tykkäykseni biisille osoitinkin. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että tykkään biisistä, paljon. Huomattavasti vähemmän se The Stone Roses kuin myöhemmin ilmestynyt Beautiful Thing -kappale, mutta rohkeasti simppeli ja konstailematon. Ja siksi niin kiva.
Vuoden slovari: SULK – The Tape Of You
Juuri tällaisia sympaattisia kitarapop-herkistelyjä tehdään aivan liian vähän. Hieno tunnelma.
Vuoden korvamato: Blossoms – Charlemagne
Äh, miten näppärä ja helposti korviin porautuva melodia. Ylipäänsä raivostuttava biisi, anteeksi kaikille faneille. Tässä vain on jotain todella ärsyttävää. Jotain sellaista 80-luvun Suomi-iskelmää, jota vain en voi sietää. Yksi syy, miksi minun on ollut vaikea rakastua yhtyeeseen. Tiedän, toiset rakastaa.
Vuoden flashback-biisi: Kula Shaker – Infinite Sun
Voisi olla yhtyeen vuoden 1996 K-levyllä. Vuoden parhaita kappaleita.
Vuoden kertosäe: Jamie T – Crossfire Love
Ei mikään sellainen klassinen kitarapop-kertosäe, joita vaikkapa 90-luvun brittipop tarjoili. Ennemminkin hämmentävä, maailman yksinkertaisin ja juuri ja juuri käynnistyvä minikertsi. Olen vain ihan koukussa tähän laiskaan jammailuun.
Vuoden Parempi kuin uskalsin odottaa -levy: Courteeners – Mapping The Rendezvous
Vuoden aliarvostetuin levy: The Coral – Distance Inbetween
Vuoden pettymyslevy: Catfish And The Bottlemen – The Ride
Tykkäsin brittiyhtyeen rock-indiedebyytistä jostain syystä paljon. Tuli nuori ja elävä olo ja sellainen ihana rakkauden ja sydänsurujen kaipuu. Kakkosley The Ride sen sijaan ei ole tehnyt mitään vaikutusta, melko turha kapistus.
Vuoden coolein levy: Jamie T – Trick
Hieno, hieno levy, jonka rosoisuus, tunkkaisuus ja kiva nuhjuisuus tekivät suuren vaikutuksen. Jälleen kerran artistille ominaisella tavalla vaikeasti määriteltävä kokonaisuus, jolla kuitenkin kaikki toimii. Levyssä on kiva kaari alun modernista aggressiivisuudesta sellaisen klassisen brittipunkin ja nuorisobrittiräpin kautta trubaduurimaiseen lauleskeluun. Kunnioitettavan aitoa tekemistä. Minusta kiehtovin ja kiinnostavin ”ääni” brittimusiikissa tällä hetkellä.
Vuoden tutuin ja turvallisin levy: Teenage Fanclub – Here
Vuoden unohtunein ja vähiten kuunneltu hyvä levy: Suede – Night Thoughts
Vuoden Olisin voinut tykätä, mutta en innostunut -levy: Primal Scream – Chaosmosis
Vuoden Hyvä yritys -levy: DMA’s – Hill’s End
Australialaisten brittipop-debyytti ei ihan yltänyt sinne, minne vuoden 2015 EP odotukset asetti. Mutta ehdottomasti hyvä yritys, symppis levy, jolla hyvä meininki ja useampi mainio kappale.
Vuoden harmittomin levy: SULK – No Illusions
Shoegaze-baggy-madchester-brittipopyhtyeen odotetusta kakkoslevystä on vaikea sanoa mitään pahaa. Ei muuttanut maailmoja, mutta on ollut kiva seuralainen.
Vuoden keskinkertainen: Richard Ashcroft – These People
Vuoden fanitus: Hurula
Vuoden keikka: Manic Street Preachers Jäähallissa
En ole enää aikoihin ollut missään niin onnellinen kuin Manicsien keikoilla.
Vuoden hyvästit: Kaiser Chiefs
Brittipopin jälkeisen ajan ehkä brittipopein moderni klassikko pilasi itsensä.
Vuoden uusi innostus: Rat Boy
Vuoden fanikrääsä: muovinen Manic Street Preachers -rannekoru
***
Tässä vielä noin 30 kappaleen soittolista vuodesta 2016:
Brittipop numeroina 1
Posted on 4.5.2016
7000 – Oasiksen vuoden 1996 Knebworth-keikkojen guestlist sisälsi 7000 nimeä.
2 600 000 – Ihmismäärä, joka yritti saada lippuja noille samoisille keikoille. Puoli Suomea! Lippuja oli myynnissä 500 000, eli Oasis lämmittelijöineen soitti molempina iltoina 250 000 hengen yleisölle.
17 – Richard Oakesin ikä, kun hän liittyi Suedeen. No, oikeastaan Oakes oli 2 viikkoa vaille 18.
17.9.1994 – Päivä, kun Oakes liittyi Suedeen.
1 000 000 – Blurin basisti Alex James on kertonut juoneensa kolmen brittipopin hurjimusvuoden aikana samppanjaa yhteensä noin miljoonan punnan edestä. Tuo oli 0,1 % koko maan samppanjakulutuksesta.
15.1.1992 – Noel Gallagherin ensimmäinen keikka The Rain -yhtyeessä, josta myöhemmin tuli Oasis.
60 000 – Sueden Dog Man Star -levyn markkinointipudjetti vuonna 1994 oli 60 000 puntaa.
25 000 – Mansunin Taxloss-singlen (1997) promovideolla videon tuotantoryhmä heittelee Liverpool Streetin aseman ylätasanteelta maahan viiden punnan seteleitä yhteensä 25 000 punnan arvosta. Jokaiseen seteliin on kirjoitettu punaisella ”Taxlo$$”.
Miksi rakastaa Ashiä myös vuonna 2015?
Posted on 31.12.2015
Ashin Kablammo!-albumi ilmestyi viime toukokuussa. Huomasitko? Niin, aika harmillisen hissukseen tällainen klassikkoyhtye joutuu uuden albuminsa vuonna 2015 julkaisemaan.
Vaikka Kablammo! onkin jo yli 20-vuotiaan yhtyeen kuudes täyspitkä studioalbumi ja vaikka se jääkin etäälle yhtyeen parhaimpien taiasta (1977, 1996 ja Free All Angels, 2001), löytyy siltä oikeastaan kaikki tutut, tarpeelliset ja riittävät syyt rakastaa Ashia – myös vuonna 2015.
Levyn juju piilee siinä, että se saa kuulijan jälleen, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin näkemään Ashin ytimeen. Tässä pieni tiivistys siitä.
Ikinuori musiikkikäsitys
Ash on yhtye, joka ei aikuistu. Isosti ajateltuna Ashissä parasta on ehkä juuri se, että se ei ole vanhentunut samaa tahtia kertyneiden työvuosien kanssa, vaan sen kantavana piirteenä on edelleen poikamaisuus. Myöskään laulaja Tim Wheelerin laulutyyli ei ole menettänyt poikamaista karismaansa.
Kablammo!-levyllä on pari kolme kappaletta, jotka voisivat koulubändimäisen suoraviivaisuuden puolesta löytyä jopa yhtyeen parilta ekalta levyltä. Levyn avaava Cacoon voisi olla yksi niistä, tai ainakin se on vuoden 2015 Burn Baby Burn. Tuskin sattumaa, että juuri tällainen ashiyden ilmentymä on valittu avausraidaksi. Bang ja pop!
Naiivit pop-lyriikat
Yhtye on pysynyt koko uransa ajan uskollisena sellaiselle ihanan naiiville tavalle kirjoittaa (rakkaus)lyriikkansa. Vaatii rohkeutta tehdä vuonna 2015 lyriikoita, jotka ovat avoimen sokerisia ja ajatuksellisesti yksinkertaisia – etenkin, kun kyse on jo aikamiesten yhtyeestä. Mutta naiivius ja liki söpöt rakkauslaulut, ne ovat Ashin juttu. Ihanaa, ettei yhtye ole niistä luopunut.
Can I navigate your heart
With the guidance of the stars?
Moondust on uuden levyn kappaleista se, jonka nostaisin Ashin rakkauslaulukaanoniin. Se ottaa kantaa korkeintaan ikävään ja kaipaukseen eli toimii upeasti popmusiikin jaloimmassa tehtävässä.
Lisäksi se on pakattu täyteen jousia, tietenkin. Puhutaanhan nyt Ashistä.
Jouset, kuu, tähdet, planeetat
Brittipop on opettanut minulle kaiken tärkeän elämästä, niin kuin vaikka sen, ettei jousia voi olla koskaan liikaa. Oasis tiesi tämän, Richard Ashcroft todella tiesi tämän. Ja Ash ymmärsi tämän vuosituhannen alussa.
Vuoden 2001 There’s A Star on yksi suurista Ash-suosikeistani. Uuden albumin Moondust voisi olla sen vähän melankolisempi sisarkappale. Selkein kappaleita yhdistävä tekijä on tietystikin ihanan peloton jousien käyttö.
Pidän kuitenkin myös siitä, kuinka molemmat kappaleet ovat oivia esimerkkejä Ashin fantasiamaailmallisesta ja avaruudellisesta kielikuvastosta. Jack Names The Planets (viittaus Stephen Kingin ja Peter Straubin The Talisman -fantasiakirjaan), Girl From Mars, There’s A Star, Moondust. Luulen yhtyeen olleen mielissään siitä, että sen Clones-kappale päätyi kymmenisen vuotta sitten Star Wars -pelin musiikiksi.
Free on toinen Kablammo!-albumin jousisavotalla koristelluista kappaleista. Mutta ei sen hienous piile vain jylhissä, kappaleen loppua hallitsevissa jousisovituksissa, vaan aivan erityisesti uskalluksessa tehdä tällainen klassinen, ajaton ja ikuinen, pienestä korkeuksiin nouseva pop-kappale vuonna 2015. Tässä ei ole mitään undergroundia, ei mitään coolia, ei mitään vihaista tai kyynistä. Jonkun mielestä tämä on ehkä sellaisella Sueden Positivity-tavalla lälly ja äklö, minusta onnellinen.
Usko kitaroihin
Sekä yhtyeen laulaja Tim Wheeler että basisti Mark Hamilton pyysivät 12-vuotiaina kumpainenkin joululahjaksi kitaraa, tarkoituksena perustaa bändi ja tulla kuuluisiksi. Ja sitten he saivat kitarat ja perustivat bändin ja tulivat kuuluisiksi. Nyt tuo Tim Wheelerin Free-videollakin näkyvä scifi-kitaravalinta on klassikko.
Minulla Ash on aina ollut yksi kitaraisimmista bändeistä. Ashissä kitara merkitsee. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että soittaminen olisi poikkeuksellisen taitavaa, vaan ennemminkin siitä, että yhtyettä kuunnellessa tuntuu koko ajan – yhä edelleen – siltä, että se on perustettu 12-vuotiaan pojan halulle soittaa kitaraa. Ashin tapauksessa Iron Maideniä.
Vaikka minun teksteissäni yhtye esiintyykin usein aika poppina, pidän sille ihan yhtä olennaisena ominaisuutena tiettyä musiikillista raskautta.
Kuukausilista
