Suede – Outsiders

Suede ilmoitti kuun alussa julkaisevansa uuden albumin 26. tammikuuta. Night Thoughts onkin stten yhtyeen seitsemäs studioalbumi ja seuraaja pari vuotta sitten ilmestyneelle Bloodsports-paluulevylle. En keksi yhtään syytä sille, miksi en odottaisi levyä. Pidin Bloodsportista paljon ja vakuutuin yhtyeen Ruisrock-keikasta. Mitä musiikkiin ja suosikkiyhtyeihini tulee, olen harvoin skeptinen. 

Vuoden 2015 Suede kuulostaa ainakin tältä. Ensimmäiset sekunnit säikäyttävät, ovat jotenkin oudon modernin kuulosia ollakseen minun Suedeani. Sellaisia geneerisiä alternativerokkibändisekunteja. Oma kiinnostukseni kappaletta kohtaan herääkin vasta Brettin laulun myötä. Onneksi kertsi lähtee ihan hienosti, Bloodsports-albumin Barriersista muistuttaen. Kitaroiden sävykin alkaa tuntua kappaleen loppua kohden jotenkin enemmän suedemäiseltä.

Harvoin jään hiljaiseksi, kun minulta kysytään mielipidettä, mutta nyt tuntuu, että en oikein tiedä, mitä mieltä olen. Ihan jees kyllä, mutta onko kutenkaan niin hyvä? Ainakin vielä tuntuu siltä, että kaksi vuotta sitten Bloodsportsin ensijulkaisut värisyttivät enemmän.

Kolme kertaa Suede-ish

Minua sivistettiin tänään. Opin, että Blossoms tulee Manchesteristä ja on hyvä, kantsis kuunnella. Sain linkin tähän yhtyeen tuoreimpaan Blown Rose -sinkkuun.

No kuuntelin ja mietin että ”Suede”.

Eli kirkkaasti jatkoon.

En ole kuunnellut Suedea intensiivisesti aikoihin, viimeisin maaninen Suede-jakso sijoittuu varmaankin 2014 kesään, kiitos Ruisrockin. Mutta nyt tuli pakottava tarve kuulla Brett Andersonin laulua. Tuo Blossomsin Tom Odgenin niin kovin Anderson-esque lauluääni vain vei Camdeniin ja vuoteen 93, minkäs teet.

Olen huomannut, että minua muistuttavat Suedestä ihan aina myös nämä kaksi yhtyeen aikalaistapausta, brittipopklassikkoa oikeastaan. Ensinnäkin Mansunin Taxloss (1997), joka on viehättävästi pikkaisen niin kuin Sueden Head Music -tunnelma sekä toiseksi Longpigsin Sally Dances (1996), jolla laulaja Crispin Huntin ääni värähtelee paikoin kuin Brettanilla konsanaan. Ja suedemäistä dramatiikkaakin on.

Le vintage: Ruisrock-muistoja vuoden takaa

IMG_20140706_133316

Viime viikonloppuna vietetty Ruisrock ei onnistunut houkuttelemaan minua paikalle, mutta vuosi sitten festaritarjonta helli myös brittipopparin sielua. Koska Ruisrock 2014 -teemasta kirjoitettujen blogitekstien joukossa on pari kirjoittajan omaa suosikkiblogipostausta ehkä melkein ikinä, saavat tekstit tehdä nyt encoren.

Parhaat ystäväni -juttusarjassa esittelin kolme elämääni suuresti vaikuttanutta levyä vuoden takaisten festareiden artisteilta:

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You
Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Festariden jälkeen kirjoitin siitä, kuinka Lily Allen sai minut inspiroitumaan sekä siitä, kuinka Suede ei koskaan mennyt pois.

It seems, it seems that I can’t shake those memories
Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Parhaat ystäväni: Blur – Modern Life Is Rubbish

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Blurin toinen albumi ja ”Life-trilogian” ensimmäinen osa Modern Life Is Rubbish

Ilmestymisvuosi: 1993

Erityisen ihanaa: She’s a twentieth century girl/Holding up for dear life. Se, että olen tuo For Tomorrow -kappaleen videon tyttö. Kohdasta 04:00 alkaen voit katsella, kuinka kieriskelen alas Lontoon Primrose Hilliä Damon Albarnin kanssa.

Ystävä silloin, kun: haluan kertoa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Minussa, minun elämässä, popissa, brittipopissa, tunteissa. Tässä blogissa.

Modern Life Is Rubbish on identitettilevyni ja mielenmaisemani. Tiedätkö, kun joskus ihmiset leikkelevät lehdistä heitä inspiroivia kuvia ja kokoavat niistä jonkinlaista aarrekarttaa selventääkseen visioitaan ja toiveitaan, omaa ydintään? No, minun ei tarvitse koskaan tuollaista askarrella. Modern Life Is Rubbish on minun aarrekarttani.*

Mutta mistä tässä kaikessa on kyse?

Brittipop
Modern Life Is Rubbish on The brittipoplevy.

Se, mitä brittipop on tai milloin ja miten 90-luvun brittipop alkoi (ja loppui), saattaa olla jonkinlainen koulukuntakysymys. Ehkä sinullakin on oma näkemyksesi – minulla ainakin on! Jotkut ehkä haluavat aloittaa asian tarkastelun siitä vapauden ja uuden ajan tunnusta, mitä vaikkapa The Stone Rosesin Spike Island -keikka symboloi. Tai siitä, kun vuoden 1992 vaaleissa labour-puolue sai 42 lisäpaikkaa – kun taas konservatiivipuolue menetti 41.

Useimpiin näkemyksiin liittyy varmasti vähintään sivuhuomautuksena musiikkivuosi 1992: Blurin Popscene– ja Sueden The Drowners -singlet. Tunne siitä, että baggy on kuollut ja aavistus siitä, ettei grunge välttämättä ole se, mitä Britanniassa seuraavaksi kuunnellaan. Tai se, kuinka seuraavan vuoden huhtikuun Select-lehdessä kansikuvapoika Brett Andersonin päälle aseteltu teksti ”Yanks go home! Suede, St Etienne, Denim, Pulp, The Auteurs and the Battle for Britain” antaa ymmärtää, että jokaista maailmat valloittanutta amerikkalaista grunge-yhtyettä kohden Britanniasta löytyy kolme neljä kelpo brittiläisen popin tekijää.

Viimeistään tässä vaiheessa Britannian indie-elämä oli yhtä kuin Lontoon Camden Town. Ja Camden Town yhtä kuin indienuorison ajatushautomo.

Mutta nuo ovat puitteita ja aavistuksia.

Toukokuussa 1993 ilmestyi Modern Life Is Rubbish. Ja se on konkretiaa. Minun brittipoppini alkoi Modern Life Is Rubbishista.

Modern Life Is Rubbish on The brittipopalbumi, koska se on yhtä kuin ajatus ja tietoisuus brittipopista. Missio. ”If punk was getting rid of hippies, I’m getting rid of grunge”, julisti Damon Albarn. Tiedetään, että Blurilla oli takanaan kiertueellinen tuskaisia yrityksiä myydä Leisure-debyytin baggy-shoegaze amerikkalaisille, joita kiinnosti lähinnä Nirvana. Amerikka ylipäänsä alkoi ahdistaa ja englantilainen tuntua oikealta ja turvalliselta.

I missed people queuing up in shops. I missed having at least 15 minutes between commercial breaks. And I missed people having respect for my geographical roots, because Americans don’t care if you’re from Inverness or Land’s End. I missed everything about England, so I started writing songs which created an English atmosphere. – Damon Albarn, NME, 10.4.1993

Kotimaassa visioiden rasitteena oli levy-yhtiö, joka sekä tuhlasi yhtyeen rahat että piti kovin punkilta ja englantilaiselta kuulostavan Popscene-singlen kaltaista irtiottoa arvottomana ja yhtyeen anglopop-visioita höpsöinä. Musiikkiyleisön mielestä kiinnostavinta aikoihin oli Suede, mikä tietysti rassasi Damon Albarnia. Juopotteleva ja itseään etsivä Blur ei kiinnostanut oikein ketään.

Useimpia hyviä ja erityisiä juttuja yhdistää varmastikin se, että ne ovat syntyneet tilanteessa, jossa toisin tekeminen on ollut ainoa mahdollinen tapa voittaa. Voittaa grunge, voittaa Amerikka, voittaa Brett Anderson. Modern Life Is Rubbisihin kohdalla toisin tekeminen tarkoittaa selvimmin anti grungea ja anti Amerikkaa. Se, että levy kuulostaa englantilaiselta, maisemoi englantilaisuutta ja kommentoi amerikkalaistuvaa Englantia, ei ole sattumaa.

Se on se ajatus brittipopista.

Popscene tappoi baggyn ja antoi lähtölaukauksen anti grungelle, Modern Life Is Rubbish käsikirjoitti brittipopin. (Parklife näytteli sen käsikirjoituksen. Mutta se on jo toinen tarina.) Ja vaikka vuoteen 1996 mennessä brittipopista olikin tullut yhtä kuin Oasis, yhtä kuin tapa kuvailla oasismaista kitarapoppia, on Oasis Damon Albarnin ja kumppaneiden missioon verrattuna ”vain” hyvää rock-musiikkia. Jotain, joka olisi tapahtunut ilman brittipoppiakin. Mutta olisiko brittipoppia sellaisena kun minä sen ajattelen – skenenä, movementina, 90-luvulle kuuluvana genrenä – ilman Bluria? En tiedä…

Pop ja pop-kulttuuri
Huh, popmusiikki, mitä se edes on? En ole musikologi, joten puhun vain omasta puolestani. Minulle pop on kappaleita, biisejä. Melodioita, jotka koukuttavat. Harmoniaa. A- ja B-osia – kertosäkeitä. La la laa la laa. Kitaroita. 60-lukua. Rakkautta, surua ja kaipausta. Pop on ytimeltään jotain ikiaikaista. Kierrätystä. Pop on sitä, että Damon pakkaa Amerikan-kiertueelle mukaansa Kinksin levyn. Sitä, että tuon kiertueen seurauksena syntyy albumi, joka on todella Kinks-esque.

Jep, tälle popparille Modern Life Is Rubbish on poplevy.

Yksi hienoimmista jutuista tässä albumissa on juuri se, että se katsoo todella vahvasti taaksepäin, mutta on silti edelläkävijä. Kuinka ironista on, että juuri Modern Life Is Rubbish -niminen albumi luo uuden nuorisokultuurin? Modernin mod-elämän.

Se, että Modern Life Is Rubbish kommentoi englantilaista yhteiskuntaa ja elämänmenoa onkin vain yksi tapa tarkastella albumin sisältöä. Minun elämäni kannalta on ollut olennaisempaa se, kuinka albumi kommentoi populaarikulttuuria. Promokuvien visuaalinen maailma, yhtyeen mod-skinheadtyyli. Valintoja, joilla yhtye vihjailee, ettei levyllä ole kyse vain musiikista, ei edes vain anglosentirisyydestä. Vaan myös nuorisokulttuurista. Siitä, että on tullut aika tehdä asiat taas isosti, populaaristi, elää joukolla taas yksi uusi brittiläisen nuorisokultuurin kausi ja mod-kulttuurin kerros. Ja tuota kerrosta me kutsumme brittipopiksi.

Minulle pop on sitä, että vuonna 2005 listoille nousee uusi yhtye nimeltään Kaiser Chiefs, joka näyttää siltä kuin olisi ottanut promokuvansa Clactonin rantakaupungissa huhtikuussa 1993 yhdessä Blurin kanssa. Musiikkilehdissä Kaiser Chiefsistä puhtaan britpop-revivalina. Tietysti!

Se, että Kaiser Chiefsiä ei olisi ilman Bluria ja Modern Life Is Rubbishia on erittäin popmusiikkia. Se, että minua ei olisi tällaisena ilman Bluria, Modern Life Is Rubbishia ja Kaiser Chiefsiä on… surullista?

Ei, sekin on popmusiikkia.

Brittipopunivormu
Se, että levy kuulostaa englantilaiselta ja kommentoi englantilaisuutta, ei ole sattumaa. Se, että yhtyeellä on promokuvissa päällään skarpit bleiserit ja kauluspaidat vaarin vanhan villapaidan sijaan, ei sekään ei ole sattumaa. Se on se missio ja ajatus. Se anti grunge. Damon Albarnin brittipop-aarrekartta.

Modern Life is Rubbish on syy sille, että en pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista. Sille, että brittipop tarkoittaa minulle itselleni myös jonkinlaista puvustoa. Että käytän Fred Perry -pikeitä, Levi’s 501-mallin farkkuja, Dr Martenseja, Harrington-takkia, mokkakenkiä. (Loput vaatevalinnat palautuvat viimeistään mutkien kautta Oasikseen.)

Toki voisi ajatella, että syy sille, etten pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista löytyy jostain 90-lukua kauempaa, sieltä alemmista mod-kerroksista, mutta ääääh, suosin itse nimenomaan näitä ysäriperusteluja. Sillä ne mahdollistavat sen, että voin omia puvustooni myös huonosti istuvat colleget ja verkkatakit. Mutta tuosta lisää sitten, kun puhumme Damonista vuosimallia -94.

Eli jos joskus näet minut maihareissa ja käärityissä farkunlahkeissa ja mietit, että skini tai modi, niin ei. Se on brittipop.

Jos kaipaan inspiraatiota pukeutumiseen, katson yleensä tämän videon. Ja sitten vain päätän, olenko Damon vai Graham.

Brittiläinen pop- ja rock-musiikki
Mitä jää jäljelle, kun Modern Life Is Rubbish riisutaan brittipop-paatoksesta? Albumillinen musiikkia, jonka luulisi sykähdyttävän kaikkia brittiläistä pop- ja rockmusiikkihistoriaa arvostavia. Siksikin se sopiikin niin hyvin edustamaan minua.

Musiikillisesti levyn ydin löytyy mielestäni siitä ajatuksesta, että se tuli jostain ajankuvan, odotusten ja toiveiden ulkopuolelta, se määritti itse itsensä – vaikutteidensa avustuksella toki. Ja samalla se päivitti popkäsityksen.

Levy on toki Kinks-tavalla nostalgisoiva ja kertova. Mutta on siinä jotain punkkiakin. Sunday Sunday -kappaleen mockney ja puhaltimet lainaavat Madnessia. Ja Damonin David Bowie -laulelu mainitaan tietty myös aina. Jos pidät Leisure-debyytistä, rakastat Pressure On Julian -kappaleen dominoivia kitaroita. Kuten jo aiemmin totesin: brittiläinen ja taaksepäin katsova.

Omat suosikkiadjektiivini kuvailemaan levyä? Energinen, intensiivinen, elegantti, haikea, vanhanaikainen, moderni (!). Ja blur. Tarviiko enää tarkentaa, että Modern Life Is Rubbish on minulle se blurein levy?

Vaikka debyyttilevy Leisure olikin jo paikoin samalla tavalla popestettinen kuin seuraajansa, alkoi yhtye toteuttaa musiikkillista ydintään todella vasta näihin aikoihin. Ensinnäkin Modern Life Is Rubbish esitteli sen Blur-soundin, joka toistuu Parklifella, jalostuu The Great Escapella ja kulkee mukana häivähdyksenä vielä tämän Life-trilogian jälkeenkin. Se on se soundi, jonka yhtye tallensi Hong Kongissa uudelle Magic Whip -albumilleen, kun se halusi kuulostaa Blurilta. Se on jotain, mitä tapahtuu Dave Rowntreen rummuissa. Tietty kova rumpusoundi ja ne hakkaukset taikka iskut. Joku suoraviivaisuus rytmissä. Ja sitten vielä lisäksi jotain, mitä Graham Coxonin kitara tekee sen soundin ja rytmin kanssa. Etkö pysy tämän musiikktieteellisen analyysin kärryillä? Kuuntele Modern Life Is Rubbishin Chemical World, Parklifen London Loves, The Great Escapen Stereotypes ja The Magic Whipin Lonesome Street niin ehkä saat kiinni, mistä puhun.

Samalla tavalla albumi esittelee ne Damonin laulumaneerit, jotka pitkälti määrittävät Blurin brittipop-kautta.

Blur-soundin lisäksi Modern Life Is Rubbish esittelee yhteiskuntaa kommentoivan Damon Albarnin ja runollisen Damon Albarnin. Jos Leisure vielä olikin sanoituksiltaan sellaista söpöä popnonsenseä, on kakkoslevyssä jo kyse lyriikoista. Todella Bluria on myös se, että vähintään yhdellä levyn kappaleella ollaan aina todella haikeana. Modern Life Is Rubbishilla ja Magic Whipillä se haikeus liittyy koti-ikävään. Amerikkaan ja Hong Kongiin.

Koti-ikävälevyn lisäksi Modern Life Is Rubbish on maisemalevy. Lontoo-levy.

Let’s take a drive to Primrose Hill it’s windy there and theview is so nice. (For Tomorrow)

Air cushioned soles, I bought them on the Portobello Road on Saturday. (Blue jeans)

Mutta ennemmin kuin Pohjois- tai Länsi-Lontoosta, on kyse ”Lontoosta”, paikasta tai tilanteessa, jossa tunnet olevasi oma itsesi.

I don’t really want to change a thing, I wan to stay this way forever. Blu blue jeans, I wear them every day, there’s no particulary reason to change. (Blue jeans)

Muuten, muistatko, mitä Damon Albarnilla oli päällään, kun Blur vuoden 2012 aikoihin tuli takaisin? Farkut, maiharit eli air cushioned soles kera käärittyjen housunlahkeiden, joskus Fred Perry -pikee, joskus sininen Harrington-pusakka. Miksi? Koska takaisin tuli yhtye, joka halusi olla blur.

Vuonna 2012 Lontoo-maisema oli Westway.

Pop-tunteet
Damon Albarn totesi vuonna 1995 NME-lehden haastattelussa, että ”pop people have pop emotions and they are not to be trusted.” Ehkä tämän tekstin tarkoituksena on yksinkertaisesti kertoa, että olen pop people.

Ja että tämä kirjoitus on poptyypin kirjoitus ja blogi poptyypin blogi.

Kaiken edellä kirjoittamani voisi varmastikin kertoa myös toisin. Joku, joka haluaa olla musiikkijournalisti niin varmasti tekeekin. Muistuttaa siitä, että levy sai ilmestyessään NME-lehdeltä seitsemän pistettä kymmenestä, eikä listasijoituksillakaan juhlittu. Että todellisuudessa brittipop alkoi tapahtua vasta vuonna 1994. Tai ampuu alas popihmisten poptunteet kirjoittamalla, kuinka ”koko brittipop on jo pelkkä alaviite Mojo-lehden arkistossa. Väliäkö silläkään, että biisin “1900-luvun poika” ja “1900-luvun tyttö” olivat jo sen ilmestyessä vain tulevaisuudenuskon mahdollisuutta janonneen Albarnin idealistisia konstruktioita, Lontoo-fantasiamaailman fantasiahahmoja.” (Niko Peltonen For Tomorrow -kappaleesta, NRGM)

”Vain” fantasiamaailman fantasiahahmoja?! Ehkä ennemminkin ”äärimmäisen paljon”. Popmaailman pophahmoja.

Meitä, jotka jokaisella Lontoo-reissulla käymme Primrose Hillillä ihailemassa maisemaa ja tarkistamassa, että jonkun poptyypin asfalttiin kirjoittama ”and the view is so nice” -lyriikkapätkä on vielä paikoillaan.

***

*Toinen aarrekarttani on Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?

Parhaat ystäväni: Elastica – Elastica

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Elastican debyyttilevy

Ilmestymisvuosi: 1995. Levy ilmestyi itse asiassa 13.3.1995, eli onnea parikymppiselle!

Erityisen ihanaa: No hei, 15 kappaletta 38 minuutissa!

Ystävä silloin, kun: Kaipaan sellaista maailman coolein tyttö -fiilistä.

Elastican Elastica on ollut yksi parhaista ystävistäni aina siitä asti, kun tajusin, että on ja oli olemassa sellainen maailma kuin Cool Britannia. Ja niinhän se menee, että kun ihminen alkaa etsiä käsiinsä – esimerkiksi kunnankirjaston musiikkiosastolta – kaikkea mahdollista tietoa 90-luvun brittipopista ja Cool Britanniasta, aikakaudesta jumalaisimmasta, törmää hän välittömästi Elasticaan. Tai viimeistään heti Oasiksen, Blurin ja Sueden jälkeen. Vaikka tuo oma etsiskeleminen ei ihan vuonna 1995 tapahtunutkaan, on tämä ystävyys kestänyt jo yli 15 vuotta.

Elasticassa jos jossain on siis kyse brittipopin merkkitapauksesta. Yhtye myös täsmentää hienosti sitä, mitä brittipoppi oikeastaan, ainakin minun määritelmissäni on: ei musiikkityyli tai -genre, vaan skene. Movement. Nuorisokulttuuri. Aikakausi. 93-98. Joukko keskenään melko erilaisiakin yhtyeitä (toiset enemmän, toiset vähemmän kitaravetoisia), jotka yleisö kuitenkin pystyi linkittämään yhteen.

Jos puhutaan genre- ja musiikkityylinäkökulmasta, niin suurilta osin Elastica taitaa olla jonkinlaista punkkia. Aikalaiskirjoittelussa yhtyeen britpop-määritelmää tarkennetaan yleisimmin termillä art punk.

Elastica on cool. Sellaisella Lontoo- ja Dr Martens -tavalla. Ei työväenluokka-paatosta (laulaja Justine Frischmannin tausta on keskiluokkainen), ei pohjoisenglantilaista lad-uhoa eikä myöskään brittiläisyyttä alleviivaavaa pop-hassuttelua. Olemuksellisesti yhtye sijoittuukin minusta brittipop-yhtyeiden verkostossa jonnekin Sueden rinnalle. Androgyyniys, salaperäisyys ja tummasävyinen viileys. Yhtyeen (alkuperäinen) kolme naista ja yksi mies -kokoonpano linkittää Elastican myös osaksi naisvetoisten yhtyeiden esiinmarssia. (Tämän jälkeen siis jatkoille esimerkiksi Lushin, Echobellyn, Sleeperin tai Republican pariin.)

Jos minun pitäisi kiteyttää oma Elasticani yhteen sanaan, voisi se olla vaikka leso. Justine Frischmannin pikkuisen laiskan ja leuhkan kuuloisen laulutyylin ja koko muun bändin kiehtovalla tavalla välinpitämättömän olemuksen yhdistelmä on vastustamaton. Itsevarma. Sitten on tietysti Justinen kunninahimoinen ja määrätietoinen tapa johtaa yhtyettä ja olla sanavalmis silloin, kun sellaisen hetki on. Niin kuin vaikka joskus Australiassa, kun musiikkitoimittaja kysyi, mitä hänelle tulee mieleen sanoista Liam Gallagher. ”Hamster” oli vastaus.

”Liam having a brain the size of hamster’s brain, tht is, not the entire hamster.”

Nuorempana pidin Justine Frischmannia suorastaan supersankarina, onnistuihan hän hurmaamaan sekä Brett Andersonin, Damon Albarnin että Bobby Gillespien (ja suututtamaan Liam Gallagherin). Frischmannin supersankariasun (ja Damon Albarnin mod-tulkinnan) syytä on se, että käytän Dr Martenseja.

Elasticasta ei voi puhua mainitsematta esikuvilta lainailua ja plagiointikeskustelua. Connection -kappaleen värisyttävä alku on kutakuinkin suoraan Wire-yhtyeen Three Girl Rumba -kappaleesta, Line Upin kertsin melodia puolestaan muistuttaa merkittävästi samaisen yhtyeen I Am the Fly -biisiä. Loppujen lopuksi Elastica jakaa laulukirjoituskunnian vain Waking Up -kappaleensa osalta – The Stranglers bongasi biisistä No More Heroes -kappaleensa ja vaati asialle huomioita. Omistajuuden jako sovittiin lopulta oikeuskäsittelyn ulkopuolella.

Jotain niin kovin 90-luvun hulluja vuosia symboloivaa tässä levyssä ja Elastican tarinassa on. Suosio tuli kovaa ja nopeasti. Kun yhtye ei ollut kiertueella, kierteli se Lontoon Camden Townissa, mistä löytyi kaikki tyypit. Ja huumeet. Toinen levy ei ottanut syntyäkseen ja siinä vaiheessa kun otti, oli jo vuosi 2000, eikä mikään enää ollut niin kuin ennen. Ei edes Elastica, jonka kokoonpano oli tuossa välissä vaihtunut pariin otteeseen.

Mutta on tällä levyllä symboliarvon lisäksi myös kiistaton musiikillinen arvo – lainailusta huolimatta. Ilmestyessään se oli kriitikoidenkin kovasti ylistämä ja ehdokas vuoden 1995 Mercury Music Prizen saajaksi.

Olen aina ajatellut, että minun roolini on olla fani, ei rokkari. Elastica taitaakin olla maailman ainoa yhtye, joka on saanut minut tuntemaan harmitusta siitä, etten ole bändissä. Olisin halunnut olla tyyppi, joka vuonna 1989 ihastuu arkkitehtuuriopiskelijaystäväänsä (eräs herra Anderson), soittaa tämän kanssa bändissä (eräs Suede), ärsyyntyy bändin kitaristille (eräs herra Butler) siitä, kun kaikki kappaleet ovat niin pitkiä, tapaa suurisilmäisen popparipojan (eräs herra Albarn), rakastuu, lähtee bändistä, perustaa bändin, hurmaa yhtyeineen maan ykkösradio-dj:n (Steve Lamacq), jonka kanssa alkaa työstää levyä. Tekee yhtyeineen levyn, josta tulee seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi maan nopeiten myynyt debyyttilevy (edellinen oli Oasiksen Definitely Maybe). Eroaa vuonna 1998 popparista ja toimii inspiraationa Tender– ja No Distance Left to Run -kappaleille.

No joo, vaikuttaa vähän siltä, etten olisi halunnut olla bändissä. Olisin halunnut olla Elasticassa.

Ei. Olisin halunnut olla Justine Frischmann.

Vuosi 2015 – What will be, will be

No nyt on vaikeaa. Pitäisi osata nähdä tulevaisuuteen ja kerätä yhteen alkaneen vuoden albumimittaiset merkkipaalut. Tulevaisuus ei varsinaisesti ole minun juttu, joten tämä näyttää nyt sitten vähän tältä. Eli ei todellakaan miltään massiiviselta Sound of 2015 -kokoelmalta.

Enemmän kuin suurella odottamisella, yritän suhautua tulevaan sellaisella tulee mitä tulee – asenteella.  Koskaan ei muuten ole tuntunut siltä, että olisin jäämässä jostain paitsi, vaikka en niin ajan hermoilla olisikaan. Aina on kuunneltavaa riittänyt. Mutta tässä nyt sitten levyjä, jotka tiedän ilmestyväksi ja jotka kiinnostavat. Saa täydentää, erityisesti debytoivien sekä kotimaisten yhtyeiden osalta.

Kiinnostaa kovasti:

The Charlatans Modern Nature, ilmestyi maanataina, mutta itse odotan fyysistä kappaletta vielä tulevaksi. Mutta selvää on, että klassikkoyhtye teki vahvan paluun. Hurmosainesta.

Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday, ilmestyy 2.3. Odotan jopa pienellä kauhulla, sen verran sieluttomia ovat sinkkubiisit makuuni olleet.

The Libertines. Mahdollisesti. Joku sinkku nyt ainakin. No mitä tähän nyt voi sanoa muuta kuin että jee? Ei ei ei, en osaa olla yhtyeen toisen tulemisen suhteen lainkaan skeptinen, vaikka siitä mitään 2000-luvun alun kaltaista hurmosta tuskin seuraakaan. Mutta kyllä onnea on se, että tällaisia asioita tapahtuu. Ja hyvään musiikkiin uskon.

Vuoden 2004 The Libertines -albumilla jäätiin tähän.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miles Kane, ilmestyy keväällä. Tämä tarkoittanee sitä, ettei Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets palaa vieläkään. Uskallan kuitenkin veikata, että herra Turnerin kädenjälki näkyy jotenkin tällä Kanen kolmannella sooloalbumille. Minulle yksi vuoden isoimmista tapauksista.

Menneisyyteen katsominen on Miles Kanen juttu, mutta jännittävää nähdä, mihin kohtaan brittiläisen rockin historiajanaa hän itsensä tällä kertaa asemoi. Jonnekin 60- ja 70-lukujen eri tasoille, varmastikin. Viimeksi touhu oli esimerkiksi tällaista. Very Miles Kane.

 

 

 

 

 

 

 

Suede. Reilu vuosi sitten ilmestynyt paluulevy Bloodsports yllätti hyvyydellään. Odotuksia siis on.

”I’m very proud of Bloodsports, and the best thing about it is that it showed us that we can write new music, and relevant new music.” – Brett Anderson

Paul Weller Saturn’s Pattern, ilmestyy keväällä. Klassikko on kalssikko ja Wellerin uusi aina tapaus.

The View. Ilmestyy 30.3. Skotlantilaisten viides studioalbumi, joka toivottavasti on sitä samaa hyväntuulista indierockin sekaista punkpoppia kuin kaikki aiemmat. Levyn nimestä ei ole vielä tietoa, mutta se tiedetään, että taustajoukoissa vaikuttaa Albert Hammond, Jr. Edellinen levy, vuoden 2012 Cheeky for a Reason kuulosti mm. tältä.

 

 

 

 

 

Guy Garvey. Elbow-miehen soolo. Veikkaan, että luvassa on tunteita ja kiehtovia musiikillisia näkemyksiä.

Palma Violets. Jännä nähdä, mitä debyytin aikaiselle hypelle ja hurmokselle tapahtuu. Kelpo kitararenkutukselle on minun elämässä kyllä tilaa.

Sulk. Jatkoa seuraa vuonna 2013 ilmestyneelle Graceless-debyytille, joka on ihana, ihana levyllinen koukuttavia popkappaleita ja raikasta baggy/psykedeliapoppi/shoegaze-maailmaa.

The Valkyrians. Kotimaisen ska-yhtyeen uusi studioalbumi Rock My Soul ilmestyy keväällä. Nämä 25 sekuntia lupaavat hyvää.

 

 

 

Kiinnostaa vähän:

New Order. Peter Hookin lähdön jälkeen ei ollut ihan varmaa, tekeekö loppuyhtye enää uutta musiikkia nimellä New Order. Viime vuonna yhtye kuitenkin liitti keikkasettiinsä ensimmäiset uudet kappaleet sitten vuoden n. 2007. Ja uusi levy olisi nyt sitten tulossa tänä vuonna.

Peace Happy People, ilmestyy 9.2. Debyytti oli herttainen ja sellainen ihan jänskä indiematka. Jatko toivottavasti samalla tavalla virkistävä.

Tame Impala. Noh, kiinnostaa vähän.

The Maccabees. Pidin yhtyeen kahdesta ensimmäisestä levystä aikoinaan kovastikin, kolmas albumi (vuoden 2012 Given To The WIld) jäikin sitten jo vähemmälle huomiolle. En muista, milloin olisin yhtyettä viimeksi kuunnellut, mutta jokin tässä nyt vielä kutkuttelee kuitenkin.

The Vaccines English Graffiti, ilmestyy keväällä. Indiekiintiö. Enemmän kuin yhtye, josta pidän, on The Vaccines yhtye, josta yritin aikoinani pitää. Koska kaikki muutkin. Ihasteluni oli kuitenkin sellaista parin yksittäisen kappaleen kokoista nyökyttelyä, enkä usko, että uusi levy muuttaa paljoakaan asetelmaa. Onko tämä todellakin jo kolmas levy? On. Kiinnostaa vähän varmaankin siis lähimpänä totuutta.

 

Artikkelikuva: Unsplash

Miksi kirjoitan taas The Charlatansista?

Koska odotan yhtyeen uutta levyä enemmän kuin mitään aikoihin.

Sillä ihan oikeasti, se, että yksi suurimmista bändirakkauksistani julkaisee uutta musiikkia, se on harvinaista. Edelleen levyttäviä elämäni yhtyeitä, niitä, mille kaikki tämä perustuu, kun on jäljellä enää oikestaan Manic Street Preachers. Ja Suede vähänniinku, ainakin oli.

Tällaiset uudet albumit siis todella ovat merkityksellisiä, kolmen blogitekstin kokoisia tapahtumia. Enkä mitenkään välitä peitellä sitä.

Ja sitten on tietysti vielä se syy, että muutaman vähemmän tärkeän vuoden jälkeen The Charlatans kuulostaa taas siltä The Charlatansilta, jonka tunnistan ja tunnustan vilpittömimmin omaksi. Aidolta ja alkuperäiseltä.

Otetaanpa nyt vaikka tämä Come Home Baby -kappale, joka on muuten huomenna maanataina ilmestyvän Modern Nature -albumin kolmas single.

Tälle kaikki tämä perustuu.

Aluksi luulet nauttivasi tummasävyisistä ja salaperäisistä soulvaikutteista, tunnistat yhtyeelle ominaiset hammondit ja mietit, että just näin. Kunnes tulee kertosäe ja sen yllättävät popit. Ja sitten mietit taas, että just näin. Ja sitten tulee vielä se gospelkuorokin. Just näin!

Mikä olikaan se yhtye, joka osaa juuri tämän? Yhdistää yhteen ja samaan kappaleeseeen kypsän soulin ja raikkaan popin?

The Charlatans.

Ja kun kaiken tuon kruunaa Tim Burgessin baggypotta, tuntuu kuin tämä baby olisi tullut kotiin.

Vuoden 2014 muistoja

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

http://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/7pYzRnHI1Xp4VuM7qQhBKh

Artikkelikuva: Mohammad Metri / Unsplash

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/56EiNHcaOBd3y4JjaBg42M

20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?

Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.

Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?

No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.

Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.

Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.

Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.

Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Tällä kertaa paketoidaan kesämuistoista melkein maukkain: Sueden Ruisrock. Festareista on toki jo noin ikuisuus, mutta jos vaihtoehtoina on joko muistella Brett Andersonin poskipäitä tai ei muistella, valitsen mieluusti sen muistelun.

Viimeksi Ruisrock palasi mieleen muutamia päiviä sitten, kun pidin ystävälleni monologia siitä, mikä minua brittipopissa tällä hetkellä inspiroi (yhtyeiden hittilevyt – The Great Escape, Morning Glory, Coming Up, Different Class, This Is My Truth ja sen sellaiset – valtavirta, listahitit, hittisinglet, noin 1996, cool britannian lakipiste, se kun kaikkea oli vähän liikaa ja kaikki alkoi mennä pikku hiljaa överiksi).

Mietin sitä, kuinka erilaisia keikkakokemuksia ihmiset voivatkaan saada. Tai no, mietin sitä, kuinka erilaisen keikkakokemuksen minä voin saada lehteen kirjoittavan toimittajan kanssa.

Mietin, että mistä lähtien on ollut huonon ja väsyneen keikan merkki se, että yhtye soittaa ”lähinnä vanhoja hittejään”. Pidin keikasta, koska minun maailmassani on ok jos bändi soittaa kappaleita, joita sen yleisö haluaa kuulla. Eikö tällainen ole suorastaan kaunis ele yhtyeeltä, jonka tuotannosta löytyisi vähintään festarikeikallinen upeita b-puolia ja muita näppäryyksiä, joilla mielistellä kaikista uskollisimpia faneja?

IMG_20140709_080210 IMG_20140709_080713

Mietin, että voiko yhtye tehdä väsyneen comebackin jos se ei ole koskaan ollutkaan pois? Mitä jos onkin niin, että jollekin meistä Suede ei ole koskaan lakannut olemasta ajankohtainen? Mitä jos yhtye onkin niin sanotusti klassikko? Mitä jos joku ei pitänyt Suedesta (vain) 20 tai 15 vuotta sitten, vaan pitää siitä (myös) tänään?

No sitä jos, että tällaiselle ihmiselle ne 15 soitettua hittiä eivät merkitse nostalgiaa, vaan hienoa rokkikeikkaa ja suurta musiikillista rakkautta, tässä ja nyt.

Mitä jos jollekin yhtyeen hiteissä ei olekaan kyse ”pelkästä menneisyyden läpilukemisesta” tai ”kadotetun kulta-ajan tavoitteluista”, vaan nykyisyyden kirjoittamista? Kultaisesta kesämuistosta vuosimallia 2014. Siitä, että siinä ne nyt ovat. Ei missään omassa maailmassa vietetyissä musiikillisissa hurmoshetkissä, vaan ihan oikeasti olemassa. Samaa lounaissuomalaista ilmaa hengittelemässä.

Toisin kuin ilmeisesti moni muu, minä tunsin itseni etuoikeutetuksi tuolla keikalla. Näin lavalla ilmiön, tyypit, joiden vaikutusta voi ainakin jossain mittakaavassa kuvailla mullistavaksi. Näin yhden maailman hienoimmista rock-yhtyeistä. Vielä kerran. Mahdollisesti viimeisen, ehkä en.

Mitä jos jonkun mielestä Brett Anderson ei esitä seksikästä, vaan on seksikäs?

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: Sueden Coming Up

Ilmestymisvuosi: 1996

Ystävä silloin, kun: kaipaan pophurmosta.

Erityisen ihanaa: yhtyeeseen juuri kosketinsoittajaksi kiinnitetty Neil Codling. Ja kyllä, ulkonäkö liittyy tapaukseen. Toisten mielestä parasta, mitä Suedelle tapahtui, oli Bernard Butler, minusta sitä oli Neil Codling. Parasta on myös Trash, todellinen anthem, kappale, joka esitteli uuden, popimman Sueden. Ja kappaleen video, sen instensiivinen, vähän paheelliselta näyttävä sävymaailma on ehdottomasti yksi omista klassikkokokemuksistani.

Olisi toki kivaa ja niin kovin kriitikko- ja musiikkidiggailijauskottavaa kirjoittaa, että Dog Man Star on upeinta, mitä Suede on urallaan tehnyt. Mutta se olisi kyllä ihan höpötystä ja huijausta – pidän yksinkertaisesti enemmän Coming Upista.

Niin, mitä suosikkiyhtyeisiin ja heidän tuotantoonsa tulee, ei minulle ole koskaan ollut ongelma pitää mainstreamistä. Hiteistä. Minun listauksissani Coming Up lyö Dog Man Starin, (What’s the Story) Morning Glory? lyö Definitely Mayben ja This Is My Truth Tell Me Yours lyö The Holy Biblen. Se, että yhtäkkiä kaikki kuuntelevat Suedea, Manicsia ja Oasista on se juttu. Cool Britanniaa.

Vaikka rakastankin Sueden debyyttiä ja pidän kakkoslevyn We Are The Pigsiä yhtyeen hienoimpana yksittäisenä kappaleena, on minun Suedeni häikäilemättömän hitti ja häpeilemättömän pop Coming Up.

Coming Up jos joku on Cool Britannia -ikoni. Neonvärinen, räikeä kansitaide, levyn hedonistinen, glamoröösi ja jotenkin technicoulor popkäsitys, tamburiinia lyövä Brett Anderson, juuri yhtyeeseen kiinnitetty ja popjumalalta näyttävä Neil, kaikki ne la la laat. Ja niin edelleen. Ei mitään kymmenminuuttisia, vaikeita teoksia, joita täytyy ymmärtää. Ei Dog Man Starin ekstremeä tai tummuutta, ei erikoista yrittämistä. Ei enää mitään indietä. Vain täydellisiä popkolmiminuuttisia peräkkäin.

18 kuukautta on pitkä aika popmusiikissa. Sillä välin, kun Suede keräsi itseään kasaan vuonna 1994 ilmestyneen Dog Man Starin ja Bernard Butlerin lähdön jälkeen, ehti brittipopista tulla valtavirtaa. Normi. Blurista överi, Oasiksesta överimpi. Tuona aikana esimerkiksi Manics ja Pulp olivat haalineet itselleen osan Sueden synnyttämästä kiinnostuksesta ja toki yleisöstäkin.

Mutta sen sijaan, että yhtye palaisi estradeille vaikean kolmannen levyn kanssa, tekeekin se albumin, joka kuulostaa juuri siltä, miltä vuonna 1996 ilmestyvän brittiläisen kitara-albumin täytyykin kuulosta.

Siltä kuin maassa olisi meneillään maailman nautinnollisimmat poporgiat.

High on diesel and gasoline, psycho for drum machine shaking their bits to the hits

Suede esiintyy Ruisrockissa sunnuntaina 6.7.2014.

Festarikesä

Lily Allen ja Suede Ruisrockissa, Jake Bugg Provinssirockissa – vaikuttaa siltä, että joudun vielä näin kolmikymppisenä viettämään elämäni festarikesän.

Kyllä, kahdet festarit ja kolme vetonaulaa kesässä on festarikesä ihmiselle, joka on tottunut pistäytymään kesäjuhlilla maksimissaan joka toinen vuosi. Ja johan meillä se Blur-kesä viime vuonna oli.

Ja vuonna 2009 oli Lily Allen -kesä.

Tuolloin odotin Lilyn Flow-keikalta eniten tämän Chinese-kappaleen kuulemista. Kevätbiisi-09. Ja kaunis haavekuva siitä, kuinka yksinkertaista toisesta tykkääminen voi parhaimmilaan olla. Tai voisi:

You’ll make me beans on toast and a nice cup of tea
and we’ll get a Chinese and watch TV

Mutta kuinka kivasti voikaan lauluääni helähtää?

En vielä tiedä, mitä minun ja Lilyn yhteiselolle on tapahtumassa uuden albumin myötä. Muutaman kappaleen perusteella tuntuu että melko kauas on jo tultu niistä ensimmäisen levyn kekseliään popahtavista ska-hassutteluista tai kakkoslevyn heleästä ja raikkaasta popnäkemyksestä. Vaikka eihän sen huono juttu tarvitse olla, jos se on oikein.

Enkä myöskään millään haluaisi katkaista välejä ystävään, joka on ollut paikalla silloin, kun ystävää olen kaivannut. Kun ei se kevät 2009 varsinaisesti mikään elämäni kevät ollut.

Ja eihän siitä mihinkään pääse, että Lilyssä virtaa kaikesta mahdollisesta tulevasta huolimatta Cool Britannia -aateliston veri.

Soittolista: Vuonna 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!

http://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/5FFvaJRNpNWtJhS9JJWr0Q

Artikkelikuva: Unsplash

Inspiroi: Sci-Fi Lullabies

Siellä se on, Sci-Fi Lullabies, Sueden taianomainen ja fanien ihannoima b-puolikokoelma ensi kertaa älppärinä (kuin myös fanien vähemmän ihannoima A New Morning). Yhtyeen uudessa, kaikki albumit kattavassa vinyyliboksissa.

Remasteroidut vinyyliversiot eivät ainakaan tällä kertaa ole tulossa myyntiin yksittäiskappaleina, mistä kyllä veikkaan joidenkin fanien närkästyvän. Aika monilla kun varmasti jo on osa levyistä juuri tässä formaatissa. Ja kiusaus hankkia se Sci-Fi Lullabies. Jostain syystä tällaiset uudelleen julkaisut tuntuvat aina muutenkin saavan jotkut ärtyneiksi.

Mutta toisaalta. Voihan homma mennä niinkin, että keräilijä-materialisti-kulttuurissa elävä fani onkin innokas omistamaan samojen levyjen uudet, äänikäsitellyt painokset. Plus että innostusta fanien suunnalta tuntuu löytyvän nimenomaan laatikon mukana tuleville track-by-track-haastatteluille – ja erityisesti Bernard Butlerin sellaiselle.

Rajoitettu erä bokseja tulee myyntiin 21.10, ainoastaan yhtyeen verkkokauppaan.