Grandmother Corn – Paisley Underground

Kuuntelin kesällä tiiviisti helsinkiläisen Grandmother Cornin viime talvena ilmestynyttä Don’t Look Back -albumia. Olin törmännyt yhtyeen nimeen vuosien aikana siellä täällä musiikkimediassa (yhtye on julkaissur kolme albumia ja kiertänyt kovasti ympäri Eurooppaa ja Britanniaa, ottaen haltuun etenkin Lontoon ja Manchesterin underground-piirejä), mutta en ollut yhtyettä aiemmin kuitenkaan kuunnellut. Päädyin tykkäämään albumista ja yhtyeen bluesista ja R&B:stä, pub rockista ja punkistakin vaikuttuvasta back to basics -menosta kovasti.

Noin kuukausi sitten Grandmother Corn julkaisi uuden singlen Paisley Underground. Kappale on loistava! Hyvä biisi yhdistettynä intensiiviseen ja autenttiseen, live-keikkamaiseen tunnelmaan tekee vaikutuksen. Upeasti nimetty kappale on kirjoitettu viime helmikuussa Manchesterissa keikan jälkeen ja se pääsi elokuussa pariin otteeseen soittoon myös BBC:llä.

Yhtyeen voi nähdä seuraavan kerran livenä Helsingissä Mascotissa 15.10.

Jotain uutta: Superbeat

superbeat3

Oululainen Superbeat saattaa olla sinulle jo tuttu – ehkä olet törmännyt yhtyeen Frogmouth-singleen, joka ilmestyi viime keväänä.

Superbeat on kiinnostava yhtye: sen vaihtoehtorockin lomassa soi myös selvä brittipopestetiikka. Yhtyeen pop-käsitys ei kuitenkaan ole sievä, nätti ja suoraviivainen, vaan cool ja vähän kompleksinen. Dramaattinenkin. Lopputuloksessa on hienoa jännittävyyttä ja charmia. Brittipopin kartalla yhtye asettuu minusta luontevasti jonnekin Sueden, nuoren Placebon tai vaikka Mansunin läheisyyteen. Lisäksi yhtye tekee paljon asioita samalla tavalla kuin kotimainen Come Inside (yksi maamme parhaista brittipopyhtyeistä) 1990-luvun lopulla teki. Sekä Come Insidessa että Superbeatissa hyvällä tavalla keskiöön nousevat laulajan lauluääni, laulumaneerit ja aksentti sekä yhtyeen vahva kitarointi.

Superbeat julkaisi juuri uuden singlen. Outshiningissa kiteytyy melko hyvin kaikki se, mitä edellä yritin sanoa, ehkä yhtye on siis onnistunut tallentamaan tälle biisille ydinjuttunsa. Yhtyeen persoonallisen olemuksen, intensiivisen soittamisen ja kelpo kappaleiden yhdistelmä kuulostaa minun korviini täysin levylle valmiilta.

Superbeatin voi nähdä keikalla Helsingissä Elmun Baarissa huomenna torstaina 12.10.

Kuva: Joel Karppanen

Jotain uutta: For Tomorrow

Joskus vuosia sitten, kun mietin tekeillä olevalle blogille nimeä, oli For Tomorrow yksi vahva ehdokas. Blur, brittpopin alkujuuret ja sellaista, tiedättehän. No, nimestä tehty blogiosoite oli jo viety, joten päädyin lainaamaan blogilleni nimen toiselta yhtyeeltä.

Minulle tuo ”For Tomorrow” merkitsee paljon ja siksi haluan aina, aina tietää, mitä sen taakse milloinkin piiloutuu. Vantaalla sen takaa löytyy ainakin herttaista ja muutenkin miellyttävää kitarapoppia.

For Tomorrow on ollut kassassa jo vuodesta 2012 – ehkä muistat, kuinka yhtye päätyi bändikilpailun voittajana lämppäämään Von Hertzen Brothersia täyden Tavastian lavalle. For Tomorrow on kuitenkin ajankohtainen juuri nyt, sillä se julkaisee uuden 4 -EP:nsä ihan näinä päivinä.

Levyjulkkarikeikka on tänään 14.5 Semifinalissa.

Pidän ep:stä, se on kiva kuunneltava. Tykkään siitä, että vaikka Tokyo-kappaleen kitarat kertoilevat nuoresta ja modernista, 2010-luvun indie-sukupolvesta, on yhtye useimmiten, erityisesti muissa kappaleissaan vahvasti kitarapopin ikiaikaisuuden ja vuosientakaisen perinteen äärellä. Esimerkiksi Daydream- ja Play With Me -kappaleissa on paljon sellaista häikäilemätöntä popklassisuutta, mitä suomalaisesta kitarapopista on minusta viime vuosina puuttunut. Ja mitä saisi olla enemmän. Minusta yhtye onkin parhaimmillaan ja kiehtovimmillaan silloin, kun se lipuu pois kikkailevan nykykitaraindien alueelta perinteisemmän popin suuntaan.

For Tomorrow kuulostaa kivalta, koska siinä on paljon sitä, mitä hyvässä pop-yhtyeessä minusta pitääkin olla: se on kappaleissaan riittävän suoraviivainen ja hyvällä tavalla simppeli, mutta kuitenkin sen verran nokkela, ettei se päädy kuulostamaan liian helpolta, epäuskottavalta.

Ep:n biisit ovat varsin hyviä ja jokainen ep-kokonaisuudessa tunnistettavasti omanlaisensa. Kappaleiden melodiat, kertosäkeet ja nousut lähtevät niin kuin hyvässä popissa kuuluukin: helposti ja tutun tuntuisesti, genren konventioita hyödyntäen, mutta kuitenkin raikkaasti. Yhtye kuulostaa musikaaliselta ja touhu vaivattomalta.

Keskivertoa kiinnostavamman ja persoonallisemman kuuloisen yhtyeestä tekee erityisesti laulajan lauluääni (eka ajatus: Brian Molko). Se saa kappaleet kuulostamaan vielä pikkuisen jänskemmältä ja yhtyeen hyvällä tavalla kypsältä. Tuo efekti toimii hyvin juuri Tokyo-kappaleessa, joka luultavasti olisi persoonattomammalla laululla asteen särmättömämpi ja enemmän sellainen tusinaindie.

Oma suosikkikappaleeni on Daydream, sen yltyvä poppinousuhan huutaa minun nimeä, mutta kuuntele toki koko setti. Kuuntele myös kesäkappale vuoden takaa, sekin on herttainen!

EP Spotifyssa.

Volter – 1995

Siitä on kulunut jo hyvä tovi, kun tamperelainen Volter julkaisi viimeksi jotain. Vuonna 2012 No Return -debyytillä visio oli ilmiselvän retro, 60-lukulainen. Psykedelisiä urkuja ja kitaroita, vähän stemmalaulua ja sellaista. Äänimaailmaa, joka tuo klassikoiden lisäksi mieleen muutaman suosikkiretroilijani: The Moonsin, Miles Kanen, The Coralin ja paikoin vähän ehkä jopa The Last Shadow Puppetsin. Albumi löytyy Spotifysta, kuuntele ainakin hurmaava päätösraita Reaching For The Satellites, paheellinen Dance With Me ja The Coral -henkiset Sunset Blvd ja Ghost Town. Tykkään myös There’s No-One I Really Do Love -dueton klassikoita ihastelevasta kertosäkeestä.

Tällä uudella, elokuussa julkaistulla singlellään Volter ei sitten olekaan enää 60-luvulla, vaan no, 90-luvulla. Tarkemmin sanottuna melko lähellä Manchesteriä.

Ensireaktioni olikin tyyliä ”No nyt!”. Biisin sanoma? 1995 asiat oli paremmin.

Jotain uutta: Roan

Roan on vantaalainen indieartisti, jonka tekeminen ihastuttaa aitoudellaan ja vilpittömyydellään. Sunday Boy EP onkin hyvällä tavalla helppo ja huoleton kuunneltava. Siinä ei ole mitään röyhkeää tai tunkeilevaa, vaan tunnelma on alusta loppuun jotenkin lempeä.

Musiikillisesti soitannassa kaikuu esimerkiksi The Smiths ja heleä jangle pop, mutta myös tuoreempi brittiläinen kitaraindie. Tiedänkin kertoa, että Roanin musiikillinen kasvuympäristö ja mielenmaisema löytyy 2000-luvun alkuvuosien britti-indien kultakaudelta – The Kooks, The Libertines ja sen sellaiset, tiedättehän te!

Noiden ep:n kappaleiden perusteella tuntuu, että Roanin musiikki on parhaimmillaan silloin, kun niistä löytyy rohkeasti rytmiä ja poppia. Kepeyttä ja heleää kitaraa. Niinpä pidänkin itse eniten kahdesta ensimmäisestä kappaleesta:  Around The World ja Sunday Boy.

Muuten, Roan eli Joonas etsii ympärilleen yhtyettä ja tarvetta olisi kitaristille ja rumpalille, joiden sydän sykkii samantyyppiselle musiikille. Eli jos taidat soiton ja olet valmis treenailemaan ja keikkailemaan, ota yhteyttä Joonakseen (musicroan@gmail.com / http://www.facebook.com/musicroan).

https://soundcloud.com/roanmusic/sets/sunday-boy-ep

Facebook
Ks. myös mitä Ylex on kirjoittanut

Parhaat ystäväni: The Crash – Comfort Deluxe

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: turkulaisen The Crashin debyyttilevy Comfort Deluxe

Ilmestymisvuosi: 1999

Erityisen ihanaa: se, kun tajuan, miten paljon olen tätä levyä tarvinut

Ystävä silloin, kun: haluan surra kauniisti kaikkea sitä, mitä minulla ei ole. Niin kuin vaikka ketään, joka tykkäis. Säestäis ja laulais mukana.

I sing this song
I bring you on
Then I sing along with you

Me
I love you ’til I die and born again

Muistan, kun raskaampaan musiikkiin mieltynyt pikkuveljeni kysyi joskus Teemu Brunilaan viitaten, että miksi se laulaa noin?

Pidin kysymystä outona, mutta vastasin, että

koska se on brittipoppia.

Vastaukseen upotettu selitys oli minusta vähintäänkin riittävä.

Vuosi 1999 oli minun ja The Crashin. Minun ja Teemun. Vuonna 1999 mietin, että jossain tuolla kaukana eteläisessä Suomessa on maailma, jossa nuoret miehet eivät ole nuuskaavia moottorikelkkailijoita eikä pitkä tukka tarkoita mustaksi värjättyä hevilettiä.

Jossain tuolla kaukana on Turku ja siellä Teemu Brunila.

Comfort Deluxe on ehkä yksi pahimmista tunne-elämäni turmelijoista. Tai no riippuu varmasti, pitääkö turmeltuneena sitä, että nauttii, kun musiikki sattuu. Paras kertsi on se, joka ensin värisyttää ja sitten itkettää.

Minulle levy on siis ennen kaikkea kaunis melankolialevy. Oli silloin ennen, mutta on myös nyt. Itse asiassa voi olla, että juuri tämä on se levy, joka opetti minut lääkitsemään surua ja yksinäisyyttä musiikilla (joka sattuu).

16-vuotiasta suretti se, ettei kukaan poika tykkää tai se, ettei kotibileisiin tullut kutsua. Veikkaan syyksi jalkapallo- ja partioharrastusta. Molempiin.

31 vuotiaana surettaa sitten se, että noh, jalkapallo- ja partiokohtaa lukuun ottamatta mikään ei oikeastaan ole muuttunut.

Muuttunut ei ole myöskään mielipiteeni siitä, että albumi on yksi kotimaisen musiikin merkkiteoksista. Tai että Sugared on jotain epätodellisen hienoa – liki huikein suomalainen kappale ikinä? Tai että Going Out on maailmanluokan päätösraita. Nyt ja aina totta lienee myös se, että villiinnyn moppitukasta.

Mutta onneksi myös se, että levy on yksi elämäni luotettavimmista lohduttajista.

She says:
”Bring me my love
Don’t leave me out
Fill up this hollow heart with
hope and comfort,
final answers”

(Going Out)

Mr Madchester: Samuli Edelmann

Pitäisikö lisätä dj-settiin tämä Samuli Edelmannin vuoden 1994 Sinä olet (Aurinko) -kappale, mietin tässä yhtenä päivänä. Äh, sinä senkin brittipop. Nyt kiinnostaa suomimadchester!

Kauaa ei tarvitse kappaletta kuunnella, niin alkaakin sijoittuminen setissä olla selvä: jonnekin The Stone Rosesin, The Charlatansin ja sen sellaisten välttämättömyyksien aloittaman baggyputken jatkeeksi. Ehkä The Farmin kylkeen? Vahän päivitettyä referenssiä Jagwar Man vierestä? Tai – kiitos naislaulajien – ehkä sittenkin herttaiseksi seuralaiseksi Primal Screamin sielukkaalle tanssimusiikille.

Kappaleen itsensä (ja videon sisältämän aikalaismaailman) lisäksi tässä kaikessa todella Mr Madchesteriä on tietysti tuo Samuli Edelmannin rumpu. Näyttääkö tutulta? Kaikki Ian Browniin vähänkään ihailevasti suhtautuvat varmasti hymyilevät tuolle yksityiskohdalle.

Ja kyllä, odotan ”Samulin päivää”. En kai nyt sentään ollut ainoa 8-vuotias, joka vuonna 1991 meni ja rakastui Samuli Edelmanniin?

Parhaat ystäväni: Egotrippi – Alter Ego

Parhaat ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Egotripin kolmas albumi Alter Ego

Ilmestymisvuosi: 1998

Ystävä silloin, kun: haluan viettää aikaa teinivuosien ystävän kanssa, jonka tunnen läpikotaisin, mutta jota tapaan nykyään turhan harvoin.

Erityisen ihanaa: Vieterit, tuo suomalaisten oma Song 2!

Jos Egotripistä puhuttiinkin yhtyeen Superego-albumin ja sen Unihiekkaa-hitin aikaan Suomen Manic Street Preachersinä, näin niin kuin kertosäkeiden isouteen viitaten, on Vieterit kyllä ihan silkkaa Blurin Song 2 -klassikkoa. Ja hei, kesto 2:20.

90-luku oli hienoa aikaa. Silloin myös suomenkielinen kitarapoppi sai rauhassa olla kitarapoppia, ilman iskelmöitymisen uhkaa. Kotimaisista pophelmistä erityisesti Egotripin kolme ensimmäistä albumia ovat olleet isossa roolissa minun poppariksi kuoriutumisen prosessissani. Ystävin tuli Alter Egosta.

Muistan, kun hankin levyn vuonna 1998 syyslomareissulta Oulusta. Pellolaisen silmin katsottuna Oulussa oli kaikki, mitä ihminen onneensa tarvitsi: Anttilan levyosasto ja R-Collectionin myymälä. Ja niin oli Alter Egossakin: historiallisen hienoja melodioita, esimerkillisiä kertsejä, harmonista stemmalaulua, sopivasti meininkiä, sopivammin melankolisuutta. Vieterit– ja Flipperikuningas-ilottelujen vastapainoksi levyllä hehkuukin sellainen uljas, suorastaan Kent-hengessä tallennettu melankolisuus. Niin kuin tässä:

Mutta ei Alter Ego – niin kuin eivät muutkaan 90-luvun hienot jutut – tarvitse mitään nostalgiapuuskaa tuekseen. Hyvä poplevy on ajaton ja toimii vuodesta toiseen. Vähän niin kuin ne R-Collectionin anorakit.

Levyn ansioiksi on mainittava vielä yksi hienoimmista kotimaisista coverversioista ikinä (Eppu Normaalin Lautturi) sekä yksi mainio power pop -veto, Suklaasydän.

Niin ja tietysti ihan paras Pois Minusta Paha Henki, tuo suomenkielisen brittipopin aarre.

Keikalle: Velvert

Sunnuntaita!

Tänään on hyvä aika kirjoittaa vähän Velvertistä. Yhtye nimittäin julkaisee ensimmäisen kokopitkänsä ensi perjantaina 29.11 ja soittaa sen kunniaksi levyjulkkarikeikan Kallion Libertessä keskiviikkona 27.11.

Itse tutustuin yhtyeen tekemisiin jo jonkin aikaa sitten, kun löysin tieni yhtyeen laulaja-kitaristin blogiin. Minun ja Jussin musiikkimieltymykset menevät suurilta osin yks yhteen, joten tokihan brittipopin täyttämä blogi teki vaikutuksen. Erityisen huikealta on tuntunut löytää toinen varsin vannoutunut ja pitkäikäinen Come Inside -fani… Yhtyeen mukaan nimetystä blogista löytyykin satunnaisten Velvert-kuulumisten lisäksi kiehtovia ja näppäriä musiikkifiilistelyjä.

Ja tokihan sama blogista tuttu brittipopestetiikka soi myös Velvertin musiikissa. Näiden parin biisin perusteella tämä kolmea ep:tä seuraava ja ilmeisesti melko pitkän kypsyttelyn tuloksena syntynyt debyyttikokopitkä soi sellaisella visioiden, ideoiden, vaikutteiden ja toteutuksen taajuudella, jolla on hyvä viihtyä.

Tässä siis pari palaa Velvertiä, lisää yhtyettä sitten ensi keskiviikkona Libertessä. Levyjulkkarikeikan väliaikamusiikista vastaa muuten meitsi elikkäs Dj Hey Lyla! Tervetuloa!

Velvert, Mikko Siikavesi, DJ Hey Lyla!
Liberte, Kolmas Linja 34
Klo 22

Tapahtuma Facebookissa
Velvert Soudcloudissa
Velvert-blogi