HEY LYLA!Levy: Supergrass – The Strange Ones 1994 – 2008
Posted on 15.2.2020
Supergrassin uusi kokoelmalevy on huikein juttu hetkeen.
Levyn kappaleet kulkevat kronologisesti käänteisessä järjestyksessä – kokoelma alkaa yhtyeen uran loppuvaiheen kappaleilla. Tämä muodostaa kokoelmalle upean musiikillisen kaaren. Alussa soi aikuistuneen yhtyeen klassinen rock, kypsä svengi ja psykedelia. Levyn edetessä päästään 2000-luvun aliarvostettuihin kappaleisiin (St. Petersburg, Grace, Seen The Light) ja niistä vielä edelleen biiseihin, joiden hammond aikoinaan mullisti yhtyeen soundin.
Loppupuoliskolla soivat sitten tietysti ne brittipop-kauden valtavirtahetket, jotka muistuttavat siitä, miksi kaikki aikoinaan rakastivat yhtyettä. Debyytin intensiiviseen nuoruuden voimaan, ihanasti siloittelemattomaan Buzzcocks-vauhtiin tultaessa kuulija on totaalisen mykistynyt yhtyeen uran musiikillisesta upeudesta ja monipuolisuudesta.
Supergrass on mykistävä yhtye. Ja mykistävien yhtyeiden kokoelmalevyjä ei koskaan ole liikaa. Supergrass is 10 -kokoelma vuosikymmen sitten paketoi yhtyeen uran erityisesti meille aikalaisille. Tämä uusin kokoelma toivottavasti opettaa myös uutta brittipop-sukupolvea ihastelemaan oxfordilaisten neroutta.
Luukku 11: Supergrass 2020
Posted on 12.12.2019
Syksyllä 2019 tapahtui jänskiä: vuonna 2010 uransa päättänyt Supergrass ilmoitti pienestä paluustaan. Paluun tarkoitus on kunnioittaa ja fiilistellä vuonna 1995 ilmestyneen I Should Coco -albumin 25-vuotisuutta.
Käytännössä paluu tarkoittaa The Strange Ones: 1994-2008 -nimistä levyboksia ja massiivista juhlakiertuetta. Boksi tietysti sisältää kaikkea ihanaa sälää julisteista bändikuviin ja tarinoihin.
Supergrass on yksi suurista, mitä brittipop-kauden yhtyeisiin tulee. Tiedän, että joidenkin mielestä vanhojen yhtyeiden ja kerran kuopattujen klassikoiden paluisiin kuuluisi suhtautua kyynisyydellä ja epäilyllä, mutta en vain pysty! Rakastan joka ikisen brittipop-bändin paluuta! Olen nähnyt yhden yhtyeen best of -keikan (Supergrass is 10 -kiertue 2003 tai 2004) ja huh, mitä hittitykitystä se oli! Miksi en toivoisi lisää samaa?
Paluu-uutisen yhtye julkaisi kera tämän The Police -coverin.
Koska Supergrass on aarre, joka ansaitsee kaiken ihailun ja huomion, tässä reilun tunnin Spotify-lista minun mielestä yhtyeen parhaista biiseistä. Tsekkaa myös ihanat alkuvuosien demo-versiot, joita yhtye on Spotifyhin viime aikoina lisäillyt.
Viime aikojen hyviä uusia kappaleita
Posted on 7.9.2019
Muutama lempibiisi viime aikojen uusista julkaisuista.
St. Francis Hotel ft. Gaz Coombes – Liar, Liar, Liar
Tämä kappale vei nyt mennessään jotenkin ihan totaalisesti. Irlantilaisduon luoma tunnelma, biisin soundit, kappaleen koko konsepti viehättävät ja Supergrass-ääni Gaz Coombesin laulu sopii tähän upeasti.
Mark Morriss – The Beans
The Bluetones -yhtyeensä kanssa hienon brittipop-uran tehnyt Mark Morriss on myös neljä sooloalbumia julkaissut sooloartisti. Olen tykännyt erityisesti tänä vuonna ilmestyneistä parista singlestä. Sekä All The Wrong People että tämä The Beans ovat soineet kovasti. Morrissin tunnistettava lauluääni on yksi minun kaikkien aikojen suosikeista.
Circa Waves – Something More
Tiedätte, että brittiläinen kitaraindie on minun juttu. Olen 2000-luvun alun parikymppinen ja siksipä minun mielenmaisemaan kuuluvat Converset, räihnäiset Adidakset ja kitaratkitaratkitarat. Pete Doherty, Johnny Borell, Luke Pritchardin kiharat. Kaikki ne bändit, joita tuli ja meni.
Nykyään olen aika tarkka siitä, millaisen kitaraindiesoundin hyväksyn. Se sellainen liian moderni indiesoundi ei ole ihan minun juttu, mistään kamalan kokeellisesta puhumattakaan.
Circa Wavesin jutuista olen yleisesti ottaen tykännyt. Bändin uusi Something More -biisi upposi nyt alkusyksystä super kivasti – biisi nousee ja kasvaa mukavasti. Helppo, kiva, kepeä kitarabiisi, käy mulle.
Viisi kertaa ikoninen brittipop-intro
Posted on 20.8.2018
Viisi ikimuistoista ja ikonista brittipop-kappaleen alkua.
Supergrass – Lenny (1995)
Kappaleen 60 tasamuotoista iskua ennen biisin varsinaista käynnistymistä. Brittipopklassikko!
Elastica – Connection (1994/95)
Yksi ultimaattisimista brittipop-kappaleista, jossa on yksi ultimaattisimmista, ikonisimmista, tunnistettavimmista ja muistettavimmista aluista. Brittipopin hienoimpia sekunteja. Suuuuuuuri symboliarvo sille kaikelle.
Marion – Sleep (1996)
Marion on yksi brittipopeimmista yhtyistä mitä on ja yhtyeen hittikappale Sleep kaanonveroinen klassikko. Kappaleen alun huuliharppuriffi toimii ainakin minun maailmassani ihanasti brittipop-muistoesineenä. H-u-i-k-e-a ja äärimäisen paljon onnellistava alkusoitto. Ja kappale. Ja yhtye.
Gene – Sleep Well Tonight (1995)
Kaikessa pienuudessaankin aivan täydellinen aloitus juuri tälle biisille. Tunnistaisin nuo lempeät soinnut missä ja milloin vain. Pari sekuntia kestävä matka onnelliseen brittipop-kuplaan.
Shed Seven – Dolphin (1994)
Kappale alkaa sisään hiipivällä bongorumpusambailulla, johon yhdistyy muutaman sekunnin jälkeen simppeli kitarariffi. Yhtyeen toinen singlebiisi ja upea esimerkki bändin Ghange Giver -debyytin intensiteetistä. Rummutus on niin olennainen ja merkittävä, että vuoden 1999 kokoelmalevylle se sai vähän pidennnetyn ja äänekkäämmän roolin.
Levy: Gaz Coombes – World’s Strongest Man
Posted on 30.6.2018
Muistatko Damon Albarnin Everyday Robots -soololevyn muutaman vuoden takaa? Totta kai muistat, tuo albumihan on unohtumaton taideteos!
Supergrass-mies Gaz Coombesin uudessa, kolmannessa soololevyssä on konseptitasolla jotain samaa taideteosmaisuutta kuin tuossa Albarnin albumissa.
World’s Strongest Man kuulostaa taitavan muusikon, artistin ja visionäärin albumilta. Se on enemmän kuin levy, enemmän kuin kokoelma lauluja. Albumi ei ole täynnä ilmiselviä hittibiisejä, vaikka hyviä yksittäisiä kappaleita toki löytyy. Levy on vähän salakavalammalla tavalla hieno. Sen hyvyys perustuu selvästi suunniteltuun ja harkittuun kokonaiskuvaan, tunnelmaan, jolla musiikillisesti monipuolisesta kokonaisuudesta on saatu harmoninen. Erilaiset sovitukselliset ratkaisut ja kikkakailut (naiskuoro, viulu, lapsikuoro, koskettimet ja vaikka mitä) eivät tunnu päälleliimatuilta, vaan tunnelmaa palvelevilta. Tulee tunne, että levyn tekemisessä on todella käytetty ajatusta.
Levy on yhtä aikaa jänskästi sekä moderni että vähän retro. Toisinaan fiilis vie jonnekin 70-luvun aurinkoiseen Amerikkaan, levyn kansikuvan ja Goombesin habituksen avustamina. Albumin myötä on todella helppo ihastua sellaiseen jammailevaan rockiin. Vähän utuiseen ja salaperäiseen tunnelmaan, naiskuoroihin. Ja aivan ehdottomasti Goombesin svengaavaan lauluun.
Minusta Coombes joukkoineen loistaa aivan erityisesti tällä Wounded Egos -kappaleella. Tässä kiteytyy paljon sitä, millaisena tunnelma-albumina levy näyttäytyy minulle.
Pidän todella myös The Oaks -kappaleesta. Myös tälle kappaleelle on kiteytetty Goombesin parhaita puolia ja levyn erityistä tunnelmaa.
Albumin hittibiiseinä toimivat Deep Pockets ja Walk The Walk.
Minun mielestä World’s Strongest Man voisi olla vuonna 2018 se pitkänlinjan muusikon levy, jolla krittikoiden ylistys ja kuuntelijoiden ymmärrys kohtaavat. Vuoden hienoimpia ja kiehtovimpia.
Le vintage: Nimipäiviä
Posted on 30.4.2017
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä juttu on julkaistu alun perin vuosi sitten, 30.4.2016.
***
Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää mulle.
Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. Mistä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.
Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?
Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.
Parhaat yhtyeet top 20
Posted on 5.2.2017
Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.
Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.
- Oasis
- Blur
- Manic Street Preachers
- The Charlatans
- Ash
- Kasabian
- The Stone Roses
- Shed Seven
- Elastica
- Suede
- The Libertines
- Courteeners
- Arctic Monkeys
- Embrace
- Supergrass
- Pulp
- Idlewild
- Travis
- Cast
- The Verve
Artikkelikuva: Unsplash
Brittipopklassikko: Bändi ja valkoinen huone
Posted on 6.10.2016
90-luku – kun musiikkivideoilla vielä oli väliä.
Jos jaksaisin vielä opiskella, hakeutuisin varmasti jonnekin, missä voisin analysoida ja jaotella 90-luvun brittipopskenen musiikkivideoita. Hmmm tyyliin ”Englantilainen maisema ja elämänmeno -videot”, ”Brittiläistä yhteiskuntaa kommentoivat videot”, ”Bändi hämyisässä huoneessa” -videot, ”Sarjakuvamaiset ja teatterimaiset lavastusvideot”, ”Mustavalkoiset videot”, ”Bändi soittaa varastorakennuksessa/teollisuushallissa” -videot ja tietysti
”Bändi valkoisessa huoneessa” -videot!
No, ehkä keskityn kehittelemään brittipopin kaariteoriaani (kuulet siitä vielä!) ja jätän videoanalyysit muille. Mutta siltikin, tässä neljä suosikkiesimerkkiäni tuosta brittipopin videoestetiikasta söpöimmästä, bändi ja valkoinen studiotausta.
Nyt vain sitten miettimään, millaisia akateemisia analyyseja tuosta visuaalisesta ratkaisusta voisi saada irti.
Nimipäiviä
Posted on 30.4.2016
Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää, mulle.
Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. MIstä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.
Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?
Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.
20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?
Posted on 9.11.2014
Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.
Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?
No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.
Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.
Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.
Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 