Levy: Supergrass – The Strange Ones 1994 – 2008

Supergrassin uusi kokoelmalevy on huikein juttu hetkeen.

Levyn kappaleet kulkevat kronologisesti käänteisessä järjestyksessä – kokoelma alkaa yhtyeen uran loppuvaiheen kappaleilla. Tämä muodostaa kokoelmalle upean musiikillisen kaaren. Alussa soi aikuistuneen yhtyeen klassinen rock, kypsä svengi ja psykedelia. Levyn edetessä päästään 2000-luvun aliarvostettuihin kappaleisiin (St. Petersburg, Grace, Seen The Light) ja niistä vielä edelleen biiseihin, joiden hammond aikoinaan mullisti yhtyeen soundin.

Loppupuoliskolla soivat sitten tietysti ne brittipop-kauden valtavirtahetket, jotka muistuttavat siitä, miksi kaikki aikoinaan rakastivat yhtyettä. Debyytin intensiiviseen nuoruuden voimaan, ihanasti siloittelemattomaan Buzzcocks-vauhtiin tultaessa kuulija on totaalisen mykistynyt yhtyeen uran musiikillisesta upeudesta ja monipuolisuudesta.

Supergrass on mykistävä yhtye. Ja mykistävien yhtyeiden kokoelmalevyjä ei koskaan ole liikaa. Supergrass is 10 -kokoelma vuosikymmen sitten paketoi yhtyeen uran erityisesti meille aikalaisille. Tämä uusin kokoelma toivottavasti opettaa myös uutta brittipop-sukupolvea ihastelemaan oxfordilaisten neroutta.

Soittolista: tammikuu 2020

Vuosi 2020 on alkanut musiikillisesti hyvästi. Tammikuussa uuden albumin julkaisivat The Big Moon, Courteeners ja Blossoms. Lisäksi Supergrassilta ilmestyi sielussa soiva kokoelmalevy. Kokonaisten albumien lisäksi tammikuussa on ilmestynyt myös muutama aivan yli-ihana sinkkubiisi.

Alkuvuonna aivan erityisen vaikutuksen minuun ovat tehneet nämä seuraavat kappaleet. Lopussa kuukauden soittolista.

Courteeners – Hanging Off Your Cloud

Manchesteriläisyhtyeen kuudennella albumilla upean balladin virkaa hoitaa Hanging Off Your Cloud -kappale. Kappale on kaunis, se värisyttää niin melodisesti kuin tekstillisestikin. Melankolisuuteen upeasti sopivat koskettimeniskut soivat kuin sadepisarat – tai jopa kyyneleet.

Kuten hienon pop-balladin kuuluukin, myös tämä kappale kasvaa kerroksittain ja kierroksittain. Ensimmäisellä kerralla hittikertosäe vedetään maltillisesti, toisella kerralla se on sovitettu isoksi jousilla.

Ja ne jouset! Ne on mahtavat!

Biisissä on sellainen suloinen pieni kaaosmaisuus ja sekasorto. Vaikka jouset tuovatkin eleganssia, on biisille tallentunut ihana rosoisuus, johon Liam Frayn vilpitön laulu sopii upeasti.

Minulle tämä kappale on Courteenersin tuotannon parhaimpia.

The 1975 – Me & You Togehter Song

Mattyn ja kumppaneiden ysäripoppi on huikea! R.E.M kohtaa The Stone Rosesin kohtaa Jamesin kohtaa minkä tahansa 90-luvun bändin.

Yhtyeen musiikillinen heittäytymis- ja muuntautumiskyky ovat ihailtavia.

Ash – Darkest Hour of The Night

Koska Ash on yhtye, joka ei vanhene, on se tietenkin yhtye, joka tekee oman hittibiisinsä aina uudestaan ja uudestaa. Vuosikymmenestä toiseen. Darkest Hour of The Night on oikein hyvä esimerkki musiikista, jota voin kuunnella miten paljon vain kyllästymättä tai täyttymättä. Ash on minun juttu, sanoisin.

Pusuja hienosta torvisovituksesta.

Luukku 11: Supergrass 2020

Syksyllä 2019 tapahtui jänskiä: vuonna 2010 uransa päättänyt Supergrass ilmoitti pienestä paluustaan. Paluun tarkoitus on kunnioittaa ja fiilistellä vuonna 1995 ilmestyneen I Should Coco -albumin 25-vuotisuutta.

Käytännössä paluu tarkoittaa The Strange Ones: 1994-2008 -nimistä levyboksia ja massiivista juhlakiertuetta. Boksi tietysti sisältää kaikkea ihanaa sälää julisteista bändikuviin ja tarinoihin.

Supergrass on yksi suurista, mitä brittipop-kauden yhtyeisiin tulee. Tiedän, että joidenkin mielestä vanhojen yhtyeiden ja kerran kuopattujen klassikoiden paluisiin kuuluisi suhtautua kyynisyydellä ja epäilyllä, mutta en vain pysty! Rakastan joka ikisen brittipop-bändin paluuta! Olen nähnyt yhden yhtyeen best of -keikan (Supergrass is 10 -kiertue 2003 tai 2004) ja huh, mitä hittitykitystä se oli! Miksi en toivoisi lisää samaa?

Paluu-uutisen yhtye julkaisi kera tämän The Police -coverin.

Koska Supergrass on aarre, joka ansaitsee kaiken ihailun ja huomion, tässä reilun tunnin Spotify-lista minun mielestä yhtyeen parhaista biiseistä. Tsekkaa myös ihanat alkuvuosien demo-versiot, joita yhtye on Spotifyhin viime aikoina lisäillyt.

Viime aikojen hyviä uusia kappaleita

Muutama lempibiisi viime aikojen uusista julkaisuista.

St. Francis Hotel ft. Gaz Coombes – Liar, Liar, Liar

Tämä kappale vei nyt mennessään jotenkin ihan totaalisesti. Irlantilaisduon luoma tunnelma, biisin soundit, kappaleen koko konsepti viehättävät ja Supergrass-ääni Gaz Coombesin laulu sopii tähän upeasti.

Mark Morriss – The Beans

The Bluetones -yhtyeensä kanssa hienon brittipop-uran tehnyt Mark Morriss on myös neljä sooloalbumia julkaissut sooloartisti. Olen tykännyt erityisesti tänä vuonna ilmestyneistä parista singlestä. Sekä All The Wrong People että tämä The Beans ovat soineet kovasti. Morrissin tunnistettava lauluääni on yksi minun kaikkien aikojen suosikeista.

Circa Waves – Something More

Tiedätte, että brittiläinen kitaraindie on minun juttu. Olen 2000-luvun alun parikymppinen ja siksipä minun mielenmaisemaan kuuluvat Converset, räihnäiset Adidakset ja kitaratkitaratkitarat. Pete Doherty, Johnny Borell, Luke Pritchardin kiharat. Kaikki ne bändit, joita tuli ja meni.

Nykyään olen aika tarkka siitä, millaisen kitaraindiesoundin hyväksyn. Se sellainen liian moderni indiesoundi ei ole ihan minun juttu, mistään kamalan kokeellisesta puhumattakaan.

Circa Wavesin jutuista olen yleisesti ottaen tykännyt. Bändin uusi Something More -biisi upposi nyt alkusyksystä super kivasti – biisi nousee ja kasvaa mukavasti. Helppo, kiva, kepeä kitarabiisi, käy mulle.

Viisi kertaa ikoninen brittipop-intro

Viisi ikimuistoista ja ikonista brittipop-kappaleen alkua.

SupergrassLenny (1995)

Kappaleen 60 tasamuotoista iskua ennen biisin varsinaista käynnistymistä. Brittipopklassikko!

ElasticaConnection (1994/95)

Yksi ultimaattisimista brittipop-kappaleista, jossa on yksi ultimaattisimmista, ikonisimmista, tunnistettavimmista ja muistettavimmista aluista. Brittipopin hienoimpia sekunteja. Suuuuuuuri symboliarvo sille kaikelle.

Marion Sleep (1996)

Marion on yksi brittipopeimmista yhtyistä mitä on ja yhtyeen hittikappale Sleep kaanonveroinen klassikko. Kappaleen alun huuliharppuriffi toimii ainakin minun maailmassani ihanasti brittipop-muistoesineenä. H-u-i-k-e-a ja äärimäisen paljon onnellistava alkusoitto. Ja kappale. Ja yhtye.

GeneSleep Well Tonight (1995)

Kaikessa pienuudessaankin aivan täydellinen aloitus juuri tälle biisille. Tunnistaisin nuo lempeät soinnut missä ja milloin vain. Pari sekuntia kestävä matka onnelliseen brittipop-kuplaan.

Shed SevenDolphin (1994)

Kappale alkaa sisään hiipivällä bongorumpusambailulla, johon yhdistyy muutaman sekunnin jälkeen simppeli kitarariffi. Yhtyeen toinen singlebiisi ja upea esimerkki bändin Ghange Giver -debyytin intensiteetistä. Rummutus on niin olennainen ja merkittävä, että vuoden 1999 kokoelmalevylle se sai vähän pidennnetyn ja äänekkäämmän roolin.

Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Muistatko Damon Albarnin Everyday Robots -soololevyn muutaman vuoden takaa? Totta kai muistat, tuo albumihan on unohtumaton taideteos!

Supergrass-mies Gaz Coombesin uudessa, kolmannessa soololevyssä on konseptitasolla jotain samaa taideteosmaisuutta kuin tuossa Albarnin albumissa.

World’s Strongest Man kuulostaa taitavan muusikon, artistin ja visionäärin albumilta. Se on enemmän kuin levy, enemmän kuin kokoelma lauluja. Albumi ei ole täynnä ilmiselviä hittibiisejä, vaikka hyviä yksittäisiä kappaleita toki löytyy. Levy on vähän salakavalammalla tavalla hieno. Sen hyvyys perustuu selvästi suunniteltuun ja harkittuun kokonaiskuvaan, tunnelmaan, jolla musiikillisesti monipuolisesta kokonaisuudesta on saatu harmoninen. Erilaiset sovitukselliset ratkaisut ja kikkakailut (naiskuoro, viulu, lapsikuoro, koskettimet ja vaikka mitä) eivät tunnu päälleliimatuilta, vaan tunnelmaa palvelevilta. Tulee tunne, että levyn tekemisessä on todella käytetty ajatusta.

Levy on yhtä aikaa jänskästi sekä moderni että vähän retro. Toisinaan fiilis vie jonnekin 70-luvun aurinkoiseen Amerikkaan, levyn kansikuvan ja Goombesin habituksen avustamina. Albumin myötä on todella helppo ihastua sellaiseen jammailevaan rockiin. Vähän utuiseen ja salaperäiseen tunnelmaan, naiskuoroihin. Ja aivan ehdottomasti Goombesin svengaavaan lauluun.

Minusta Coombes joukkoineen loistaa aivan erityisesti tällä Wounded Egos -kappaleella. Tässä kiteytyy paljon sitä, millaisena tunnelma-albumina levy näyttäytyy minulle.

Pidän todella myös The Oaks -kappaleesta. Myös tälle kappaleelle on kiteytetty Goombesin parhaita puolia ja levyn erityistä tunnelmaa.

Albumin hittibiiseinä toimivat Deep Pockets ja Walk The Walk.

Minun mielestä World’s Strongest Man voisi olla vuonna 2018 se pitkänlinjan muusikon levy, jolla krittikoiden ylistys ja kuuntelijoiden ymmärrys kohtaavat. Vuoden hienoimpia ja kiehtovimpia.

Le vintage: Nimipäiviä

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä juttu on julkaistu alun perin vuosi sitten, 30.4.2016.

***

Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää mulle.

Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. Mistä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.

Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?

Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Brittipopklassikko: Bändi ja valkoinen huone

90-luku – kun musiikkivideoilla vielä oli väliä.

Jos jaksaisin vielä opiskella, hakeutuisin varmasti jonnekin, missä voisin analysoida ja jaotella 90-luvun brittipopskenen musiikkivideoita. Hmmm tyyliin ”Englantilainen maisema ja elämänmeno -videot”, ”Brittiläistä yhteiskuntaa kommentoivat videot”, ”Bändi hämyisässä huoneessa” -videot, ”Sarjakuvamaiset ja teatterimaiset lavastusvideot”, ”Mustavalkoiset videot”, ”Bändi soittaa varastorakennuksessa/teollisuushallissa” -videot  ja tietysti

”Bändi valkoisessa huoneessa” -videot!

No, ehkä keskityn kehittelemään brittipopin kaariteoriaani (kuulet siitä vielä!) ja jätän videoanalyysit muille. Mutta siltikin, tässä neljä suosikkiesimerkkiäni tuosta brittipopin videoestetiikasta söpöimmästä, bändi ja valkoinen studiotausta.

Nyt vain sitten miettimään, millaisia akateemisia analyyseja tuosta visuaalisesta ratkaisusta voisi saada irti.

 

Nimipäiviä

Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää, mulle.

Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. MIstä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.

Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?

Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.

 

20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?

Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.

Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?

No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.

Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.

Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.

Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.

Parhaat ystäväni: Supergrass – I Should Coco

Parhaat ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Supergrassin I Should Coco

Ilmestymisvuosi: 1995

Ystävä silloin, kun: kaipaan syvällisten keskustelujen sijaan hysteerisiä heittoja ja hengästyttäviä sutkauksia.

Erityisen ihanaa: Lenny-kappaleen alku, ne 60 tasamuotoista iskua ennen riffin käynnistymistä.

Minusta Supergrassin debyyttilevy on herkullisin silloin, kun ei anna Alright-hitin tai levyn parin muun popkappaleen sokaista, vaan malttaa kuunnella sitä punklevynä, pop- tai brittipopalbumin sijaan.

Tai no, punk poppina, tai poppina, joka on todella punky. Buzzcocksy.

I Should Coco on se levy, jonka läpi haluaisin hyppiä keikalla, eturivissä. Hengästyä. Töniä muita ja sinkoilla menemään kuin mikäkin ihmiskuula. Vaikka eipä hengästymiseen paljoa sinkoilua tarvita, puskeehan esimerkiksi lempparini Caught By The Fuzz eteenpäin sellaisella rytinällä ja intensiteetillä, että ihan jo pelkkä kuuntelu saa hengästymään. 90-luvun tehokkaimmin käytetyt kaksi minuuttia ja kuusitoista sekuntia.

Muutenkin levy saa soittamisen kuulostamaan jotenkin todella helpolta. Neljänkymmenen minuutin jälkeen on olo, että yhtye tuli, näki ja soitti. Pari kolme, maksimissaan neljä minuuttia kerrallaan, treenikämpällä. Kauhealla kiirellä ja tarmolla, että ehtii vetää koko setin läpi ennen seuraavan bändin saapumista (Sofa (of My Lethargy) -kappaleen kohdalla yhtye huomaa, että hei, meillä onkin vielä viisi minuuttia jäljellä ja päättää jammailla vähän).

Mutta se kiire, hengästyneisyys ja nuorentuntuinen aggresiivisuus, se on levyssä huikeinta. Se tekee siitä ysärikontekstissa erilaisen. Levy on toki vaikutteiden alaisena tehty, mutta se ei ole lainkaan sellaisella romantisoivalla tavalla nostalginen kuin vaikka Blur. Levy ei ole myöskään Suede-tavalla vakava ja dramaattinen tai Pulp-tyyliin teatraalinen. Ja sen kitaraenergia on aivan jotain muuta kuin Oasiksella tai niillä miljoonilla muilla 90-luvun kitarayhtyeillä.

Syitä poikkeaviin visioihin on haettu ainakin yhtyeen jäsenten nuoruudesta: esimerkiksi laulaja Gaz oli levyn valmistumisen aikoihin vain 18-vuotias. Yhtyeen jäsenten musiikillinen herääminen sijoittuu näin erilaiseen musiikkikulttuuriseen aikaan kuin vaikkapa yhdeksän vuotta vanhemman Damon Albarnin. Onpa yhtyettä joskus kuvailtu tyyliin genuinely the first post-dance-boom guitar band.

Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, pidän tällaisia musiikkihistoriallisia ja genrerajallisia spekulointeja ja analysointeja I Should Cocon tapauksessa vähän turhina. Sillä tässä jos missä meillä on levy, joka on vähemmän merkityksiä ja enemmän musiikkia. Se vain on, hieno levy. Suloinen sekamelska.

 

Perjantaibiisi: Grace(s)

You ate our chips and you drank our Coke
then you showed me Mars through your telescope.

You act a little crazy but I know you’ve got it under control,
and this is me trying to be kind I want you to know
this whole banging on the roof and stamping on the floors getting old.

Selkeästi kiintoisa tyttö tämä Grace. Hyvää The View -perjantaita kaikille!