Steve Mason – Planet Sizes

Hyvää alkanutta vuotta! Tänään on ollut helppo uskoa, että siitä tulee hieno. Steve Mason – suosikkimieheni (yksi heistä) ja yksi aikamme hienoimmista musiikillisista visionääreistä  – nimittäin paljasti uuden kappaleensa, helmikuussa ilmestyvän kolmannen sooloalbuminsa ensisinkun.

Ja muistutti minua siitä, että ihanuudella ei ole ylärajaa.

Tuo ääni, tuo dramaattisen säkeistön rikkova kirkas, raikas ja rytmikäs kertosäe. Poljento. Tuo liplattava kitara. Kappaleen vaivaton musikaalisuus ylipäänsä. Ihanuudella ei ole ylärajaa.

Olkoon se vaikka vuoden 2016 kantava ajatus.

Meet The Humans -albumi ilmastyy 26.2. Blogin aiemmat Steve Mason -aiheiset tekstit löytyvät täältä.

The Beta Band – Los Amigos del Beta Bandidos EP

Sain eilen ystävältä lahjaksi tämän The Beta Bandin Los Amigos del Beta Bandidos -ep:n. Lahjomisen syy ei ollut sen juhlallisempi kuin että neljän biisin ep oli ollut Stupidossa myynnissä alerykäyksestä johtuen suorastaan hupaisan halpaan hintaan.

Tai oli syy toki myös se, että rakastan Steve Masonia, The Beta Bandilla tai ilman.

Ennen ensimmäistä studioalbumiaan The Beta Band julkaisi kolme sittemmin kulttiklassikoksi noussutta ep:tä. Vuonne 1997 ilmestyi Champion Versions (sisältää mm. Dry The Rain -kappaleen) ja vuonna 1998 The Patty Patty Sound sekä juuri tämä Los Amigos del Beta Bandidos. Ep:t julkaistiin alunperin ainoastaan rajoitettuina vinyyliversioina, mistä syystä niistä tuli himottua kulttikamaa.

Vuonna 1998 ep:t koottiin yhteen The Three E.P.’s -kokoelmaksi, vuoden 2013 Record Store Dayna niistä sitten julkaistiin uudet yksittäiset vinyyliversiot, minkämoinen tämä minunkin uusi ystäväni on.

Levy toimii tänään erityisen hyvin siitä syystä, että on sunnuntai. Ja onnistuneen sunnuntain yksi piirre on se, että se tuo mukanaan uuden jumituskappaleen. Sellaisen, joka yhtäkkiä vie mennessään, tuo viikonlopun viimeisiksi tunneiksi muuta ajateltavaa. Sellaista, joka kiehtoo niin paljon, ettei maanantaita pelkäävä malta pelätä, kuunnella vain.

Needles In My Eyes on kiistatta yksi yhtyeen hienoimmista hetkistä.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain Ian Brownilta lainattua

Nyt kiinnostaa Steve Mason. Taas. Vai edelleen?

Upea mies ja inspiraationlähde, joka ei tunnu tyhjenevän sitten millään. Kahden käsittämättömän tyylikkään ja omaleimaisen soololevyn (Boys Outside, 2010, Monkey Minds In The Devil’s Time, 2013) lisäksi minua inspiroi suuresti tämän ex-betabandiläisen ihan koko olemus.

Viime aikoina elämäniloa on tuonut nimenomaan tämä livetaltiointi. Kaunis Seen It All Before -kappale toki, mutta erityisesti tuo Masonin juuri sopivasti Ian Brownia muistuttava oleminen.

Hei kuule, voisinko pukeutua juuri noin?

Sopivan baggyt pöksyt löytyy. Yläosa olkoon olemuksen liikkuva palanen. Tuulitakki? Taikka hyvin istuva, mutta ei liian piukka farkkutakki? Tai ehkä joku tuollainen kauluspaita-asia.

Kengät? No, täysvalkoisia tennareita ei ole eikä varmaan tulekaan. Miten mustasomisteiset Adidaksen Superstarit? Ehkä jopa Gazellet? Sanoisin, että kyllä. Tuon askeltamisen juju ja olemuksen henki piilee siinä, että kun housu on väljä, on kenkä jykevä – kysykää vaikka siltä Ian Brownilta.

Mutta ei kyse ole vain siitä, että haluaisin näyttää tuolta.

Haluaisin olla juuri noin. Olla sellainen ihminen, joka näkee elämän sen verran tyylikkäänä, rytmikkäänä ja svengaavana, että olisi edes teoriassa kykenevä kirjoittamaan tällaisia kappaleita. Ja vähän jammailemaan.

Vuoden kaunein kappale

Steve Mason on musiikillinen nero.

Ja miehen A Lot Of Love -kappale ehdottomasti tämän vuoden kaunein.

Is there love left for me? I just don’t know
Is there a lot of love for me, how did I let it go?

Julistin skotlantilaisesta kulttiklassikosta The Beta Bandistakin tutun Masonin isosti idolikseni Boys Outside -soolodebyytin jälkeen. Taisinpa puhua myös tyyli-idoliudesta, tennari- ja tuulitakkikokoelmaa kadehtien.

Ja nyt julistan Masonin vuoden alussa ilmestyneen Monkey Minds In The Devil’s Time –kakkoslevyn yhdeksi vuoden 2013 parhaista. Kiehtova ja monitasoinen musiikillinen matka ja ajatuksella tehty kokonaisuus. Albumi isolla A:lla, todellakin! Huh.

Steve Masonista jos jostain voi puhua artistina, taiteilijana. Tekeminen huokuu vilpittömyyttä, näkemystä ja sanomaa – usein poliittista. Lisäksi Masonin ääni on musiikkimaailman kaunein ja rytmitaju pettämättömin.

Vielä huikean debyytin jälkeen pidin Masonia ensisijaisesti soundi-, en biisiartistina. Mutta hittolainen, tämän kakkoslevyn jälkeen ei voi olla puhumatta taitavasta lauluntekijästä. Kunpa vain kaikki ihmiset tajuaisivat, miten paljon huikeita juttuja tapahtuu soittolistojen ja palkintopystien ulottumattomissa.

Erityishuomiota haluaisin tarjota myös kappaleille Come to Me, Oh My Lord, Seen It All Before ja Fight Them Back.

Sanoinko jo, että Steve Mason on nero?

Artikkelikuva: Unsplash