Viime aikojen hyviä uusia kappaleita

Muutama lempibiisi viime aikojen uusista julkaisuista.

St. Francis Hotel ft. Gaz Coombes – Liar, Liar, Liar

Tämä kappale vei nyt mennessään jotenkin ihan totaalisesti. Irlantilaisduon luoma tunnelma, biisin soundit, kappaleen koko konsepti viehättävät ja Supergrass-ääni Gaz Coombesin laulu sopii tähän upeasti.

Mark Morriss – The Beans

The Bluetones -yhtyeensä kanssa hienon brittipop-uran tehnyt Mark Morriss on myös neljä sooloalbumia julkaissut sooloartisti. Olen tykännyt erityisesti tänä vuonna ilmestyneistä parista singlestä. Sekä All The Wrong People että tämä The Beans ovat soineet kovasti. Morrissin tunnistettava lauluääni on yksi minun kaikkien aikojen suosikeista.

Circa Waves – Something More

Tiedätte, että brittiläinen kitaraindie on minun juttu. Olen 2000-luvun alun parikymppinen ja siksipä minun mielenmaisemaan kuuluvat Converset, räihnäiset Adidakset ja kitaratkitaratkitarat. Pete Doherty, Johnny Borell, Luke Pritchardin kiharat. Kaikki ne bändit, joita tuli ja meni.

Nykyään olen aika tarkka siitä, millaisen kitaraindiesoundin hyväksyn. Se sellainen liian moderni indiesoundi ei ole ihan minun juttu, mistään kamalan kokeellisesta puhumattakaan.

Circa Wavesin jutuista olen yleisesti ottaen tykännyt. Bändin uusi Something More -biisi upposi nyt alkusyksystä super kivasti – biisi nousee ja kasvaa mukavasti. Helppo, kiva, kepeä kitarabiisi, käy mulle.

Soittolista: elokuu ja heinäkuu 2019

Elokuu vetelee viimeisiään, tässä siis kuukausittainen uusien biisien soittolista. Listalla ilahduttaa moni kappale. Etenkin rakastan Liam Gallagherin One Of Usia, Templesin uutta, Vidan herkkistä, The Bluetones -ääni Mark Morrisin The Beansiä sekä Riden ihanaa Clouds Of Saint Marie -kappaletta.

Listoihin kuvia klikkaamalla.

Lomahulinoissa jäi heinäkuun soittolista jakamatta, tässä siis vielä se!

Lager Supernova goes Tampere

Enää reilu viikko, niin saan pyöräytellä levyjäni hienossa seurassa Tampereen Sohossa! Olen soittanut tuossa maan ja maailman mainiossa pubissa levyjä kerran aikaisemmin, muutama vuosi sitten. ja huh, se oli hienoa! Suosikkipubin dj-tiskin takan seisominen – suuri kunnia.

Tuo ilta oli aivan ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista ja onnistuneimmista, liioittelematta. Mikä voisi olla täydellisempää kuin soittaa brittipoppia Mansesterissa?

Nähdään siis Tampereella 16.12 brittipopin merkeissä.

Tapahtuma Facebookissa.

There’s no heart you can’t melt with a certain little smile

Onko tänään Matti Heikkisen päivä? – ”Suoraan sanottuna en usko”. Näin fiilistelee olympialaisissa Yle Urheilun asiantuntija Pirjo Muranen.

Aika tylsää. Ja epächarmanttia.

Uskookohan Pirjo, että tänään on minun päivä? Joka päivä on! Sillä mulla on uusi haasteiden ja kilpailutilanteiden kohtaamiseen tarkoitettu metodi:

Sen sijaan, että tiukan paikan edessä jännittäisin, epäröisin ja valmistautuisin häviöön, kiillotan kenkäni, silitän kaulukset ja hymmyilen. Sillä kuten brittipoppari tietää,

no challenge should be faced without a little charm and a lot of style.

Jos hävitään niin ollaanpa ainakin vimpan päälle.

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.