Tim & Roddy

Jos olet kuunnellut minun helmikuun soittolistaa, olet ehkä ihastunut parin upean bändin upean keulakuvan uuteen soolokappaleeseen.

Skottiyhtye Idlewildin laulajan Roddy Woomblen uusi soolobiisi Everyday Sun on herkkä ja tunteikas, kuten Roddyn soolot yleensä ovat. Roddylla on suuri folk-sielu, mikä kuuluu paikoin Idlewildin myöhäisemmässä tuotannossa, mutta aivan erityisesti muusikon sooloissa.

Tämä uusi soolokappale ei ole folk, mutta muulla tavalla soma kyllä. Kappaleen minimalistinen sovitus antaa tilaa Roddyn miellyttävälle skottiaksentille ja pehmeälle lauluäänelle. Puheilevat säkeistöosuudet pysähdyttävät kuuntelemaan, mitä sanottavaa laulajalla on.

Woomblen Everyday Sun EP ilmestyy 27.3.

The Charltansin laulaja Tim Burgessin Empathy For The Devil puolestaan on mainio kitarapop. Super mainio! Tällaiset kappaleet pukevat Burgessia, miehen indieuskottava lauluääni sopii minusta aivan erityisen tämän tyyppiisiin biiseihin. Burgess ei ehkä ole maailman – tai edes brittipopin taitavin laulaja, mutta omalla tavallaan aivan erityinen ääni, nasaalimestari ja tulkitsija kyllä!

Tykkään siitä, millaisiin uomiin sekä The Charlatansin viime vuosien tuotanto että nyt myös Burgessin soolomeininki ovat asettuneet.

Burgessin soololevy I Love The New Sky ilmestyy 22.5.

Blossoms – The Keeper

Jes jes jes! Vihdoin Blossoms-kappale, josta tykkään tooooooodella paljon! Ihanaa, että yhtye on vähän fiksaillut soundiaan ja jättänyt ne epäkiehtovat kasaripoppisoundit pois.

Tämä uusi The Keeper -kappale kuulostaa usein silkalta The Charlatansilta tai lopussa jopa Primal Screamilta. Tosi minua!

Artikkelikuva: Ewan Ogden

12 kertaa vuoden 2018 lempibiisi

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Salad – The Selfishness of Love

Jos Sleeperin paluu ei tunnu riittävän brittipopilta, niin hei, juuri nyt on hyvä hetki kaivautua vielä vähän syvemmälle brittipop-maailmaan tämän Saladin uuden kappaleen avulla.

Salad ei ole koskaan ollut minulle henkilökohtaisesti  kovin merkittävä brittipop-rakkaus, vaikka yhtye olennainen skenetekijä onkin. Minulle yhtye on näyttäytynyt upeita albumikokonaisuuksia tehtailevan yhtyeen sijaan sellaisena muutamia ajalle olennaisia kappaleita tehneenä ajankuvayhtyeenä.

Mutta tästä uudesta kappaleesta tykkään jotenkin nyt tosi paljon! Sleeperin uuden Look At me Now -biisin kanssa ihan paras parivaljakko! Tämä soundimaailma hurmailee minua nyt kovasti.

Astetta marginaalisempiin brittipop-yhtyeisiin lukeutuva Salad teki paluun jo vuonna 2017, jolloin se julkaisi albumillisen 90-luvulle ”unohtuneita” kappaleita. Yhtye myös palasi keikkalavoille juuri Star Shaped-festareilla, missä se esiintyi yhdessä My Life Storyn, Dodgyn, Spacen, The Bluetonesin ja Sleeperin kanssa.

Salad ehti julkaista 90-luvulla kaksi studioalbumia. Tämä jokin aika sitten julkaistu The Selfishness of Love -kappale on nyt sitten ensimmäinen biisi ensi vuoden alussa ilmestyvältä The Salad Way -levyltä.

Jollekin nämä tällaisten obskuurimpien brittipop-yhtyeiden paluut voivat olla ihan yks hailee, mutta ai ai, miten tärkeitä ja ihania nämä minusta on! Uuden musiikillisen annin lisäksi näillä on todella suuri merkitys koko brittipop-ilmiön ja skenen selittämisessä, sen ääriviivojen luomisessa. Nämä pienemmät yhtyeet hahmottavat ilmiön syvyyttä, muistuttava ihmisille ja erityisesti uusille brittipop-polville, että se Oasiksen lädirock-soundi on vain yksi pieni osa brittipop-maailmaa. Että kyse on niin paljon ja ennen kaikkea muusta!

Minusta on ihanaa, että ihmiset fiilistelevät valtavirtayhtyeiksi paisuneita Oasista, Bluria, Pulpia ja Suedea. Ehkä joku jopa Elasticaa ja vaikka Castia tai The Charlatansia. Ja kokevat niin ottavan osaa brittipoppailuun. Se on mahtavaa! Mutta nuo ovat vain pintakerroksia monikerroksisessa brittipop-yhtyeiden rakennelmassa. Ovia ja kulkureittejä syvemmälle, monien muiden hienojen juttujen äärelle!

Niitä kantsii availla ja kulkea.

Ja nyt on ihan pakko kuunnella tämä biisi!

The Charlatans ja reissuet

Suosikkiyhtyeisiini lukeutuvalta The Charlatansilta ilmestyi viime viikolla kaksi uudelleenjulkaisua. Vuonna 2004 ilmestynyt Up At The Lake ja vuoden 2001 Wonderland  saivat vinyyliformaatin ensimmäistä kertaa ikinä.

Minua nämä uudelleenjulkaisut ilahduttavat, ei siksi, että levyt olisivat minun suuria suosikkeja, vaan juuri päinvastoin. Sekä Wonderland, mutta aiavn erityisesti Up At The Lake ovat minulle sitä vierainta ja etäisintä The Charlatansia. Pitkäikäisen ja monipuolisen yhtyeen tuotannosta olen nimittäin kiintynyt erityisesti bändin kuuteen 90-luvun albumiin sekä kahteen viimeiseen ”paluulevyyn”. Noiden väliin jäävät neljä levyä ovat sitä The Charlatans -vaihetta, josta en ole oikein saanut tai osannut ottaa otetta samalla intohimolla, kuin yhtyeen baggy- ja brittipop-kaudesta (etääntyminen yhtyeestä alkoi jo vuoden 1999 Us and Us Only -levystä).

The Charlatansin ura on ollut monivaiheinen ja sitä on ohjannut paljon bändin ja aivan erityisesti laulaja Tim Burgessin rohkeasti elävät visiot. Burgess on suuri musiikki- ja levydiggari, mikä on aina jollain tapaa tuntunut ja kuulunut The Charlatansin tuotannossa. Yhtye ei ole juminut tiettyyn genreen tai tapaan tehdä musiikkia, vaan on antanut omien muuttuvien inspiraationlähteiden viedä tekemistään vapaasti eri suuntiin.

Kun vuonna 2001 kuulin Wonderlandiltä löytyvän Love Is The Key -biisin ensimmäisen karran, olin kamalan pettynyt. Biisi oli Q-lehden ilmais-CD:llä yhdessä mm. Ashin Shining Lightin kanssa. En vain pystynyt ymmärtämään, miksi The Charlatans ei tehnyt enää brittipoppia. En tajunnut yhtään, miksi yhtye halusi kuulostaa yhtäkkiä Lenny Kravitziltä, kun se voisi kuulostaa esimerkiksi itseltään – tai Ashiltä!

Nyt, kun olen fiksu ja kypsä, ymmärrän ehkä paremmin Burgessin Amerikka-vaiheet ja muut tyylikokeilut. Sekä sen, ettei brittipoppi enää vuonna 2001 inspiroinut ketään muuta kuin minua ja Tim Wheeleriä.

Siksi tuntuukin oikeastaan kivalta alkaa sillä kuuluisalla aikuisiällä luoda uutta lämpimämpää suhdetta näihin minun silmissä välilevyiksi leimautuneisiin albumeihin.

Lokakuun soittolista

Jaan joka kuu blogissa soittolistan, josta löytyy muutaman menneen viikon uudet olennaiset julkaisut: biisit, singlet, uusien levyjen parhaita kappaleita.

Lokakuun listalla on taas monta biisiä, jotka pitävät brittipop- tai kitarapop-rakkauden ihanasti tuoreena.

Suosikkikappaleitani lokakuulta on ehdottomasti Mull Historical Societyn Wakelines. Olen tykännyt tosi paljon myös Trampolenen The One Who Loves You -kappaleesta. Soma uusi brittipoppi! Miles Kanen uusin single Killing The Joke liittyy ehdottomasti Kanen tuotannon parhaimpien joukkoon.

Ian Brownin ensimmäinen soolobiisi yhdeksään vuoteen on tietenkin tapaus, samoin kivat paluut tekee Damon Albarnin luotsaama The Good The Bad and The Queen sekä RAT BOY.

Aika kiva syksy.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/1OHF6qbudaVa33Oa9S5Wks

The Charlatans – Totally Eclipsing

Rakkautta on uusi The Charlatans -biisi. Joka vetää hiljaiseksi. Miten upea bändi meillä tässä on!

Vuoden 2018 brittipop.

The Charlatansin nykymenoa ei voi olla ihastelematta ja arvostamatta. Viiden vuoden sisällä yhtye on kääntänyt vastoinkäymisen (alkuperäisen rumpalin kuolema) voitoksi, kirkastanut konseptinsa ja tehnyt kaksi huikeaa paluulevyä. Nyky-The Charlatansilla on vahva oma identiteetti ja hurjan suuri merkitys tämän päivän brittipopille. Gallagherin veljesten ohella The Charlatans on se voima, joka kerää brittipopsukupolvet yhteen, toimii siltana 90-luvun ja tämän päivän välillä. Tekee brittipopista sopivasti muuttuvaa ja uudistuvaa, mutta samalla ikuista.

Kirjoitan The Charlatansista usein melko samoin sanoin ja ajatuksin. Totean ehkä, kuinka näppärän, yksinkertaisen ja tarttuvan pop-kappaleen alla on paljon musikaalisuutta ja sielukasta svengiä – niin myös tässä uudessa biisissä. Kerron, kuinka hurmaannun laulaja Timin poikamaisesta pop-nasaalista sekä sen yhdistymisestä kypsään ja ammattimaiseen bändisoittoon. Ihastelen tekemisessä kuuluvaa kokemusta sekä sitä, miten tunnistettavien brittipop-elementtien lisäksi kappaleissa soi paljon muutakin, vaikkapa hammond ja erityisen kiehtova bassolinja.

Niin tälläkin kertaa.

Ja niin vain tälläkin kertaa The Charlatans on elämän iloista suurimpia.

Totally Eclipsing EP ilmestyy 8.6.

Brittipopklassikko: Sproston Green

The Charlatansin debyyttilevy Some Friendly täyttää tänään 8.10 vuosia – 27 sellaista! Albumi on merkittävä ja huikea, paljon aikansa madchester-lapsi, mutta myös universaalisti mahtava kitarapop-levy. Albumilta löytyy useampikin klassikkokappale, mutta aivan omanlaisensa pikkuklassikko ja kulttibiisi on albumin viimeinen raita, Sproston Green. Tämä biisi nimittääin päättää ihan jokaisen The Charlatans -keikan. Vuodet ovat tehneet tästä biisistä ei vain The Charlatans -klassikon, vaan myös brittipop-klassikon.

Vielä viime toukokuuhun asti to do -listallani luki: kuule Sproston Green livenä. Sillä eihän elämä ole ennen valmis! Ja viime toukokuussa sitten pääsin tuon yhden ikonisimman päätösraidan hurmaamaksi.

The Charlatans – Plastic Manchinery

Klassikkoyhtye The Charlatansin kevään myötä ilmestyvä uusi levy on minulle tietysti merkkitapaus. Tammikuussa 2015 ilmestynyt Modern Nature -levy teki yhtyeen uudesta aktivoitumisesta yhden viime vuosien parhaista jutuista, joten joo, sitä lisää kiitos!

No, valitettavasti tämä tulevan Different Days -levyn ensimmäinen single ei käynnistä mitään suurta The Charlatans -vaihetta. Kun miettii, millaisilla uskomattoman hienoilla singleillä yhtye teki paluun pari vuotta sitten, ei tällainen ihan kiva nyt oikein riitä. Onneksi mistään otteen menettämisestä ei kuitenkaan tarvitse puhua, sen verran kauneutta, tarttuvuutta ja The Charlatansia biisistä löytyy. Ehkä tämä vain on pikkuisen liian suoraviivainen, liian perus. Ollakseen erityisen hyvä The Charlatans -kappale, saisi tässä olla vielä vähän enemmän yhtyeelle ominaista musikaalisuutta ja svengiä.

Tykkään kuitenkin tuosta videosta, se antaa biisille kivan maiseman ja istuu hienosti viime levyn ihanan Let the Good Times Be Never Ending -videon rinnalle.

Tänään Lager Supernova Black Doorissa

Tämä tulee nyt todella viime tipassa, mutta TERVETULOA TÄNÄÄN BLACK DOORIIN! Dj-minäni eli DJ Hey Layla! soittelee kello 21 alkaen brittipoppivinyyleitä dj-sielunkumppaninsa kanssa.

Tässä kolme ajankohtaista brittipoppisyytä tulla paikalle:

Yksi: The CharlatansWeirdo. Tämä kappale täyttää juuri tänään 25 vuotta! Biisin vinyyliversio on ehkä yksi kotini suosikkiesineistä. En ole levynkansinörtti, mutta tässä on ihana.

Kaksi: Shed SevenGoing For Gold. Yorkilainen Shed Seven ilmoitti alkuviikosta julkaisevansa uuden albumin! Joulukuu on varattu brittikiertueelle. Britpop never dies – sen kunniaksi tämä Lager Supernova -klassikko myös tänään.

Kolme: SleeperNice Guy Eddie. Shed Sevenin paluu, Trainspotting 2 leffateattereissa, Elastica studiossa, Ride uuden levyn parissa ja myös paluun tekevä Sleeper. Vuonna 2017 on ehkä ihan ok olla brittipoppari. Sleeperin juuri julkistettua come backiä haluan juhlistaa tänään ainakin tällä veikeällä poppikappaleella.

 

 

 

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Parhaat ystäväni: The Charlatans – Tellin’ Stories

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiyhtye The Charlatansin viides studiolevy Tellin’ Stories

Ilmestymisvuosi: 1997

Erityisen ihanaa: Simppelin kitarapopin ja musikaalisen nerouden yhteispeli.

Ystävä silloin kun: Olen eksyksissä ja haluan palata perusasioihin, kaiken olennaisen ytimeen.

The Charlatansin Tellin’ Stories sai juuri tämän vuoden Q Awardseissa Classic Album -palkinnon. Ansaitusti. Mutta miksi 12 studioalbumia tehneen yhtyeen uralta juuri tämä levy saa tuollaisen tunnustuksen? Luultavasti samoista syistä kuin miksi se on yksi parhaista ystävistäni.

Yleensä, kun alan purkaa jollekin Tellin’ Storiesin hienoutta ja erityisyyttä, nostan ensimmäiseksi esille sen brittipoppiuden. Tellin’ Stories on musiikillisesti monenlaista tehneen yhtyeen brittipopein albumi (tai ainakin toinen niistä, vuoden 1995 The Charlatans -levyn ohella).

Jo vuonna 1990 Some Friendly-debyyttinsä julkaissut The Charlatans ei ole koskaan ollut yhden asian yhtye, eikä myöskään ole halunnut olla. Ensilevy muotoutui osaksi madchester-maailmaa ja on genrensä klassikoita. Debyytin jälkeen tuli pari levyä, joiden vastaanotosta puuttui suuren yleisön hurmos, vuoden 1995 The Charlatans teki yhtyeestä taas vähän enemmän tähtiä. Ja brittipop-yhtyeen.

Kun Tellin’ Stories vuonna 1997 ilmestyi, oli Britannian musiikillinen ilmapiiri ollut jo muutaman vuoden brittipopikas ja The Charlatanskin omalla tavallaan osa ilmiöön liitettyjen yhtyeiden joukkoa – vaikka itse puheissaan skenestä irtisanoutuikin. Oli ilmestynyt Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, oli syntynyt lad-ilmiö. Brittipopista oli tullut synonyymi tietylle musiikkityylille, Oasiksen luukuttamalle kitarapopille. Niinpä Tellin’ Storiesin kitarapopvire, radioystävälliset kappaleet, laulaja Tim Burgessin pop-nasaali sekä tietysti yhtyeen colleget ja tuulitakit – tietty pohjoisenglantilainen lädiys – vastasivat ajan musiikillisia (ja ulkomusiikillisia) ihanteita. Siinä missä The Charlatans oli yhtyeen Definitely Maybe, tuli Tellin’ Storiesista bändin (What’s the Story) Morning Glory?.

Yhtye oli tehnyt debyyttiäänkin suuremman menestyslevyn.

Vaikka Tellin’ Storiesin kohdalla on luontevaa puhua brittipopista, ei se kuitenkaan minusta ihan riitä. Se ei tee levylle riittävää kunniaa, eikä se tee siitä vielä klassikkoa. Tellin’ Storiesissa, The Chralatansissa ylipäänsä on aina ollut kyse jostain muusta, enemmästäkin. Monipuolisemmista ja kunnianhimoisemmista musiikillisista tavoitteista. Esimerkiksi yhteen musiikilliseen vertailukohtaan Oasikseeen verrattuna The Charlatans on aina ollut paljon svengaavampi, groovempi. Soulimpi. The Charlatansia ei myöskään ole ajanut eteenpäin Liamin sytyttävä tarve rocktähteyteen, vaan Tim Burgessin ja kumppaneiden tietynlainen musiikillinen nörttiys.

Burgessin laaja-alaiset musiikilliset visiot, basisti Martin Bluntin Motown-rakkaus, koskettimien keskeinen rooli sekä erityisesti kosketinsoittaja Rod Collinsin uniikki soittotyyli ovatkin minusta juuri ne jutut, joista syntyy The Charlatansin ominaisjuttu. Perus kitarapopin ylittävä musikaalisuus. Ja Tellin’ Storiesilla tämä brittipopin ja svengin yhdistelmä on ehkä herkullisimmillaan ja laadukkaimmillaan.

This video is dedicated to Rob Collins… A true fuckin talent.

Niin, Rob Collins ja koskettimet. One To Another -kappaleella viimeisen kerran.

Tellin’ Stories -albumista ei valitettavasti voi puhua ilman tragediaa. The Charlatansista ei voi puhua ilman tragediaa. Ensimmäisen kerran yhtye kohtasi vastoinkäymisen, kun Rob Collins vuonna 1992 tuomittiin vankeuteen aseellisessa ryöstössä avustamisesta. 22.7.1996, Tellin’ Storiesin äänittämisen puoliväissä Rob Collins menehtyi auto-onnettomuudessa.

Reilu kaksi viikkoa Collinsin kuoleman jälkeen yhtye esiintyi Knebworthissa Oasiksen kutsumana, yhdessä Castin, Manic Street Preachersin ja Kula Shakerin kanssa.

Liam Gallagher omistaa Cast No Shadow -kappaleen Collinsille. ”Live forever mate-”

Sen sijaan, että The Charlatans olisi perunut Knebworthinsa, nousi se lavalle tulevaisuudestaan tietämättömänä, Primal Screamin Martin Duffyn paikatessa Collinsia.

The band had just lost their keyboard player, arguably the most important member of the band, and we were going to come out and play in front of 125,000 people. What they didin’t know, though, was that Martin Duffy, Rob’s replacement, was a genius. (Tim Burgess: Telling stories s. 119)

Knebworth oli menestys ja tärkeä syy sille, että Tellin’ Stories ylipäänsä on olemassa.

We pulled it off: Knebworth was a great success. Yes, it was Oasis’s crowd, but we were the band of the day, because it was so emotionally charged. I could really feel people willing us on. — the whole Knebworth were on our side before we even set foot on the stage. We werw already in their hearts. (Tim Burgess: Telling stories s. 118 – 119)

Vaikka yhtye ei Collinsin kuolemaan tai Knebworthiin loppunutkaan, tuli Tellin’ Storiesista levy, joka päättää yhdenlaisen The Charlatans -aikakauden, yhtyeen brittipop-eran. Vähän niin kuin Knebworth päätti yhden Oasis-ajan.

Vielä Tellin’ Storiesin ilmestymisen aikoihin ei tiedetty, että albumi jäisi myös yhdeksi koko brittipop-kauden viimeisistä todellisista helmistä ja mestariteoksista: neljä kuukautta levyn julkaisun jälkeen ilmestyy Oasiksen Be Here Now.

Ja siihen päättyy brittipop-aika.

Tellin’ Stories on klassikko, koska se on aikansa kuva, siihen on taltioitu yksi brittiläisen popmusiikin kausi, mutta toisaalta myös jonkinlainen ikiaikaisuus. Se on klassikko, koska se liittyy sukupolvikokemukseen – se on miljoonille tärkeä. Tellin’ Stories on classic album, koska se on musiikillisesti laadukas – siinä yhdistyy krittikoiden ylistys ja fanien rakkaus. Se on alusta loppuun uskomattoman hienoa musiikillista tykitystä. Se on classic album, koska se on lajinsa viimeisiä edustajia, siihen liittyy loppumisen ja luopumisen tuska. Tällaista levyä ja sen saamaa vastaanottoa ei enää koskaan tule. Brittipoppia, Knebworthia, vuotta 1997 tai Rob Collinsia ei enää tule.

Se, miten Tellin’ Storiesista on tullut minulle niin tärkeä levy, liittyy kaikkeen edellä mainittuun. Se, miksi se on paras ystäväni, liittyy kaikeen edellä mainittuun. Mutta myös siihen, että levy on juuri minulle ja minusta. Se paketoi minun käsitykseni hyvästä. Hyvästä musiikista, hyvästä fiiliksestä, hyvästä tyylistä. Samalla tavalla kuin Blurin Modern Life Is Rubbish ja Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?. Se on kuva minusta.

Live for the day

I see your heart is empty I’ve got plenty

Jos joskus esimerkiksi päädyn tatuoimaan jotain.

Brittipopklassikko: Psykedeelinen maisema

Vietin melkein koko viikonlopun YouTubessa, mistä seuraa tietysti syvällisiä ja musiikkijournalistisesti uskottavia blogitekstejä.

Reilu kuukausi sitten nostin brittipop-klassikoksi videot, joissa bändi soittaa valkoisessa studiossa. Myös tällä kertaa klassiko-ominaisuus liittyy musiikkivideoihin – ja samalla super hienoon ajankuvaan. Kuinka post-madchesteriläistä, kuinka 90-lukua ja kuinka brittipoppia on tehdä musiikkivideo, jossa bändi kieriskelee psykedeelisesti väritetyssä maisemassa? Erittäin!

Tässä neljä suosikkivideotani teemaan liittyen.

(Tuskin sattumaa, että noissa neonvärein värjätyissä niitty- tai metsämaisemissa lauletaan how highsta ja chemical worldistä.)

 

Le vintage: and then she

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.10.2014.

* * *

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta pienestä yksityskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Seurausta siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta – ja siksi niin ihanalta – tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita pikkuisen paradoksaalisia kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän.

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?

Vuosi 2015 palasina ja kappaleina

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/15UlVqEBNZQvdqFppinXNs

Edit. Listaukseen lisätty jälkikäteen Idlewild.

Artikkelikuva: Unsplash