Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.

The Heartbreaks – Absolved

The Heartbreaks julkaisee kakkosalbuminsa We May Yet Stand A Chance kesäkuun 2. päivä, ja tämä Absolved on nyt sitten toinen albumilta irrotettu single.

Päällimmäisenä laulussa havahduttaa sen sinfoniallisuus – debyyttilevy Funtimesin (2012) kepeää poppia se ei ole. Thesmithsiys on siirretty takaa-alalle ja tilaa on annettu jousille. Mieleen tuli jopa My Life Story (brittipopyhtye tai no, orkesteri cool britannia -ajoilta) ja sen viulubileet – jos näin niin kuin kitarapopin sisällä assosioidaan.

Toiseksi havahduin siihen, että laulaja Matthew Whitehouse kuulostaa ihan törkeän hyvältä.

The Heartbreaks – Hey, Hey Lover

Blogini ensimmäistä versiota lukeneet saattavat muistaa sen, kun menin ja pikkuisen rakastuin The Heartbreaksiin. En saa nyt päähäni, missä yhtyeeseen törmäsin, mutta sen muistan, että kappaleet Liar, My Dear, Jealous Don’t You Know ja I Didn’t Think It Would Hurt To Think Of You tekivät tuolloin aivan erityisen suuren vaikutuksen.

Ja niinhän siinä kävi, että myös yhtyeen keväällä 2012 ilmestynyt debyyttilevy Funtimes kolahti sen verran, että soi tiuhaan edelleen. Delay, Delay -kappaleen kaltaisia klassisia ja harmittomia popviisuja soisi syntyvän enemmänkin.

Yhtyeen kitarointi, runollisuus ja dramaattisuus luovat tunnelman, joka on välillä todella thesmiths. Ja silloin, kun ei ole, on kyse jollain muulla tavalla hienosta pop-ilottelusta. Niin ja laulaja Matthew Whitehousen ääni saattaa säikäyttää jotkut, toiset se luultavasti koukuttaa.

Yhtye julkaisee piakkoin toisen levynsä. Ensimmäinen vihje tulevasta tunnelmasta oli loppuvuodesta julkaistu mainio ¡No Pasarán! -kappale, tämä Hey, Hey Lover -single puolestaan ilmestyy 17. helmikuuta. Itse löydän debyytiltä monta tämän kappaleen kampittavaa biisiä, mutta kattellaan. Kyllä mulla selkeästi joitain odotuksia on.

Mutta tässä siis Hey, Hey Lover.