Soittolista: marraskuu 2018

Marraskuu lähenee loppuaan, Spotifyssa siis taas kuunneltavana ytimekäs uusien julkaisujen soittolista.

Marraskuun helmi on ollut Bill Ryder-Jonesin uusin albumi. Myös Razorlightin uusi tuleminen kuuluu listalla, samoin Ocean Colour Scenen ja The Good, the Bad and the Queenin paluut. Uusia singlejä tuli The Kooksilta ja The Vaccinesiltä, minkä lisäksi Miles Kanekin julkaisi uuden, aiemmin julkaisemattoman biisin. Ihan uusi bändejä listalla on Crewel Intentions – tykkään!

Lisäsin listalle myös luottoyhtyeekseni kavunneen DMA’sin Time & Money -kappaleen. Biisi kun sai juuri tänään uuden videon. Ihana kappale tämäkin, niin kuin liki jokainen yhtyeen keväällä ilmestyneeltä levyltä.

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla. 

The Kooks, uudet biisit, uusi levy

Viime vuonna kokoelmalevyn julkaissut ja kokoelmakiertueen kiertänyt kitaraindieklassikko The Kooks julkaisee uuden albumin. Let’s Go Sunshine ilmestyy elokuussa.

Yhtye julkaisi juuri Spotifyssa kaksi uudelle levylle tulevaa kappaletta: sähköisen ja rytmikkään All The Time -biisin sekä tämän herkän ja sievän No Pressure -kesäkappaleen.

The Kooksin suurvuosista on jo aikaa, mutta minusta yhtye on edelleen ihan niin relevantti kuin kitaraindie- ja rockyhtye tässä ajassa nyt vain voi olla. Yhtye selvisi hienosti kitaraindien hurmosvuosista tekemällä itselleen uskollisesti omaa simppeliä juttuaan. Lopputuloksena yhtye kuulostaa nykyään joskus mahtavalta, joskus vähän vähemmän mahtavalta. Mutta aina niiltä uusiltakin levyiltä vähintään hitti tai pari jää osaksi omaa suosikkikaanonia.

The Kooks – Be Who You Are

Brightonilaisyhtye The Kooks julkaisee toukokuussa kokoelmalevyn, joka tiivistää yhtyeen tähän mennessä 11 vuoden ja neljän studioalbumin levytysuran. Kuten tapana usein on, täydentää myös The Kooks kokoelmaansa yhdellä aivan uudella kappaleella.

Pa pa pa pa paa da da pa

Ja voi että! Be Who You Are toimii täydellisesti tehtävässään, kokoelmalevyn uutena biisinä. Se on sellainen hyväntuulinen yhtyeen oma kunnianosoitus uralleen, muistoille, omalle identiteetille, maneereille. Kappale palauttaa reilussa kolmessa minuutissa mieliin monta miljoonaa The Kooks -mielikuvaa. Se kertoo oikeastaan kaiken sen, mitä The Kooks parhaimmillaan ja ihan eniten on.

Tässä minun tiivistykseni Be Who You Are -biisin ja The Kooksin ainesosista:

Se on rock ja pop, ajaton ja aikaisa.

Kappaleen alkusekuntien rokkikitara ja sitä seuraava popikas pa pa paa muistuttavat siitä, kuinka The Kooks on ollut aina yhtye, joka on ollut kovin pop, mutta kuitenkin samalla nauttinut myös brittiläisen rockmenneisyyden fiilistelystä. Tavallaan The Kooksin juttu on aina ollut samalla todella ajaton ja todella aikaisa. Ja aivan erityisesti todella 2006. Ainakin minut Luke Pricharttin hunajaisen nuhainen nasaali heittää suoraan keskelle nuoruutta ja sen kitaraindiehuumaa.

Yhtyeen rallattavan popin, pikkuisen retron rock-flirttailun ja poikamaisen indien sekamelskan voi pilkkoa osiin ja sijoittaa brittiläisen popmusiikin janalle. On 60-lukua, 70-luvun estetiikkaa, on 90-lukua ja brittipoppia, on 2000-luvun kitaraindieaalto.

Siinä on pa pa paa tai la la laa tai ta ta taa tai ty ty tyy tai o o ooooooooo

Se on hyväntuulinen, elämästä nauttiva ja siinä on papapapapapaa – voiko The Kooksimpaa asiaa olla? No ei! Lallattelu ja rallattelu on osa The Kooksin ilmaisua, joten olisi ihan hullua, jos myös vuoden 2017 versiosta ei tarttuvaa papapaa-koukkua tai o o ooo -jamitusta löytyisi.

Se on vähän cheesy

Suoranainen ylimelodisuus ja tarttuvuus, ne jo mainitut lallattelut ja Luke Pricharttin hurmaavan keimaileva laulutyyli yhdistettynä lyriikoiden beibeihin ja muuhun ihanan sievään, makeaan ja elämään uskovaan pop-jargoniin saa yhtyeen – ja tämän kappaleen – kuulostamaan ehkä ministi juustoiselta ja sokeriselta. Jollekin ronskimmasta ilmaisusta pitävälle se voi olla syy vältellä yhtyettä, mutta minusta se on vain rakastettavaa!

En ole koskaan välittänyt vasustella sitä jos joku soma kiharahiuksinen poppari haluaa kertoilla ”Be who you are, baby you’re a star”?

Ja hei, minuthan on just upgreidattu 11 vuodessa naiivista tähdeksi.

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!

 

Jotain uutta: Roan

Roan on vantaalainen indieartisti, jonka tekeminen ihastuttaa aitoudellaan ja vilpittömyydellään. Sunday Boy EP onkin hyvällä tavalla helppo ja huoleton kuunneltava. Siinä ei ole mitään röyhkeää tai tunkeilevaa, vaan tunnelma on alusta loppuun jotenkin lempeä.

Musiikillisesti soitannassa kaikuu esimerkiksi The Smiths ja heleä jangle pop, mutta myös tuoreempi brittiläinen kitaraindie. Tiedänkin kertoa, että Roanin musiikillinen kasvuympäristö ja mielenmaisema löytyy 2000-luvun alkuvuosien britti-indien kultakaudelta – The Kooks, The Libertines ja sen sellaiset, tiedättehän te!

Noiden ep:n kappaleiden perusteella tuntuu, että Roanin musiikki on parhaimmillaan silloin, kun niistä löytyy rohkeasti rytmiä ja poppia. Kepeyttä ja heleää kitaraa. Niinpä pidänkin itse eniten kahdesta ensimmäisestä kappaleesta:  Around The World ja Sunday Boy.

Muuten, Roan eli Joonas etsii ympärilleen yhtyettä ja tarvetta olisi kitaristille ja rumpalille, joiden sydän sykkii samantyyppiselle musiikille. Eli jos taidat soiton ja olet valmis treenailemaan ja keikkailemaan, ota yhteyttä Joonakseen (musicroan@gmail.com / http://www.facebook.com/musicroan).

https://soundcloud.com/roanmusic/sets/sunday-boy-ep

Facebook
Ks. myös mitä Ylex on kirjoittanut