HEY LYLA!Vida – Take It Easy
Posted on 16.5.2019
Oi Vida, oi Vida!
Aina, kun joku kysyy uusien brittipop-bändien perään, suosittelen DMA’sia ja Vidaa. DMA’s ei ole nyt hetkeen julkaissut uutta musiikkia, mutta onneksi Vidalta tuli juuri tämä super hyvä uusi kappale.
Olen kirjoittanut Vidasta blogiin esittelytekstin ennenkin, mutta toistetaan vielä: yhtye on ihan must kaikille Castin ja Oasiksen kaltaisesta brittipopista viehättyvälle.
Vaikka kyseessä onkin skottiyhtye, on se onnistunut tallentamaan lempeimmille kappaleilleen sellaista todella viehättävää Liverpool-soundia tyyliin Cast, lempein The Coral ja tietty The La’s. Kuuntele tähän fiilikseen Fade Away muutaman vuoden takaa. Myös noin vuosi sitten ilmestynyt värisyttävän hyvä ja sillai ihanasti liikuttava A Place Where We Can Forget on sellainen pehmeä Vida-kappale (katson tuota videota aina anorakkipoikien vuoksi).
Tällä uudella Take It Easy -kappaleella on tuota lempeää Fade Awayta enemmän jalkapallokatsomoa, rokkikitaraa ja liamia. Molemmat tunnelmat istuvat yhtyeelle ihan täydellisesti,
Tykkään hulluna!
Nappaa tältä Spotify-listalta kuunteluun kaikki Vidat. Seitsemän melko lailla täydellistä uuden brittipopin ruumiillistumaa.
Jotain uutta: Vida
Posted on 5.10.2017
Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.
Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.
Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.
Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.
Vuoden 2016 Masquerade-ep:n oasismainen nimibiisi ja When I Call ovat myös hienoja.
This is England ’90 alkoi ja elämästä tuli hyvä
Posted on 15.9.2015
Yhdeksän vuotta sitten, vuonna 2006 sai ensi-iltansa Shane Meadowsin This Is England -elokuva. Tuosta vuoden 1983 Britanniaan sijoitetusta ajankuvauksesta, alakulttuurikertomuksesta ja kasvutarinasta sai alkunsa hieno, hieno populaarikulttuurinen ilmiö, TIE. Elokuvan jalkeen tehtiin This Is England ’86 ja This Is England ’88 -minisarjat televisioon. Ja nyt vihdoin, neljä vuotta noiden ’88-jaksojen jälkeen (Meadows teki välissä The Stone Roses: Made of Stone -dokkarin suuresti ihailemastaan yhtyeestä) pääsimme vihdoin käsiksi myös This Is England ’90 -jaksoihin. Kyseessä on suurella varmuudella ystäväporukan vuosia jatkuneen tarinan päätös.
Neliosaisen sarjan ensimmäinen osa esitettiin Britanniassa sunnuntaina, itse katsoin jakson eilen. Ja yhtä kylmää varettähän se oli tarinalle kontekstin tarjoavasta videoleikekimarasta ja alkumusiikista (The La’sin There She Goes) koskettavaan loppukohtaukseen asti.
Tälläkin kertaa, kuten läpi koko TIE-saagan, on yksi pääosan esittäjistä tietenkin musiikki. Niin mikä olisikaan vaatteiden lisäksi parempi ajan kuvan maalaaja kuin musiikki, ne juuri oikeat biisit. Niin kuin vaikka The Charlatansin The Only One I Know, joka soi sillä hetkellä, kun siirrytään ensimmäiseen madchesterbilekohtaukseen. Tai The Stone Rosesin Fools Gold, joka on ehkä pakko nimetä Shaunin ohella ensimmäisen jakson tähdeksi.
Minun alkusyksy on ollut vähän alakuloinen, poikien takia tietenkin. Mutta tällaisten omalta tuntuvien juttujen ansiosta ne alakulot aina sitten lopulta helpottavat. Tänä aamulla mietinkin jo, että mihin minä mitään poikaystävää edes tarvitsen, onhan mutta sipsit, internet ja brittipop.
Ja Joseph Gilgun.
Soittolista: vuosi 2020
