Miles Kane – Coup De Grace

Jos minulta kysyttäisiin, kuuntelisin mieluusti Miles Kanen debyytin nostalgisen romanttista ja vintagesävytteistä poppia tai vähän rockimmaksi ryhditettyä kakkoslevyn retropoppikappalesikermää loppuelämäni. Vuorotellen maisemaan istuvien, Kanen ja Alex Turnerin sivuprojektin The Last Shadow Puppets -albumeiden kanssa. Mutta eihän minulta kysytä.

Sillä niin vain on Kane mennyt minulta kysymättä, ja vielä yhdessä Jamie T:n kanssa, hämmentämään pakkaa, sekoittamaan ihanaa ominaisjuttuuaan ja artistiääntään tarpeettomalla rokkikukkoilulla. Lopputulos on se, että kolmannella albumillaan Kane kyllä hapuillen yrittää laajentaa musiikillista skaalaansa, mutta päätyy silti kuulostamaan parhaimmalta tehdessään ihan just sitä, mitä on ennenkin tehnyt.

Coup De Gracen parhaimmat hetket soivat minusta nimenomaan niinä kappaleina, jotka voisivat löytyä Kanen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Ja ne hetket ovatkin sitten kaikessa mittakaavassa upeita! Crying On My Guitar on huikea biisi, sellainen Miles Kanenelle ominainen, varovaisesti rockiksi naamioitu pop-kappale. Biisi sopisi huikean hyvin Kanen kakkoslevylle, I Feel Better Than That -biisin sisarkappaleeksi. Videolla voisi olla tyylikkääseen pikkutakkiin pukeutunut Kane poppitukassaan, taustalla pukuihin sonnustautunut bändi ja yksi minimittaan pukeutunut tanssityttö. Videon värimaailma olisi sellainen retrolla tavalla keltaisen ruskea… kuulostaako tutulta, hah?

Debyyttilevyn kauniista nostalgiasta ja sovituksellisesta äänimaailmasta puolestaan muistuttaa Lana Del Rayn kanssa yhteistyössä kirjoitettu Loaded, joka tuo minusta loistavasti esiin Kanen parhaat puolet laulajana. Ihana tunnelma, hyvä kappale. Tykkään myös älyttömästi Killing The Joke -biisin maailmasta, joka on taas toooooodella mileskane. Myös albumin päättävä, todella TLSP-tyylinen Shavambacu-hitailulu menee sekin niiden biisien joukkoon, joilla Kane seikkailee onnistuneesti siellä, missä on seikkaillut ennenkin. Ja päätyy kuulostamaan loistavalta. Vauhtibiiseistä huikein on albumin lopusta löytyvä Something To Rely On -biisi, joka on albumin indierock ja biiseistä se, jolla kirjoitusyhteistyö Jamie T:n kanssa selkeimmin kuuluu. Hitti!

Cold Light of Day, nimibiisi Coup De Grace sekä Silverscreen ovat sen sijaan minusta biisejä, joilla Kanen charmi katoaa.  Minusta Kane vain ei ole parhaimmillaan tällaisilla rykäisevillä rock-kappaleilla. Onneksi näitä kappaleita, joilla Kane kadottaa oman tutun äänensä ja eirtyisyytensä, kahdella aiemmalla levyllä alleviivatun ja onnistuneesti rakennetun imagonsa, on loppujen lopuksi vähän. Lähinnä ne aiheuttavat turbulenssia ja pakottavat kuulijaa hetkellisesti tasapainoilemaan tutulla tavalla soivan sekä poikamaisesti elegantin charmin ja paheellista rokkikuikkoilua yrittävän artistin välillä.

Olen pelännyt Miles Kanen musiikkikäsityksen ja artisti-imagon muuttumista jo jonkin aikaa, varmaankin siitä asti, kun Alex Turner leväytti tukkansa tötterölle ja paidannappinsa auki. Vielä Kanen vision eläminen ei kuulu hänen musiikissaan liiaksi, vaan Coup De Grace soi Miles Kane -fanin korvaan upeasti. Ne muutamat harha-askeleet voi vaikka nimetä kokonaisuuden kannalta pakollisiksi menoraidoiksi ja keskittyä levyn rauhallisempaan tunnelmaan. Kuitenkin tällaiselle kokonaisvaltaisesti pop-kulttuuria elävälle myös artistin mielenmaisematason muutokset voivat olla nihkeitä. Se, että päässä on keltaiset peililasit, aiemmin visusti kiinni pysyneet paidan ylänapit auki ja tukka limaisesti sliipattu, voi näyttäytyä uhkakuvana ja saada albumin soimaan popparin korvissa pikkuisen vinosti ja vääränsävyisesti.

Onneksi se rokkikukkolarppi on aika kesyä, eikä sitä ole kovin paljon, ja Kanen voi vielä löytää debyytin hurmaavasta pop-käsityksestä, vähän elegantista Pariisista, vähän 60-luvun svengaavasta Lontoosta. Välillä kotikaupungistaan Liverpoolistakin. Vielä jos albumilla olisi kakkoslevyltä löytyvän Don’t Forget Who You Are -anthemin kaltainen pubihoilotus, en olisi lainkaan huolissani.

Miles Kane x Fred Perry

Miles Kane oli vuosia minun tyyli-idoli. 2000-luvun alkuvuosina liverpoolilaismuusikko vaikutti The Rascals -yhtyeessä ja sporttasi ajalle tyypillisesti sellaista indielädi-tyyliä. Ei siis mitään turhan yritteliästä, vaan indiepoikatyyliin farkkua, tennaria ja neuletta. Oikein somaa.

Sitten tuli The Last Shadow Puppets -projekti Alex Turnerin kanssa, ja tennarit plus farkut vaihtuivat pikkuvanhaan ja nostalgiseen pukutyyliin. Ai että!

The Last Shadow Puppetsista alkoi Miles Kanen tie moderniksi mod-idoliksi. Kahden soololevyn retroon ja mod-vaikutteiseen konseptiin kuului asianmukainen fiksu ja viimeistelty tyyli. Just oikeanlainen tukka. Puvut, pikkutakit, skarpit päällystakit ja oikeanlaiset nahkarotsit, slimmit housut, skarpit kengät. Kaulukset. Kaikki vimpan päälle. Tuolloin julistin Miles Kanen valkoisten housujen kuninkaaksi ja aikamme tyylikkäimmäksi nuorukaiseksi.

Mutta sitten, voi sitten.

Tuli toinen kierros The Last Shadow Puppetsia ja Alex Turnerin rinnalla myös Miles Kane antoi tyylinsä ryöpsähtää. Ennen skarppi paitayyli vaihtui avoinaiseen kaulukseen ja hiukset taakse sliipattuun limatukkaan (pardon). Viimeistään pornoviikset päättivät minun ja Miles Kanen yhteisen tyylitaipaleen. Tällaiselle 60-luvun viatonta pop-estetiikkaa ihastelevalle vuosikymmen ja viattomuuden aste vain olivat totaalisen vääriä.

Joo, olisin toivonut, että Kane olisi pysynyt loppuelämänsä sinä pikkkuvanhana mod-wannabenä, joka halutaan yhteiskuviin Paul Wellerin kanssa. Mutta ainakin vielä tänään Kanella on minun kanssa kovasti erilainen visio tyylikkyydestä.

Miles Kane x Fred Perry -mallisto ilmestyi vähän aikaa sitten ja siinä Kane on päässyt toteuttamaan juuri sitä sellaista vuoden 2016 limaista TLSP-tyyliä. Ei tässä nyt ihan hukassa olla, kuuluuhan mallistoon ihan vain klassista kauluspaitaa (joiden napit fiksu tyyppi ymmärtää pitää kiinni), mutta kyllä tuon tukan nyt jo vois leikata.

Kuvat: Fred Perry

Soittolista: vuosi 2016

Vuosi 2016 meni – on siis aika jakaa palkintoja. Lopussa myös muutaman biisin soittolista. 

***

Vuoden paras levy: Steve Mason – Meet The Humans

Masonin kolmannessa soololevyssä on ihan hirvittävän paljon onnistuneita ratkaisuja. Ensinnäkin se on albumi, hieno ja harkittu kokonaisuus, jonka kanssa voi elää läpi ainakin kolme eri tunnevyöryä (kepeä ilo, sattuva yksinäisyys, haikea suru). Omanlainen, mutta silti tunnistettava äänimaailma, joka on melko baggy, välillä artistin The Beta Band -menneisyydestä muistuttava, mutta aivan erityisesti se on Steve Mason. Taiteellisen näkemyksellisyyden ja helposti lähestyttävän popin elegantti sekoitus. Erityisrakkaus omakohtaisuuden vaikutelmasta.

Vuoden ainoa täyden kympin levy.

Muut erityisen huiput levyt vuonna 2016: Jamie T – Trick; The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come To Expect; Courteeners – Mapping The Rendezvous; Hurula – Vapen Till Dom Hopplösa

Vuoden suosikkibiisi: The Last Shadow Puppets – Miracle Aligner

The Last Shadow Puppetsin Everything You’ve Come To Expecton ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Joku pieni oivallus jäi minun ja albumin välille syntymättä, siksi ei aivan Masonin tasoa. Musiikillisesti kuitenkin jälleen super taidokas. Vaikka levy ei ihan totaalihurmosta saanutkaan aikaan, vei Miracle Alignerin flirttaileva pikkupaheellisuus minut kyllä täysin.

Vuoden paras avausraita: Kent – Andromeda

Olen heittänyt yhdet hyvästit Kentille jo joskus Vapen & Ammunition -levyn jälkeen. Vaikka minua tuskin olisi tällaisena ilman Isolaa ja Hagnesta Hilliä, en ole ollut yhtyeen loppumisesta mitenkään sydän syrjälläni. Tämän kappaleen herättämistä tunteista olen kuitenkin tykännyt, niissä on jotain samaa kuin 90-luvun lopun pohjoissuomalaisessa yksinäisyydessä ja teinisurussa.

Vuoden paras päätösraita: Courteeners – 17th

Levykokonaisuuden musta lammas – ja juuri siksi aivan huikea nimenomaan albumin päättäjänä. Ei mikään suuri kitaraballadi, vaan pikkuisen hämmentävä jumputus. Toimii parhaiten aamuyön kotimatkalla.

Vuoden kaunein kappale: Steve Mason – Hardly Go Through

And I can hardly go through without you, honey
What am I supposed to do with a girl like you?

Vuoden paras biisin nimi: Sleaford Mods – Britain Thirst

Kertoo paljon Sleaford Modsin ydinjutusta ja tietysti myös vuodesta 2016.

Vuoden anthem: Manic Street Preachers – Together Stronger (C’mon Wales)

Vuoden jumituskappale: Blossoms – Getaway

Vuoden suloisin biisi: Peter Doherty – I Don’t Love Anyone (but You’re Not Just Anyone)

The Libertines -Peten joulukuussa ilmestynyt soolokappale, heittäen vuoden suloisimpia ja tykättävimpiä. Pieni suuri laulu.

Vuoden lohdullisin kappale: Travis – 3 Miles High

Travis ei ole enää vuosiin tehnyt mitään kovin erityistä tai musiikillisesti uutta jänskää, ollut lähinnä oma tasaisen turvallinen ja arkisen nätti itsensä. 3 Miles High voisi olla sillä yhdellä Travis-albumilla, jolta löytyy Love Will Come Through. Ja se juuri on lohdullista. Että on oikeus olla olemassa aina vain, samanlaisena, ihan vain tällaisena tavallisena. Sen kummempiin ihmesuorituksiin venymättömänä.

Vuoden paras paluusingle: The Stone Roses – All For One

Lähdin kappaleen ilmestyttyä ehkä vähän liikaa mukaan yleiseen pettymysmielialaan, vaikka tukeni, sympatiani ja tykkäykseni biisille osoitinkin. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että tykkään biisistä, paljon. Huomattavasti vähemmän se The Stone Roses kuin myöhemmin ilmestynyt Beautiful Thing -kappale, mutta rohkeasti simppeli ja konstailematon. Ja siksi niin kiva.

Vuoden slovari: SULK – The Tape Of You

Juuri tällaisia sympaattisia kitarapop-herkistelyjä tehdään aivan liian vähän. Hieno tunnelma.

Vuoden korvamato: Blossoms – Charlemagne

Äh, miten näppärä ja helposti korviin porautuva melodia. Ylipäänsä raivostuttava biisi, anteeksi kaikille faneille. Tässä vain on jotain todella ärsyttävää. Jotain sellaista 80-luvun Suomi-iskelmää, jota vain en voi sietää. Yksi syy, miksi minun on ollut vaikea rakastua yhtyeeseen. Tiedän, toiset rakastaa.

Vuoden flashback-biisi: Kula Shaker – Infinite Sun

Voisi olla yhtyeen vuoden 1996 K-levyllä. Vuoden parhaita kappaleita.

Vuoden kertosäe: Jamie T – Crossfire Love

Ei mikään sellainen klassinen kitarapop-kertosäe, joita vaikkapa 90-luvun brittipop tarjoili. Ennemminkin hämmentävä, maailman yksinkertaisin ja juuri ja juuri käynnistyvä minikertsi. Olen vain ihan koukussa tähän laiskaan jammailuun.

Vuoden Parempi kuin uskalsin odottaa -levy: Courteeners – Mapping The Rendezvous

Vuoden aliarvostetuin levy: The Coral – Distance Inbetween

Vuoden pettymyslevy: Catfish And The Bottlemen – The Ride

Tykkäsin brittiyhtyeen rock-indiedebyytistä jostain syystä paljon. Tuli nuori ja elävä olo ja sellainen ihana rakkauden ja sydänsurujen kaipuu. Kakkosley The Ride sen sijaan ei ole tehnyt mitään vaikutusta, melko turha kapistus.

Vuoden coolein levy: Jamie T – Trick

Hieno, hieno levy, jonka rosoisuus, tunkkaisuus ja kiva nuhjuisuus tekivät suuren vaikutuksen. Jälleen kerran artistille ominaisella tavalla vaikeasti määriteltävä kokonaisuus, jolla kuitenkin kaikki toimii. Levyssä on kiva kaari alun modernista aggressiivisuudesta sellaisen klassisen brittipunkin ja nuorisobrittiräpin kautta trubaduurimaiseen lauleskeluun. Kunnioitettavan aitoa tekemistä. Minusta kiehtovin ja kiinnostavin ”ääni” brittimusiikissa tällä hetkellä.

Vuoden tutuin ja turvallisin levy: Teenage Fanclub – Here

Vuoden unohtunein ja vähiten kuunneltu hyvä levy: Suede – Night Thoughts

Vuoden Olisin voinut tykätä, mutta en innostunut -levy: Primal Scream – Chaosmosis

Vuoden Hyvä yritys -levy: DMA’s – Hill’s End

Australialaisten brittipop-debyytti ei ihan yltänyt sinne, minne vuoden 2015 EP odotukset asetti. Mutta ehdottomasti hyvä yritys, symppis levy, jolla hyvä meininki ja useampi mainio kappale.

Vuoden harmittomin levy: SULK – No Illusions

Shoegaze-baggy-madchester-brittipopyhtyeen odotetusta kakkoslevystä on vaikea sanoa mitään pahaa. Ei muuttanut maailmoja, mutta on ollut kiva seuralainen.

Vuoden keskinkertainen: Richard Ashcroft – These People

Vuoden fanitus: Hurula

Vuoden keikka: Manic Street Preachers Jäähallissa

En ole enää aikoihin ollut missään niin onnellinen kuin Manicsien keikoilla.

Vuoden hyvästit: Kaiser Chiefs

Brittipopin jälkeisen ajan ehkä brittipopein moderni klassikko pilasi itsensä.

Vuoden uusi innostus: Rat Boy

Vuoden fanikrääsä: muovinen Manic Street Preachers -rannekoru

***

Tässä vielä noin 30 kappaleen soittolista vuodesta 2016:

Kesä pakettiin: Flow 2016

Syksy!

Olen just se tyyppi, joka alkaa elokuun 1. päivä odottaa kesän päättymistä. Minussa on kesäihmistä ehkä noin promillen verran, se kantaa juuri ja juuri yli heinäkuun.

Vuoden kohokohtiin kuulukin se, kun voin taas pitkästä aikaa käyttää parkaa. Tänäkin vuonna kesävaatteet saivat ensimmäisen parkakuorrutuksensa juuri Flow-viikonloppuna. Toiset hyvästelevät Flow’ssa kesän, toiset vastaanottavat syksyn.

Parkan lisäksi minun Flow’ssani olennaisia olivat – aivan kuten ennakoin – ylihyvä Sleaford Mods, viihdyttävä The Last Shadow Puppets, totinen Morrissey ja turvallinen New Order. Lisäksi pidin Iggy Popista, Massive Attackista, J. Karjalaisesta ja jonkin verran myös Savagesista, erityisesti yhtyeen potentiaalista tulla kiinnostavaksi.

Flow Festival/Samuli Pentti
Flow Festival/Samuli Pentti

Näkemistäni keikoista ehkä eniten kaikki kohdallaan oli Sleaford Modsin perjantai-illan setissä. Se vain oli ihan napakymppi! Heti, kun Jason Williamsonin sylkevä puheflow alkoi, siirryin helsinkiläiseltä, vimpan päälle viimeistellyltä festivaalilta jonnekin Nottinghamin nuhjuiseen pubiin kuuntelemaan sen pöydän ärhäkäimmän vastarannankiisken manifestia.

Kiittelin etten jäänyt silittämään pikeetä tai vaihtanut kakeinnähnyttä parkaa fiinimpään.

Hurmaannuin keikan autenttisuudesta ja Williamsonin räpin omistautuneesta ja keskittyneestä virtauksesta. Turhasta riisuttu setti oli show, vaikkei oikeastaan yrttänyt olla. Parivaljakko muodosti kiehtovan kombon. Täydellä intensiteetillä laukova Williamson ja olutpullon kanssa läppärinsä vieressä henggaileva Andrew Fearn – vastustamaton pari.

Täyden kympin keikan viimeisteli aivan huikea, heittäytynyt yleisö. Toisaalta, hetkestä oli helppo pitää: coolia ja itsevarmaa esiintymistä, mutta ei kuitenkaan ylpeää. Yllätyin vähän siitä, miten lempeästi yhtye kohteli yleisöä, sillä jostain syystä odotin yleisöönkin yltävää vihaa ja ylimielisyyttä, mutta ei ei. Me olimme selväst kaikki samalla puolella niitä vastaan.

Sleaford Modseista siirryin juosten Massive Attackiin, jonka keikasta ehdin nähdä viimeiset 40 minuuttia. Musiikillisesti hyppäys teltasta päälavan eteen oli valtaisia: Sleaford Modsien pelkistetystä, jumittavasta ”epämusikaalisesta” Massive Attackin rytmikkääseen musikaalisuuteen.

Nottinghamista Bristoliin.

Massive Attack taisi vähän herättää joissain kuulijoissa ristiriitaisia fiiliksiä – minusta ne 40 minuuttia olivat upeat.

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov

Tosiaan. Tämän vuoden Flow’n teemaksi muotoutui minun osaltani jonkinlainen vastakohtien, jopa ääripäiden festivaali. Se, kun kuuntelin Siaa ja FKA Twigsia ja tunsin oloni vanhaksi ja jämähtäneeksi, mutta Iggy Popin kanssa taas vielä kovin nuoreksi. Lauantaina menin The Last Shadow Puppetsin ja Morrisseyn keikkojen aikana laidasta ja fiiliksestä toiseen.

Molemmat keikat olivat hyviä ja erityisiä, mutta eri tavalla. The Last Shadow Puppets piti hauskaa, viihdytti. Pilke silmäkulmasssa, show mielessä. Vekkuli, vähän hiprakkaisen oloinen Alex Turner pisti parastaan, Turnerille hymähtelevän ja naurahtelevan Miles Kanen lavaolemus oli vähän hillitympi ja vähemmän keimaileva. Ihana silti.

TLSP oli ihana, koska se ei ollut mitään turhan vakavaa, mutta silti musiikillisesti kunnianhimoinen ja taidokas esiintyminen. Hittien ja parin odottamattomamman valinnan kautta yhtye osoitti oman erityisyytensä ja aivan poikkeuksellisen keskinäisen ymmärryksen.

Voi harmi niiden ihmisten puolesta, jotka eivät näin uniikkia parivaljakkoa olleet näkemässä – koskakohan kitaramusiikki saa seuraavan tällaisen musiikillisen projektin?

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
alex_tomi_palsa
Flow Festival/Tomi Palsa

Lauantai-illan toinen kohokohta oli tietysti Morrissey ja toisin kuin TLSP, oli tässä kyse nimenomaan vakavasta. Totinen Morrissey on toki hieno, mutta siltikin koin, että jokin keikasta puuttui, ehkä charmi tai jokin taika, joka olisi saanut minut muistamaan, että tässä ollaan nyt aikojemme tärkeimpiin kuuluvan tyypin seurassa.

Toisaalta kyse voi olla myös olosuhteista, joissa en ihan päässyt kuulemaan, mitä Morrissey minulle keikallaan halusi kertoa. Tukkoinen teltta, ärsyttävien ja meluisten ihmisten ympäröimänä oleminen, yksinäisyys. Festarit.

Onneksi, onneksi Speedway, vaikka toki ehdinkin sekunnin ajan olla pettynyt kappaleen kikkailevaan sovitukseen. Siltikin: festareiden yksi kohokohta.

Flow Festival/Katri Naukkarinen
Flow Festival/Katri Naukkarinen

Morrisseyta enemmän pidin New Orderin keikasta. En ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä, joten innostuin aika yksinkertaisista jutuista: hiteistä, lavalla olevista elävistä ihmisistä, yhtyettä rakastavasta yleisöstä sekä siitä, että yhtye kuulosti oikeasti just sellaiselta kömpelön epävarman charmikkaalta kuin stereoissakin.

Flow Festival/Sami Heiskanen
Flow Festival/Sami Heiskanen

Flow’n hyvät asiat liittyivät toki musiikkiin, mutta ihan yhtä tärkeitä ovat muut vähän hölmöt muistot. Olin ison osan ajasta paikalla yksin ja tein tapani mukaan paljon trainer spottingia. Brittimusiikin festarit – retrotennarit ja parkojen määräkin sen jo kertoi. Oli kotoisa olo.

Festarimuistoista parhaimpia saattaa olla myös se, ettei  Alex Turner astellut lavalle siinä viime aikojen niljakkaassa olemuksessaan ja hömelössä puvussaan, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Myös sliipatun tukan sijaan sain katsella hiuksia, jotka toivat minulle mieleen sen Alex Turnerin, joka yhtyeineen teki yhden elämäni teoksista, Arctic Monkeysin vuoden 2011 Suck It And See -levyn.

Pikkuinen juttu, iso muisto.

Flow 2016: Viisi kertaa Miles Kane

Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei lauantain Flow’ssa ja The Last Shadow Puppetsin keikassa ole minulle kyse vain The Last Shadow Puppetsista, vaan iso tätä kivaa malttamattomuutta liittyy siihen, että samalla näen myös Miles Kanen.

Tässä viisi syytä ihastua Miles Kaneen.

1. First Of My Kind (2012)

First Of My Kind -kappale ilmestyi samannimisellä ep:llä Record Store Daynä vuonna 2012, Kanen kahden soololevyn välissä. Kappaletta on ollut kirjoittamassa myös eräskin Alex Turner – kuten monia Kanen debyyttilevynkin kappaleita.

Minusta First Of My Kind on Miles Kanen paras musiikillinen hetki. Se on upea pop-kappale kunnon kertseineen, mutta aivan erityisen hienoa siinä on tuo todella musikaalinen, ylväs, jylhä ja retroelegantti sovitus. Kappaleesta löytyy minun mielestäni yhdet 2000-luvun hienoimmat nostatukset.

Tällä kappaleella – ja sen videollakin – kiteytyy minusta Miles Kanen soolouran juttu: klassinen, skarppi mod-estetiikka ja harkitut, laadukkaat sovitukset yhdistettynä 2000-luvullakin relevantteihin pop-kappaleisiin. Jokin pieni indierock-huntukin on useisiin kappaleisiin saatu. Meidän aikamme kontekstissa ihan uniikki lopputulos.

Sanoituksissa Kane liikkuu usein sellaisen pikkuisen naiivin, vähän pop-kliseisenkin tekstityksen äärellä ( ”Don’t let your worries dictate who you are. // Don’t forget who you are.”) – mutta tekee sen tosi somasti. Toinen ihan ehdoton Kane-suosikkini on Don’t Forget Who You Are – kaikki kanemäisyydet läsnä siinäkin.

2. Valkoiset housut

Miles Kanea ihanampaa on ehkä vain Miles Kane valkoisissa housuissaan. Useimmilla valkoiset housut päätyvät näyttämään jotenkin väärältä,  vähän sinne päin, mutta kuten tuo First Of My Kind -videokin kertoo, kantaa Miles Kane mod-klassikon just oikein.

Vaikka valkoiset pöksyt (tai vaihtoehtoisesti istuva puku) ovatkin Kanelle jonkinlainen tavaramerkki, ei hänen tyylikkyytensä vain niistä ole kiinni. Kyllä kyseessä on läpeensä upea pukeutuja – tärkeimpiä tyylimuusiani, Liam Gallagerin, Paul Wellerin, Graham Coxonin, Damon Albarnin ja Alexa Chungin ohella.

first_of_my_kind

3. The Last Shadow Puppets

Miles Kanen ja Alex Turnerin tutustuivat, kun Miles Kanen The Rascals -yhtye kiersi Arctic Monkeysin lämppärinä. Backstage-jammailu synnytti idean yhteisestä musiikkiprojektista – syntyi The Last Shadow Puppets. Vuonna 2008 ilmestyi The Age of the Understatement, josta tuli heti noh, klassikko.

Suuri yleisö saattaa pitää The Last Shaow Puppetsia Alex Turnerin projektina, mutta viimeistään Kanen ensimmäisen soololevyn ilmestymisen jälkeen tajusin, miten paljon tuossa kaikessa on oikeasti kyse Miles Kanen jutusta. Kanen soolodebyytti on kuin pieni jatkotarina sille, mitä TLSP:n vuonna 2008 teki. Ei yhtä elokuvallinen tai scottwalkermainen, mutta joku sama visionjyvä siellä on.

Siinä vaiheessa (vuonna 2013), kun Arctic Monkeysista alkoi tulla minun makuuni vääränlainen, aloin todella toivoa Milexin yhteenpaluuta. Olin hetken aikaa vakuuttunut siitä, että nimenomaan Miles Kane on parasta, mitä Alex Turnerille on tapahtunut.

Aviaton on ehdottomasti vuoden 2016 hienoin avausraita – ja Miles Kanen laulu kappaleella aivan uskomattoman hieno. Tuo lauluäänen Liverpool-soundi! Toinen aivan erityisen hieno Miles Kane -roolitus TLSP:lla on minusta Meeting Placen alkusekunnit. Se, miten nimenomaan Kane avaa kappaleen ja tekee sitten vuorostaan tilaa Turnerin säkeelle.

4. The Rascals

Ennen The Last Shadow Puppetsia Kanen merkittävin bändiprojekti oli The Rascals. Yhtyeestä ei tullut mitään suurensuurta, vaikka minusta sen tummanpuhuva indierock onkin keskivertoa parempaa. Aliarvostettu, ehkä.

Jos olet katsonut Awaydaysin, tuon mainion jalkapallohuligaanikasvutarinan, muistat ehkä The Rascalsin ja Miles Kanen pikkuroolin siinä. Yhtye soittaa klubilla Echo &The Bunnymenin All That Jazz -kappaletta, ja sitten keskustellaan ihanasti paksulla scouse-aksentilla.

5. Liverpool

Niin, se aksentti ja laulun Liverpool-soundi. Ehdottomasti osa Kanen musiikkia ja muusikkoutta. Uskon,  että Kanen ei-niin-modernissa popmusiikkivisiossa on isosti kyse juuri liverpoolilaisuudesta. Kaupungin klassisesta ja ikiaikaisesta musiikkikulttuurista, historiasta.

Kanen toisen albumin kanteen kuvattu AJ Skelley  -kauppa löytyy tietysti Liverpoolista ja on muuten Miles Kanen äidin omistama. Leidit kuvassa ovat Kanen äiti ja kaksi tätiä.

rsz_dont-forget-who-you-are

Brittipopparin Flow: The Last Shadow Puppets

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Aiemmin julkaistu teksti Sleaford Modsista löytyy täältä. Tässä seuraava minun Flow’ni kohokohdista:

The Last Shadow Puppets (lauantai 13.8 klo 21, Main Stage)

tlsp_flow

En ihan tarkalleen pysty visioimaan sitä, mitä minussa tapahtuu lauantaina, kun The Last Shadow Puppetsin Miracle Aligner (vuoden 2016 tunnarini) alkaa Suvilahdessa soida, mutta jotain ikimuistoista se on. Silloin en anna minkään tulla minun ja Milexin väliin.

Miles Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppetsin näkeminen ei ole vain Flow’n ja kesän kohokohta, vaan koko elämän merkkitapauksia. Nyt puhutaan kuitenkin ihmisistä, jotka ovat 2000-luvulla jatkaneet  – yhdessä ja erikseen – sitä onnelliseksi tekemistä, minkä Gallagherit, Damon Albarn, Brett Anderson, Justine Frischmann, Richard Ashcroft ja sellaiset klassikot 90-luvulla aloittivat.

Parasta lauantaissa onkin se, että yhdessä keikassa on kyse niin monesta eri onnesta. Ensinnäkin kyse on tietysti isosta ja jylhästä popmusiikista, kesästä 2016 ja vuoden 2016 The Last Shadow Puppets -versiosta, joka on tehnyt tämän vuoden sen minulle tärkeimmän levyn.

Toiseksi aion samalla elää myös pienen paluun vuoteen 2008 ja TLSP:in The Age of the Understatement -albumiin, jonka elokuvallisuus ja popjuhlavuus, hyvyys ylipäänsä meni tuolloin yli minun ymmärryksen. Aion leikkiä hetken 25-vuotiasta wannabe-modia, nähdä Kanen ja Turnerin moppitukkaisina nuorukaisina, skarpeissa takeissaan.

Kovin moneen albumiin en ole tuon vuoden 2008 jälkeen samalla tavalla päätä pahkaa rakastunut. The Age Of Understatement, Standng Next To Me, Meeting Place – tuon lähemmäksi 25-vuotiaan Miian sielunelämää tuskin enää koskaan pääsen. Erityinen lauantai-ilta.

Kolmannneksi, vanhan ja uuden The Last Shadow Puppetsin lisäksi lauantaissa on kyse tietysti ihan vain Alex Turnerin kohtaamisesta. Vaikka Turnerin nykyinen niljakas look tuntuukin tulleen aika kauas siitä poikamaisesta charmista, johon vuonna 2006 Arctic Monkeysissa tutustuin, riittää miehen lauluääni onneksi merkiksi siitä, että kyseessä todella on sama tyyppi. Jo 10 vuotta elämäni parantajana – ehdottomasti osa elämäni tärkeiden ihmisten kaanonia.

Ja neljänneksi:

lauantaina näen vihdoin Miles Kanen! The Last Shadow Puppets on ihana, Alex Turner on ihana, mutta kyllä Miles Kane on aivan erityisellä tavalla se minun juttu. Soolokontekstista irrotettunakin. Moderni mod-idoli, tyylimuusa, joka kahdella soololevyllään (Colour of the Trap, 2011 ja Don’t Forget Who You Are, 2013) palautti uskoni 2010-luvun popmusiikkiin.

Brittipopparin Flow: Sleaford Mods

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua artistia on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Tässä neljästä merkittävästä ensimmäinen:

Sleaford Mods (perjantai 12.8 klo 22.30 Black Tent)

sleafordmods

Olen vähän yllättynyt, että työväenluokkauskottavaa, rosoista ja suorasanaista punk-räppiä tekevä Sleaford Mods (Jason Williamson ja Andrew Robert Lindsay Fearn) tulee keikalle juuri Flow’hun, eikä esimerkiksi Tampereelle jonnekin vähän ränskempään ympäristöön. Sen lisäksi, että Tampere on Flow’ta jotenkin sleafordmodsmaisella tavalla elämänmakuisempi miljöö, on siellä myös ymmärretty yhtyeen päälle aivan erityisen paljon jo pidemmän aikaa.

Nottinghamiläisessä Sleaford Modsissa on paljon onnistunutta kulttibändimäisyyttä. Se on ollut olemassa jollain tavalla jo melko pitkään (tosin Fearnen tilalta musiikeista vastasi vuoteen 2012 asti Simon Parfrement), ”kunnon” albumeita se on julkaissut kolme. Duo on onnistunut herättämään pienessä piirissä hurmosta, mutta suuren suuri yleisö ei sen punk-rap-suunsoittoa kuitenkaan tahdo ymmärtää. Joidenkin mielestä Sleaford Modsien pari kolme vuotta kasvanut suosio voi olla jonkinlainen kupla.

Minusta parivaljakko ja sen pari viimeistä albumia ovat yksi viime vuosien jänskimmistä isoista pienistä jutuista – nyt on kyllä ihan super hyvä aika päästä kokemaan yhtye livenä.

On raikasta, että on olemassa yhtye, joka voi sanoa mitä tahansa. Brittihuumoritavalla räävitöntä, paksulla aksentilla suollettua suunsoittoa on viihdyttävä kuunnella, etenkin kun se on usein melko oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä. Pidän myös siitä, kuinka kappaleissa seilataan jossain vakavasti otettavan ja huvittavan välillä. Ylipäänsä yhtye tekee asiat omalla tavallaan – tuon kai voi nähdä Williamsonin mod-menneisyyden jatkeena.

”Weetabix, England, fuckin’ shredded wheat, Kelloggs cunts”

Musiikillisesti pidän kappaleiden tunkkaisesta soundista ja punk-tavalla puuhastelulta kuulostavista, pelkistetyistä taustoista. Kokonaisuuden kruunaa puolitiehen jäävä melodisuus.

Ai niin ja nyt Flow’n alla, kun Sleaford Mods ja The Last Shadow Puppets esiintyvät samlla festarilla, tuli mieleen Williamsonin twiitti parin vuoden takaa:

”Netflix. Worse than Miles Kane.”

Vuonna 2016: The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come to Expect

Miles Kanen ja Alex Turnerin musiikillinen rakkauslapsi The Last Shadow Puppets saa tarinalleen viimein jatkoa. Uusi levy ilmestyy 1. huhtikuuta ja se on seuraaja vuonna 2008 ilmestyneelle The Age of the Understatement -albumille. Tällä viikolla Flow ilmoitti kiinnittäneensä yhtyeen Suvilahteen. Hienoa. 

Eräs ystäväni sanoi hankkineensa yhtyeen debyytin sen kansikuvan perusteella. Ei huono perustelu, kansi on huikea. Se on kaunis plus se kiteyttää viehkosti albumin musiikillisen vision ja esteettisen maiseman. Toinen syy albumin hankkimiselle voisi olla vaikka se, että se on äärettömän hyvä. Uskomattoman kypsä, tyylikäs ja sävellyksellisesti taidokas työnäyte, joka minun mielestäni kuuluu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen – vähintään – klassikoihin.

Milexin ensimmäisestä yhteisestä albumista on siis jo seitsemän vuotta. Siinä missä debyytti oli 60-lukulainen, sievä, mutta paikoin jylhä, joskus aika herkkäkin, on uusi materiaali eri maailmasta. On 70-lukua ja sähäkkyyttä. No, jotain elokuvallista tässäkin. Bond-elokuvallista?

 

The Last Shadow Puppetsia on kiusaus pitää jotenkin Alex Turnerin juttuna. Arctic Monkeysin keulahahmona hän on tästä parivaljakosta ehkä se helpompi syy innostua yhtyeestä. Kun The Rascalsissa aikoinaan vaikuttaneen Miles Kanen soolodebyytti ilmestyi, kävi minusta kuitenkin selväksi, että oikeasti TLSP-sielu ja vision ydin, tähtikin oli Miles Kane. Kanen Colour of the Trap -soolo on kuin jatko-osa The Age of the Understatementille. (Kuuntele parina vaikka TLSP:in The Age Of The Understatement ja Miles Kanen First Of My Kind.)

Debyytissä TLSP:in vahvuus on minusta elokuvallisuus, haikeus, romantiikka. Se on levy rakkaudesta. Levy on niin kaunis, harkittu ja viimeistelty, että se tuntuu taideteokselta. Kun sen musiikilliseen kypsyyteen ja visioon sekä vuosituhannen popkappaleisiin, klassiseen ratsukomppiin tai barokkimaisen komeisiin sovituksiin lisätään parikymppiset Turner ja Kane pikkutakeissaan ja moppitukissaan, ei tuosta taidekokemuksesta toivu ikinä. Se koko konsepti, ai että, täysi kymppi.

Niin täysi, että joskus sen kokeminen tuntuu liikaa. (Miksi en ole niin ihana kuin se tyttö siinä kannessa.)

Nyt asiat ovat toisin. Musiikilla tavoitellaan nyt erilaista ajankuvaa. Pikkutakit ovat vaihtuneet nahkaan ja hohtaviin verkka-asuihin. Silmää sievästi hivelevästä johonkin paheellisempaan. Vaikka Bad Habitsin visuaalisuus ei ole samalla tavalla minua kuin debyytin mod-maailma, uskon, että musiikillisesti myös uudesta kokonaisuudesta on tulossa hieno ja uniikki. Konseptialbumi, jossa on alusta loppuun mietitty juttu, joku juju.

tlsp

Miles Kane – Johanna

Voi Miles, sinä kaikkien modernien mod-tyttöjen suloisin päiväuni ja leopardikuosinen taruolento, sinua on ollut ikävä!

 

Tarina muuten kertoo, että minusta oli todella lähellä tulla Johanna, mutta näytinkin sitten kuulemma ihan Miialta. Hyvä toki niin, vaikka nyt just tuntuisikin varmasti melko maukkaalta olla Johanna. Osaisinkohan?

Tämä Milesin Johanna sulostuttaa mm. Johnny Deppin tähdittämän Mortdecai-elokuvan ääninauhaa.  Liverpoolilaiskomistus on kirjoittanut kappaleen yhdessä elokuvan musiikista vastaavien Mark Ronsonin ja Geoff Zanellin kanssa.

Mikä svengi!

Kun vähän rapsuttaa tukevien torvien täyttämää pintaa, alkaa Johanna assosioitua Milesin debyytin, vuonna 2011 ilmestyneen Colour of the Trap -albumin maailmaan (ja ne torvet assosioituvat tietysti Mark Ronsoniin). Joka taas puolestaan on Milesin ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets -projektin The Age of the Understatement -levyn pikkuisen paheellisempi jatkokertomus.

Johannasta päästäänkin sujuvasti toivomusten äärelle: Jos minulta kysyttäisiin, voisi vuosi 2015 kuulostaa enemmän The Last Shadow Puppetsilta ja vähemmän Arctic Monkeysilta.

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.