The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 2

”Roger Sargent has given libs fans so much… truly the Main One if you ask me”, kommentoi eräs fani The Libertinesin Skint and Minted -nukketeatterin ensimmäistä osaa. Ja tottahan se on. Videot ohjannut Roger Sargent todella on aikamoinen the main one. Valokuvaaja ja elokuvantekijä on vuosien aikana viettänyt hurjasti aikaa yhtyeen kanssa, tallentanut bändi uran känteet, hyvät ja huonot kaudet.

Sargent tapasi bändin ensimmäisen kerran jo ennen sen Rough Trade -sopimusta, yhtyeen ensimmäisellä tämän lopullisen kokoonpanon keikalla. Sargent on siis jo semmoisen parikytvuotta tehnyt yhteistyötä bändin kanssa, valokuvannut yhtyettä, ohjannut yhtyeelle videoita. Vuoden 2010 paluun tallentanut There Are No Innocent Bystanders -dokkari on tietysti Sergantin ohjaama, viimeisimmän levyn kansitaide on myös Sargentin kädestä. Ylipäänsä Sergant on kerännyt ja luonut The Libertinesille ja The Libertinsesistä hurjasti visuaalista materiaalia. Ei siis ihme, että fanien mielestä Sargent on one of the lads.

Tässä yhtyeen tarinan kiteyttävän ja dranatisoivan nukketeatterin toinen osa – mahtava taas!

Osa 1 täällä.

The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 1

Parasta internetissä juuri nyt, sen Noel Gallagher ajeluttaa Adelea -meemin ohella: The Libertinesin tarina nukketeatterina. Viisiminuuttisessa pätkässä lavalla käyvät kaikki yhtyeen jäsenet, Albion Roomista krapulassa heräilevien Peten ja Carlin kanssa päästään elämään läpi The Libertinesin syntytarinaa. Pätkä on suorastaan hulvaton!

 “We could call the band… Babyshambles!” 

The Libertines on aina ollut faninsa huomioiva yhtye, fanien bändi. Tässä taas yksi super sympaattinen tapa tarjota faneille hunajaa. Jakso kaksi ilmestyy perjantaina.

Levy: Fontaines D.C. – Dogrel

Brittipunkilla ja punk-sävyisellä kitaraindiellä menee tällä hetkellä hyvin, ja jonkinlainen rämähtävä soitanta ja suoraviivainen laulutulkinta tuntuvat olevan tämän päivän soundi. Ei siis ihme, että Fontaines D.C. on tällä hetkellä kiehtovimpia ja huomioiduimpia uusia yhtyeitä.

Yhtyeen keväällä ilmestynyt Dogrel-debyytti kuuluu minun tämän vuoden merkkitapauksiin ja lempialbumeihin. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi vähintäänkin pian päättyvän vuosikymmenen onnistuneimmista debyyttilevyistä. Liberty Bellen ja Boys In The Better Landin kaltaiset ilmiselvät hitit muistuttavat ihanasti The Libertinesistä – niin musikillisesti kuin ensikuuleman aiheuttaman hurmoksenkin puolesta.

Biisit vievät ensin jalat alta ja sitten pakottavat riehumaan. Kappaleiden yksinkertainen tarttuvuus ja erityisyyttä hehkuva energia vievät mukanaan ja laulajan charmantiksi välinpitämttömyydeksi muotoiltu pieniskaalainen laulanta hurmaa. Kappaleisiin on tallentunut viehättävällä tavalla nuoruus.

Ei epäilystäkään, etteivätkö nämä biisit päädy 2010-luvun merkkikappaleiden kaanoniin.

Noiden kahden aivan erityishyvän kappaleen lisäksi albumilla viehättää sille tallennettu Irlanti ja sinne sijoittuvat lapsuusmaiseman kuvailu. On Big-kappaleen sateinen ja arkirealistinen Dublin-kuvaus ja toisaalta trubaduurilaulema Dublin City Skyen huikeaan tarinankerrontaan maiseman antava Dublin.

Ylipäänsä lyriikoiden tarkkanäköisyys, pienet yksityiskohdat, tarinamaisuus ja niihin tallennetut kiehtovat ihmiskohtaamiset imaisevat mukaansa ja pakottavat kaivautumaan kappaleisiin syvemmälle. Biisien miljöökuvaukset hurmaavat. Kappaleita on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne siltikään kulu, avautuvat vain paremmin. Sitaatein ja lapsuudenmuistoin etenevä kerronta on erityisen onnistunutta tällä Roy’s Tune -biisillä.

Olen kuratoinut musiikkimakuni aika tarkkaan, eikä ole lainkaan itsestäänselvää, että löytäisin minut ihan oikeasti mukaansa tempaavia uusia suosikkiyhtyeistä edes joka vuosi. Fontaines D.C.n vaikutus minuun on ollut nyt kuitenkin samaa luokkaa kuin DMAsin aikoinaan. Eli tiedän, että kyseessä on oma uusi klassikkoyhtye, josta tykkään ikuisesti

ja jota haluan suositella ihan jokaiselle.

Mr. Peter Doherty

Aikamme merkittävimpiin rock-muusikoihin ja -hahmoihin kuuluva Peter Doherty täytti maaliskuussa 40 vuotta (luojan kiitos, he did it). Jos olet suurin piirtein minun ikäluokkaa, olet ehkä elänyt parikymppisesi Dohertyn musiikillisen ja ulkomusiikillisen tekemisen säestämänä. Ehkä olet kasvanut kiinni ja kiintynyt The Libertinesiin, Babyshamblesiin ja Dohertyn koko Albion-mielenmaisemaan niin, että lasket ne osaksi elämäsi merkittävien musiikki-ilmiöiden kartastoa – niin minä ainakin teen.

Kuten useat rokkarit, myös Doherty on vähän sellainen ristiriitainen rakastettava. Mies on tehnyt noin 18 vuotisen julkisen elämänsä aikana monia asioita, joita on helppo paheksua ja luonteva kyseenalaistaa, mutta toisaalta hän on myös upea taiteilija ja artisti, jonkan lyyristä työtä ja musiikillisia visioita on aika mahdoton olla ihailematta.

Doherty on tällä hetkellä musiikillisesti ajankohtainen, sillä hän julkaisi tänään Puta Madres -yhtyeensä kanssa uuden albumin. Orgaaninen ja lauleleva tunnelma on parin sinkun perusteella vaikuttanut viehättävältä. Vaikka parikymppinen rokkarinrenttu plus runopoika -Doherty onkin minulle se voimakkain Pete Doherty -kokemus, tuntuu todella kivalta uppoutua nelikymppisen Dohertyn ajatuksiin ja tunnelmiin elämästä, huumeista, kuolemasta ja musiikista.

Doherty on tosiaan näkynyt viime aikoina mediassa aika paljon, suosittelen ainakin tätä The Guardianin uutta artikkelia, tätä NME:n artikkelia ja siihen liittyvää suurta videohaastattelua sekä tuota pientä videopätkää.



Pete Doherty & The Puta Madres – Who’s Been Having You Over

The Libertines -legenda Pete Dohertyn soolotuotanto on ollut aika runollista, kaunista ja herkkää. Ehkä siksi tämä Dohertyn ja hänen Puta Madres -bändinsä ensimmäisen singlen raskaus ja sellainen upbeat rock vähän yllätti. Who’s Been Having You Over tavoittaa jopa jotain Dohertyn vanhan Babyshambles-yhtyeen tuotannosta.

Doherty on hieno muusiikko ja artisti. Taitelijasielu ja ikuinen runopoika. Hänen musiikkiinsa ja teksteihinsä, jonkinlaiseen päänsisäiseen maailmaan uppoutuminen on aina seikkailu. Jopa päättymätön ja ikuisesti lisää oivalluksia tarjoava sellainen. Dohertyn kappaleista ei helposti merkitykset lopu.

Siksi onkin upeaa, että huhtikuussa saamme kokonaisen albumillisen Pete Doherty & The Puta Madres -materiaalia. Levy on äänitetty ranskalaisessa kalastajakylässä – erittäin romanttista ja taiteilijasielukasta!

Taiteilijasielun ja runopojan lisäksi Dohertyssä asuu tietysti rokkari. Kiva siis, että tekeminen on tällä kertaa bändimäistä. Rokkibändin keulahahmona oleminen kun pukee miestä.

Slaves – Photo Opportunity

Slavesin Acts Of Fear And Love oli yksi viime hyvistä kivoista levyistä. Ei ihan täysosuma, mutta riittävän hyvä kokoelma helpostilähestyttävää brittipunkia. Vaikka olenkin kuunnellut levyä suht paljon, en ole juurikaan takertunut tähän Photo Opportunity -kappaleeseen. Sitten näin tämän upean uuden videon ja mykistyin. Biisi heräsi minun silmissä ja korvissa ihan uudella tavalla henkiin.

Hyvä esimerkki siitä, miten näissä brittimusajutskissa ei ole minulle kyse vain musiikista, vaan just tästä koko kuvastosta.

Videosta (ja miksei vähän biisistäkin) tulee tietysi kovasti mieleen The Libertinesin What Became Of The Likely Lads -kappaleen myös kovasti upea videokuvitus.

Lapsuus, ystävyys ja seikkailu vähän harmaassa brittimaisemassa – musiikkivideoiden ikuisuusklassikko.

Elämäni levyt: The Libertines – Up The Bracket

The Libertinesin lokakuussa 2002 ilmestynyt debyyttilevy on kiistatta aikamme hienoimpia – levy löytyy varmasti liki kaikkien tahojen ”2000-luvun parhaat levyt” -listalta. Tai jopa ”Parhaat Brittilevyt ikinä” -listalta. Myös minun elämässäni albumi on saanut mestariteoksen – ja parhaan ystävän – arvonimen.

Tällaisista musiikillisesti ja kulttuurisesti suurista ja merkittävistä levyistä on vaikea kirjoittaa, ensinnäkin siksi, että niiden vaikutus ja hyvyys on niin monikerroksista ja siksi vaikeasti purettavissa ajatuksiksi, saati tekstiksi. Toiseksi, koska niin monet ovat niistä jotain mieltä. Ehkä kaikki on jo sanottu? Ehkä kaikki on jo sanottu paremmin ja oikeammin?

Tämän juttusarjan ideana on kuitenkin antaa kunniaa ja huomiota niille elämän ihan tärkeimmille ja eniten vaikuttaneille levyille. Juuri tällaisille Up The Bracketin kaltaisille maailmaa nytkäyttäneille erityisyyksille ja popparielämän klassikoille. Tässä siis yksi versio siitä, mistä Up The Bracket -albumissa on kyse. Minun(kin) mielestä. Miksi siitä tuli paras ystävä ja miksi se vielä 15-vuotiaanakin on ihan lyömätön.

Kuten niin monissa klassikkolevyissä, myös tässä albumissa on kyse ikimuistoisista kappaleista, oikeasta ajasta, paikasta, ajankuvasta, sukupolvikokemuksesta, vanhan toistamisesta ehkä vähän uudella tavalla sekä erityislaatuisista hahmoista. tyypeistä, joista tuli aikansa sankareita.

Up The Bracket ilmestyi aikana, jolloin rock teki paluuta. Oli Detroitin garage revival ja New Yorkissa The Strokes. Musiikkimaailmassa oli tilausta suoraviivaiselle tekemiselle, kitaroille, rummuille, Converseille ja revityille farkuille. Vaikka The Libertines olikin jo kauan ennen tätä trendiaaltoa ollut olemassa nuoren Peter Dohertyn ja tämän ystävän Carl Barâtin vähän kummallisena musiikki- ja performanssiprojektina, niin kuitenkin se The Libertines, jonka me tunnemme, syntyi kyllä tuossa kitararockin trendihuumassa.

En usko, että on mitenkään liioiteltua tai julmaa todeta, että tavallaan The Libertines oli aikansa tuote, joka ilman päämäärätietoista manageria olisi saattanut jäädä soittamaan akustista kitaraa sellon säestyksellä jonnekin Camden Townin pikkupubien runo- ja mikki-iltoihin. Manageri Banny Pootschi kuitenkin näki laulunkirjoittajina hänet jo vakuuttaneissa Dohertyssa ja Barâtissa potentiaalia sähkökitararockiin. Niinpä Pootschi toi parivaljakon tueksi rumpali Gary Powellin ja hankki aktiivisesti keikkailleelle yhtyeelle levytyssopimuksen indieklassikko Rough Tradelta. Levytyssopimus houkutteli takaisin John Hassallin, joka oli jo aimmein soitellut Dohertyn ja Baratin kokoonpanoissa bassoa.

Niin syntyi se The Libertines, josta tuli osa 2000-luvun indierockin hurmosta ja yhden sukupolven nuorisoajankuva.

Se, että jostain levystä tulee jollekin sukupolvelle klassikkojuttu ja paras ystävä, vaatii minusta hyvän musiikin lisäksi paljon muita merkityksiä. Pitää olla symboliikkaa, ikonisuutta. Edustaa jotain.Se, että jostain levystä tulee jollekin sukupolvelle klassikkojuttu ja paras ystävä, vaatii minusta hyvän musiikin lisäksi paljon muita merkityksiä. Pitää olla symboliikkaa, ikonisuutta. Edustaa jotain.

The Libertinesissä ja aivan erityisesti juuri Up The Bracket -levyssä on kyse juuri tuosta. Vaikka levy on vahvasti ajassa kiinni, on se pystynyt kasvamaan vuosien aikana myös symboleiden ja ikonisten asioiden kuvastoksi. Albumin kansikuva, Peten ja Carlin dynamikka ja kemia, punaisissa sotilastakeissa kuvattu yhtye. Siinä muutama juttu, joista on tullut osa ikuista indiekuvastoa ja 2000-luvun britti-indieskenen ja rockin uuden tulemisen symboleja.

Mitä Up The Bracket sitten edustaa? No ainakin nousua ja tuhoa. Huumeita, rock-romantiikkaa, rock-kulttia sekä noiden yhdistymistä uuteen internet-aikaan. Muistat varmaan, kuinka 2000-luvun alussa yhtyeiden fanit kokoontuivat eri foorumeille? No, Pete Doherty vei koko keskustelupalstakulttuurin vielä pidemmälle, sillä The Libertinesin tapauksessaan netissä eivät kokoontuneet ainoastaan fanit, vaan keskustelupalsta oli myös Dohertylle paikka, jossa purkautua ja avautua. Päivittää elämäänsä ja runoilla siitä. Olla samaan aikaan mysteerinen ja faniensa kanssa läheinen. Netissä Doherty loi ympärilleen kulttia, kutsui siellä fanejaan kuuluisille kotikeikoilleen asuntoihinsa, jotka tunnettiin – tietysti – nimellä Albion Rooms. Internet mahdollisti uskollisen fanikunnan syntymisen jo kauan ennen kuin musiikkilehdistö otti The Libertinesin sekä Dohertyn huumeongelmat suosikkiteemakseen.

Näin The Libertines oli alusta alkaen nimenomaan faniensa omaisuutta.

Kuitenkin on vähättelevää sanoa, että The Libertines vuonna 2002 olisi ollut vain jotain, jolle oli tilaus. Sillä vaikka yhtyettä jatkuvasti kutsuttiinkin Britannian The Strokesiksi, on minusta yhtyeen sielu kuitenkin ihan jossain muualla kuin vain vanhan kitararock- tai punkperinteen toistamisessa – nimittäin Peter Dohertyn mielessä. Minusta The Libertinesin hurmaavuus syntyykin nimenomaan siitä, miten se sähkökitaroituessaan ja tutusta brittipunkista hurmioiduttuaankin säilytti sen nuoren älykkö-Peten, kirjallisuutta, kirjoittamista ja runoja rakastavan rock-romantikon mielenmaiseman ja Englantia romantisoivan retoriikan. Se, miten Powellin suoraviivaiseen rummutukseen, ronskeihin kitarariffeihin ja kaaosmaiseen, viimeistelemättömään soitto- ja laulutulkintaan yhdistyy lyriikat, joissa seilaillaan Albion-laivalla kohti Dohertyn ja Barâtin fantasioimaa Arcadaa, jonkinlaista fantasiamaailmaa.

Se oli uutta, se oli – ja on – The Libertinesin erityisyys.

Minulle Up The Bracket on aina ollut juuri sellainen mielensekoittava ja ymmälleen saava superalbumi, joita ihmiselämässä tulee vastaan vain muutamia. Erityinen nuoruuskokemus, kasvukipukaveri ja hurmoslevy, johon kiteytyy suuri määrä identiteettiä ja parikymppisen nuoruutta. Up The Bracket on heittäytymislevy. Siihen on tallennettu niin täydellisesti turvallista sekopäisyyttä ja paheellisuutta, viimeistelemättömyyttä ja tuotannollista raakilemaisuutta, että se vain yksinkertaisesti pakottaa vähän riehumaan ja luopumaan kontrollista.

Up The Bracket on myös nimenomaan brittanniaystävän levy. Vaikka sen musiikillisesti voikin sijoittaa jonnekin The Strokesin tai vaikka australialaisen The Vinesin rinnalle, niin kuten jo aiemmin sanoin, on Up The Bracketissä – Peter Dohertyn visioissa – kyse ihan muusta. Alleviivatusta englantilaisuudesta ja romantisoidusta nostalgiasta. älykkäistä, lahjjakaista ja taitavista laulunkirjoittajista, joiden päässä liikkuu paljon kirjaviisautta, lyyrisiä ajatuksia, haikeutta, alakuloa. Ja huumeita.

The Arcadian dream has all fallen through

But the Albion sails on course

Up The Bracket on aivan erityinen ja uniikki levy myös siitä syystä, että se on juuri sellainen levy, jonka bändi voi tehdä vain kerran. Siihen on tallentunut niin paljon juuri sitä tiettyä aikaa ja paikkaa, ainutlaatuista sekopäisyyttä, bändin jäsenten välisiä ongelmia, huumeita, krapuloita, kaikenlaista sattumanvaraisuutta ja suunnittelemattomutta, että se on vain yksinkertaisesti mahdoton toistaa.

Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals

2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?

Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.

Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?

Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.

Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Jotain uutta: The Big Moon

Loontolaisyhtye The Big Moon osui silmiin muutama päivä sitten jostain NME:n uudehkosta numerosta. Olen todella laiska syventymään uusiin yhtyeisiin, saati kaivamaan sellaisia jostain esiin, mutta tässä tapauksessa oli ihan pakko mennä ja poimia muutama kappale kuunteluun.

Esittelytekstissä nimittäin mainittiin kaksi taikasanaa: The Libertines ja Elastica.

Ja toden totta, esimerkiksi tässä Silent Movie Susie -kappaleessa on miljoonasti Cool Britannia -kauden klassikkoa Elasticaa, aina Justine Frischmannista muistuttavaa lesoa laulutyyliä myöten. Ja hei, miten sekopäisen vänkä video!

The Big Moon on julkaissut pari sinkkua, videoita löytyy noin vuoden takaa. Debyyttilevy Love In The 4th Dimension ilmestyy huhtikuussa. Tämä Cupid taitaa olla minun toinen suosikkibiisi yhtyeeltä. Tykkään: The Libertinesistä muistuttava rauhaisien kohtien komppava kitara. The Libertinesistä muistuttava rytmin ja intensiteetin vaihtelu ja The Libertinesistä muistuttava siloittelemattomuus. Ja Elasticasta muistuttava kertsien kaikuisan kumea äänimaailma.