Viisi kertaa The Maccabees

Tapahtuu vuonna 2017: The Maccabees lopettaa. Viimeisen kerran yhtyeen voi nähdä heinäkuun 1. päivä Lontoossa.

Tässä viisi syytä rakastaa tuota 2000-luvun britti-indien olennaista.

Hymisevä laulu

Oikeastaan The Maccabees on niitä yhtyeitä, jotka ovat uransa aikana ehtineet olla musiikillisesti monenlaista, joskin joku ominaisydin siellä aina punaisena lankana tekemisessä kuuluukin. Itse varmastikin muistan yhtyeen jatkossa tällaisena musiikillisesti isona, mutta samalla herkkänä. Utuisen ja eteerisen kauniina, mutta samalla jämäkän mahtipontisena. Ayla on yhtyeen kappaleista minulle varmaankin rakkain. Tämä on vain niin hieno! Ja tähän on tallentunut minusta yksi The Maccabeesin säväyttämimmistä ominaisuuksista: laulajan melkein huminaksi ja muminaksi käyvä laulutyyli.

Loistelias esimerkki kappaleesta, jossa musiikki, melodia, instrumentit, laulu, lyriikat, tunnelma kietoutuvat yhteen, muodostavat yhdessä teoksen. Mikään ei nouse yli muiden, mitään ei voisi jättää pois.

Wall Of Arms -levyn kansi (2009)

The Maccabees oli omalla panoksellaan luomassa sitä yhdenlaista britti-indien uutta aaltoa. Yhtye perustettiin vuonna 2004, ja se julkaisi ensimmäisen alubuminsa vuonna 2007. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun indie-yhtyeitä yhdistää minusta se, että ne olivat yhtä aikaa sekä perinteisiä, että moderneja. Niissä näkyy ja kuuluu brittiläisen (kitara)popin klassisuus, se, miten tuollainen musiikki tavallaan on siellä aina uudestaan ja uudestaan, sukupolvesta toiseen dna:ssa, osa merkittävää kulttuurihistoriaa. Toisaalta nämä yhtyeet eivät vain toisintaneet kitara-basso-rummut-stemmalaulut -historiaa, vaan loivat sille uuden, omannäköisensä ja -kuuloisensa kerroksen. Tietyn soundin, tietyn tavan käsitellä instrumentteja.

Yhtyeet asettuivat brittiläisen kitarapopin jatkumolle minun mielestä aivan erityisen paljon musikaalisina, rytmikkäinä ja jopa tanssittavina. On menevyyttä, indiediskomaisuutta. Se tietty kirkas kitara. Erityisen paljon ajankuvamaisesti nuo piirteet esiintyvät vaikkapa Two Door Cinema Clubissa tai Wampire Weekendissä. Ja siis joissain The Maccabeesin jutuisskin, tietty.

The Maccabeesin toisen albumin kansikuva olkoon konkreettinen symboli sille, miten kitaramusiikin eri vuosikymmenissä on aina kyse saman asian uudesta kerroksesta ja versiosta. Ollaan toisaalta ajankuva, toisaalta myös kuva jo olemassa olevasta.

Rytmikkyys

Kuten jo edellä kirjoitin, on jonkinsortin erityisrytmikkyys osa The Maccabeesiin musiikillista ilmaisua.  Sama nykivyys, rytmimuutokset tai muuten jänskä rummuttaminen, just se joku musiikillinen menevyys ja kulku ovat samoja piirteitä, jotka viehättivät minua aikoinaan myös vaikkapa Block Partyssa.

Love You Better on The Maccabeesin suloisimpia ja tallentaa yhtyeestä juuri sitä epäsuoraviivaisuutta, rytmin menevyyttä ja 2000-lukulaisiin neonvaloihin puettuja rytmin ja soitannan eri tasoja, kappaleen yltymistä, jotka moderneissa indietekemisissä ovat olleet se juttu. Aikansa lapsi, kuten koko levy. Vuoden 2009 indiesoundinen.

Huomaa myös torvet – very The Maccabees.

Aikuistuminen

The Maccabeesistä on musiikillisesti moneksi. Vuoden 2007 debyyttilevy Colour It In assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty bändilevy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street. Levyssä soi nuoruus.

Kakkoslevy Wall Of Arms tuo sitten mukanaan instrumentaalisuutta. Mitä pidemmäksi yhtyeen uralla edetään, sitä aikuisemmalta se tuntuu. Ihan kuin se olisi kasvanut indietä soittavasta kaveribändistä joukoksi itseään musiikillisesti ilmaisevia aikuisia. Sen tunneskaala ja musiikillinen ilmaisuvoima ikään kuin lisääntyvät ja kasvavat levy levyltä. Viimeisin albumi, vuonna 2015 ilmestynyt Marks To Prove It kuulostaakin jo kaikin puolin kypsältä, harkitulta ja seesteiseltä teokselta. Vakavaltakin. Kahdella viimeisellä albumilla yhtye toteuttaakin aivan loistavasti sellaista vähän melankolista ja orkestraalista tunnelmakitaraindietä.

Yhtyeen tuotantoon tallentuukin kauniisti yhden indeisukupolven kasvu- ja muutostarina. Tarina, joka saa alkunsa kitaraindien huumassa ja bändimusiikkia arvostavassa maailmassa. Tarina, joka loppuu maailmassa, jossa kitaramusiikki – bändisoitto – on siirretty marginaaliin.

Salaperäisyys

Kirjoitin juuri tekstin yhtyeestä, josta en tiedä juuri mitään! Salaperäisyys on ehdottomasti osa The Maccabeesin soundia, erityisesti sen uran loppuvaiheen. Mutta on yhtyeessä jotain salaperäistä muutenkin. Ihailen esimerkiksi laulaja Orlando Weeksin hiljaista, vähän vetäytyvää ja vakavaakin olemusta sekä yhtyeen musiikkiin keskittyvää uraa.

Yhtyeessä on jotain tavallista ja huomaamatonta, joka lähemmällä tarkasteulla osoittautuu uniikiksi tekemiseksi ja hienoksi, arvostettavaksi uraksi ja musiikilliseksi kasvutarinaksi.

Tässä vielä soittolistana yhtyeen minun mielestä 13 parasta kappaletta.

Soittolista: vuosi 2015

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

The Maccabees – Marks To Prove It

Brittiyhtye The Maccabees julkaisi neljännen albuminsa heinäkuussa. Odotin levyä kovasti, mutta kun se lopulta ilmestyi, jäi se etäiseksi ja jotenkin tarpeettomaksi. En löytänyt sille oikeaa aikaa tai paikkaa.

Halusin kuitenkin todella pitää levystä, joten palasin sen pariin viime viikonloppuna. Arvelin, että syksyn tullen elämästä voisi löytyä taas tilaa pienelle haikeudelle tai jopa alavireisyydelle, jota olin levystä ollut aistivinani.

Ja ette uskokaan, miten onnelliseksi levy (sen haikeus ja pieni alavireys) on minut viime päivinä tehnyt. Viikonlopun saldona muun muassa yksi vuoden tärkeimmistä kappaleista. Syyslevy, kyllä.

Now the summer’s been and gone
No one says a word because it breaks a heart

Mutta ei kyse ole vain tästä yhdestä kappaleesta. Koko albumi on parempi kuin mitä uskalsin sitä edeltävän levyn perusteella odottaa. Jossain vaiheessa tuntui, että yhtye on menossa turhan paljon sellaista epämääräistä äänimaisemaa ja yksittäiset biisit kadottavaa tunnelmointia kohti, mutta nyt tuntuu, että ideana on taas vähän enemmän kitarabändinä toimiminen. On mieleenpainuvia kappaleita ja hyviä kertsejä, mutta myös sitä tunnelmaa yllin kyllin.

Suurimmaksi osaksi levy on hellä ja lempeä. Rauhaisa. Tämä nimikappale onkin jonkinlainen vauhdikas poikkeus kokonaisuudessa. Later… with Jools Holland -taltiointi on viime sunnuntailta.

Jos joskus kyllästyn tuohon Kamakuraan, veikkaan uudeksi suosikiksi Ribbon Road -kappaletta taikka jylhää Something Like Happinessiä, jonka kohdalla varmasti voimme puhua hittiaineksesta.

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!

 

The Maccabees – Marks To Prove It

Kuulenko väärin, vai onko The Maccabees tällä uudella singlellään lennokkaampi ja rockimpi kuin aikoihin? Edelliseltä albumilta itselleni on jäänyt mieleen viimeistelty ja hillitty maisema. Eteerisyys ja alakuloisuuskin, vaikka levyllä paikoin vauhtia onkin. Hittilevy Wall Of Arms puolestaan on vähän sellainen aikansa lapsi, jotenkin vuoden 2009 tavalla indiesoundinen.

Se, että pidän tästä lontoolaisyhtyeestä niinkin paljon kuin pidän, voi olla jonkun mielestä ehkä vähän erikoista. En ole nimittäin koskaan onnistunut mieltymään sellaisiin tietynlaisiin modernin ajan indieyhtyeisiin, joihin The Maccabeeskin toisinaan vähän turhan kepeästi niputetaan. Bombay Bicycle Club, Vampire Weekend, Foals, Arcade Fire – en edes tiedä, mistä ja miten puhua. Mutta ehkä saatte kiinni ajatuksesta? Sellaiset noin vuotta 2010 ympäröivät rytmikkäät tapaukset: ei, ei, ei minun juttuja. Se musiikillinen ja musiikkiesteettinen maailma vain on niin eri kuin se, mikä minua kiehtoo.

Mutta The Maccabees on erityisempi ja erilaisempi, väitän. Särmikkäämpi. Punkimpikin, ainakin henkisesti. Ehkä tuo oma mielikuvani perustuu nimenomaan yhtyeen vuoden 2007 Colour It In -debyyttiin, joka assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Ihanan energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty levy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street.

Ehkä tässä vain on yhtye, jota voi kuunnella monella eri korvalla.

Parivaljakko: Love/Kiss You Better

Mielessä tänään pari oman elämäni pikkuklassikkoa. Kaksi keskenään erilaista niin sanottua indierock-kappaletta, joista toisessa rakastetaan, toisessa taas pussaillaan paremmin. Koska tänään on tehnyt mieli huutaa, että kyllähän minä rakastaisin ja pussailisin, hyvin tai vaikka paremminkin, jos vain joku niin haluaisi.

And I will love you better, I will love you better
I will love you better, I will love you better
I will love you better

You know I’d kiss you better

The Maccabeesin Love You Better on vuodelta 2009 ja Maximo Parkin Newcastle-aksentein koristeltu Kiss You Better vuodelta 2005. Muistatko?

 

Vuosi 2015 – What will be, will be

No nyt on vaikeaa. Pitäisi osata nähdä tulevaisuuteen ja kerätä yhteen alkaneen vuoden albumimittaiset merkkipaalut. Tulevaisuus ei varsinaisesti ole minun juttu, joten tämä näyttää nyt sitten vähän tältä. Eli ei todellakaan miltään massiiviselta Sound of 2015 -kokoelmalta.

Enemmän kuin suurella odottamisella, yritän suhautua tulevaan sellaisella tulee mitä tulee – asenteella.  Koskaan ei muuten ole tuntunut siltä, että olisin jäämässä jostain paitsi, vaikka en niin ajan hermoilla olisikaan. Aina on kuunneltavaa riittänyt. Mutta tässä nyt sitten levyjä, jotka tiedän ilmestyväksi ja jotka kiinnostavat. Saa täydentää, erityisesti debytoivien sekä kotimaisten yhtyeiden osalta.

Kiinnostaa kovasti:

The Charlatans Modern Nature, ilmestyi maanataina, mutta itse odotan fyysistä kappaletta vielä tulevaksi. Mutta selvää on, että klassikkoyhtye teki vahvan paluun. Hurmosainesta.

Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday, ilmestyy 2.3. Odotan jopa pienellä kauhulla, sen verran sieluttomia ovat sinkkubiisit makuuni olleet.

The Libertines. Mahdollisesti. Joku sinkku nyt ainakin. No mitä tähän nyt voi sanoa muuta kuin että jee? Ei ei ei, en osaa olla yhtyeen toisen tulemisen suhteen lainkaan skeptinen, vaikka siitä mitään 2000-luvun alun kaltaista hurmosta tuskin seuraakaan. Mutta kyllä onnea on se, että tällaisia asioita tapahtuu. Ja hyvään musiikkiin uskon.

Vuoden 2004 The Libertines -albumilla jäätiin tähän.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miles Kane, ilmestyy keväällä. Tämä tarkoittanee sitä, ettei Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets palaa vieläkään. Uskallan kuitenkin veikata, että herra Turnerin kädenjälki näkyy jotenkin tällä Kanen kolmannella sooloalbumille. Minulle yksi vuoden isoimmista tapauksista.

Menneisyyteen katsominen on Miles Kanen juttu, mutta jännittävää nähdä, mihin kohtaan brittiläisen rockin historiajanaa hän itsensä tällä kertaa asemoi. Jonnekin 60- ja 70-lukujen eri tasoille, varmastikin. Viimeksi touhu oli esimerkiksi tällaista. Very Miles Kane.

 

 

 

 

 

 

 

Suede. Reilu vuosi sitten ilmestynyt paluulevy Bloodsports yllätti hyvyydellään. Odotuksia siis on.

”I’m very proud of Bloodsports, and the best thing about it is that it showed us that we can write new music, and relevant new music.” – Brett Anderson

Paul Weller Saturn’s Pattern, ilmestyy keväällä. Klassikko on kalssikko ja Wellerin uusi aina tapaus.

The View. Ilmestyy 30.3. Skotlantilaisten viides studioalbumi, joka toivottavasti on sitä samaa hyväntuulista indierockin sekaista punkpoppia kuin kaikki aiemmat. Levyn nimestä ei ole vielä tietoa, mutta se tiedetään, että taustajoukoissa vaikuttaa Albert Hammond, Jr. Edellinen levy, vuoden 2012 Cheeky for a Reason kuulosti mm. tältä.

 

 

 

 

 

Guy Garvey. Elbow-miehen soolo. Veikkaan, että luvassa on tunteita ja kiehtovia musiikillisia näkemyksiä.

Palma Violets. Jännä nähdä, mitä debyytin aikaiselle hypelle ja hurmokselle tapahtuu. Kelpo kitararenkutukselle on minun elämässä kyllä tilaa.

Sulk. Jatkoa seuraa vuonna 2013 ilmestyneelle Graceless-debyytille, joka on ihana, ihana levyllinen koukuttavia popkappaleita ja raikasta baggy/psykedeliapoppi/shoegaze-maailmaa.

The Valkyrians. Kotimaisen ska-yhtyeen uusi studioalbumi Rock My Soul ilmestyy keväällä. Nämä 25 sekuntia lupaavat hyvää.

 

 

 

Kiinnostaa vähän:

New Order. Peter Hookin lähdön jälkeen ei ollut ihan varmaa, tekeekö loppuyhtye enää uutta musiikkia nimellä New Order. Viime vuonna yhtye kuitenkin liitti keikkasettiinsä ensimmäiset uudet kappaleet sitten vuoden n. 2007. Ja uusi levy olisi nyt sitten tulossa tänä vuonna.

Peace Happy People, ilmestyy 9.2. Debyytti oli herttainen ja sellainen ihan jänskä indiematka. Jatko toivottavasti samalla tavalla virkistävä.

Tame Impala. Noh, kiinnostaa vähän.

The Maccabees. Pidin yhtyeen kahdesta ensimmäisestä levystä aikoinaan kovastikin, kolmas albumi (vuoden 2012 Given To The WIld) jäikin sitten jo vähemmälle huomiolle. En muista, milloin olisin yhtyettä viimeksi kuunnellut, mutta jokin tässä nyt vielä kutkuttelee kuitenkin.

The Vaccines English Graffiti, ilmestyy keväällä. Indiekiintiö. Enemmän kuin yhtye, josta pidän, on The Vaccines yhtye, josta yritin aikoinani pitää. Koska kaikki muutkin. Ihasteluni oli kuitenkin sellaista parin yksittäisen kappaleen kokoista nyökyttelyä, enkä usko, että uusi levy muuttaa paljoakaan asetelmaa. Onko tämä todellakin jo kolmas levy? On. Kiinnostaa vähän varmaankin siis lähimpänä totuutta.

 

Artikkelikuva: Unsplash