HEY LYLA!Luukku 16: Vuoden 2019 ihanin 10-vuotias
Posted on 19.12.2019
Arctic Monkeysin Humbug, Lily Allenin kakkoslevy, Dovesin Kingdom Of Trust, The Maccabees Wall Of Arms, Manicsien Journal for Plague Lovers, Kasabian ja West Ryder Pauper Lunatic Asylum, Idlewildin Post Electric Blues, Jamie T plus Kings & Queens sekä The Rifles ja The Great Escape.
Tuossa muutamia tänä vuonna täyden kympin täyttäneitä suosikkilevyjä.
Joista minulle suosikein on The Riflesin The Great Escape.
Miksi juuri tämä on minusta aivan ylivertainen levy? No, albumi asettuu osaksi 2000-luvun alkuvuosien kitaraindien huumaa, mutta se ei ole missään nimessä kliseinen esimerkki tuosta nuoruuteni valtavirtailmiöstä. Albumi on toki genrensä taidonnäytteitä, mutta samalla se on iätön ja ajaton kitarapop-levy. Itse asiassa, minusta levyä on helppo pitää myös brittipoppina, nimittäin vuoden 2009 versiona brittipopista. Sen voi asettaa brittipopin ikuisesti elävälle ja ajan mukaan muokkautuvalle jatkumolle, jossa kiertää ne samat musiikilliset ja ulkomusiikilliset ilmiöt mitä 90-luvulla brittipop-maailmaan alettiin liittää.
Albumin paras raita on minusta Toe Rag. Tämä kappale on upea esimerkki siitä, että The Riflesissä on pohjimmiltaan kyse paljon enemmästä kuin kitaraindien ohimenevästä suosiosta. Biisi on universaalisti upea kitarapop.
Albumin nimikappale ja Sometimes taas edustavat sellaista leimallista indieihannetta, jossa kitarat ränkyttävät, ja jonka kertosäkeeseen on saatu vähän hoilotusta. Mahtavia! Avausraita Science is Violencen energia on ihailtavan intensiivistä ja vilpitöntä.
Oikeastaan levyltä ei löydy yhtään heikkoa raitaa. Kaikissa kappaleissa melodiakulut, kertsit, kitarat, laulu ja tunnelma ylipäänsä ovat täysin kohdillaan. Masterpiece.
Vuosi 2009 ei ole kyllä minulle musiikillisesti mitään lemppariaikaa. Liitän tuohon kauteen vahvan tunteen siitä, miten bändimusiikin arvostus alkoi hiipua ja tilalle tuli sooloartistien kausi. Lykke Li ja sen sellaiset valtasivat indiediskot. Ne muutamat yhtyeet, jotka suuria massoja houkuttelivat, olivat sitten visioltaan ja soundiltaan puolestaan jo aika kaukana omasta lager-indien tunnelmasta. Suoraviivaisen rock-soundin tilalle alkoi tulla kokeilevampaan, tuotetumpaa ja monipuolisempaa soundia. Phoenix, Gossip – eivät yhtään minun juttuja. 2000-luvun alkuvuosia vallinnut käsitys indiemusiikista ja siihen liitetystä soundista alkoi muuttua.
The Great Escape ei kuulosta lainkaan vuodelta 2009. Ehkä se olikin mahdollisuus takertua aikaan, jonka en halunnut loppuvan.
Huh, sekava teksti. Olikohan tässä nyt mitään järkeä? Oli tai ei, kuuntele levy. Tässä suora yhteys juhlapainokseen.
Viisi kertaa unohtunut indie-suosikki
Posted on 18.10.2019
Kävin tänään juoksulenkillä 2000-luvun indieolennaiset -soittolistani tahtiin. Ai että, kulki hyvin, sekä juoksu että lista!
Tiedätte minut suureksi 2000-luvun kitaraindien rakastajaksi. Suuren osan 90-luvun brittipopin tietouttani ja harrastelija-asiantuntijuuttani olen hankkinut postuumisti, kirjoista, lehdistä, internetistä. Lukemalla, kuuntelemalla, katsomalla, ajattelemalla ja teorioimalla, aikaa uudelleen elämällä. Omat ensikäden brittipop-löydökset sijoittuvat vasta jonnekin vuosiin 1996 – 97. Kun Damon Albarn vuonna 1993 rakenteli brittipop-visioitaan, olin kymppivuotias ja kuuntelin vielä Tenavatähtiä.
2000-luvun kitaraindien ilmiön suhteen sen sijaan olen kokemusasiantuntija. Olen elänyt sen pyörteen ja hurmoksen keskellä, ollut omalla hurmioitumisellani rakentamassa hienoa sukupolvikokemusta.
No, se siitä. Tässä tekstissä halusin nostaa esiin tuolta juoksua ryhdittäneeltä soittolistalta viisi mahtista, mutta vähän vähemmän tunnettua naughties-biisiä.
The Enemy – We’ll Live And Die in These Towns (2007)
Yksi aikakauden upeimpia kappaleita. Biisin musiikillinen teosmaisuus ja lyriikoiden arkinen runollisuus sykähdyttävät aina vain. Kappale ja tulkinta ovat paljon velkaa The Jamille ja Paul Wellerille. Paikoin ihanan tarkkanaköinen miljöökuvaus ja englantilaiseen pikkukaupunkiin jumittuminen, nuoruus ja eskapismi taas tuovat The Jamin lisäksi mieleen myös Arctic Monkeysin debyytin maailmaan.
The Rifles – Sometimes (2009)
Tämä suosikki löytyy The Riflesin legendaariseltä Great Escape -albumilta, josta on muuten juuri tehty 10-vuotisjuhlapainos. Tämä kappale on kyllä hurjan hieno ajankuva, nuo kiertävät kitarat, renkutus ja rockiin yhdistynyt helppo melodisuus heittävät oitis 2000-luvun indieklubeille.
The Rifles on minun kirjoissa yksi ajan indiehurmoksen selviytyjistä. Yhtye on edelleen aktiivinen, ja mainioita levyjäkin on ilmestynyt useampi. Suuria suosikkejani aina ja ikuisesti!
Dogs Die In Hot Cars – Lounger (2004)
Skottiyhtyeen ainokaiseksi jääneen albumin kolmas sngle ja minun nuoruuden suuri hitti. Biisi on ihan totaalisen Razorlight, eikä se tietenkään haittaa yhtään. Kappale saa minut ihan aina hyvälle tuulelle.
The Cribs – Men’s Needs (2007)
Jarmanin veljesten The Cribs ei ole minulle mikään syvälle sieluun tunkeutunut rakkaus – olen poiminut bändiltä elämääni lähinnä hitit.
Tämä kappale on minusta kuitenkin aivan erityisen mainio ja ihan must. Se on täynnä toimivia ja sellaisella nuoruuden charmilla ryhditettyjä yksityiskohtia. Laulussa on aitoutta, särmää ja sielua. Kitara on raivostuttavan ihana. Ja mikä täkeintä: bändi näyttää just siltä, miltä ne ihanimmat just tuolloin näyttivät.
Biisi on juuri ja juuri ajalta ennen Johnny Marria.
The Ordinary Boys – Talk Talk Talk (2004)
Ai ai, olin joskus aika rakastunut The Ordinary Boysien Prestoniin. Niin söpö, niin tyylikäs! Tämä siis ennen kuin laulaja osallistui Celebrity Big Brotheriin, meni naimisiin kisassa mukana olleen glamourmalli Chantallen kanssa ja päätyi joka ikiseen juorulehteen.
Prestoniin liittyvä julkisuus on ollut vähän kyseenalaista, mutta ei se yhtyeen alkuvuosien mainioutta vähennä. Talk Talk Talk on minusta onnistunein biisi bändiltä ja sopisi 2000-luvun alun brittiläisen indie rockin määritelmäksi sanakirjaan.
The Rifles – Wall Around Your Heart
Posted on 12.7.2016
Kuudes syy rakastaa The Riflesiä?
Kirjoitin aiemmin, kuinka brittiyhtye The Rifles julkaisee elokuussa uuden albuminsa. Alkukesästä jaettu kappale (Numero Uno) ei herättänyt minussa oikeastaan mitään tuntemuksia, joten onneksi, onneksi uusi Wall Around You Heart -julkaisu on super hyvä!
Sorrun usein analysoimaan biisitykkäykseni puhki, tiedän. Vaikka oikeastaan hyvässä kappaleessa on kyse yhdestä ja samasta asiasta: haluaako kappaletta kuunnella aina uudestaan ja uudestaan. No tätä haluan!
Mutta en silti malta olla tulkitsematta tykkäämistäni vähän: maailman theriflesmäisin kertosäe on tosi ok ja lauluttomien jaksojen kitara, erityisesti se kirkas, aivan huikea. Ja sitten on toki se sellainen lähinnä vain laululla ja rumpukompilla täytetty suvantokohta, jossa tekee mieli lyödä käsiä yhteen.
Melko monta kohtaa, joiden kuulemista oikein odotan.
Viisi kertaa The Rifles
Posted on 7.7.2016
Brittiyhtye The Rifles ilmoitti julkaisevansa uuden albumin. Big Life ilmestyy 19. elokuuta ja on yhtyeen viides levy. Debyytistä taitaa olla epäuskoiset kymmenen vuotta.
Ajattelen nykyisin, että The Rifles on jonkinlainen selviytyjäyhtye. Indie survivors. 2000-luvun puolivälissä, kun The Rifles julkaisi ensilevyään, oli tällainen perisimppeli kitararenkuttelu normi. Yksi nuorison – ja NME:n – laajasti fiilistelemistä jutuista, noh genreistä. Kitarat olivat jo hetken aikaa olleet taas cooleja, kiitos The Strokesin ja The Libertinesin. Kitarayhtyeitä tuli ja niitä myös meni. Oli The Ordinary Boys, oli Pigeon Detectives, oli Razorlight.
90-luvulla kitaramusiikin voittokulkua kutsuttiin brittipopiksi, tämä 2000-luvun alkuvuosien hurmos on saanut nimekseen landfill indie.
Jokaisesta musiikillisesti yhtenäisestä ajanjaksosta tai skenestä taitaa aina löytyä pari yhtyettä, jotka vielä hurmoksen laannuttua jäävät sinnikkäästi marginaaliin toteuttamaan juttuuaan. 90-luvun olennaisista brittipopyhtyeistä esimerkiksi The Bluetones pysyi jutulleen uskollisena ja julkaisi 2000-luvun ensikymmenellä, kaukana brittipophuumasta vielä neljä mainiota albumia. Samalla tavalla The Rifles päätti selvitä suuren yleisön mielenkiinnon hiipumisesta ja olla vähän enemmän kuin parin albumin kokoinen ajankuva.
Olen aina pitänyt The Riflesistä paljon. Minusta se on useita landfill indieksi nimettyjä yhtyeitä kiinnostavampi ja persoonallisempi. Erilaisempikin jotankin, en tiedä miksi. Ehkä siitä syystä, että se on pitkän uransa vuoksi saanut itsensä näyttäytymään musiikillisesti vivahteikaampana. Oikestaan The Rifles onkin jollain tavalla vahvasti brittiläisen musiikkihistorian (ei siis ainoastaan vuoden 2006) kuuloinen ja ehkä siksi jotenkin ajattomampi ja klassisempi kuin useat. Näin erityisesti viimeisillä levyillään.
Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä, yhä vain.
1. Local Boy (2006). Kappale on hyvä, minkä lisäksi se on hieno ajankuva vuodesta 2006 (kuin myös tämä biisi). Koulukirjaesimerkki siitä renkutusindiestä, mitä briteissä tuohon aikaan tehtiin paljon. Kappale on myös äärimmäisen havainnollistava selvitys sille, mitä tarkoitan, kun puhun pubi-indiestä tai lädi-indiestä. Tässä biisissä on paljon, paljon minun nuoruutta.
2. Peace & Quiet (2005/2006). Jälleen alkuaikojen The Riflesiä. Kappale ilmestyi ensin demoversiona vuonna 2005 ja uudelleenjulkaistuna singlenä vuotta myöhemmin. Ajalle ominainen kitarasoundi, hoilottava lädilaulu ja simppeli, nätti melodia. Toimii mulle aina.
3. Sometimes (2009). Yksi yhtyeen kakkoslevyn parhaista. Jälleen näennäisesti todella simppeli kappale, jonka melodinen mieleenpainuvuus on huippuluokkaa. Näitä koukuttavia kertosäkeitä minulla on ikävä.
4. Sweetest Thing (2011). Pidin tästä laulusta tosi paljon, kun se ilmestyi vuonna 2011. Kappale on vähän erilaista The Riflesiä, laulajaksi on valikoitunut kitaristina ja taustalaulajana vaikuttava Lucas Crowther. Biisissä tuntuu hyvin juuri se, kuinka yhtye oli vuoteen 2011 mennessä vähän aikuistunut ja kypsynyt. Suoraviivaiseen debyyttiin verrattuna albumissa on enemmän ajatusta ja monimuotoisuutta. Niin kuin vaikka juuri Sweetest Thing -kappaleen pieni psykedelia, josta tykkään tosi paljon.
5. Tangled Up In Love (2011). Seesteinen ja musiikillisesti kypsynyt The Rifles taas. Kliseemäinen ajankuva on karissut pois ja yhtye kuulostaa hyvällä tavalla ajattomalta kitarayhtyeeltä. Helpotti vuonna 2011 brittipopin kaipuussa.
The Rifles – All I Need
Posted on 19.5.2014
Tutustuin The Riflesin tammikuussa ilmestyneeseen None the Wiser -albumiin ehkä vähän turhan huolimattomasti. Pintapuoleisessa kuuntelussa yksittäiset kappaleet menivät ihan ohi ja kokonaisuus jäi mieliin vaisuna. Tuntui ettei levy yllä lähellekään kolmen edeltäjänsä tasoa. Erityisen paljon ikävä tuli kakkoslevy Great Escapen hyviä yksittäisiä biisejä sekä kokonaisuutena ylivetoa No Love Lost -debyyttiä, josta melkein voi puhua jo modernina klassikkona.
Nyt sitten tähän All I Need -singlebiisiin ja sen videoon törmättyä otin levyn uudelleen kuunteluun ja ei, ei se niin vaisu olekaan! The Riflesin kohdalla vain on jotenkin niin helppoa – ja tavanomaista – tulkita touhu tavanomaiseksi. Tykkään kuitenkin ajatella, että se tavanomaisuus on ehkä ennemminkin tällaisen 2000-luvun pubi- taikka lädi-indien genren kuin yhtyeen ominaisuus.
Toki tämä biisi on äärimmäisen simppeli, mutta ei sen kai aina tämän monimutkaisempaa ränkytystä tarvitsekaan olla.
The Rifles ja uusi Minute Mile -video
Posted on 21.11.2013
The Rifles on kiistatta itselleni yksi merkittävimmistä (ja tyylikkäimmistä) uusista, 2000-luvulla uransa luoneista brittiläisistä rokkibändeistä. Ei yhtye toki mikään The Libertinesin tai alkuaikojen Arctic Monkeysin kaltainen sukupolvikokemus tai minuuden määrittäjä ole, mutta todella, todella tärkeä kuitenkin.
Iso osa The Riflesin parhaudesta perustuu varmastikin sen luotettavuuteen. Yhtye ei ole sortunut turhiin kikkailuihin ja venkoiluihin, vaan on julkaissut kolme tasaisen hyvää ja itsensä kuuloista kitararokkialbumia (no okei, viimeisin Freedom Run on vähän parempi kuin muut).
Tämä uusi Minute Mile -kappale on nyt sitten ensimmäinen koskeutus yhtyeen tammikuussa julkaistavaan None the Wiser -albumiin. Miltä kuulostaa?
Tasaisen hyvää ja The Riflesin kuuloista kitararokkiabumia lupailevalta, sanon minä!
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 