Brittipopparin Manchester

Kokosin pienen kaupunkioppaan Manchester-fiilistelyjen tueksi. Mikään tyhjentävä listaus tämä ei ole – Manchester ei listauksilla tule valmiiksi. Kaupungin upeus ei ole yksittäisissä paikoissa – ihan koko kaupunki on se juttu.

Sain tekstin sisältöön apua ystävältäni, Manchesterin yliopiston alumnilta.

Alkusanat on vieraskirjoittajan.

************************************************************************

Alkusanat

Mistä aloittaa kertomaan Manchesterin musiikista? Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Tuntuisi hölmöltä aloittaa kotoa. Kaduiltahan kaikki lähtee. Klubeilta, keikkapaikoilta. Paikoista, ihmisistä, heidän vuorovaikutuksestaan. Mutta. Barbarism begins at home. Ja Factory Recordsin Anthony H. Wilson sanoi aina, että Manchesterissä on parhaat levykokoelmat, eli siksi aloitetaan kotoa ja levysoittimista.

Se levykokoelma-ajatus näkyy! The Stone Roseskin teki kitaramusiikkia, mutta kuunteli bändinä vähän kaikkea. Ehkä jopa enemmän mustaa kuin valkoista musiikkia. Ja se toi tiettyä twistejä sen musiikkiin. Oasis oli toki vähän eri, ja The Courteeners, mutta erilaisuuskin, kaavoista poikkeaminen on juuri Manchesteriä. Janice Graham Band on erityisesti sellaista outoutta, monen tyylilajin sekamelskaa, että se ei voisi tulla kuin Manchesteristä. Sitä kertomaan ei tarvita edes Love Letters -kappaleen Manchesterin aksenttia. ”One day I hope you can come live with me in Manchester, the rainy city.”

Juuri levykokoelmiin liittyy varmasti Manchesterin monikulttuurisuus. Se on riittämiin ollut sellainen sulatusuuni, missä eri ihmiset ovat tehneet yhdessä juttuja. Mitä kohtaamisia! Sellaisia mitä ei voisi keksiä ja käsikirjoittaa. Nuori Ian Brownkin oli joskus ollut Hulmen vanhoissa betonitaloissa samoissa bileissä amerikkalaisen soul-laulaja Geno Washingtonin kanssa. Erikoinen kohtaaminen erikoisessa paikassa, mutta “this is Manchester, we do things different here”.

Moss Sidessa, Manchester City FC:n vanhan Maine Roadin stadionin kulmilla, on ollut eläväinen afrokaribialainen skene reggaen ja funkin suhteen. Ja myöhemmin räpin. Kuin Amerikassa. Musta alue jossa mustaa kulttuuria, mistä toki valkoisetkin ovat diggailleet. Manchesterissä on ollut suhteessa vähemmän rasismiakin kuin monessa muussa Englannin kaupungissa. Jo joskus 1800-luvulla paikalliset kauppiaat vastustivat orjuutta, ja sitten on kaupunkiin tullut paljon siirtolaisia vähän kaikkialta. Yhteiselo on aliarvostettu voimavara.

Sitä kautta pitää totta kai mainita myös irlantilaiset. Sen on pakko ollut olla merkittävää, että irlantilainen musiikkiperinne, ja irlantilainen suhde musiikkiin ja laulamiseen tuli niin isoissa määrin Manchesteriin. Katsokaa nimiäkin. Johnny Marr, Morrissey, Gallagherit, Liam Fray!

Edelleen Manchester on hauska sekoitus äärimmäistä paikallisuutta ja äärimmäistä kansainvälisyyttä, mikä on pitkään näkynyt musiikissa. Ollaan oltu manchesteriläisiä, mutta katsottu myös maailmalle. Onhan se hassua, miten joku Manchester otti teknoa Detroitista ja housea Chicagosta, ja paketoi ne Haciendassa omanlaiseksi osaksi koko maailman klubikulttuurin kehitystä ja kasvua. Mitä musiikkia Manchesterin lähiönuorisokin saikaan essopäissään tanssia!

Tai otetaan New Order. Tavallaan se on juttuna todella manchesteriläinen, ja siitä saisi juuri sen tarvittavan soundtrackin harmaudelle, sateelle ja punatiilisille taloille, mutta silti se on myös mullistavan kansainvälinen, kun musiikissa on elänyt Kraftwerkin Düsseldorfia vietynä Manchesterin kautta Ibizalle ja maailman tanssiklubeille.

Jollain kummalla tavalla Manchester on lähes aina osannut katsoa eteenpäin. Eläköön historia ja manchesteriläinen tarina. Jalkapallossa, musiikissa, ja kaikessa. Mutta sanottakoon samalla, että fuck nostalgia! Keskitytään tähän päivään. On sanonta siitä, että mitä Manchester tekee tänään, muut tekevät huomenna. Alan Turing antoi Manchesteristä käsin maailmalle tietokoneenkin.

Taas musiikissa sitä hassua sekoitusta, mitä Manchesteristä löytyy. Se on pohjiltaan työväenluokkainen ja Labour-vasemmistolainen, mutta silti myös kauppiaiden kaupunki. Manchesteriä pidetään teollisuuskaupunkina, mutta ehkä jopa enemmän se on ollut varastoimisen, jalostamisen ja eteenpäinviemisen kaupunki. Siellä tehtiin tuotteita, mutta myös vietiin ja tuotiin niitä maailmalle ja maailmalta Manchester Ship Canalin kautta. Engels ja Ecstacy. Kumpikin liittyy Manchesteriin.

Samaa henkeä voi halutessaan nähdä musiikissakin. On pohjoisenglantilaista Labour-työväenluokan aitoutta, mutta myös halua viedä musiikkia maailmalle ja olla jotain isoa ja parasta. Factory Records päätyi olemaan kumpaakin. Omaehtoista, taiteellista, aitoa, kompromissitonta, visionääristä, mutta myös mullistavaa ja maailmaa muuttavaa. Katastrofaalista rahankäyttöä, mutta legenda on tärkeämpi.

Pyhiinvaelluspaikkoja Manchesteristä löytyisi, mutta ei se ole liiaksi museoinut ja kaupallistanut musiikkihistoriaansa. Ja siksi se ei olekaan vielä menneisyyttä, vaan edelleen nykypäivää. Ei ole musiikkimuseota eikä mitään bussikierrosta keskeisille paikoille. Manchester ei ole Liverpool. Oli toki edesmenneen Inspiral Carpets -rumpali Craig Gillin oma kierros, mutta se oli konseptina erilainen, koska kertojana oli yksi osallisista. Manchesterin musiikki elää pikemminkin levykaupoissa ja baareissa ja keikkapaikoissa. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka nyt tuloerot kasvavat, raha jyllää ja keskusta hipsteröityy. “Pohjoisen Lontoo”, sanotaan. Kauhea vertaus tavallaan.Ehkä hienointa olisi että Manchester löytäisi taas jotain todella uutta. Isosti. Vaikka räpissä, mistä on merkkejäkin. Tai jossain vieläkin erilaisemmassa. Jostain minkä ymmärtäminen kuuluu vain niille, jotka ovat siellä. Ja taas omalla twistillä. Koska Manchester. Koska we do things different here.

Helsingissä 6.3.2020

Nimim. Rusholme Ruffian

Levykaupat

Piccadilly Records, 53 Oldham Street

  • Vuonna 1978 perustettu levykauppaklassikko. Paljon nimikirjoituskeikkoja! 

Sifters Records, 177 Fog Lane

  • ”Mr Sifter sold me songs / When I was just 16 / Now he stops at traffic lights / But only when they’re green.” Oasiksen Shakermaker-kappaleesta tuttu levykauppa irrottelee somasti sisustuksessaan Oasis-yhteydellä. Käytettyjä levyjä.

Vinyl Exchange, 18 Oldham Street

Vinyl Revival, 5 Hilton Street

  • Levyjä, julisteita ja muuta hienoa pop-koristetta. 

Kingbee Records, 519 Wilbraham Road, Chorlton

Muita kauppoja

Afflecks, 52 Church Street

  • Afflecks on iso sisätori, josta löytyy vähän kaikenlaista putiikkia ja myyntikojua. On vintage-vaatteita, levyjä, julisteita, koruja, sisustustavaroita, sarjakuvia, naamiaisasuja… Vähän niin kuin Lontoon Camden Town Market sisätiloissa. Vierailun arvoinen paikka.

Retro Rehab, 91 Oldham Street

  • Kuratoituja vintage-vaatteita Norther Quarterin kivassa ympäristössä.

Pop Boutique, 34-36 Oldham Street

  • Herttaisen vintagekauppaketjun myymälöitä on Manchesterissä kaksi. Tämä myymälä on perustettu vuonna 1994 – on siis nähnyt brittipopin hurmosvuodet, mikä on ihanaa. Söpöjä 2nd hand -vaatteita vaikkapa brittipop-univormuun, myös merkin omia replikoita. Lisäksi huonekaluja ja muuta krässää. Ja kahvia!

 Bags of Flavor, 33 Tib Street

  • Vintageputiikki Northern Quarterissa. Casuaalia vaatetta ja Adidaksia!

Oxfam Originals, 51 Oldham Street

  • 2nd hand -ketjun mainio myymälä, hyvä valikoima Adidasta, Levi’stä, Fred Perryä, retroa, verkkatakkia, tennaria…

Oi Polloi, 63 Thomas Street

  • Merkkivaatteita (miehille) tyylikkäällä Manchester-otteella. Soma itsenäinen putiikki.

Fred Perry, 11 Police Street

  • Koska Manchesteristä ostettu pikee on enemmän kuin vain pikee.
Tib Street, Hilton Streetin risteys.

Baarit ja pubit

Night & Day Cafe, 26 Oldham Street

The Night & Day holds memories
But when I think of it now all I see
Is you at the back and you’re starting to cry
I wish I could have sung you a lullaby

Liam Fray, Courteeners – Lullaby
  • Klassikko Northern Quarterissa. Paikka on avattu vuonna 1991 ja se oli sulkemisuhan alla meluhaasteiden vuoksi vuonna 2014. Useat paikalliset muusikot osoittivat tukensa paikalle, ja yhteisymmärrys melutasoista paikallisten asukkaiden kanssa löytyi.
  • Night & Day on ollut useiden tärkeiden yhtyeiden keikkapaikka nimenomaan uran alkuvaiheessa.
  • Brittipop-yhtye Marion harjoitteli aikonaan paikan kellarissa managerinsa Joe Mossin luvalla (myös The Smithsin ex-manageri). Moss buukkasi tuolloin bändejä paikkaan.
  • Johnny Marrin Dynamo-kappaleen video on kuvattu paikassa.
  • Kantsii tarkistaa keikat, mutta on kiva paikka myös vaikkapa päiväkaljalle!

The Star and Garter, 18-20 Fairfield Street

  • Kulttipaikka, josta Courteenersin mukaan löytää lohtua.

The popularity trap strikes again
You don’t need this fools cause you’re incroyable
(Which is French for incredible)
We found solace at the Star and Garter
No malice, I can feel you coming alive

Liam Fray, Courteeners – Modern Love

Star and Garterissa on joka kuun ensimmäinen perjantai The Morrissey Smiths Disco, jota myös Courteenersin jäsenet ovat hostanneet. Koska niiiiiin monet Courteeners-kappaleet tapahtuvat Manchesterin yöelämässä, löytyy yhtyeeltä tietysti myös The Smiths Disco -niminen biisi.

Please
Please can we
Please can we go
To the Smiths disco
Everyone will be there
And I’ll choose what to wear
About four weeks before

On the corner
Of Fairfield street
Where the ladies of the night tend to meet
If I’m not there I will be at the bank near platform eleven
Soon we’ll be in heaven

Liam Fray, Courteeners – Smiths Disco

Student’s Union, 335-337 Oxford Rd, University of Manchester

  • Tarinan mukaan James on perustettu täällä. Tärkeä keikkapaikka – niin monet olennaiset yhtyeet ovat soittaneet täällä.

Apollo, Stockport Road

  • Isompi keikkapaikka, jonka vieressä Johnny Marr asui aikoinaan.

The Ritz, Whitworth Street

  • Klassikko keikkapaikka – täällä The Smiths soitti ensimmäisen keikkansa. Samalla kadulla oli aikoinaan legendaarinen The Haçienda -klubi ja jonotus rientoihin on tapahtunut samoilla kulmilla. Nyt vuonna 2002 sulkeutuneen The Haçiendan tiloista Whitworth Streetin ja Albion Streetin kulmasta löytyy asuntoja.

Big Hands, 296 Oxford Road, University of Manchester

The Temple, 100 Great Bridgewater Street

  • Big Hands ja The Temple ovat saman perustajan kulttipaikkoja, sisarpubeja. Soma, kiva, helposti lähestyttävä ja mutkaton tunnelma.
  • Manchesterin tunteva ystäväni kuvailee paikkoja Elbow– ja I Am Kloot -henkisiksi – Elbow’n Guy Garvey on suuri paikkojen puolesta puhuja ja tuttu näky baaritiskillä.
  • The Temple sijaitsee katutason alapuolella ja on entinen julkinen WC!
  • Elbow’n kappaleella Grounds for Divorce Guy Garvey laulaa ”There’s a hole in my neighborhood /Down which of late I cannot help but fall” viitaten juuri The Templeen ja sen sisäänkäyntiin. .

South, 4A S King Street

  • Yökerho, jossa järjestetään ainakin merkittävien keikkojen after partyja – juuri nyt ainakin Liam Gallagherin ja Blossomsin keikoille.
  • Kun kaikki on Manchesterissä niin north, niin tämän baarin nimeksi laitettiin läpällä South – hah!

The Deaf Institute, 135 Grosvenor Street

  • Ruokaa, juomaa, tapahtumia.

Jimmy’s, 27 Blossom Street

  • Uudehko paikka, jossa keikkoja, rockia ja drinkkejä. Täällä voi bongata nousevia rock-bändejä.
  • Paikan perustivat naughties-indietä soittaneen One Night Only -yhtyeen veljekset.

Hard Rock Cafe, Exchange Square

  • Lähinnä, koska esillä on faneille krääsää, mm. Noelin valkoinen puku All Around The World -biisin videolta on ainakin joskus löytynyt paikan seinältä.

G-Mex

  • Vanha Manchester Central -rautatieasema – hieno rakennus! Paikka oli vuosina 1986 – 1995 manchesterin ykköskeikkapaikkoja, ja mm. Oasis ja The Smiths soittivat täällä kuuluisia keikkojaan. Nykyään jonkinlainen messutila.

Dry Bar

  • Factory Recordsin vuonna 1989 perustama paikka, joka tosin myytiin vuonna 2017. The Hacienda -klubin sisarpaikka oli tärkeässä roolissa sekä Madchesterin että Brittipop-kauden aikana.
  • Tänne sijoittuu 24 Hour Party People -elokuvan kohtaus, jossa Shaun Ryder ampuu peilin rikki.

Alueita

Northern Quarter

  • Oldham Streetin liepeiltä löytyvä urbaani putiikkien, levykauppojen, kahviloiden ja vaihtoehtoelämän alue. 

Piccadilly Gardens 

  • Piccadilly Gardensin remonttia ja modernia ulkoasua on kritisoitu paljon. Noel Gallagher on todennut, että Piccadilly Gardens näyttää siltä, kuin sen olisivat suunnitelleet “fucking students”!

Chorlton

  • Badly Drawn Boyn eli Damon Goughin kotialue. Menestysvuosina pipopäähän saattoi törmätä ainakin Lead Station -ravintolassa, joka on vanhaan poliisiasemaan rakennettu ravintola. Myös Doves-yhtyeen muusikot ovat Chrolton-heppuja ja tuttu näky paikallisissa ruokaloissa ja juomaloissa.
  • Mainio Kingbee Records -levykauppa löytyy alueelta.

Oasis-paikkoja

Gallagherien kotitalo, Cranwell Drive, Burnage

  • Veljesten äiti Peggy ilmeisesti asuu talossa edelleen.

Sifters Records, 177 Fog Lane, Burnage

Boneheadin kotitalo, 8 Stratford Avenue, West Didsbury

  • Definitely Mayben kansi on kuvattu Boneheadin olohuoneessa, myös Shakermaker-videossa vilahtelee Boneheadin piha. 

The Boardwalk, Little Peter Street

  • Keikkapaikka, joka oli toiminnassa vuosina 1984 – 1999. Oasis soitti täällä ensimmäisen keikkansa ja piti usein harjoituksia. Myös monet muut yhtyeet keikkailivat täällä (The Smiths, Joy Division, Inspiral Carpets, Happy Mondays, the Stone Roses). Paikkaa ei enää ole, mutta muistolaatta löytyy. 

Pretty Green -kauppa,  81 King Street

  • Liam Gallagherin perustaman ja aiemmin omistaman vaatemerkin upea myymälä. Komeat myyjät ja hulppeat seinäkuvat.

Manchester City Football Club, harjoituskeskus ja stadion

  • Jopa Arsenal-fanin mielestä kiva kohde. Stadionkierroksia ja hulppea kauppa, jossa voi hypistellä vaikkapa vanhojen pelipaitojen replikoita ja fiilistellä Gallagherien City-rakkautta.

Maine Road

  • Stadionin purettiin vuonna 2004, mutta kulmillahan voi aina käydä. Ajatus siitä, että Gallagherit ovat ehkä kävelleet samoja kadunpäällystyksiä on kutkuttava. Noelin Union Jack -kitara Maine Roadin keikalla 1996 on tietenkin suuren suuri brittipop-symboli. 
  • Maine Roadin lähellä Rusholmessa on Curry Mile. Curry Mile on lempinimi Wilmslow Roadin pätkälle, jolla aasialaisravintoloista tai curry-paikoista ei ole pula. Alueella voi törmätä opiskelijoihin, sen lähettyvillä on yliopiston kampuksia. 

The Smiths -paikkoja

Salfod Lads’ Club, St Ignatius Walk

  • The Smiths -fanien klisee. Sisällä The Smithsille omistettu huone.

The Iron Bridge ja Morrisseyn kotitalo, Stretford

  • “Under the Iron Bridge we kissed”. Yhtyeen Still Ill -kappaleesta tuttu silta löytyy Stretfordista Morrisseyn vanhan kotitalon (384 Kings Rd.) lähettyviltä. 

Strangeways Prison, 1 Southall St, Cheetham Hill

  • Strangeways, Here We Come -albumin takakannen Strangeways-tiekyltti varastettiin pian albumin julkaisun jälkeen. Strangeways Prison (nykyään HM Prison Manchester) on kuitenkin The Smiths -fanien muistomerkkilistalla.

The Holy Name Church, Oxford Roadin ja Dover Streetin kulma

  • Vicar In a Tutu -biisistä tuttu kirkko

Muuta

National Football Museum, Urbis Building, Cathedral Gardens

Kahvila- ja ravintolasuosituksia esimerkiksi täältä:

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 1

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 2

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 3

Kuvat: Miia Kunnari

Perjantaibiisi: Gene – For The Dead

Valitsin tämän perjantain koti-illan musiikiksi Geneä. Tykkään yhtyeen herkkyydestä, pehmeydestä ja runollisuudesta, joka yhdistyy useina hetkinä sellaiseen omanlaiseen hentoiseen revittelyyn. Yhtye onkin super taitava luomaan kappaleisiin dynamiikan ja temperamentin vaihteluita. Ja Martin Rossiter nyt tietty on kiehtovimpia brittipop-ääniä.

For The Dead on yksi suurista brittipop-suosikeistani, joten ihanaa, että olen löytänyt kappaleen osaksi vinyylimuotoista brittipop-kaanoniani.

Genen kohdalla puhutaan aina, ihan aina Morrissey– ja The Smiths -vaikutteista. Njooo. Itse en ole suuren suuri The Smiths -ihminen, vaan ihan vain sellainen perustykkääjä, joten kuuntelen Geneni ensisijaisesti Genenä ja nimenomaan Cool Britannia -palapelin yhtenä palasena.

Mutta pakko myöntää, että tämän For The Dead -kappaleen kohdalla jonkinlainen morrisseys on varmaankin tuon valtavan viehättävyyden pääosassa.

Everyone is just walking away from me
Am I really that nasty
All the dust and dirt affects my skin
Everyone is just turning away from me
Am I really that filthy
It’s cold and dark, let me in
I’m in love with this land of plenty
Full of folks that still are friendly

Very Morrissey.

Brittipopparin Flow: Morrissey

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Aiemmin julkaistut ennakot Sleaford Modsista ja The Last Shadow Puppetsista.

Tässä lisää minun Flow’ni kohokohtia:

Morrissey (lauantai 13.8 klo 00.00, Lapin Kulta Red Arena)

morrissey

Flow’n esiintyjäjoukkoon tuntuu aina mahtuvan joku sellainen brittirockin tai brittijonkun klassikko, tai parikin. On ollut Manic Street Preachersiä, Ridea, Pet Shop Boysia ja… no tähän loppui tämän Flow-amatöörin tietous. Tänä vuonna tuossa roolissa esiintyvät Morrissey ja New Order.

Olen nähnyt Morrisseyn livenä vain kerran aiemmin, vuosia sitten tamperelaisessa urheiluhallissa. Elegantti ja arvokkaalla tavalla veikeä brittiherra siellä säbämainosten keskellä – jotain epämieluisaa tuossa muistossa on.

Kamalaa tunnustaa, mutta muistan keikasta aivan hurjan vähän – ihan kuin se ei olisi onnistunut oikein koskettamaan. Muistan jonkun paidanriisumisen. Ja muistan sen, että ennen keikkaa puistossa hengaillessa näin pojan, johon olin ihastunut, mutta hän ei nähnyt minua. Ja sitten tietysti kulutin ison osan itse keikasta tyypin katsetta etsien. Olin tuolloin vielä höpsömpi kuin nykyään ja ihan oikeasti taisin uskoa eläväni elämää, jossa se levykaupan popparipoika rakastuu minuun Morrisseyn keikalla. Olin ehkä taas kerran lukenut High Fidelityn.

Myöhemmin olen oppinut, ettei koskaan, koskaan kannata uhrata yhtäkään tärkeää keikkaa ihastuksen etsiskelyyn tai romanssin rakenteluun. Se harmittaa viimeistään sitten, kun olet niin vihainen ja pettynyt. Lisäksi olin tuolla keikalla ystäväni kanssa, joka on tätä nykyä jo kuollut.

Olen selvästi uusien Morrissey-muistojoen tarpeessa.

 

 

The Smiths vai Morrisseyn soolo -vaa’assa olen ehdottomasti siellä Morrisseyn soolo -kupissa. Toki kyse on myös erilaisista tehtävistä (nokkela, kompleksinen, humoristinen ja pop The Smiths vs. vähän vakavampi, arvokkaampi, jylhempi ja tunteikkaampi soolotuotanto – kärjistetysti), mutta silti uskallan sanoa, että Morrisseyn soolotuotanto vain on koskettanut minua henkilökohtaisemmalla tasolla ja tullut siksi hyvän ja klassisen lisäksi myös tärkeäksi.

Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa siitä, kuinka brittipoppariksi olen yllättävän vähän The Smiths -fani.

Morrisseylta löytyy elämäni top 10 -levyihin lukeutuva, herkkä ja hyvällä tavalla totinen Vauxhall & I vuodelta 1994, ja on tietysti aivan mainio Viva Hate. Kivalla tavalla erityinen on myös vuoden 2004 paluulevy You Are the Quarry, joka musiikillisen hyvyyden lisäksi on olennainen myös siksi, että se on ensimmäinen Morrissey-asia, jota en ole löytänyt jälkikäteen. Jonka ilmestymistä olen odottanut.

Vaikka Morrissey-tykkäämiseni onkin varmasti ikiaikaista, täytyy tunnustaa, että aivan viime vuosina olen ollut mieheen vähän väsähtänyt. En oikein löytänyt World Peace Is None of Your Business -albumia ja saatoin kokea miehen tekemiset ja sanomiset tuolloin muutenkin jotenkin tunkkaisiksi.

Flow’ssa ajattelin kuitenkin löytää yhteyden mieheen uudelleen ja sitten nauttia tuosta yhteydestä kuin viimeistä päivää!

 

High Hazels – Valencia

Kirjoitin marraskuussa siitä, kuinka sheffieldiläisen High Hazels -yhtyeen debyytti vei yllättävän paljon mennessään. Vientiä riittää yhä vain, joten toimikoon tämä uusi teksti nyt sitten vaikka allekirjoituksena noille kuukausien takaisille kehuiluille. Yhtyeen sijoittaminen brittiläisen kitaramusiikin kartastoon onnistuu sekin parhaiten noita kuukausien takaisia maamerkkejä toistaen: Sheffield, The Smiths, dream pop, The Coral -kitarat, The Coral -melodiat, muut kitarat, muut melodiat, sievä, nätti, heleä, kirkas. Ja keväinen.

Ehdottomasi keväinen.

Jos et jostain syystä tuolloin talviaikaan rohjennut tehdä yhtyeeseen tutustumisesta itsellesi projektia, voisi tässä olla sellaiseen toinen tilaisuus. Tarjoilen nyt nimittäin kuultavaksi ja kevätolemukseen omittavaksi yhtyeen pian julkaistavan uuden Valencia-singlen, sen pienen suuren kertsin ja ihan uuden videon. Vau!

Tämä kappale onkin muuten super helppo tiivistää yhteen sanaan:

lovely.

 

Jotain uutta: Roan

Roan on vantaalainen indieartisti, jonka tekeminen ihastuttaa aitoudellaan ja vilpittömyydellään. Sunday Boy EP onkin hyvällä tavalla helppo ja huoleton kuunneltava. Siinä ei ole mitään röyhkeää tai tunkeilevaa, vaan tunnelma on alusta loppuun jotenkin lempeä.

Musiikillisesti soitannassa kaikuu esimerkiksi The Smiths ja heleä jangle pop, mutta myös tuoreempi brittiläinen kitaraindie. Tiedänkin kertoa, että Roanin musiikillinen kasvuympäristö ja mielenmaisema löytyy 2000-luvun alkuvuosien britti-indien kultakaudelta – The Kooks, The Libertines ja sen sellaiset, tiedättehän te!

Noiden ep:n kappaleiden perusteella tuntuu, että Roanin musiikki on parhaimmillaan silloin, kun niistä löytyy rohkeasti rytmiä ja poppia. Kepeyttä ja heleää kitaraa. Niinpä pidänkin itse eniten kahdesta ensimmäisestä kappaleesta:  Around The World ja Sunday Boy.

Muuten, Roan eli Joonas etsii ympärilleen yhtyettä ja tarvetta olisi kitaristille ja rumpalille, joiden sydän sykkii samantyyppiselle musiikille. Eli jos taidat soiton ja olet valmis treenailemaan ja keikkailemaan, ota yhteyttä Joonakseen (musicroan@gmail.com / http://www.facebook.com/musicroan).

https://soundcloud.com/roanmusic/sets/sunday-boy-ep

Facebook
Ks. myös mitä Ylex on kirjoittanut

Joulukalenteri: Vuosi 2014 eli kun Morrissey ja Marr tappelivat

7. joulukuuta vuonna 2014 lienee hyvä päivä tehdä tunnustus: En rakasta The Smithsiä.

Klassinen tulipaloleikki: Pelastaisinko The Smithsin levyt tulipalosta? En. Pelastaisin Oasis-levyt, Blurit, The Stone Rosesit, The Charlatansit, Suedet, Pulpit, Elasticat, The Bluetonesit, Supergrassit, Manic Street Preachersit, Embracet, Kasabianit, pari Arctic Monkeysia, Shed Sevenit. Jep. Yorkilainen b-luokan brittipopyhtye, muttei yhtä popmusiikin legendaarisimmista.

En pelastaisi The Smithsiä tulipalolta, koska The Smiths ei ole pelastanut minua, miltään.

Pidän toki yhtyeestä, niin kuin pidän useista muista kitarapopyhtyeistä, mutta rakastaminen, se olisi hurja liioittelu. Yhtye ei ole minulle kovin tärkeä. Tiedän, tämä on lööppikamaa. Brittipoppari, joka ei rakasta The Smithsiä. Ihmetelkää nyt sitten!

Toinen tunnustus. The Smiths vai Morrisseyn soolotuotanto? Morrisseyn soolo. Yksi syy: Vauxhall and I.

Kolmas tunnustus. Morrissey vai Johnny Marr? Johnny Marr.

Sekä Morrisseylta että Johnny Marrilta ilmestyi tänä vuonna uudet albumit. Morrissey julkaisi World Peace Is None of Your Business -levynsä heinäkuussa, Marr Playland-kakkossoolonsa lokakuussa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän huomaan arvostavani ärhäköitä sanomisia ja enemmän hyvää rock-musiikkia. Vilpitöntä intohimoa musiikkia kohtaan sekä kunnioittavaa suhtautumista faneihin ja kollegoihin. Nonchalantia asennetta ja tekemistä.

Eli kyllä, vuonna 2014 Johnny Marr voitti.

Vuonna 2014 Johnny Marr pelasti minut Morrissey-pettymykseltä.

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.

Johnny Marr – Playland

The Smiths -kitaristi Johnny Marr julkaisi juuri toisen soololevynsä. Siinä missä viime vuonna ilmestynyt debyytti The Messenger teki poppariin vaikutuksen, tuntuu tämä uusin Playland vähän laimealta. Siitäkin huolimatta, että se on lennokkaampi, rokimpi ja sähäkämpi kitaroinniltaan kuin rauhaisa ja seesteinen edeltäjänsä.

Tavallaan levyssä ei ole mitään vikaa, se on ihan hyvä. Eikä tällaisen kitaramusiikin tekemisessä varmasti tavoitteena olekaan mikään jännä ja mullistava. Albumissa on siis jotain, muttei sitä jotain.

Minusta levyltä puuttuvat kappaleet, joita on ihan pakko kuulla lisää. The Messengerillä mieleenpainuvia biisejä ja koukuttavia melodiaratkaisuja oli vielä runsaasti (ks. esim. Upstrarts, Lockdown, The Crack Up, New Town Velocity), Playlandilla mieleenpainuvuutta on turhan harvakseltaan. Oikeastaan kunnolla potkii vain eka singlekappale Easy Money. Ja ehkä Dynamo. Toki on myönnettävä, että olen keskivertoa persompi melodioille ja kunnon kertosäkeille. Mutta silti.

Jää tunne, että levyyn hullaantuakseen on pidettävä enemmän kitara- kuin laulumelodioista. Ja sellainen ei oikein toimi minulle. Kaipaan muutakin tarttumapintaa kuin hersyvät kitaroinnit.

Johnny Marr on tyyppinä kiinnostava ja charmantti. Hän on myös charmantti pukeutuja, charmantti kitaristi, charmantti lenkkeilijä ja charmantti vegaani. Mutta ei charmantti laulaja. Valitettavasti. Marrin lauluääni on jotenkin niin tavallinen, ettei sitä oikein voi edes kuvailla. Se vain on. Sen sijaan, että Playland olisi laulaja-kitaristin levy, on se turhan selvästi kitaristi-laulajan levy.

Perjantaibiisi: Gene – Sleep Well Tonight

Oasis ei suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa 90-luvun niin sanotuista brittipopyhtyeistä, joka julkaisee tätä nykyä klassikoitaan päivitettyinä versioina. Blur urakoi koko tuotantonsa tuoreemmiksi painoksiksi parisen vuotta (?) sitten, Suede vähän myöhemmin. Re-issue-versioita on tullut myös Castilta ja viimeisimpänä esimerkiksi Geneltä.

Niille jotka eivät Genen tuotantoa tunne, kerrottakoon, että yhtyeestä tuskin on kirjoitettu yhtään ainoaa juttua ilman ”90-luvun The Smiths” -mainintaa. Eikä kirjoitettu näköjään nytkään. Jokainen voi nyt sitten tykönään päättää, miten paljon tuollaisesta vertailusta haluaa ilostua tai muuten hyötyä.

Gene on muuten havaintojeni mukaan toinen niistä cool britannia -sesongin yhtyeistä, joka päätyy aina, ihan mitä tahansa tehdessään ja miten rajusti tahansa revitellessään, kuulostamaan sievältä. Toinen on The Bluetones. Jujuna tässä on varmaankin yhtyeiden keulahahmojen lauluäänien tietty herkkyys. Ja joo, onhan erityisesti Genen meno muutenkin vähemmän lad kuin monen muun ysäriyhtyeen. Tähän perustunee myös se Genen Martin Rossiterin ja Morrisseyn vertailu.

Tänään perjantaina kuunnellaan siis sievää poppia. Eihän tämä nyt mikään iso menokappale ole, mutta käy mulle hyvin. Kun ei tämä perjantaikaan mikään varsinainen menoperjantai ole: töistä kotiin ja Richard Ashcroftin ja iltapalavoikkareiden kanssa sänkyyn. Ja sitten sleep well tonight.

Kappale löytyy vuonna 1995 ilmestyneeltä Olympian-debyytiltä (singlenä se ilmestyi vuonna 1994) ja on ehdottomasti yksi yhtyeen parhaimmista. Myös video on mieluisa. Ja kyllähän tästäkin kuulee, että sievää on. Jopa tuo ärhäkäksi naamioitu kertsi pohjimmiltaan. Vaikka yrittääkin kaikin voimin kasvaa 90-luvun kertosäevaatimusten kokoiseksi.

The Heartbreaks – Hey, Hey Lover

Blogini ensimmäistä versiota lukeneet saattavat muistaa sen, kun menin ja pikkuisen rakastuin The Heartbreaksiin. En saa nyt päähäni, missä yhtyeeseen törmäsin, mutta sen muistan, että kappaleet Liar, My Dear, Jealous Don’t You Know ja I Didn’t Think It Would Hurt To Think Of You tekivät tuolloin aivan erityisen suuren vaikutuksen.

Ja niinhän siinä kävi, että myös yhtyeen keväällä 2012 ilmestynyt debyyttilevy Funtimes kolahti sen verran, että soi tiuhaan edelleen. Delay, Delay -kappaleen kaltaisia klassisia ja harmittomia popviisuja soisi syntyvän enemmänkin.

Yhtyeen kitarointi, runollisuus ja dramaattisuus luovat tunnelman, joka on välillä todella thesmiths. Ja silloin, kun ei ole, on kyse jollain muulla tavalla hienosta pop-ilottelusta. Niin ja laulaja Matthew Whitehousen ääni saattaa säikäyttää jotkut, toiset se luultavasti koukuttaa.

Yhtye julkaisee piakkoin toisen levynsä. Ensimmäinen vihje tulevasta tunnelmasta oli loppuvuodesta julkaistu mainio ¡No Pasarán! -kappale, tämä Hey, Hey Lover -single puolestaan ilmestyy 17. helmikuuta. Itse löydän debyytiltä monta tämän kappaleen kampittavaa biisiä, mutta kattellaan. Kyllä mulla selkeästi joitain odotuksia on.

Mutta tässä siis Hey, Hey Lover.