Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

The Spitfires – The New Age

Kuva: Tony Briggs

Brittiyhtye The Spitfires on jo muutaman vuoden ajan tehnyt sellaista The Jam -henkistä, klassista brittirockia. Tykkään siitä, miten nämä nuorukaiset ovat pysyneet omalle jutulleen uskollisena, fiilistelleet 60-lukua, The Whota, Kinksiä, Small Facesia, The Jamia ja muuta mod revival -meininkiä. Pukeutuneet valkosiin housuihin, loafereihin ja kauluspaitoihin. Aikana, jolloin valtavirta katsoo vähän muunlaisia juttuja.

Yhtye on onnistunut saamaan puolelleen uuden mod-sukupolven ja viilaamaan omaa juttuaan levy levyltä vähän skarpimmaksi ja laadukkaammaksi. Uusi albumi Year Zero ilmestyy heinäkuussa, tämä biisi on ote siitä. Tyypillistä The Spitfiresia.

Blogin aiemmat The Spitfires -tekstit:

Jotain uutta: The Spitfires

The Spitfires – So Long + On My Mind

Kuva: Tony Briggs

The Spitfires – So Long + On My Mind

thespitfires

Kun kuulin watfordilaista The Spitfiresiä ensimmäisiä kertoja, en oikein syttynyt yhtyeen todella pitkälle vietyyn thejamiyteen ja laulajan super suureen Welleriltä lainailuun. Pidin sitä vähän ärsyttävänä ja turhan persoonattoamana tapana olla yhtye.

Mutta lopulta väsyin olemaan vaikea ja annoin itselleni luvan tykätä yhtyeestä. Kun kerran oikeasti kuitenkin vähän tykkäsin. Tuli Stand Down -sinkku ja lopulta vuonna 2015 kelpo levykin. Eipä täällä kukaan mitenkään kovin uniikki ole. Itse pukeuduin perjantaina Richard Ashcroftiksi, tänään vuoden 1994 Damon Albarniksi.

Yhtye julkaisee uuden levynsä elokuussa. Tässä kaksi esimerkkiä siitä, miltä tuleva albumi kuulostaa. Aika sama tekemisen idea kuin debyytillä, ja hyvä niin, nostan hattua sille, että joku pitää näinä vaikeina aikoina tällaisen klassisen kitaramusiikin puolia.

Vaikea sanoa, kummasta kappaleesta pidän enemmän. So Long on jotenkin retrompi ja pikkuisen ronskimpi plus tykkään siinä soivista koskettimista todella. Toisaalta On My Mindin torvet ja loppua kohti villiintyvä isous ovat aika ok.

Jotain uutta: The Spitfires

Olin kirjoittamassa The Spitfiresistä blogiin jo kauan sitten, kun törmäsin yhyeen ensimmäisiin biiseihin. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että onpas nuorisolta tylsä veto tehdä jotain näin selvästi vaikutuksen alaisena. Kuulin ja näin siis yhtyeen, jolla ei ole mitään omaa, joka vain toistaa historiaa tekemällä asioita just niin kuin joku ennen.

Mutta camoon. Mikä minä olen mitään sanomaan? Lempinimeni on kuitenkin Liam-avaimenperä! Kyllä, koska näytän – tai yritän näyttää – 157 senttiseltä Liam Gallagherilta. Toisinaan pukeutumisessani, liikkumisessani ja olemisessani omaa on vain ne 157 senttiä.

Ja sitä paitsi: Leben und leben lassen, sanoisi saksalainen.

Ja toinen sitä paitsi: tämä yhtyeen tovi sitten julkaistu sinkkubiisi Stand Down on loistokappale.

Kaikesta mukanaan kantamasta perinteestä ja noista kauluspaidoista huolimatta The Spitfires on vuoden 2015 kontekstissa myös ihan vain universaali popyhtye, jos kuulija niin haluaa. Se maailma, mihin nämä nuorukaiset tekemisellään ehkä haikailevat, ei nimittäin ole enää olemassa. Joten kyse on väkisinkin myös tästä ajasta ja tämän päivän musiikista.

Mutta siltikin The Spitfiresin kohdalla olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään vaikkapa indieyhtyeestä. Niinpä olenkin päättänyt puhua modrevivalrevival-yhtyeestä. Yhtyeen nimi, laulajan Paul Weller-esque lauluääni, tyylillä tärkeily, me ollaan nuoriso -palo, työn, koulutuksen ja työttömyyden teemoissa polveilevat lyriikat. Ylipäänsä nuorisolaisyhteiskunnallinen ote.

Get a degree but you’ll never need it.

Get a job and fight to keep it.

Koko konsepti on tietenkin totaalisen tuttu. Mod, punk, modrevival, moderevivalrevival – eli brittiläinen. Meinasin kirjoittaa, että lager ja fish ’n chipsit vain puuttuvat, mutta ne taitavatkin löytyä tuolta videolta. Mitenkään yllättävää ei olekaan se, että singlen b-puolena on coverversio The Clashin Career Opportunities -kappaleesta.

Sen sijaan, että keskittyisin ajatukseen luovuuden puutteesta ja liiasta toistamiseen pyrkimisestä, mietin mieluummin, että jossain tuolla on taas uusi parikymppisten sukupolvi, joka elää omaa mod-versiotaan, luo jälleen uutta mod-kulttuurikerrosta. Sellaisella vuoden 2015 twistillä. Modrevivarevival-tavalla.

Ja se on enemmän kuin ok. Eikös se juuri näin kuulukin mennä?

(Terveiset täältä 1990-luvun mod-kerroksesta.)