Brittipopparin Manchester

Kokosin pienen kaupunkioppaan Manchester-fiilistelyjen tueksi. Mikään tyhjentävä listaus tämä ei ole – Manchester ei listauksilla tule valmiiksi. Kaupungin upeus ei ole yksittäisissä paikoissa – ihan koko kaupunki on se juttu.

Sain tekstin sisältöön apua ystävältäni, Manchesterin yliopiston alumnilta.

Alkusanat on vieraskirjoittajan.

************************************************************************

Alkusanat

Mistä aloittaa kertomaan Manchesterin musiikista? Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Tuntuisi hölmöltä aloittaa kotoa. Kaduiltahan kaikki lähtee. Klubeilta, keikkapaikoilta. Paikoista, ihmisistä, heidän vuorovaikutuksestaan. Mutta. Barbarism begins at home. Ja Factory Recordsin Anthony H. Wilson sanoi aina, että Manchesterissä on parhaat levykokoelmat, eli siksi aloitetaan kotoa ja levysoittimista.

Se levykokoelma-ajatus näkyy! The Stone Roseskin teki kitaramusiikkia, mutta kuunteli bändinä vähän kaikkea. Ehkä jopa enemmän mustaa kuin valkoista musiikkia. Ja se toi tiettyä twistejä sen musiikkiin. Oasis oli toki vähän eri, ja The Courteeners, mutta erilaisuuskin, kaavoista poikkeaminen on juuri Manchesteriä. Janice Graham Band on erityisesti sellaista outoutta, monen tyylilajin sekamelskaa, että se ei voisi tulla kuin Manchesteristä. Sitä kertomaan ei tarvita edes Love Letters -kappaleen Manchesterin aksenttia. ”One day I hope you can come live with me in Manchester, the rainy city.”

Juuri levykokoelmiin liittyy varmasti Manchesterin monikulttuurisuus. Se on riittämiin ollut sellainen sulatusuuni, missä eri ihmiset ovat tehneet yhdessä juttuja. Mitä kohtaamisia! Sellaisia mitä ei voisi keksiä ja käsikirjoittaa. Nuori Ian Brownkin oli joskus ollut Hulmen vanhoissa betonitaloissa samoissa bileissä amerikkalaisen soul-laulaja Geno Washingtonin kanssa. Erikoinen kohtaaminen erikoisessa paikassa, mutta “this is Manchester, we do things different here”.

Moss Sidessa, Manchester City FC:n vanhan Maine Roadin stadionin kulmilla, on ollut eläväinen afrokaribialainen skene reggaen ja funkin suhteen. Ja myöhemmin räpin. Kuin Amerikassa. Musta alue jossa mustaa kulttuuria, mistä toki valkoisetkin ovat diggailleet. Manchesterissä on ollut suhteessa vähemmän rasismiakin kuin monessa muussa Englannin kaupungissa. Jo joskus 1800-luvulla paikalliset kauppiaat vastustivat orjuutta, ja sitten on kaupunkiin tullut paljon siirtolaisia vähän kaikkialta. Yhteiselo on aliarvostettu voimavara.

Sitä kautta pitää totta kai mainita myös irlantilaiset. Sen on pakko ollut olla merkittävää, että irlantilainen musiikkiperinne, ja irlantilainen suhde musiikkiin ja laulamiseen tuli niin isoissa määrin Manchesteriin. Katsokaa nimiäkin. Johnny Marr, Morrissey, Gallagherit, Liam Fray!

Edelleen Manchester on hauska sekoitus äärimmäistä paikallisuutta ja äärimmäistä kansainvälisyyttä, mikä on pitkään näkynyt musiikissa. Ollaan oltu manchesteriläisiä, mutta katsottu myös maailmalle. Onhan se hassua, miten joku Manchester otti teknoa Detroitista ja housea Chicagosta, ja paketoi ne Haciendassa omanlaiseksi osaksi koko maailman klubikulttuurin kehitystä ja kasvua. Mitä musiikkia Manchesterin lähiönuorisokin saikaan essopäissään tanssia!

Tai otetaan New Order. Tavallaan se on juttuna todella manchesteriläinen, ja siitä saisi juuri sen tarvittavan soundtrackin harmaudelle, sateelle ja punatiilisille taloille, mutta silti se on myös mullistavan kansainvälinen, kun musiikissa on elänyt Kraftwerkin Düsseldorfia vietynä Manchesterin kautta Ibizalle ja maailman tanssiklubeille.

Jollain kummalla tavalla Manchester on lähes aina osannut katsoa eteenpäin. Eläköön historia ja manchesteriläinen tarina. Jalkapallossa, musiikissa, ja kaikessa. Mutta sanottakoon samalla, että fuck nostalgia! Keskitytään tähän päivään. On sanonta siitä, että mitä Manchester tekee tänään, muut tekevät huomenna. Alan Turing antoi Manchesteristä käsin maailmalle tietokoneenkin.

Taas musiikissa sitä hassua sekoitusta, mitä Manchesteristä löytyy. Se on pohjiltaan työväenluokkainen ja Labour-vasemmistolainen, mutta silti myös kauppiaiden kaupunki. Manchesteriä pidetään teollisuuskaupunkina, mutta ehkä jopa enemmän se on ollut varastoimisen, jalostamisen ja eteenpäinviemisen kaupunki. Siellä tehtiin tuotteita, mutta myös vietiin ja tuotiin niitä maailmalle ja maailmalta Manchester Ship Canalin kautta. Engels ja Ecstacy. Kumpikin liittyy Manchesteriin.

Samaa henkeä voi halutessaan nähdä musiikissakin. On pohjoisenglantilaista Labour-työväenluokan aitoutta, mutta myös halua viedä musiikkia maailmalle ja olla jotain isoa ja parasta. Factory Records päätyi olemaan kumpaakin. Omaehtoista, taiteellista, aitoa, kompromissitonta, visionääristä, mutta myös mullistavaa ja maailmaa muuttavaa. Katastrofaalista rahankäyttöä, mutta legenda on tärkeämpi.

Pyhiinvaelluspaikkoja Manchesteristä löytyisi, mutta ei se ole liiaksi museoinut ja kaupallistanut musiikkihistoriaansa. Ja siksi se ei olekaan vielä menneisyyttä, vaan edelleen nykypäivää. Ei ole musiikkimuseota eikä mitään bussikierrosta keskeisille paikoille. Manchester ei ole Liverpool. Oli toki edesmenneen Inspiral Carpets -rumpali Craig Gillin oma kierros, mutta se oli konseptina erilainen, koska kertojana oli yksi osallisista. Manchesterin musiikki elää pikemminkin levykaupoissa ja baareissa ja keikkapaikoissa. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka nyt tuloerot kasvavat, raha jyllää ja keskusta hipsteröityy. “Pohjoisen Lontoo”, sanotaan. Kauhea vertaus tavallaan.Ehkä hienointa olisi että Manchester löytäisi taas jotain todella uutta. Isosti. Vaikka räpissä, mistä on merkkejäkin. Tai jossain vieläkin erilaisemmassa. Jostain minkä ymmärtäminen kuuluu vain niille, jotka ovat siellä. Ja taas omalla twistillä. Koska Manchester. Koska we do things different here.

Helsingissä 6.3.2020

Nimim. Rusholme Ruffian

Levykaupat

Piccadilly Records, 53 Oldham Street

  • Vuonna 1978 perustettu levykauppaklassikko. Paljon nimikirjoituskeikkoja! 

Sifters Records, 177 Fog Lane

  • ”Mr Sifter sold me songs / When I was just 16 / Now he stops at traffic lights / But only when they’re green.” Oasiksen Shakermaker-kappaleesta tuttu levykauppa irrottelee somasti sisustuksessaan Oasis-yhteydellä. Käytettyjä levyjä.

Vinyl Exchange, 18 Oldham Street

Vinyl Revival, 5 Hilton Street

  • Levyjä, julisteita ja muuta hienoa pop-koristetta. 

Kingbee Records, 519 Wilbraham Road, Chorlton

Muita kauppoja

Afflecks, 52 Church Street

  • Afflecks on iso sisätori, josta löytyy vähän kaikenlaista putiikkia ja myyntikojua. On vintage-vaatteita, levyjä, julisteita, koruja, sisustustavaroita, sarjakuvia, naamiaisasuja… Vähän niin kuin Lontoon Camden Town Market sisätiloissa. Vierailun arvoinen paikka.

Retro Rehab, 91 Oldham Street

  • Kuratoituja vintage-vaatteita Norther Quarterin kivassa ympäristössä.

Pop Boutique, 34-36 Oldham Street

  • Herttaisen vintagekauppaketjun myymälöitä on Manchesterissä kaksi. Tämä myymälä on perustettu vuonna 1994 – on siis nähnyt brittipopin hurmosvuodet, mikä on ihanaa. Söpöjä 2nd hand -vaatteita vaikkapa brittipop-univormuun, myös merkin omia replikoita. Lisäksi huonekaluja ja muuta krässää. Ja kahvia!

 Bags of Flavor, 33 Tib Street

  • Vintageputiikki Northern Quarterissa. Casuaalia vaatetta ja Adidaksia!

Oxfam Originals, 51 Oldham Street

  • 2nd hand -ketjun mainio myymälä, hyvä valikoima Adidasta, Levi’stä, Fred Perryä, retroa, verkkatakkia, tennaria…

Oi Polloi, 63 Thomas Street

  • Merkkivaatteita (miehille) tyylikkäällä Manchester-otteella. Soma itsenäinen putiikki.

Fred Perry, 11 Police Street

  • Koska Manchesteristä ostettu pikee on enemmän kuin vain pikee.
Tib Street, Hilton Streetin risteys.

Baarit ja pubit

Night & Day Cafe, 26 Oldham Street

The Night & Day holds memories
But when I think of it now all I see
Is you at the back and you’re starting to cry
I wish I could have sung you a lullaby

Liam Fray, Courteeners – Lullaby
  • Klassikko Northern Quarterissa. Paikka on avattu vuonna 1991 ja se oli sulkemisuhan alla meluhaasteiden vuoksi vuonna 2014. Useat paikalliset muusikot osoittivat tukensa paikalle, ja yhteisymmärrys melutasoista paikallisten asukkaiden kanssa löytyi.
  • Night & Day on ollut useiden tärkeiden yhtyeiden keikkapaikka nimenomaan uran alkuvaiheessa.
  • Brittipop-yhtye Marion harjoitteli aikonaan paikan kellarissa managerinsa Joe Mossin luvalla (myös The Smithsin ex-manageri). Moss buukkasi tuolloin bändejä paikkaan.
  • Johnny Marrin Dynamo-kappaleen video on kuvattu paikassa.
  • Kantsii tarkistaa keikat, mutta on kiva paikka myös vaikkapa päiväkaljalle!

The Star and Garter, 18-20 Fairfield Street

  • Kulttipaikka, josta Courteenersin mukaan löytää lohtua.

The popularity trap strikes again
You don’t need this fools cause you’re incroyable
(Which is French for incredible)
We found solace at the Star and Garter
No malice, I can feel you coming alive

Liam Fray, Courteeners – Modern Love

Star and Garterissa on joka kuun ensimmäinen perjantai The Morrissey Smiths Disco, jota myös Courteenersin jäsenet ovat hostanneet. Koska niiiiiin monet Courteeners-kappaleet tapahtuvat Manchesterin yöelämässä, löytyy yhtyeeltä tietysti myös The Smiths Disco -niminen biisi.

Please
Please can we
Please can we go
To the Smiths disco
Everyone will be there
And I’ll choose what to wear
About four weeks before

On the corner
Of Fairfield street
Where the ladies of the night tend to meet
If I’m not there I will be at the bank near platform eleven
Soon we’ll be in heaven

Liam Fray, Courteeners – Smiths Disco

Student’s Union, 335-337 Oxford Rd, University of Manchester

  • Tarinan mukaan James on perustettu täällä. Tärkeä keikkapaikka – niin monet olennaiset yhtyeet ovat soittaneet täällä.

Apollo, Stockport Road

  • Isompi keikkapaikka, jonka vieressä Johnny Marr asui aikoinaan.

The Ritz, Whitworth Street

  • Klassikko keikkapaikka – täällä The Smiths soitti ensimmäisen keikkansa. Samalla kadulla oli aikoinaan legendaarinen The Haçienda -klubi ja jonotus rientoihin on tapahtunut samoilla kulmilla. Nyt vuonna 2002 sulkeutuneen The Haçiendan tiloista Whitworth Streetin ja Albion Streetin kulmasta löytyy asuntoja.

Big Hands, 296 Oxford Road, University of Manchester

The Temple, 100 Great Bridgewater Street

  • Big Hands ja The Temple ovat saman perustajan kulttipaikkoja, sisarpubeja. Soma, kiva, helposti lähestyttävä ja mutkaton tunnelma.
  • Manchesterin tunteva ystäväni kuvailee paikkoja Elbow– ja I Am Kloot -henkisiksi – Elbow’n Guy Garvey on suuri paikkojen puolesta puhuja ja tuttu näky baaritiskillä.
  • The Temple sijaitsee katutason alapuolella ja on entinen julkinen WC!
  • Elbow’n kappaleella Grounds for Divorce Guy Garvey laulaa ”There’s a hole in my neighborhood /Down which of late I cannot help but fall” viitaten juuri The Templeen ja sen sisäänkäyntiin. .

South, 4A S King Street

  • Yökerho, jossa järjestetään ainakin merkittävien keikkojen after partyja – juuri nyt ainakin Liam Gallagherin ja Blossomsin keikoille.
  • Kun kaikki on Manchesterissä niin north, niin tämän baarin nimeksi laitettiin läpällä South – hah!

The Deaf Institute, 135 Grosvenor Street

  • Ruokaa, juomaa, tapahtumia.

Jimmy’s, 27 Blossom Street

  • Uudehko paikka, jossa keikkoja, rockia ja drinkkejä. Täällä voi bongata nousevia rock-bändejä.
  • Paikan perustivat naughties-indietä soittaneen One Night Only -yhtyeen veljekset.

Hard Rock Cafe, Exchange Square

  • Lähinnä, koska esillä on faneille krääsää, mm. Noelin valkoinen puku All Around The World -biisin videolta on ainakin joskus löytynyt paikan seinältä.

G-Mex

  • Vanha Manchester Central -rautatieasema – hieno rakennus! Paikka oli vuosina 1986 – 1995 manchesterin ykköskeikkapaikkoja, ja mm. Oasis ja The Smiths soittivat täällä kuuluisia keikkojaan. Nykyään jonkinlainen messutila.

Dry Bar

  • Factory Recordsin vuonna 1989 perustama paikka, joka tosin myytiin vuonna 2017. The Hacienda -klubin sisarpaikka oli tärkeässä roolissa sekä Madchesterin että Brittipop-kauden aikana.
  • Tänne sijoittuu 24 Hour Party People -elokuvan kohtaus, jossa Shaun Ryder ampuu peilin rikki.

Alueita

Northern Quarter

  • Oldham Streetin liepeiltä löytyvä urbaani putiikkien, levykauppojen, kahviloiden ja vaihtoehtoelämän alue. 

Piccadilly Gardens 

  • Piccadilly Gardensin remonttia ja modernia ulkoasua on kritisoitu paljon. Noel Gallagher on todennut, että Piccadilly Gardens näyttää siltä, kuin sen olisivat suunnitelleet “fucking students”!

Chorlton

  • Badly Drawn Boyn eli Damon Goughin kotialue. Menestysvuosina pipopäähän saattoi törmätä ainakin Lead Station -ravintolassa, joka on vanhaan poliisiasemaan rakennettu ravintola. Myös Doves-yhtyeen muusikot ovat Chrolton-heppuja ja tuttu näky paikallisissa ruokaloissa ja juomaloissa.
  • Mainio Kingbee Records -levykauppa löytyy alueelta.

Oasis-paikkoja

Gallagherien kotitalo, Cranwell Drive, Burnage

  • Veljesten äiti Peggy ilmeisesti asuu talossa edelleen.

Sifters Records, 177 Fog Lane, Burnage

Boneheadin kotitalo, 8 Stratford Avenue, West Didsbury

  • Definitely Mayben kansi on kuvattu Boneheadin olohuoneessa, myös Shakermaker-videossa vilahtelee Boneheadin piha. 

The Boardwalk, Little Peter Street

  • Keikkapaikka, joka oli toiminnassa vuosina 1984 – 1999. Oasis soitti täällä ensimmäisen keikkansa ja piti usein harjoituksia. Myös monet muut yhtyeet keikkailivat täällä (The Smiths, Joy Division, Inspiral Carpets, Happy Mondays, the Stone Roses). Paikkaa ei enää ole, mutta muistolaatta löytyy. 

Pretty Green -kauppa,  81 King Street

  • Liam Gallagherin perustaman ja aiemmin omistaman vaatemerkin upea myymälä. Komeat myyjät ja hulppeat seinäkuvat.

Manchester City Football Club, harjoituskeskus ja stadion

  • Jopa Arsenal-fanin mielestä kiva kohde. Stadionkierroksia ja hulppea kauppa, jossa voi hypistellä vaikkapa vanhojen pelipaitojen replikoita ja fiilistellä Gallagherien City-rakkautta.

Maine Road

  • Stadionin purettiin vuonna 2004, mutta kulmillahan voi aina käydä. Ajatus siitä, että Gallagherit ovat ehkä kävelleet samoja kadunpäällystyksiä on kutkuttava. Noelin Union Jack -kitara Maine Roadin keikalla 1996 on tietenkin suuren suuri brittipop-symboli. 
  • Maine Roadin lähellä Rusholmessa on Curry Mile. Curry Mile on lempinimi Wilmslow Roadin pätkälle, jolla aasialaisravintoloista tai curry-paikoista ei ole pula. Alueella voi törmätä opiskelijoihin, sen lähettyvillä on yliopiston kampuksia. 

The Smiths -paikkoja

Salfod Lads’ Club, St Ignatius Walk

  • The Smiths -fanien klisee. Sisällä The Smithsille omistettu huone.

The Iron Bridge ja Morrisseyn kotitalo, Stretford

  • “Under the Iron Bridge we kissed”. Yhtyeen Still Ill -kappaleesta tuttu silta löytyy Stretfordista Morrisseyn vanhan kotitalon (384 Kings Rd.) lähettyviltä. 

Strangeways Prison, 1 Southall St, Cheetham Hill

  • Strangeways, Here We Come -albumin takakannen Strangeways-tiekyltti varastettiin pian albumin julkaisun jälkeen. Strangeways Prison (nykyään HM Prison Manchester) on kuitenkin The Smiths -fanien muistomerkkilistalla.

The Holy Name Church, Oxford Roadin ja Dover Streetin kulma

  • Vicar In a Tutu -biisistä tuttu kirkko

Muuta

National Football Museum, Urbis Building, Cathedral Gardens

Kahvila- ja ravintolasuosituksia esimerkiksi täältä:

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 1

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 2

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 3

Kuvat: Miia Kunnari

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Soittolista: vuosi 2016

Vuosi 2016 meni – on siis aika jakaa palkintoja. Lopussa myös muutaman biisin soittolista. 

***

Vuoden paras levy: Steve Mason – Meet The Humans

Masonin kolmannessa soololevyssä on ihan hirvittävän paljon onnistuneita ratkaisuja. Ensinnäkin se on albumi, hieno ja harkittu kokonaisuus, jonka kanssa voi elää läpi ainakin kolme eri tunnevyöryä (kepeä ilo, sattuva yksinäisyys, haikea suru). Omanlainen, mutta silti tunnistettava äänimaailma, joka on melko baggy, välillä artistin The Beta Band -menneisyydestä muistuttava, mutta aivan erityisesti se on Steve Mason. Taiteellisen näkemyksellisyyden ja helposti lähestyttävän popin elegantti sekoitus. Erityisrakkaus omakohtaisuuden vaikutelmasta.

Vuoden ainoa täyden kympin levy.

Muut erityisen huiput levyt vuonna 2016: Jamie T – Trick; The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come To Expect; Courteeners – Mapping The Rendezvous; Hurula – Vapen Till Dom Hopplösa

Vuoden suosikkibiisi: The Last Shadow Puppets – Miracle Aligner

The Last Shadow Puppetsin Everything You’ve Come To Expecton ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Joku pieni oivallus jäi minun ja albumin välille syntymättä, siksi ei aivan Masonin tasoa. Musiikillisesti kuitenkin jälleen super taidokas. Vaikka levy ei ihan totaalihurmosta saanutkaan aikaan, vei Miracle Alignerin flirttaileva pikkupaheellisuus minut kyllä täysin.

Vuoden paras avausraita: Kent – Andromeda

Olen heittänyt yhdet hyvästit Kentille jo joskus Vapen & Ammunition -levyn jälkeen. Vaikka minua tuskin olisi tällaisena ilman Isolaa ja Hagnesta Hilliä, en ole ollut yhtyeen loppumisesta mitenkään sydän syrjälläni. Tämän kappaleen herättämistä tunteista olen kuitenkin tykännyt, niissä on jotain samaa kuin 90-luvun lopun pohjoissuomalaisessa yksinäisyydessä ja teinisurussa.

Vuoden paras päätösraita: Courteeners – 17th

Levykokonaisuuden musta lammas – ja juuri siksi aivan huikea nimenomaan albumin päättäjänä. Ei mikään suuri kitaraballadi, vaan pikkuisen hämmentävä jumputus. Toimii parhaiten aamuyön kotimatkalla.

Vuoden kaunein kappale: Steve Mason – Hardly Go Through

And I can hardly go through without you, honey
What am I supposed to do with a girl like you?

Vuoden paras biisin nimi: Sleaford Mods – Britain Thirst

Kertoo paljon Sleaford Modsin ydinjutusta ja tietysti myös vuodesta 2016.

Vuoden anthem: Manic Street Preachers – Together Stronger (C’mon Wales)

Vuoden jumituskappale: Blossoms – Getaway

Vuoden suloisin biisi: Peter Doherty – I Don’t Love Anyone (but You’re Not Just Anyone)

The Libertines -Peten joulukuussa ilmestynyt soolokappale, heittäen vuoden suloisimpia ja tykättävimpiä. Pieni suuri laulu.

Vuoden lohdullisin kappale: Travis – 3 Miles High

Travis ei ole enää vuosiin tehnyt mitään kovin erityistä tai musiikillisesti uutta jänskää, ollut lähinnä oma tasaisen turvallinen ja arkisen nätti itsensä. 3 Miles High voisi olla sillä yhdellä Travis-albumilla, jolta löytyy Love Will Come Through. Ja se juuri on lohdullista. Että on oikeus olla olemassa aina vain, samanlaisena, ihan vain tällaisena tavallisena. Sen kummempiin ihmesuorituksiin venymättömänä.

Vuoden paras paluusingle: The Stone Roses – All For One

Lähdin kappaleen ilmestyttyä ehkä vähän liikaa mukaan yleiseen pettymysmielialaan, vaikka tukeni, sympatiani ja tykkäykseni biisille osoitinkin. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että tykkään biisistä, paljon. Huomattavasti vähemmän se The Stone Roses kuin myöhemmin ilmestynyt Beautiful Thing -kappale, mutta rohkeasti simppeli ja konstailematon. Ja siksi niin kiva.

Vuoden slovari: SULK – The Tape Of You

Juuri tällaisia sympaattisia kitarapop-herkistelyjä tehdään aivan liian vähän. Hieno tunnelma.

Vuoden korvamato: Blossoms – Charlemagne

Äh, miten näppärä ja helposti korviin porautuva melodia. Ylipäänsä raivostuttava biisi, anteeksi kaikille faneille. Tässä vain on jotain todella ärsyttävää. Jotain sellaista 80-luvun Suomi-iskelmää, jota vain en voi sietää. Yksi syy, miksi minun on ollut vaikea rakastua yhtyeeseen. Tiedän, toiset rakastaa.

Vuoden flashback-biisi: Kula Shaker – Infinite Sun

Voisi olla yhtyeen vuoden 1996 K-levyllä. Vuoden parhaita kappaleita.

Vuoden kertosäe: Jamie T – Crossfire Love

Ei mikään sellainen klassinen kitarapop-kertosäe, joita vaikkapa 90-luvun brittipop tarjoili. Ennemminkin hämmentävä, maailman yksinkertaisin ja juuri ja juuri käynnistyvä minikertsi. Olen vain ihan koukussa tähän laiskaan jammailuun.

Vuoden Parempi kuin uskalsin odottaa -levy: Courteeners – Mapping The Rendezvous

Vuoden aliarvostetuin levy: The Coral – Distance Inbetween

Vuoden pettymyslevy: Catfish And The Bottlemen – The Ride

Tykkäsin brittiyhtyeen rock-indiedebyytistä jostain syystä paljon. Tuli nuori ja elävä olo ja sellainen ihana rakkauden ja sydänsurujen kaipuu. Kakkosley The Ride sen sijaan ei ole tehnyt mitään vaikutusta, melko turha kapistus.

Vuoden coolein levy: Jamie T – Trick

Hieno, hieno levy, jonka rosoisuus, tunkkaisuus ja kiva nuhjuisuus tekivät suuren vaikutuksen. Jälleen kerran artistille ominaisella tavalla vaikeasti määriteltävä kokonaisuus, jolla kuitenkin kaikki toimii. Levyssä on kiva kaari alun modernista aggressiivisuudesta sellaisen klassisen brittipunkin ja nuorisobrittiräpin kautta trubaduurimaiseen lauleskeluun. Kunnioitettavan aitoa tekemistä. Minusta kiehtovin ja kiinnostavin ”ääni” brittimusiikissa tällä hetkellä.

Vuoden tutuin ja turvallisin levy: Teenage Fanclub – Here

Vuoden unohtunein ja vähiten kuunneltu hyvä levy: Suede – Night Thoughts

Vuoden Olisin voinut tykätä, mutta en innostunut -levy: Primal Scream – Chaosmosis

Vuoden Hyvä yritys -levy: DMA’s – Hill’s End

Australialaisten brittipop-debyytti ei ihan yltänyt sinne, minne vuoden 2015 EP odotukset asetti. Mutta ehdottomasti hyvä yritys, symppis levy, jolla hyvä meininki ja useampi mainio kappale.

Vuoden harmittomin levy: SULK – No Illusions

Shoegaze-baggy-madchester-brittipopyhtyeen odotetusta kakkoslevystä on vaikea sanoa mitään pahaa. Ei muuttanut maailmoja, mutta on ollut kiva seuralainen.

Vuoden keskinkertainen: Richard Ashcroft – These People

Vuoden fanitus: Hurula

Vuoden keikka: Manic Street Preachers Jäähallissa

En ole enää aikoihin ollut missään niin onnellinen kuin Manicsien keikoilla.

Vuoden hyvästit: Kaiser Chiefs

Brittipopin jälkeisen ajan ehkä brittipopein moderni klassikko pilasi itsensä.

Vuoden uusi innostus: Rat Boy

Vuoden fanikrääsä: muovinen Manic Street Preachers -rannekoru

***

Tässä vielä noin 30 kappaleen soittolista vuodesta 2016:

The Stone Roses – All For One

The Stone Roses vuonna 2016. Alun tuttu kitara, tuttu kaikuisa laulu. Vieraalla tavalla suoraviivaisempi ja musiikillisesti tarmokkaampi ja pirteämpi kuin ennen. Rockimpi ja ronskimpi. Enemmän The Stone Roses vuonna 94 kuin 89. Enemmän The Seahorses.

Yhdentekevämpi, tavanomaisempi ja taiattomampi kuin mitä toivoimme, mutta silti minusta ihan tykättävä.

Riittävästi tarttuvaa ja tuttua. Sen verran uutta aikaa ja päivitettyä, ettei itsensä pastissiksi ryhdy. Tuntuu eri yhtyeeltä, eri uralta.

Ei tämä nyt ehkä ole juuri se laulu, joka maailmasta – tai Roses-katalogista –  puuttuu, mutta riittävän symppis, olkoon siis olemassa.

Päätin ottaa vastaan.

This is England ’90 alkoi ja elämästä tuli hyvä

Yhdeksän vuotta sitten, vuonna 2006 sai ensi-iltansa Shane Meadowsin This Is England -elokuva. Tuosta vuoden 1983 Britanniaan sijoitetusta ajankuvauksesta, alakulttuurikertomuksesta ja kasvutarinasta sai alkunsa hieno, hieno populaarikulttuurinen ilmiö, TIE. Elokuvan jalkeen tehtiin This Is England ’86 ja This Is England ’88 -minisarjat televisioon. Ja nyt vihdoin, neljä vuotta noiden ’88-jaksojen jälkeen (Meadows teki välissä The Stone Roses: Made of Stone -dokkarin suuresti ihailemastaan yhtyeestä) pääsimme vihdoin käsiksi myös This Is England ’90 -jaksoihin. Kyseessä on suurella varmuudella ystäväporukan vuosia jatkuneen tarinan päätös.

Neliosaisen sarjan ensimmäinen osa esitettiin Britanniassa sunnuntaina, itse katsoin jakson eilen. Ja yhtä kylmää varettähän se oli tarinalle kontekstin tarjoavasta videoleikekimarasta ja alkumusiikista (The La’sin There She Goes) koskettavaan loppukohtaukseen asti.

Tälläkin kertaa, kuten läpi koko TIE-saagan, on yksi pääosan esittäjistä tietenkin musiikki. Niin mikä olisikaan vaatteiden lisäksi parempi ajan kuvan maalaaja kuin musiikki, ne juuri oikeat biisit. Niin kuin vaikka The Charlatansin The Only One I Know, joka soi sillä hetkellä, kun siirrytään ensimmäiseen madchesterbilekohtaukseen. Tai The Stone Rosesin Fools Gold, joka on ehkä pakko nimetä Shaunin ohella ensimmäisen jakson tähdeksi.

Minun alkusyksy on ollut vähän alakuloinen, poikien takia tietenkin. Mutta tällaisten omalta tuntuvien juttujen ansiosta ne alakulot aina sitten lopulta helpottavat. Tänä aamulla mietinkin jo, että mihin minä mitään poikaystävää edes tarvitsen, onhan mutta sipsit, internet ja brittipop.

Ja Joseph Gilgun.

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

Parhaat ystäväni: Ian Brown – Unfinished Monkey Business

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Ian Brownin ensimmäinen soololevy Unfinished Monkey Business

Ilmestymisvuosi: 1998

Ystävä silloin, kun: en oikein tiedä, mitä haluaisin kuunnella, mutta haluan, että sen kuuntelemisesta tulee itsevarma, kykenevä ja onnellinen olo.

Erityisen ihanaa: Corpses in Their Mouths. Jostain syystä Corpses on minulle se kaikista suurin Ian Brown -suosikki. Ei enempää eikä vähempää kuin yksi isoimmista syistä rakastaa Ian Brownia.

Kappaleen viehätys perustuu moneen taianomaiseen yksityiskohtaan, joista jokainen aiheuttaa kylmiä väreitä omalla tavallaan. Triphopahtava hämyisyys ja jänskä paheellisuus yhdistettynä siihen faktaan, että kappaleen laulaa Ian Brown, tuo maailman komein mies. Kappaletta eteenpäinvievä renkutusrytmi. Outo tunnelma, basson ja kitaran sekasotku. Se hetki, kun just se ihana kitaramelodia tulee mukaan ensimmäisen kerran ennen ekaa kertosäettä (01:00). Ja sen kertosäkeen melodia. Ian Brownin suurpiirteinen laulutyyli yhdistettynä tuohon tunkkaiseen ja jotenkin sumeaan soundiin.

It’s cut like crystal chandeliers.

Ymmärsitte varmaan, että tämän laulun rakastaminen on jossain analyysien ulottumattomissa. Yritinpä kuitenkin.

Unfinished Monkey Business ei varmastikaan ole musiikkikriittisesti Ian Brownin paras levy, mutta se on niin paljon muuta! Musiikillisesti tarkasteltunahan levy on sekava, demomainen ja paikoin mössösoundinen kokonaisuus. Punaista lankaa voi olla haastava löytää. Toisaalta, jos yksi kaikkien aikojen suurimmista keulahahmoista julkaisee näin raakilemaisen ja epäyhtenäisen ”kokonaisuuden” ensilevynään, täytyy sille olla jokin syy. Niin kuin vaikka se, että tällainen levy piti tehdä.

Niin, luultavasti tämä on levy, joka Ian Brownin piti tehdä.

Sillä erityisen paljon levy on Brownin (yhdessä The Stone Roses -basisti Manin ja Squiren korvanneen Aziz Ibrahimin kanssa tehty) katkerahko vastaus ja ”avoin kirje” The Stone Roses -kitaristi John Squirelle. Ainakin kappaleet Ice Cold Cube, Can’t See Me, What Happened To Ya ja Deep Pile Dreams ovat Squiren lähdön ja ystävysten välirikon inspiroimia. Mietin aina, että What Happened to Ya Part 2 -kappaleen kitaran on pakko olla viesti Squirelle.

Erityisen onnistunut tilitys on mielestäni Ice Cold Cube ja sen massiivinen jytke. Huh miten hienoa, miten uhmakkaaksi, itsevarmaksi ja isoksi Ian Brown kappaleen muotoilee. Ja sitten on tietysti se kappaleen kiva kitaramelodiakoukku.

Kai levyn voi nähdä myös jonkinlaisena välietappina matkalla Stone Roses -Brownista sooloartisti-Browniksi. Useilla kappaleilla kirkkaasti pyörivät kitarat kunnioittavat The Stone Roses -mennyttä, elektroninen jytke ja genrerajoja ylittävä musikaalisuus visioivat tulevaisuutta. Can’t See Me -kappale, sen hidas tanssirytmi, baggy-basso sekä kirkas kitarasoundi, muistuttaa mistä tullaan, Lions puolestaan esittelee, mihin suuntaan ehkä voitais mennä.

Unfinished Monkey Business -albumissa on olennaista myös sen ikoninen kansikuva ja levyn nimi. Ne ovat merkittäva osa ”Ian Brown -brändiä”, jos nyt  sellaisesta halutaan puhua. ”My arms have always been too long for my body. But I’ve been called ’monkey’ all my life, so I thought I’d keep that theme”, tiedetään Brownin sanoneen. Parempaa levynnimeä yhtyeensä mahalaskun jälkeen kuopanneen pop-ikonin soololevylle ja esiinmarssille tuskin voi antaa. Unfinished Monkey Business. I’m not done yet. Tämä ei kuulkaa ole ohi vielä. Kansi ja nimi merkitsevät levyn täydellisesti Ian Brownin nimen ja hahmon alle ja alleviivaavat uuden ajan alkua ja itsevarmaa esiinmarssia.

Eikä tällainen uuden ajan ja uran aloitus voisi mitenkään tapahtua komeammin kuin nyt: outoa introa seuraavalla My Star -kappaleella. Biisillä, jota kuuntelemalla löytää aina oikean tunnelman ja suoraryhtisen olemisen tavan. Tämä marssirytmin tahtiin tehty sisääntulo vain on yksi vaikuttavismmista soolouran aluista. Jylhä, itsevarma ja todella ianbrown. Vai pystytkö muka kuvittelemaan tämän jonkun toisen laulamaksi?

Space exploration for nuclear stations
NASA corrupters, jewelled abductors
Space exploration, excursion to the stars
On a military mission on a military journey to Mars

I’ll see you in my star

Pidän siitä, kuinka levy näin jälkikäteen tarkasteltuna tukee sitä, mistä Ian Brownissa minun mielestäni on kyse: miestä ei voi genreyttää. Koko Ian Brownin polveileva soolotuotanto debyytistä lähtien tuntuu määrittyvän parhaiten käsitteellä ’Ian Brown’. On kaikenlaista, mutta aina se kuulostaa Ian Brownilta.

Mr Madchester: Samuli Edelmann

Pitäisikö lisätä dj-settiin tämä Samuli Edelmannin vuoden 1994 Sinä olet (Aurinko) -kappale, mietin tässä yhtenä päivänä. Äh, sinä senkin brittipop. Nyt kiinnostaa suomimadchester!

Kauaa ei tarvitse kappaletta kuunnella, niin alkaakin sijoittuminen setissä olla selvä: jonnekin The Stone Rosesin, The Charlatansin ja sen sellaisten välttämättömyyksien aloittaman baggyputken jatkeeksi. Ehkä The Farmin kylkeen? Vahän päivitettyä referenssiä Jagwar Man vierestä? Tai – kiitos naislaulajien – ehkä sittenkin herttaiseksi seuralaiseksi Primal Screamin sielukkaalle tanssimusiikille.

Kappaleen itsensä (ja videon sisältämän aikalaismaailman) lisäksi tässä kaikessa todella Mr Madchesteriä on tietysti tuo Samuli Edelmannin rumpu. Näyttääkö tutulta? Kaikki Ian Browniin vähänkään ihailevasti suhtautuvat varmasti hymyilevät tuolle yksityiskohdalle.

Ja kyllä, odotan ”Samulin päivää”. En kai nyt sentään ollut ainoa 8-vuotias, joka vuonna 1991 meni ja rakastui Samuli Edelmanniin?

The Coral ja vuonna 2006 äänitetty The Curse Of Love -albumi

Tykkään leikitellä ajatuksella, että brittiläisessä populaarimusiikissa on ikäänkuin kaksi vastakkaisvoimaa. On Manchester-voima ja on Liverpool-voima.

Manchester-voima vie musiikkia eteenpäin. Manchesterissä katsotaan eteenpäin. Siellä luodaan uutta, sovelletaan vanhaa. Liverpoolissa sen sijaan katsellaan taaksepäin. Ollaan nostalgisia, toistetaan vanhaa.

Manchesterissä syntyy sellaisia innovaatioita kuin vaikkapa baggy ja madchester. Tai vaikka The Stone Roses ja Oasis. Ennenkuulemattomia asioita. Yhtyeitä, jotka luovat uusia alakulttuureja ja päivittävät nuorisomuotia. Liverpoolista sen sijaan tulee sellaisia yhtyeitä kuin vaikka The Coral. Yhtyeitä ja artisteja, jotka kuulostavat siltä kuin olisivat olleet olemassa suurin piirtein aina. The La’s, Miles Kane, The Zutons, The Rascals. Yhtyeitä ja artisteja, jotka voi sijoittaa pop-musiikin aikajanalle kahteen kohtaan: ajaton tai vanha.

Tästä syystä sillä ei taida olla juurikaan väliä, julkaiseeko liverpooolilainen The Coral levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2006 vai vuonna 2014.

No, The Coral julkaisee levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2014. Yhtye teki lokakuussa ilmestyvän The Curse Of Love -albumin 12 raitaa vuoden 2005 The Invisible Invasion -levyn ja vuonna 2007 ilmestyneen Roots & Echoes -albumin välissä, ilman yhtyeestä tuolloin lähtenyttä Bill Ryder-Jonesia. Kitaristi Ryder-Jonesin palattua yhtye päätti kuitenkin alkaa työstää kokonaan uutta albumia.

Mutta ei niillä vuosiluvuilla niin väliä. Levyn nimikappale nimittäin tuo välittömästi mieleen yhtyeen 2002 ilmestyneen debyyttilevyn Simon Diamond -timantin mystiikan. Eli ihan yhtä ajattomalta tai vanhalta yhtyeen psykedelis-mystinen ja spagettiwesterninen merseybeat kuulostaa nyt kuin miltä se olisi kuulostanut vuonna 2006, luulisin.

Kiehtova yhtye.

Kylmät väreet

Nyt on se hetki, kun tekisi mieli sanoa jotain tilanteen ja tunnekokemuksen ansaitsemaa, mutta en vain osaa. Joskus omien tuntemusten sanallistaminen on niin vaikeaa!

Mutta, kyse on siis kylmistä väreistä, jotka näiden videotallenteiden pari hetkeä aiheuttavat. Tuntekaa itse.

Ensinnäkin Oasis ja Supersonic Maine Roadilla 1996. Ja nimenomaan kohta noin 4:05 ja eteenpäin.

Kuinka paljon voi muutama sekunti, yksi katse ja yksi sivuprofiili värisyttää? Huh. Noiden sekuntien sisältämien merkitysten määrä on hurja. Jotenkin sen vain Liamia katsoessa näkee, että historiankirjat menevät uusiksi.

Toiseksi Stone Roses: Made of Stone -leffan alkuminuutit. Silkkaa magiikkaa. Mitä tähän nyt edes voi sanoa? You fry and melt I love the scene. I fry and melt, saakeli. Ihan pöljää edes kirjoittaa asioiden tuntemisesta, kun voi käyttää senkin ajan siihen itse tuntemiseen.

I’m 31 and I wanna be adored

Täytin eilen vuosia. 31.

Tänään heräsin, join aamukahvia Stone Rosesin I wanna be adored -paidassa ja mietin, että mitäs nytte sitte. Tehdäkö tästä elämän suuri taitekohta vai jatkaako niin kuin ei mitään?

Ja ainoa kirkas ajatus, mistä sain kiinni, oli että I wanna be adored. Olen kolmekymmentäyksi ja I wanna be adored!

Sitten kävelin veljen kylppäriin (juuh, tämä aikuinen nainen asuu just nyt pikkuveljen sohvalla), otin tuosta rakkausvajeessa saadusta oivalluksesta kuvan ja hmmm. Kyllä se on se taitekohta.

Että nyt kuule hankit sen ihan oman kylppärin ja elämään enemmän ihmisiä, joista voit sitten vaikka räpsiä kuvia (tai jotka voivat räpsiä kuvia sinusta). Sitten lopetat sen katkeroitumisen, suremisen ja mököttämisen ja alat taas hymyillä. Ja olla muutenkin vähän enemmän adorable.

IMG_20140118_075857

Made Of Stone

Niin se vain on, parhaat tarinat ja inspiroivimmat jutut eivät ole keksittyjä ja käsikirjoitettuja. Ne ovat todellisia. Dokumentteja.

Vierailta tuntuvien ja harhailevien päivien jälkeen löysin tänään taas sen ihan oman elämäni ja todellisuuteni, jostain The Stone Roses: Made Of Stone -dokumentin keskeltä. Renin ulkopuolisuus ja musikaalisuus, Manin vekkulimaisuus, John Squiren hiljainen komeus, Ian Brownin häkellyttävä vetovoima – kaikki todentuntuisempaa nyt kuin ikinä.

Jos minusta tehtäisiin dokkari, vaatisin, että tämä keskiviikko kuvailtaisiin päivänä jona tajusin, miksi en ole koskaan halunnut olla rocktähti.

Vaan aina nimenomaan se fani.

You fry and melt, I love the scene

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.