Viime aikoina x 3

Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.

Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.

Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday

Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.

Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.

Kaksi: Q Awards

Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.

Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!

Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:

Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.

Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music

Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement

Ian McCulloch – Icon -palkinto

The Streets – Innovation in Sound -palkinto

Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.

Kolme: Tim Burgess The Great Outdoor Bitches

Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui.  Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.

Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!

Inspiroi: Jamie T

Minun viime viikonlopun teema oli vähän sellainen ”Mihin minä mitään poikaystävää tarvitsen, mullahan on internet, ruokaa ja Jamie T”. En muista, mistä se ajatus sitten lähti, mutta siihen se johti, että vietin koko lauantai-illan voikkareita syöden ja Jamie T:n livetaltiointeja katsoen.

Olen niin rakastunut.

Löysin Jamie T:n verrattain myöhään, vasta vuonna 2014, nuorukaisen viimeisimmän albumin myötä. Outoa, tiedän, ovathan myös aiemmat albumit olleet todella kiiteltyjä ja huomattuja. Otin siis lontoolaisen kaksi ensimmäistä levyä haltuun jälkikäteen. Kaikilta kolmelta albumilta olen löytänyt syitä rakastaa, sillä Jamie T:stä on moneksi. On The Streetsiä ja Mike Skinneriä kiittävää sanomista, tietty se aina esiin nostettava Joe Strummer -kumarrus. Ja sitten on ihan vain sellaista astetta kiinnostavampaa indie-otetta. Jotain jännää.

Tämä on vuodelta 2009 ja minusta yksi veikeimmistä artistin kiteyttäjistä.

Olen nyt saavuttanut Jamie T:n kanssa sen tunteen, minkä toivon saavani aina, kun uuteen artistiin tutustun. Sen, että kyse olisi lopulta jostain enemmästä. Muustakin kuin musiikista.

Tässä tapauksessa kyse on siitä, että jos tuo tyyppi tulisi tuossa Vaasankadulla vastaan, pyytäisin sitä ulos. Pussaisinkin.

Mutta on kyse myös pusuja laajamittaisemmasta inspiroitumisesta. Siitä, että huomaan mielessäni pukeutuvani ensi keväänä sellaisen pohjoisenglantilaisen parkatakkisen lökäpöksylädin sijaan tuollaiseksi lontoolaishenkiseksi, vähän punkimmaksi hunsvotiksi.

Kittanaa harrington-takkia, kaposta nuhjufarkkua ja tummaa tennaria päälle siis. Näyttäisinköhän yhtä ihanalta?

Jamie T julkaisee ilmeisesti tänä vuonna neljännen levynsä.

Spirit of 69 – A Film By Mike Skinner

The Streets -muusikko Mike Skinner muotoili jokin aika sitten Dr. Martens-merkille videoksi palan sitä tyyliä, henkeä ja asennettaa, jonka ensimmäinen skinhead-sukupolvi aikoinaan lanseerasi. Spirit of 69 -video on tyylikäs pariminuuttinen siitä, kuinka yksi alakulttuuri sai alkunsa. Siitä, mitä se merkitsi – ja merkitsee yhä.

Vaikka oman Dr. Martens -käyttäytymiseni perustana onkin Damon Albarn vuosimallia -93, ei suoranaisesti skinhead-kulttuuri, on kyse oikeasti lopulta vain kierroksista ja kerroksista. Ei eri merkityksistä, vaan saman merkityksen siirtämisestä ajasta ja alakulttuurista toiseen.

Mitä Damon edellä, sitä minä perässä. Mitä modit edellä, sitä Damon perässä. Tai punkkarit. Ja niin edelleen. Kun alakulttuurikerää kerii ja kerroksia kiertelee riittävän kauan, päätyy lopulta

siihen 1969-henkeen.