The Strypes – Oh Cruel World

Irlantilainen teinisensaatio The Strypes ihastutti alkuperäisen ja kypsän kuuloisella (ja näköisellä) rhythm and blues -toteutuksellaan brittimusiikkirakastajia ja modtyyppejä nelisen vuosi sitten. Kiitellyn ja kovasti myyneen Snapshot-debyytin jälkeen yhtye julkaisi ehkä astetta tuoreempisoundisemman Little Victories -kakkoslevyn, jonka debyyttiä vähän kitaraindiemäisemmästä ja -rockimmasta otteesta tykkäsin paljon! Yhtyeen kolmas albumi ilmestyy kesällä. Tässä ensimmäisessä Oh Cruel World -sinkussa ollaan taas huuliharppumaailmassa.

Tykkään The Strypesissä siitä, että vaikka yhtye on pysynyt sillä omalla leimallisella tiellään, ei se ole ollut tietyn musiikillisen jutun toteuttamisen suhteen turhan tiukkapipoinen, vaan on antanut tyylinsä – sekä musiikillisen että ulkomusiikillisen – myös elää ja muokkautua.

Kiva biisi!

Soittolista: vuosi 2015

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

The Strypes – Hard To Say No

Mites tämä The Strypesin upouusi sinkku?

Ensimmäinen fiilis on, että olisko tässä nyt liikahdettu kehutun Snapshot -debyytin superretroudesta pieni askel eteenpäin? Hmmm. Joka tapauksessa minusta tässä on mukavan harmiton, mutta silti kovasti mainio kolmiminuuttinen, joka saa unelmoimaan viikonlopusta ja intensiivisestä rokkikeikasta. Ja kun kuvissa vielä vilahtaa nuoren Alex Turnerin look-alike, niin jes.

Soittolista: Vuosi 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!

Perjantaibiisi: The Strypes – Blue Collar Jane

Tänään oli täysin selvää, että haluan johdatella teidät viikonloppuun nimenomaan The Strypesin vakuuttavan debyyttikokopitkän avustuksella. Irlantilaisten teinipoikien kuun alussa ilmestynyt Snapshot-albumi on nimittäin ollut mielessä pitkälti koko kuluvan viikon.

Mainio kokonaisuus pursuilee kivoja, perjantain tunnariksi istuvia kappaleita (vaikka What the People Don’t See, jo kesällä rakastamani Hometown Girls tai What A Shame), mutta jotenkin tämä levyn ensimmäisenä singlenäkin ilmestynyt Blue Collar Jane videoineen vain kiteyttää yhtyeestä – ja ehkä minustakin – jotain olennaista ja jännää. Levyn vahvuuksiin kuuluvat minusta myös yhä edelleen ne The Strypes -hypen aikoinaan synnyttäneet coverit (esim. You Can’t Judge a Book by the Cover).

The Strypesin yhteydessä puhutaan luonnollisesti aina siitä, kuinka yhtye liikkuu musiikillisesti ja olemuksellisestikin menneisyydessä. Rhythm & blues, rock ’n’ roll, istuvat puvut ja niin edelleen. Minusta yhtye on samalla kuitenkin myös todella vahvasti kiinni tässä ajassa. Eipä nimittäin tarvitse olla mikään suuri trendien tulkki huomatakseen, että The Strypesinkin kiteyttämä old school ja pop-aikaa edeltävä rock ovat jo jonkin aikaa olleet olennainen osa uutta brittiläistä musiikkia.

Miles Kane, Palma Violets, Jake Bugg, Houdini Dax ja tuoreimpana vaikka The 45s. Ja lisää tulee. Kaikki katse menneisyydessä, alkuperäisyydessä. Jokainen omalla tavallaan, mutta myös samoihin inspiraatiolähteisiin – ja toisiinsa – sotkeutuneina. Ainakin löyhästi. Jaottelua ja lokerointia rakastava brittiläinen musiikilehdistö on tyylilleen uskollisesti kiteyttänyt tämän rhythm & blues/rock ’n’ roll/garage -akselista vahvasti vaikuttuvien hengenheimolaisuuden ilmiöksi. Bongattu ainakin termit beat revival ja noh, rock revival.

Ja minä eksyin näköjään tyylilleni uskollisesti tekstin alkuperäisestä tarkoituksesta. Eli siis, pistäkää Snapshot soimaan, se on tiukka. Ei mulla muuta.

Artikkelikuva: Unsplash