Kolme kertaa huikea keikkataltiointi

Olen katsonut viime aikoina muutamia upeita keikkataltiointeja YouTubesta – tennarit jalassa.

Suurin suosikkini koko YouTuben tarjonnasta on varmaankin Arctic Monkeysin vuoden 2007 Glastonbury-keikka. Sheffieldin helmi on ollut Glastonburyn yksi kolmesta pääesiintyjästä kaksi kertaa – vuonna 2007 ja 2013. Molemmat keikat löytyvät netistä, itse katson niistä mieluiten nimenomaan tätä yhtyeen ensimmäistä pääesiintyjähetkeä. Tämä on minun Arctic Monkeys. Alex Turner moppitukassaan, kitara kainalossa. Matt Helders raitaverkkareissaan. Taianomainen ja erityinen keikka, uniikki energia, intensiivinen ja taidokas soitto. Siinä muutama kehu.

Vuosi tuon Arctic Monkeysin esiintymisen jälkeen Glastonburyn päälavalla nähtiin The Verve. Vuoden 2008 muut pääesiintyjät olivat Kings of Leon ja Jay Z – kuten Richard Ashcroft spiikissään muistuttaa.

Tämä yhtyeen ainoa Glastonburyn pääesiintyjyys ajoittuu bändin viimeisen come backin aikaan. Yhtye teki loppuvuodesta 2007 loppuunmyydyt paluukeikat, kesällä 2008 taas Love is Noise -single odotteli julkaisuaan. Kuukausi Glastonburyn jälkeen ilmestyi albumi Forth.

Klassikkoyhtyeiden paluut eivät ole aina kaikkien mielestä yksiselitteisen positiivinen juttu. Ehkä niihin liittyy pelko romahduksesta ja ei-niin-hyvästä? Niin tai näin, tämä The Verven keikka on upea. UPEA!

Soitto on jykevää, täyteläistä ja todella rock. Kitarointi on mahtavaa ja Richard Ashcroftin laulu upeaakin upeampaa. Paikalla olleista tuskin ketään harmittaa, että toisinaan vanhat klassikot tekevät paluita.

En ole suuri Radiohead-fani. Kelpuutan yhtyeeeltä kuunteluun lähinnä Bendsin ja muutamia tiettyjä hetkiä OK Computerilta. Teoriassa Radiohead voisi olla minun sukupolvikokemukseni, mutta yhtye on aivan liian alternative minun makuuni. Ymmärrän, että Radioheadissa on sielua ja taikaa, mutta minulle se sielu ja taika ovat Bendsin brittipopahtavaa simppeliyttä ja ysäriajankuvaa lukuunottamatta vääränlaisia.

Mutta koska Bends ja juuri julkaistu OK Computer, on tämä vuoden 1997 Glastonburyn keikka soma. Huikea yleisö, 90-luvun keikkapuitteet, nuoruuttaan ja suurta nostetta elävä yhtye – ne ovat tässä taltioinnissa kohdallaan. Ysäri ja ajankuva – siinäpä tämän blogin käytetyimmät sanat.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Kuusi syytä rakastaa Richard Ashcroftia

Richard Ashcroft tulee huomenna perjantaina Poriin. Tuntuu, etten ole vielä henkisesti ollenkaan valmis ottamaan tällaista merkkihenkilöä vastaan! Jännittää.

Koska lavalle ei nouse The Verve, vaan Richard Ashcroft – ihan yksin, ilman minkäänlaista yhtyettä – listasin viisi syytä rakastaa ihan vain Richard Ashcroftia. The Vervestä voi sitten kirjoittaa omia tekstejä, mutta mainitaan nyt kuitenkin, että useimmiten suosikkikappaleeni yhtyeeltä on On Your Own, minkä lisäksi rakastan esimerkiksi A New Decade -kappaletta ja tietysti, tietysti Urban Hymnsin klassikoita. Olenhan coolbritannisti!

Kuusi syytä rakastaa Richard Ashcroftia:

1. Hiukset

Huomenna perjantaina Porissa ei taideta nähdä kovinkaan pitkätukkaista Richard Ashcroftia, mutta kyllä tucca on yksi niistä jutuista, joka Richard Ashcroftissa on minun mielestä kautta aikain ollut aivan erityisen oikein. Toisaalta vuoden 2016 Richard Ashcroft on taas osoittanut, että ei miehen charmi ja komeus vain runsaaseen tukkaan liity.

Koska olen täysin kaikenlaisten popparihiuksien vietävissä, rakastuin tietysti 2000-luvun alussa Englannissa asuessani  Vernon Kayhin. Tuolloin Kay juonsi ehkä maailman hölmöintä tv-visailua, mutta oli silti aivan ihana. (Eräs ystäväni naljailee minulle aina Vernon Kayn kamalasta Bolton-aksentista. On kuulemma britteinsaarten rumin aksentti.)

No, tämä video, missä Kay haastattelee Richard Ashcroftia, on soma ensinnäkin siksi, että Kay on jotenkin aidosti onnellinen idolinsa tapaamisesta, mutta myös siksi, että videolla nämä kaksi suosikkimiestäni ja tukkaidoliani puhuvat hiuksista (3:28 alkaen)!

Who cuts your hair?
My wife cuts my hair, yeah

2. Tyyli

Luin joskus Richard Ashcroftista kirjoitetusta kirjasta, kuinka ihmiset The Verven uran alkuaikoina luulivat Ashcroftin löysien, leveälahkeisten housujen ja paljaiden jalkojen olevan tietoinen tyylikikka. Oikeasti kyse oli siitä, ettei miehellä ollut varaa istuviin ja ehjiin vaatteisiin eikä kenkiin.

Paljon Ashcroftin tyylikkyydessä on tietysti kyse sellaisesta hiljaisesta karismasta ja siitä, kuinka mies minkä tahansa yllään olevan vaatteen kantaa. Lähtökohtaisesti vaatimattomat tai jopa vähän kummallisilta tuntuvat vaatevalinnat muuttuvat Ashcroftin päällä tyyliksi.

Mutta on kyse myös konkretiasta, oikeasti hienoista vaatevalinnoista. Aivan erityisesti Richard Ashcroft, kuten niin monet brittipopparit, on takkijumala. Yksi olennaisimmista Ashcroft-takeista minulle on niin sanottu monkey jacket. Ashcroftimaista on tietysti myös nahkatakki, armeijavaikutteet sekä sellainen korkea Harrington-takistakin tuttu minikaulus.

Taikka mikä tahansa takki, josta on nostettu kaulukset pystyyn.

3. Science Of Silence (ja muu soolotuotanto)

Tältä videolta löytyy itse asiassa yksi Ashcroftin takkityylisuosikeistani. Korkea kaulus ja lätsä. Mutta oikeastaan tämä video on tässä, koska sitä näkee missään aivan liian vähän!

Science of Silence on Ashcroftin toiselta soololevyltä. Pidän kappaleesta uskomattoman paljon, se on mielestäni yksi miehen hienoimmista ja aivan totaalisen aliarvostettu. Urban Hymnsillä tästä olisi tullut brittipopklassikko, sanon mie. Minusta kappaleessa nimittäin on videoineen, raitapaitoineen, takkeineen ja hattuineen juuri sellainen eetos, jota brittipoppari rakastaa. Harmi, että tuo video on vähän huonolaatuinen.

The Verven ulkopuolella Ashcroft on julkaissut viisi albumia. Ensimmäinen soololevy, vuonna 2000 ilmestynyt Alone With Everybody on ihan omaa luokkaansa, todella upea levy. A Song for the Lovers, Crazy World, C’mon People (We’re Making It Now) – brittipopin jälkeisen ajan hienoimpia hetkiä.

Mutta melkein yhtä hyvä on minusta kakkoslevy Human Conditions, jolta juuri tuo Scince Of Silence -kappale löytyy.

4. Lauluääni

Chris Martinkin sen tietää, Ashcroft on maailman paras laulaja, tai ainakin yksi sellaisista. Miehen lauluääni on uniikki ja laulutyyli aivan erityinen. Melkein voisi sanoa, että ihan sama, millaista musiikkia mies tekee, mutta kunhan hän laulaa, kaikki on ihan hyvin. Niin kuin vaikka nyt taas: uusin albumi These People ei musiikillisesti ole mikään super, mutta Ashcroftin laulu, se nyt vain on taas kerran hienoa kuunneltavaa.

5. Vilpittömyys ja usko omaan tekemiseen

Minulle on jäänyt Richard Ashcroftista kuva vilpittömänä musiikintekijänä. Rakkaudentunnustukset (Tapa, jolla Ashcroft suutelee tuolla Science of Silence -videolla pussaa vaimoaan, näitkö?), hengellisyys, onnellisuudesta, itsenäisyydestä tai musiikin voimasta laulaminen voisi jossain kontekstissa kuulostaa imelältä, tylsältä tai laimealta, mutta Ashcroftille ne ihan oikeasti ovat sydämen asia ja se, mitä hän lauluin haluaa kertoa.

Mies tuntuu seisovan vahvasti kaiken tekemänsä takana, vähän samanlaisella itsevarmuudella kuin Liam Gallagher. Ashcroft luottaa omaan visioonsa ja haluunsa tehdä asioita oman päänsä mukaan. Jos tuhat jousisoittajaa ei Ashcroftin mielestä ole liikaa, niin se ei ole liikaa. Hän on uskaltanut tehdä urallaan sellaisia musiikillisia ratkaisuja, joita vuoroin fanit, muu yleisö ja vuoroin kriitikot ovat ihmetelleet.

6. Bitter Sweet Symphonyn kävely

Jos minun pitäisi kertoa jollekin kuvin, mitä brittipoppi on, näyttäisin kuvaa Bitter Sweet Symphonyn tahdissa kävelevästä Ashcroftista. Ehkä siitä kohdasta, missä hän törmää kadulla kävelevään naiseen!

Tämä vain on niin ikoninen The Verve -hetki, ikoninen Ashcroft-hetki ja ikoninen brittipop-hetki, että tuntuu uskomattomalta saada huomenna kokea ihan pieni hitunen sitä.

Richard Ashcroft akustisena Pori Jazzissa perjantaina 15.7 klo 20.

Parivaljakko: Lucky Man

90-luvulla miehet olivat tyylikkäitä – ja onnekkaita.

Kaksi eri kappaletta, yksi nimi. Molemmat kappaleet vuodelta 1997. Kumpi toimii paremmin? No, minusta tämä on aika selvä peli.

Vaikka kuinka ihastelenkin tuota Hurricane #1 -yhtyeen kappaleen alun kitaramurinaa ja melodisuuskin toimii, niin eihän se nyt mitenkään vedä vertoja The Verven onnekkuudelle. Ja vaikka kuinka pidänkin ensin mainitusta enemmän kuin useimmat, niin ei voi mitään. Noissa The Verven Urban Hymns -levyn jousisovituksissa on kuitenkin kyse brittipopklassikosta.

Hurricane #1 muuten ilmoitti jokin aika sitten comebackistä. Ymmärtääkseni alkuperäisestä kokoonpanosta paluuseen ei ole osallistumassa laulajan lisäksi juuri ketään. Tai ainakin kitaristi Andy Bell palaa lavoille mieluummin Riden riveissä, kuten tiedetään.

Uusi The Charlatans

Vuoden 2014 The Charlatans kuulostaa kiehtovalta.

Yhtyeen klassikkosoundista tälle pian julkaistavalle Talking In Tones -singlekappaleelle on sovellettu ainakin tanssirytmikkyys. Sekä tietysti Tim Burgessin laulu – yksi niistä monista upeista pohjoisen nasaaleista. Ja onhan kappaleessa urkuakin. Ei toki niin sielukasta Hammond-soundia kuin yhtyeellä upeimmillaan, mutta kuitenkin.

Jotain jännittävää kappaleessa todellakin on, vaikka tavallaan se on aika vaatimaton ja matalaprofiilinen. Tai ehkä ennemminkin seesteinen? Harmoninen, kaunis ja aikuisen yhtyeen kuuloinen nyt ainakin. Matalaprofiilinen rytmikkyys – oisko se onnistunut juttu nyt sitten vaikka se.

Tai sitten se tuo videon nuorukainen. Jonka yhdennäköisyys 90-luvun alkuvuosien Burgessin kanssa on suorastaan säikäyttävän hieno yksityiskohta kokonaisuudessa.

Jos olet katsonut Yle Areenastakin löytyvää My Mad Fat Diary -sarjaa, tunnistat varmasti tyypin sarjassa Finniä näytteleväksi Nico Mirallegroksi. Vaikka minulla jäikin sarjan katsominen puolitiehen, Mirallegron hehkun kyllä ehdin huomioida.

Niin kuin myös sen, kuinka värisyttävästi The Charlatansin One To Another -kappale (1997) käynnistää sarjan jokaisen jakson.

The Charlatansin alkuperäisen rumpalin Jon Brookesin vuosi sitten tapahtuneen poismenon jälkeen yhtyeen rumpalina on nähty The Verve -rumpali Pete Salisbury. Myöhemmin tänä vuonna julkaistavalla uudella albumilla kuullaan kuitenkin vielä myös Brookesin soittoa.

Perjantaibiisi: Fat Les – Vindaloo

Olkoon tämän kappaleen soittaminen blogissa (ja muutenkin) nyt sitten aina neljän vuoden välein toistuva traditio. Olen nimittäin ”fiilistellyt” kappaletta ensimmäisessä blogissani 22.6.2010, edellisten MM-kisojen aikaan.

Kappalehan nyt on mitä on ja homma muutenkin noh, vitsi. Musiikillisten hienouksien sijaan lienee syytä puhua symboliarvosta. Ja onhan se ihan veikeä.

Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex ”Blurin basisti” James ja Keith ”Lilyn isä” Allen tekaisivat uuden jalkapallohoilotuksen. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi (ykkösenä listalla oli tuolloin Three Lions ’98, vuoden 1996 EM-kotikisoihin tehdyn Three Lions -kannatuskappaleen hieman muunneltu versio).

Ja symboliarvoa on myös videolla, eikä vähiten toisen symboliarvoisen videon, The Verven Bitter Sweet Symphony -kappaleen ikonisen filmatisoinnin parodioinnin vuoksi. Mukana videolla on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien ”Country House” Hirst sekä Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan, mutta siellä hänkin jossain isänsä jalanjäljissä veljensä Alfien kanssa menee.

Näin coolia britanniaa siis vuonna 1998. Näin siinä käy, kun ihmisillä on hitosti rahaa ja vuosia jatkuneissa juhlissa pehmenneet päät. Ehkä ihan hyvä että ne juhlat loppuivat.

Artikkelikuva: Unsplash

Perjantaibiisi: Richard Ashcroft – C’mon people (We’re making it now)

On olemassa muutamia lauluja, joiden äärelle palaan säännöllisesti. Toisin sanoen aina niiden ajanjaksojen jälkeen, jolloin olo ei ole ollut ihan niin elossa, kuin mitä olisin toivonut. Richard Ashcroftin C’mon people (we’re making it now) vuodelta 2000 on yksi näistä lauluista. Tukalan olon ja pettymysten jälkeen koittavien uusien oivallusten ja mahdottomiksi luultujen mahdollisuuksien hymni.

That I am alive
I am alive
I wanna grow

There are so many things I can do
Just like falling in love with you
Take my hand now, understand me
You can come here too

Joka vaatii tulla kuulluksi juuri tänään. Syyskuun ensimmäisenä perjantaina, kun mielessä on yllätyksettömän arjen ja tunkkaisen kesän jälkeen vihdoin uusia raikkaita ajatuksia. Ja ilmassa suuria lupaileva ja rajoituksista lannistumaton uuden ajan tuntu.

But today I worked it out
I got something I can shout about
Someone who believes in all the things I’m thinking