Levy: Tim Burgess – I Love The New Sky

Manchesteriläismuusikko Tim Burgesilla menee lujaa! Yhtyeensä The Charlatans on nyt jo muutaman vuoden ja levyn ajan toteuttanut upeaa uutta uravaihetta. Viime vuonna Burgessilta ilmestyi mainio One, Two, Another -kirja, missä Burgess kommentoi ja muistelee The Charlatansin olennaisimpia lyriikoita. Eristyskevään aikana Burgess taas on isännöinyt mainetta, kunniaa ja kiitosta keränneitä Tims Twitter Listening Parties -levynkuuntelutilaisuuksia, lisäksi Burgess julkaisi juuri uuden soman soololevyn.

Olen tällä hetkellä kovasti hurmaantunut itsensä löytäneistä muusikoista. Burgess tuntuu olevan juuri tällainen. Burgessilla on juuri nyt jotenkin erityisen hyvä vire päällä – tuntuu siltä, että hän voi tällä hetkellä tehdä sitä, mitä eniten haluaa tehdä. Juttuja, joista aidosti innostuu. Itsensä näköistä muusikon, levykeräilijän ja musiikkivaikuttajan uraa.

I Love The New Sky on Burgessin viides soololevy. Minusta se on artistin paras. Levy on mainio. Soma, vilpitön, aito. Albumin läpileikkaava tunnelma on sellainen alkuperäisen indien fiilis. Vähän diy-otetta, ei mitään liian viimeistellyn kuuloista. Vaikka albumilla kuuluukin vahva ja todella monipuolinen musiikillinen visio (Burgess on musiikkia monipuolisesti kuunteleva), harkitut sovitukset (torvia siellä, jousia täällä, kappaleesta toiseen vaihtuva musiikkillinen visio) ja mietitty tuotanto, on levyn kokonaisfiilis silti sympaattisella tavalla siloittelematon.

Tim Burgess ei varmasti ole brittimusiikkimaailman taidokkain laulaja, mutta hänen raakilemainen ja poikamainen laulutyylinsä istuu albumin somaan tunnelmaan täydellisesti. Burgessin ikuinen indiepoika -habitus kruunaa kaiken – levy on alusta loppuun artistin näköinen.

Tykkään siitä, miten kappaleista on saatu erilaisia sovituksia ja instrumenttivalintoja käyttämällä keskenään todella eritunnelmasia. Omat suosikkibiisini tällä hetkellä ovat avausraita Sympathy For the Devil, The Warhol Me, Only Took A Year, Sweetheart Mercury sekä tokavika upeus Undertow. Burgess itse on maininnut erityistärkeäksi biisiksi levyn päättävän Laurien.

Tim & Roddy

Jos olet kuunnellut minun helmikuun soittolistaa, olet ehkä ihastunut parin upean bändin upean keulakuvan uuteen soolokappaleeseen.

Skottiyhtye Idlewildin laulajan Roddy Woomblen uusi soolobiisi Everyday Sun on herkkä ja tunteikas, kuten Roddyn soolot yleensä ovat. Roddylla on suuri folk-sielu, mikä kuuluu paikoin Idlewildin myöhäisemmässä tuotannossa, mutta aivan erityisesti muusikon sooloissa.

Tämä uusi soolokappale ei ole folk, mutta muulla tavalla soma kyllä. Kappaleen minimalistinen sovitus antaa tilaa Roddyn miellyttävälle skottiaksentille ja pehmeälle lauluäänelle. Puheilevat säkeistöosuudet pysähdyttävät kuuntelemaan, mitä sanottavaa laulajalla on.

Woomblen Everyday Sun EP ilmestyy 27.3.

The Charltansin laulaja Tim Burgessin Empathy For The Devil puolestaan on mainio kitarapop. Super mainio! Tällaiset kappaleet pukevat Burgessia, miehen indieuskottava lauluääni sopii minusta aivan erityisen tämän tyyppiisiin biiseihin. Burgess ei ehkä ole maailman – tai edes brittipopin taitavin laulaja, mutta omalla tavallaan aivan erityinen ääni, nasaalimestari ja tulkitsija kyllä!

Tykkään siitä, millaisiin uomiin sekä The Charlatansin viime vuosien tuotanto että nyt myös Burgessin soolomeininki ovat asettuneet.

Burgessin soololevy I Love The New Sky ilmestyy 22.5.

Viime aikoina x 3

Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.

Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.

Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday

Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.

Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.

Kaksi: Q Awards

Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.

Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!

Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:

Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.

Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music

Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement

Ian McCulloch – Icon -palkinto

The Streets – Innovation in Sound -palkinto

Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.

Kolme: Tim Burgess The Great Outdoor Bitches

Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui.  Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.

Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!

Rosvot-portaalin joulusoittolista

rosvot_joulu

Rosvot-portaalimme on jo tovin julkaissut vaihtuvaa viikkosoittolistaa, jolle kukin blogisti on saanut lisäillä omia sen hetken ajankohtaisia tai itselle muuten olennaisia kappaleita.

Nyt jouluviikon kunniaksi tuo viikkosoittolista on tietenkin jouluinen. Itse lisäsin listalle kymmenkunta kappaletta, käypä vaikka arvaamassa, mitkä.

Koska Spotify on kaukana kaikkivoipasta, jäi ainakin tämä Saint Etiennen I Was Born on Christmas Day (1993) listalta pois. Saakeli! Biisi kun oli juuri se, jonka ympärille lähdin omaa panostani rakentamaan. Mutta vaikka Saint Etienne onkin ihana, kyllä minulle tämän kappaleen ja videon tähti on biisillä vieraileva The Charlatansin Tim Burgess. Ehkä Timin merkitystä kappaleelle kuvaa parhaiten saatesanat, jotka ystäväni kirjoitti linkatessaan kappaleen minulle muutama päivä sitten.

”Tim on niin Tim.”

Eli toisin sanoen: jos tuon Adidas-verkkatakin, poppitukan, poppiposeerauksen ja nasaalilaulun ympärille olisi kääritty rusetti, en puhuisi Tim Burgessista, vaan joululahjasta.

Hyvää alkanutta jouluviikkoa!

Soittolista Spotifyssa

Perjantaibiisi: The Charlatans – Just Lookin’

The Charlatansin neljäs albumi, The Charlatans ilmestyi tasan 20 vuotta sitten, perjantaina 28.8.1995.

Tämä on nyt niin tätä taas, yksiä kakskymppisiä koko vuosi!

Albumi on uskomaton, ihme tapaus. Se ei ole mielestäni yhtyeen paras, ei edes toiseksi (paras on minusta Tellin’ Stories) , mutta on silti törkeän hyvä. Ja sillä on muutama yhtyeen olennaisimmista kappaleista, niin kuin vaikka Just When You Thinking Things Over ja Just Lookin’.

The Charlatansin tuotanto jakaantuu minun mielissäni jonkinlaisiksi kausiksi tai jaksoiksi. Sillä faktahan on, että vaikka punaisena lankana on ollut aina ne tietyt charlatansmaisuudet, on yhtye ollut tuottelias melko laajalla musiikillisella skaalalla. Tim Burgessin visioita ja asuinympäristöjä tästä varmaankin on kiittäminen (ja 2000-luvulla vähän syyttäminenkin, ehkä).

1995 oli brittipopin aikaa, ja vaikka yhtye kuinka puheissaan irtisanoutuu tuosta skenestä, kuuluu ajan henki tällä albumilla. Niin, The Charlatans -levyn ja sitä seuranneen Tellin’ Stories -albumin kohdalla on varmaankin ihan kohtuullista puhua yhtyeen brittipopjaksosta. Tässä ei enää liu’uta tanssirytmeistä kohti suoraviivaista kitarapoppia, vaan ollaan siellä jo.

Ja vaikka yhtye olikin vuonna 1995 jo vanha tekijä ja omasta mielestään jonkinlainen epäskeneilijä, on sen olemisessa ja tekemisessä oikeasti melkein kaikki se, mikä tarkoitti vuonna ysiviis ihanuutta.

Niin kuin vaikka the tukka, pohjoisen nasaali ja noh, laulajan harjoittama (pohjoisen) askellus.

 

Miksi kirjoitan taas The Charlatansista?

Koska odotan yhtyeen uutta levyä enemmän kuin mitään aikoihin.

Sillä ihan oikeasti, se, että yksi suurimmista bändirakkauksistani julkaisee uutta musiikkia, se on harvinaista. Edelleen levyttäviä elämäni yhtyeitä, niitä, mille kaikki tämä perustuu, kun on jäljellä enää oikestaan Manic Street Preachers. Ja Suede vähänniinku, ainakin oli.

Tällaiset uudet albumit siis todella ovat merkityksellisiä, kolmen blogitekstin kokoisia tapahtumia. Enkä mitenkään välitä peitellä sitä.

Ja sitten on tietysti vielä se syy, että muutaman vähemmän tärkeän vuoden jälkeen The Charlatans kuulostaa taas siltä The Charlatansilta, jonka tunnistan ja tunnustan vilpittömimmin omaksi. Aidolta ja alkuperäiseltä.

Otetaanpa nyt vaikka tämä Come Home Baby -kappale, joka on muuten huomenna maanataina ilmestyvän Modern Nature -albumin kolmas single.

Tälle kaikki tämä perustuu.

Aluksi luulet nauttivasi tummasävyisistä ja salaperäisistä soulvaikutteista, tunnistat yhtyeelle ominaiset hammondit ja mietit, että just näin. Kunnes tulee kertosäe ja sen yllättävät popit. Ja sitten mietit taas, että just näin. Ja sitten tulee vielä se gospelkuorokin. Just näin!

Mikä olikaan se yhtye, joka osaa juuri tämän? Yhdistää yhteen ja samaan kappaleeseeen kypsän soulin ja raikkaan popin?

The Charlatans.

Ja kun kaiken tuon kruunaa Tim Burgessin baggypotta, tuntuu kuin tämä baby olisi tullut kotiin.

Lisää uutta The Charlatansia

Toinen singlejulkaisu (julkaisupäivä 1.12) The Charlatansin tammikuussa ilmestyvältä Modern Nature -albumilta on tämä So Oh. Ja tiiäkkö mitä?

Biisi on huikea!

Vähän kollaasimaisen kappaleen pohjalla rullaa tanssittava rytmi ja rummuttelu, jotka muistuttavat 90-luvun alusta, madchesteristä ja The Charlatansin ominaisjutusta. Hieno fiilis. Toisessa kerroksessa räpättää akustinen kitara, välillä vauhtia ja nostoa haetaan sitten sellaisesta rokimmasta kitaroinnista – jottei yhtyeen brittipoppivaihekaan unohtuisi.

Ja jos pidit yhtään Tim Burgessin huikeasta soololevystä (Oh No I Love You, 2012), rakastat ihan varppina miehen laulusuoritusta myös tällä kappaleella. Samoja kaikuja, etten sanoisi.

Oh no I love you so oh! Eli tämä on rakkautta.