Timanttihetkiä, eli kappaleiden yksittäisiä kohtia, sekunteja, joilla on timanttinen vaikutus.

Kävin Tukholmassa ja löysin matkalta mukaani muutamia levyjä. Yksi tärkeimmistä ostoksista oli The Charlatansin vuonna 1992 ilmestynyt kakkoslevy Between 10th and 11th, joka on ihan varmasti omien suosikkilevyjeni top 30 -joukossa. Levyn vinyyliversiota en kuitenkaan ennen matkaa omistanut.

Tästä blogista on tullut vaivihkaa The Charlatans -blogi – ja minusta se on huikeaa! Se kun kertoo siitä, että tätä blogia kirjoittaa tyyppi, joka antaa musiikin ja elämän viedä. Vilpittömästi. Manchesteriin, Tukholmaan, vuoteen 1992. The Charlatansiin – taas! Ja joka antaa ajatusten ja blogitekstien ajelehtia sen viennin, eikä vaikka trendien tai pitäisi tykätä -juttujen mukana.

Kutsutaan sitä tyyppiä vaikka nimimerkillä  ”Weirdo -83”.

Jos joku albumi on kaikkien aikojen suosikkilevyjen top kolmessakympissä, on se levy tietenkin ihan törkeän hyvä likimain joka sekunti. Mutta siltikin, vaikka näin on, pystyn irrottamaan Between 10th and 11th -albumilta yhden timanttihetken ylitse muiden. Olkoon se hetki nyt sitten vaikka törkeäntörkeän hyvä.

Ja se on se hetki, kun kappaleen Can’t Even Be Bothered lennokas kertosäe käynnistyy ensimmäisen kerran (1:04) jostain jumittavan mystiikan seasta. Ja sekoittaa kuulijan pasmat hetkeksi. Yksi tämän kappaleen taika onkin se, ettei sitä kuunnellessa pysty päättämään, onko biisi enemmän up vai down. Synkkä vai kuitenkin vähän toiveikas. Ihanan kaksiuloitteinen.