HEY LYLA!Travis – Valentine
Posted on 22.7.2020
Travis taitaa olla niitä bändejä, joiden moni luulee jo lopettaneen. Mutta asiahan on totaalisen päinvastoin! Skottiyhtye tekee edelleen hienoja levyjä, alkuperäiskokoonpanossaan. Olen itse asiassa vähän surullinen niiden puolesta, joille Travis on jäänyt yhden soman debyytin ja kahden hittialbumin kokoiseksi. Yhtye kun on tehnyt vielä post-brittipop -huuman jälkeenkin monta todella hienoa levyä. Esimerkiksi vuonna 2007 ilmestynyt The Boy With No Name on suuri suosikkini, levy sisältää mm. kappaleet Closer ja My Eyes, jotka kuuluvat minun listoissa Travisin top 20 -kappaleiden joukkoon. Harmi, että post-britpop-ihanteista oli valtavirrassa siirrytty tuolloin jo kohti muita juttuja. Levy olisi ansainnut listasijoituksia, kunniaa, mainetta ja mammonaa. Jokaisen Travisia vähänkään ihastelevan must have -levy, väitän!
Kyseisen levyn lisäksi myös vuonna 2013 ilmestynyt Travis-albumi Where You Stand on minusta aika ihana. Nimiraita loistaa, mutta oikeastaan tällä levyllä kyse on tasaisen onnistuneesta kokonaisuudesta. Jos levy ei ole tuttu, mutta tykkäät Travisin alku-uran tuotannosta, suosittelen tutustumaan. Yksittäisenä myöhempien aikojen onnistumisena on pakko mainita myös viimeisimmän albumin 3 Miles High -kappale. Kyseessä on totaalisen travismainen akustisvetoinen indieballadi – yhtye melkein parodioi itseään. Mutta siis biisi on ihana, yksi minun Travis-lemppareita!
Vuonna 2020 Travis kuulostaa tältä. Tämän ei niin kliseisen travismaisesti rokkaavan Valentinen lisäksi aiemmin ilmestyi kappale A Ghost, mutta erityisesti tykkään juuri Valentinesta. Yhtyeen yhdeksäs studioalbumi 10 Songs ilmestyy lokakuussa. Minun maalimassa bändi on ikisuosikki ja aina ajankohtainen, odotan siis uutta albumia kovasti!
Luukku 17: Vuoden 2019 tärkeät 20-vuotiaat
Posted on 20.12.2019
Vuonna 1999 brittipopin valtakausi oli tullut päätökseen. Oasis oli julkaissut pari vuotta aiemmin överin Be Here Now -levynsä, jota pidetään yhtenä eran lopun symbolina. Viimeisin naula brittipop-hurmoksen arkkuun oli Blurin vuonna 1999 ilmestynyt 13.
Ensinnäkin levy on erolevy: brittipopin kuningas ja kuningatar – Damon Albarn ja Justine Frischmann – erosivat vuosi aiemmin. Lisäksi yhtye ottaa levyllä etäisyyttä brittipop-visioonsa. Albumilla yhtye on brittipop-kauden poppia alternativempi, ja Graham Coxon saa enemmän tilaa omille musiikillisille mieltymyksilleen.
Lue lisää levystä täältä.
Muita tänä vuonna 20 vuotta täyttäneitä tärkeitä levyjä:
Stereophonics – Performance and Cocktails
Mainio kakkoslevy walesiläisyhtyeeltä.
Suede – Head Music
Arvostelukatastrofi, mutta minusta ei todellakaan mikään farssi. Toki meno on välillä levotonta ja musiikillisesti hermoja raastavan meluisaa ja sähköistä, mutta levyllä on muutama yli-ihana hetki. Tämä levy on Sueden uralla samantyyppinen lakipiste ja täyteen pakattu ylilyönti kuin Be Here Now Oasiksen uralla. Rakastan molempia.
Levy on minun nuoruus ja loppujen lopuksi se albumi, jonka kautta aloin Suedea ottaa suuremmin haltuun.
Supergrass – Supergrass
Oxfordilaisten kolmas albumi todistaa, että yhtye toimii myös ilman brittipop-viitekehystä. Hieno albumi yhtyeeltä, joka kehitti tekemistään levy levyltä. Hurjaa, että yhtyeen jäsenet ovat tälläkin levyllä vasta noin 23-vuotiaita. Uskomattoman kypsää ja hienoa tekemistä.
Shed Seven – Going For Gold
No okei, tämä on kokoelmalevy, mutta brittipop-klassikon uralla olennainen sellainen. Levystä ilmestyi tänä vuonna 20-vuotisjuhlapainos. Disco Down on albumin uusi biisi,
Travis – The Man Who
Tämä levy on mestariteos ja mahdollisesti yksi kauneimmista levyistä ikinä. Kiteyttää hienosti sen, miltä pos-tbritpop -kuulosti. Totaalisen rakastettava klassikko ja taideteos.
Luukku 12: Travis vuonna 2019
Posted on 14.12.2019
Travisin rakastaminen ei ole tainnut olla coolia enää aikoihin, liekö koskaan!
Mutta ai ai, mulle yhtye on kyllä aina ollut todella merkityksellinen. Mitä sitä kiistämään.
Monille skottibändin tuotanto tuntuu näyttäytyvän yhtenä harmittomana debyyttinä ja kahden hittialbumin mittaisena hyvänä kautena. Sen jälkeen ura tuntuu monien mielestä olleen pelkkää laskusuhdannetta. Tällaisella Travis-muijalla on tietenkin aivan eri käsitys.
Minun maailmassani yhtye on tehnyt hienon ja vähintäänkin tasaisen hyvän uran. Kahdeksan studioalbumin joukkoon mahtuu minun mielestäni noin kaksi heikompaa ja vähän epäonnistunutta levyä.
Ainoa syy siihen, miksi esimerkiksi vuoden 2007 mahtava The Boy with No Name -albumi tai vuonna 2013 ilmestynyt ihan lempparein Where You Stand -levy eivät kuulu listoille tai radiosoittoon, on se, ettei Travisin soittama pehmeä post-britpop ole ollut vuoden 2001 jälkeen suuren maailman mielestä kiinnostavaa. Tai trendikästä.
Yhtyeessä ja levyissä ei ole mitään vikaa.
Travis julkaisi albumin viimeksi vuonna 2016. Nyt, vuonna 2019 yhtye kunnioittaa 20-vuotiasta The Man Who -hittilevyään sekä tuoretta dokkariaan uudella kappaleella. Biisi ei nyt mikään yhtyeen huipuin ole, mutta voi että tuota videolla vilahtelevaa nostalgiaa! Tuntuupa ihanalta harmaantua samaan tahtiin Fran Healyn kanssa. (Sain vuonna 2019 ensimmäiset harmaat hiukseni.)
Kappale on tosiaan tehty yhtyeestä kertovan elokuvan sanansaattajaksi. Almost Fashionable – A Film About Travis -dokkari tullee laajempaan levitykseen ensi vuonna.
Erittäin travis (ja erittäin Miia) muuten tuo leffan nimi.
Viisi kertaa Oasis-dupe
Posted on 18.10.2018
Viisi kappaletta, joissa irotellaan oasismaisuuksilla.
Travis – Turn (1999)
Oikeastaan Travisin ja Oasiksen tekemisissä on todella erilainen fiilis ja ote. Travisin edustaman herkän, heleän ja hellän post-brittipopin voi nähdä jopa vastareaktiona itsevarmalle ja nöyristelemättömälle Oasis-rockille.
Mutta skottiyhtyeen hittikappale Turn on kyllä aivan suoraan Oasis-katalogista. Liki puhdasoppinen Noel-rock. Sen lisäksi, että sävellys voisi olla vanhemman Gallagherin kynästä, on Noel todella helppo kuvitella myös kappaleen laulajaksi. Fran Healyn kovaa ja korkealta vetämät lauluosuudet melkein vaativat Noelin huutavaa laulua, minkä lisäksi vahvat Oasis-vibat tulevat alkusoitosta (biisi alkaa videon kohdasta 1:11). Kitarasoundeja vähän säätämällä noista viboista saisi vielä vähän vahvemmat.
Embrace – I Want The World (1998)
Tämä kappale on yksi täydellisimmistä brittirokeista ikinä. Mutta vaikka biisi onkin ihan tällaisenaankin täydellisen huikea, huomaan joskus visioivani tämän Oasiksen ryöpyttämäksi. Biisin paksu rokki menee täysin siitä rokeimmasta Oasiksesta. Erittäin D’You Know What I Mean.
Mieti nyt: Noel Liamin oikealle puolelle viileästi aurinkolaisessa ja takissa vetämään tuota alun ja välien kitarakuviota. Ja lopun irrotteluun ehkä vähän jotain korkealta soivaa taustalauluhuutoa. Sitten Liam mikin taakse lesoilemaan. Parka, aurinkolasit ja uskomaton itsevarmuus.
Cause I´m a million strooooong. And so’s the light I’ve found – kuulostaispa hyvältä ja oikealta nasaallilla ja manchesteriksi laulettuna.
Itse asiassa laulun lyriikat ovat alusta loppuun sellaista Oasiksen ihanaa rock-nonsenseä.
Yeah, don’t you doubt me
If you’re wise
Then spread the word
If you’re alive then why aren’t you living
And I want the world
Kent – Saker Man Ser (1997)
Tämän kappaleen Oasis-vaikutteista olen varmasti kirjoittanut blogiin aiemminkin. Mutta biisi nyt vain kuuluu listalle. Kappaleen alkusoitto on What’s the Storyin asia heti What’s the Storyn jälkeen. Ja ihanaihana brittipop-komppi kruunaa kaiken.
DMA’s – Dawning (2018)
DMA’s on tehnyt pari levyllistä Oasis-kunnianosoituksia, joten vaikea valita vain yhtä biisiä. Mutta ihan varppina joku DMA’s tällaiselle listalle kuuluu. Timeless, For Now, Step Up The Morphine – kaikki jollain tavalla Oasista.
Valitsin tähän nyt kuitenkin kappaleen yhtyeen viimeisimmältä levyltä. Kokonaisuutena kappale on ehkä aika pop ollakseen Oasis, mutta minulle Oasis-vibat syntyvätkin pääosin Tommy O’Dellin laulusta ja Noel-kitaroista.
The Casbah – Flowers (2012)
Olen kirjoittanut tästä kappaleesta blogiin ennenkin, varmaankin melko samoin sanoin. Suomalaisyhtyeen Flowers on musiikillisesti paljon sellaista What’s The Story -kauden Oasista – ainakin nopeasti analysoituna. Biisiä enemmän kuunnellessa se alkaa kuitenkin kuulosta enemmän ja enemmän Oasis-kliseitä ja yhtyeen uraa läpileikkaavalta kollaasilta, yhteenliitetyiltä Oasis-palasilta ja -ominaisuuksilta.
Tämä on vähän niin kuin sellainen ”Oasis kolmessa minuutissa” -tiivistelmä. Ja siis hyvällä tavalla vain!
Somaa tässä on myös se, miten vallattomasti kappaleella ja videolla kierrätetään sitä samaa The Beatles -estetiikkaa, mitä Oasis on aina tekemisessään suosinut.
Listalle kuuluisi myös Sugarplum Fairyn Sweet Jackie, mutta biisi on pyörinyt täällä blogissa niin pajon, että jätin sen nyt listauksesta pois.
Mitkä on sinun mielestä onnistuneimmat tai muuten mainioimmat Oasis-huijaukset?
Viisi kertaa kevät
Posted on 6.5.2017
Jes, tänään on vihdoin se päivä, kun uskallan sanoa, että on kevät!
Ja keväällä tarkoitan sellaista uuden syntymisen kautta tulevaa elossa olemisen ja pelottomuuden tunnetta, jota voi fiilistellä takki auki.
Näihin viiteen biisiin on tallennettu minusta onnistuneesti minun kevään (2017) fiilis.
Travis – Flowers In The Window (2001)
Söpöilevä heräämisen, uuden nousun ja kukoistuksen biisi.
There is no reason to feel bad
But there are many seasons to feel glad, sad, mad
It’s just a bunch of feelings that we have to hold
But I am here to help you with the loadWow look at you now
Flowers in the window
It’s such a lovely day
Doves – There Goes The Fear (2002)
Pienemmän pelkäämisen, vapauden, avonaisen parkan ja lennokkaan eteenpäinmenemisen tunnari. Kevätbiisien ruhtinas!
Ocean Colour Scene – The Day WeCaught The Train (1996)
Oh oh la la. Tässä on sellainen ihana vapaana ja elossa olemisen taika. Aurinkoa, tuulta, rannikkoa ja huolettomuutta.
Stereophonics – Dakota (2005)
Tämän tahtiin tekee mieli autoilla, pyöräillä tai juosta kevätauringossa. Raikas ja lennokas tunnelma, teksteissä lempeän rakkaudellinen ja raikas muisto nuoruudesta.
You made me feel like the one
The one
Egotrippi – Tällaisena iltana (2000)
Heipat sille yhdelle tyypille! Ja niin tämä talvella rikkoutunut sydän on päässyt yli ja sykkii taas, ja vielä ensisijaisesti tyypeistä tärkeimmälle – mulle itselle!
Millaisia kevätkappalerakkauksia sinulla on?
Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals
Posted on 11.2.2017
2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?
Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.
Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?
Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.
Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.
Parhaat yhtyeet top 20
Posted on 5.2.2017
Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.
Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.
- Oasis
- Blur
- Manic Street Preachers
- The Charlatans
- Ash
- Kasabian
- The Stone Roses
- Shed Seven
- Elastica
- Suede
- The Libertines
- Courteeners
- Arctic Monkeys
- Embrace
- Supergrass
- Pulp
- Idlewild
- Travis
- Cast
- The Verve
Artikkelikuva: Unsplash
Vuonna 2016: Travis – Everything At Once
Posted on 24.1.2016
Kun Travisin The Man Who vuonna 1999 ilmestyi, mykistyin. Mykistyn yhä edelleen, kun kuuntelen levyä. Kun Travisin The Invisible Band vuonna 2001 ilmestyi, mykistyin taas.
Siinäpä kaksi albumimuotoista taideteosta.
Travisin merkitys sille, että maailma vielä brittipop-huuman hiivuttuakin ihannoi kitaramusiikkia, oli suuri. Yhtyeen hissutteleva ja pehmeä pop-näkemys kiteyttää sen, mitä vuosituhannen vaihteen post-brittipop parhaimmillaan oli.
Useimpien näkemysten mukaan yhtye ei enää toipunut vuonna 2003 ilmestyneen 12 Memories -albumin saamasta väheksynnästä. Ei levy tietystikään mikään The Man Who ole, mutta sisältää kuitenkin yhden yhtyeen kauneimmista kappaleista. Yhtyeen huonontumisen sijaan ongelma oli ehkä ennemminkin siinä, että pop-käsitys muuttui taas astetta ronskimmaksi. Tuli The Libertinesit ja Razorlightit ja sellaiset. Taika Travisin ympäriltä vain katosi.
Nyt, vuonna 2016 Travis julkaisee kahdeksannen studiolevynsä. Useimmille yhtye on varmaankin ollut kuollut jo vuosikausia. Tavallaan ymmärrän kiusauksen pitää tällaista yhtyettä mitäänsanomattomana, etenkin näinä aikoina, kun pitäisi säväyttäa ja olla muutenkin mykistävä taikka shokeerava. Itse olen kuitenkin tykännyt kaikista yhtyeen myöhemmistäkin albumeista, lukuunottamatta vuoden 2008 Ode to J. Smith -levyä. Yhtyeen edellisestä, pari vuotta sitten ilmestyneestä Where You Standistä pidin aivan erityisen paljon.
Sen vuodet Travisin seurassa ovat minulle opettaneet, että yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan melankolisena, sievänä, melodisena, sympaattisena, sellaisena hyvällä tavalla tavanomaisena. Aina kun yhtye on yrittänyt muuttua erilaisemmaksi, se on epäonnistunut. Siksipä viime vuoden lopulla julkaistu tulevan levyn Everything At Once -kappale säikäyttää – se ei ole hyvä, eikä se ole se Travis, joka yhtyeen minun mielestäni pitäisi uskaltaa olla. Vaikka maailma ei sitä arvostaisikaan.
Hyh.
Onneksi tämä viime viikolla julkaistu 3 Miles High -on turvallisempi, travismäisempi. Jos huhtikuussa ilmastyvä Everything At Once -albumi on enemmän tätä, en ehkä pety niin paljon.
Le vintage: What’s a Wonderwall anyway?
Posted on 29.9.2015
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä teksti on julkaistu alun perin reilu kaksi vuotta sitten, 19.9.2013. Tervetuloa haikeus, harmaus ja herkistely. Syksy.
* * *
Oletko koskaan nähnyt sitä veikeää videopätkää, jossa Liam Gallagheria pyydetään mainitsemaan kymmenen asiaa, joista hän ei pidä? Ja vastauksena on pienen tuumailun jälkeen ”I hate Man United ten times”.
No, tähän kohtaan sopisi heittää, että ”I like Wonderwall two times”.
Tai siis oikeastaan pidän Oasiksen Wonderwallista JA Travisin Writing To Reach You -kappaleesta. Mutta. Travisin Fran Healyn sanoin ”You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa”. Ohoh!
Niin, kuten tiedetään, on Writing To Reach You tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; Travis on muuttanut omaan sävellykseensä ainoastaan rytmin ja melodian. Ihailtavan kätevää biisinkirjoittamista yhtyeeltä, ja tuskinpa kuulijaakaan tällainen kustannustehokas lainailu haittaa. Saatiin sentään kaksi klassikkoa yhden hinnalla.
Ja sitä paitsi: what’s a Wonderwall anyway?, kuten kappaleessa kysytään.
Vaikka Travisin The Man Who -albumi julkaistiin aikoinaan (1999) keväällä, on se minulle ennen kaikkea syyslevy. Tai jopa talvi-. Levyn synnyttämät assosiaatiot sekä sen estetiikka kansilehdistä aina kappaleiden inspiroimaan videotaiteeseen vain jotenkin huokuvat harmautta, sadetta, surumielisyyttä – jonkin vehreän ja kepeän katoamista. Levyn seesteinen tunnelma rauhoittaa levottomasti ja lujaa eletyn kesän jälkeen.
Samasta syystä levy on myös mitä suurimmissa määrin vuoden 1999 levy: vuosia jatkuneiden kepeiden, levottomien ja värikkäiden brittipopbileiden jälkeen kansa oli valmis kohtaamaan arkisen harmaan. Rauhoittumaan ja täyttämään päänsä kokaiinin ja hedonismin sijaan aistikkaalla kitarapopilla.
Ja tämä kappale tässä näin on ehkä koko tämän postbritpop-ajan herkistelygenren kaunein tuotos.
Otsikko Travis – Writing to Reach You
Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue
Elämäni levyt: Embrace – The Good Will Out
Posted on 4.12.2014
Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.
Ystävä: Brittiläisen Embracen debyyttilevy ja maailman aliarvostetuin post-brittipophelmi The Good Will Out.
Ilmestymisvuosi: 1998
Erityisen ihanaa: We won’t come down ’cos I’m a million strong and so’s the light I’ve found. Rakkauskirje I Want The World -kappaleelle löytyy täältä.
Ystävä silloin, kun: Valitsen levyn ystäväksi kahteen eri mielentilaan: toisinaan yksinäiseen rakkaudenkaipuuseen, joskus taas itsevarmaan maailmanvalloittajaoloon.
Niin, The Good Will Outin yksi hienous lienee siinä, että se on sekä rock että pop. Levyssä on paljon sellaista, mitä Oasis olisi voinut kolmoslevyllään ilmaista, jos se olisi ajatellut termin ”brittirock” eri tavalla. Jos se olisi malttanut enemmän ja riehunut vähemmän. The Good Will Out on rock, itsevarma ja ryhdikäs, mutta siltä puuttuu lädimäinen uho ja isottelu. Levy yltyy, muttei mene missään vaiheessa yli.
Ja kuitenkin kitaroiden lomassa on paljon myös sitä samaa herkkyyttä, millä vaikkapa Coldplay muutama vuosi myöhemmin tuli ja rauhoitteli Cool Britannian väsyttämää yleisöä.
Niinpä en maltakaan olla analysoimatta The Good Will Outia varsinaiseksi 90-luvun lopun ajankuvaksi. Se sijoittuu ikään kuin vanhan ja uuden ajan väliin. Ajallisesti, mutta myös musiikillisesti. Yhtäältä levy on brittipop-kauden jatke. Sen rock täyttää sitä aukkoa, minkä ”Oasis-pettymys” aka Be Here Now ja brittipopin hiipuminen jätti jälkeensä. Ilmestyessään The Good Will Out oli yksi Britannian nopeimmin myyneistä debyyteistä ikinä.
Toisaalta levyn toinen puoli – balladimaisuus, harmonisuus ja seesteisyys – valmisti yleisöä Travisin ja Coldpalyn kaltaisten yhtyeiden herkän hissuttelukitararockin vastaanottoon.
You fell in love, I fell in line.
The Good Will Out on hyvästienjättölevy, erolevy. Mutta ei se ole vain erolevy, se on eroavaisuuslevy. Tarina siitä, kuinka sinä sitä, mutta minä jotain muuta. Erilaista.
Se on myös haistattelulevy. Ja ikävälevy ja katumuslevy ja toipumislevy ja toivolevy.
Mutta kaiken tuon tunneskaalan alla enemmän kuin mitään, on se rakkauslevy. Yksi vilpittömimmistä ja tuntuvimmista ikinä.
Oma henkilökohtainen suhteeni levyyn on palvova. Rakastan sen dominoivia kitaroita, kohoavia kertosäkeitä, lopun balladiputkea, Danny McNamaran näennäisesti tylsää ja tavallista, mutta todellisuudessa somaa ja uniikkia lauluääntä. Ihastelen sitä, kuinka albumi on yhtä aikaa debyytille sopivalla tavalla poikamaisen raaka, mutta silti valmis ja viimeistelty.
Joskus mietin, että jotain mystistä tässä rakastamisessa on – en nimittäin tunne ketään toista levyyn yhtä intohimoisella ja pitkäikäisellä rakkaudella suhtautuvaa.
Ehkä onkin niin, että enemmän kuin vuodesta 1998, kertoo The Good Will Out minusta.
You know if you had a wing
You’d be the last to know, you could fly
Tämän debyytin jälkeen Embrace julkaisi vielä kaksi kelpo (joskin kehnommin myynyttä) levyä, kunnes vetäytyi pienelle tauolle. Vuonna 2004 ilmestynyt paluulevy Out of Nothing jäi kokonaisuutena minun silmissäni vaisuksi yritelmäksi, kuten myös vuoden 2006 This Is The Day. Viime keväänä ilmestyneeltä Embrace-albumilta en sitten enää tunnistanut yhtyettä samaksi, johon vuonna ysikasi rakastuin.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 