Faniudesta ja bootseista

Olen luvannut lähteä 10-vuotiaan kummityttöni kanssa marraskuussa Kotkaan Gingaconiin, Hopeanuoli-fanien tapahtumaan. En tiedä gingasta, mangasta tai animesta mitään, mutta fanityttöydestä tiedän paljonkin.

Vaikka joskus ehkä en sitä muistakaan.

Tällä viikolla coni-seuralaiseni esitteli askarteluaan, josta on määrä tulla hänelle Gingacon-asu. Husky-päähine ja tassut eivät olleet vielä ihan valmiit – niistä puuttui kuulemma valkoinen tekoturkis.

Hah, pääsi minulta.

Jotenkin kuva 10-vuotiaasta huskykoiraksi pukeutuneesta tytöstä sai minut purskahtamaan nauruun. Tuon tason fanius tuntui hupaisalta ja somalla tavalla lapsenuskoiselta, enkä oikein osannut suhtautua siihen vakavalla naamalla.

Ilmeeni tosin vakavoitui, kun muistin, miten vuonna 2005 halusin Edinburghiin Idlewildin Brittikiertueen päätöskeikalle asuksi buutsit.

Helvetin rumat kirpparibuutsit.

Koska tämä video ja Idlewildin folk-vaihe.

Pari viikkoa sitten taas mietin, onko Oasis-vuosijuhla-asuksi valikoitunut Adidas-verkkatakki liian Damon Albarn. Lepakkomiehen ovella vastaani astui Richard Ashcroft, enkä edes ollut naamiaisissa. Kai…?

Eli jos näet marraskuussa Kotkassa siperianhuskya taluttavan Liam Gallagherin, niin älä säikähdä. Miia ja Malla siellä vain fanityttöilevät.

Kolme ihanaa juuri nyt

Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!

Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.

When I was young I was blameless

Playin’ with rude boys and trainers

I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger

Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.

Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans

Don’t wanna put myself in your hands

Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.

Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.

Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.

Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.

Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2

Manic Street Preacers -promokuva: Alex Lake

Marraskuun parhaita

Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:

Hurula @ Tavastia 2.11.2016

Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.

Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.

En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.

Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.

Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.

Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.

Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.

20161108_202309

Blossoms – Getaway

Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.

Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.

I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.

On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.

Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.

Ukulele

Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.

Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.

She’s not anyone…

Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.

Please keep soldiering on

Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.

Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.

Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.

Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea

Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.

 

 

 

 

Viisi kertaa self-help -opas

Joskus viime talvena aloin saada useammalta eri taholta varovaisia vihjailuja siitä, että ehkä minun kannattaisi luopua kaikenlaisten self-help-oppaiden ja muun elämäntaitokirjallisuuden lukemisesta. Luopua siitä elämääni hallitsevasta metatasosta. Lopettaa analyysit, suunnittelu, kehittyminen, muuttuminen ja itseni auttaminen ja antaa vain mennä,

roll with it.

Samoihin aikoihin kuuntelin poikkeuksellisesti yhtenä aamuna radiota, vaikka en ikinä, ikinä kuuntele radiota. Ja juuri sen yhden kerran kun kuuntelin, tuli sieltä Oasiksen Roll With It. Pessimistinä tietysti mietin, että tässä se oppaista tuttu mystinen universumi nyt haluaa kertoa minulle, että pian häviän jonkun suuren luokan taistelun minua nokkelammalle ja näppärämälle.

Mutta mitä jos se universumi – tai sen keskipiste Liam Gallagher – halusikin yksinkertaisesti vain kertoa, että you gotta roll with it Miia, you gotta take your time.

Nyt vuoden verran hölläillessä olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä se kaikki viisaus ja tieto, jota hyvään elämään tarvitsen, löytyy rock-lyriikasta. Ja jotenkin niitä kirjoja simppelimmin. Vähemmän analyyttisesti, tiedostavasti ja haastavasti. Rock-lyriikka harvoin monimutkaistaa mitään, Oasis ei koskaan.

Tässä muutama kappale, joiden kanssa olen viime aikoina voimaantunut ja kasvanut ihmisenä – ja todennut elämäntaitokirjallisuuden turhaksi.

jakebugg

Jake Bugg – Two Fingers (2012)

Elämäntaitokirjallisuudessa kehotetaan hyväksymään mennyt ja keskittymään tähän hetkeen, menemään eteenpäin. Jake Bugg kehottaa näyttämään eiliselle kahta sormea.

So I hold two fingers up to yesterday
Light a cigarette and smoke it all away
I got out, I got out, I’m alive and I’m here to stay

Joo-o, tykkään kyllä tuosta Jake Buggin suoraviivaisesta fuck off eilinen -versiosta enemmän.

McAlmont & ButlerYes (1995)

Sen lisäksi, että tämä David McAlmontin ja ex-Suede Bernard Butlerin Yes on upea ysäriklassikko, yksi aikamme hienoimpia sävellyksiä, sovituksia ja tulkintoja, on se myös aivan ylivertaisen paljon elämässä eteenpäin vievä teos. Mikään, mikään kirja ei auta toipumisessa ja ylitsepääsemisessä niin kuin tämä biisi.

Yes I do feel better
Yes I do I feel alright
I feel well enough to tell you what you can do with what you got to offer

Kappaleen tekstin tunnelma on aivan huikea. Siinä voidaan vastoinkäymisen jäljiltä  paremmin ja vahvemmin, toki. Mutta aivan olennaista minusta on se itsevarmuus, jolla tekstin minä sanoo (sydän)surujen aiheuttajalle takaisin.

Se oivallus, että minussa ei ollut mitään vikaa, oli vain jotain, mitä sinä et minussa sietänyt tai tajunnut.

So tell me am I looking better?
Have you forgot
Whatever it was that you couldn’t stand
About me about me about me?

Stay away, stay away I’m better

Ykkösbiisi, kun haluat ottaa elämäsi sen yhden tyypin hallinnasta takaisin omiin käsiisi.

Paul Weller – Find the Torch, Burn the Plans (2010)

Yksi 2000-luvun elämäntaito-oppaiden suosikkimantra on ehdottomasti ajatus siitä, että jos haluat muutosta elämään, ole se muutos. Tyyliin jos haluat olla hoikempi, elä jo nyt niin kuin hoikka sinä eläisi. Tai jos haluat olla itsevarma, käyttäydy niin kuin itsevarma sinä käyttäytyisi.

Tai niin kuin Paul Weller sen ihanan mutkattomasti ja jotenkin tosi charmantisti muotoilee: huuda niin kuin tietäisit sen jo.

Sing it like you already own it

Scream like you already know it

Shout like you already know it

Oikeastaan laulu on läpikotaisin, aina kappaleen nimestä Find The Torch Burn The Plans ihan viimeiseen sha, la, la, sha-la-laahan asti rockiksi käänneettyä elämänohjetta. Enkä tietenkään keksi yhtään syytä olla kuuntelematta Wellerin kaltaista vanhaa viisasta miestä.

Richard Ashcroft – Crazy World (2000)

Käytän Richard Ashcroftin Crazy World -kappaletta usein sellaiseen lamaannuttavaan ”mulla ei ole mitään eikä ketään” -tunteeseen, joka on muuten kaikista nihkeistä fiiliksistä ehkä turhauttavin. Ongelma tässä luupissa on se, että se on äärimmäisen vaikea pysäyttää.

Useimmiten saan kuitenkin kiinni tuosta Ashcroftin But you’ve got that spirit/So please stick with it -rivistä ja alan uskoa siihen elämäntaitoihmistenkin suosimaan höpsötysajatukseen, kuinka hyvät asiat – rakkauskin – tulevat kyllä, kun vain jaksat elää muuten rakkaudellisesti ja sielukkaasti.

So you got no god
You got no love
To tell me off
But you’ve got that spirit
So please stick with it
This world wouldn’t be
A world without you in it

Kappaleet soittolistana Spotifyssa – päivitän listaa uusilla biiseillä jatkossa.

Le vintage: and then she

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.10.2014.

* * *

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta pienestä yksityskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Seurausta siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta – ja siksi niin ihanalta – tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita pikkuisen paradoksaalisia kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän.

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?

Inspiroi: Jamie T

Minun viime viikonlopun teema oli vähän sellainen ”Mihin minä mitään poikaystävää tarvitsen, mullahan on internet, ruokaa ja Jamie T”. En muista, mistä se ajatus sitten lähti, mutta siihen se johti, että vietin koko lauantai-illan voikkareita syöden ja Jamie T:n livetaltiointeja katsoen.

Olen niin rakastunut.

Löysin Jamie T:n verrattain myöhään, vasta vuonna 2014, nuorukaisen viimeisimmän albumin myötä. Outoa, tiedän, ovathan myös aiemmat albumit olleet todella kiiteltyjä ja huomattuja. Otin siis lontoolaisen kaksi ensimmäistä levyä haltuun jälkikäteen. Kaikilta kolmelta albumilta olen löytänyt syitä rakastaa, sillä Jamie T:stä on moneksi. On The Streetsiä ja Mike Skinneriä kiittävää sanomista, tietty se aina esiin nostettava Joe Strummer -kumarrus. Ja sitten on ihan vain sellaista astetta kiinnostavampaa indie-otetta. Jotain jännää.

Tämä on vuodelta 2009 ja minusta yksi veikeimmistä artistin kiteyttäjistä.

Olen nyt saavuttanut Jamie T:n kanssa sen tunteen, minkä toivon saavani aina, kun uuteen artistiin tutustun. Sen, että kyse olisi lopulta jostain enemmästä. Muustakin kuin musiikista.

Tässä tapauksessa kyse on siitä, että jos tuo tyyppi tulisi tuossa Vaasankadulla vastaan, pyytäisin sitä ulos. Pussaisinkin.

Mutta on kyse myös pusuja laajamittaisemmasta inspiroitumisesta. Siitä, että huomaan mielessäni pukeutuvani ensi keväänä sellaisen pohjoisenglantilaisen parkatakkisen lökäpöksylädin sijaan tuollaiseksi lontoolaishenkiseksi, vähän punkimmaksi hunsvotiksi.

Kittanaa harrington-takkia, kaposta nuhjufarkkua ja tummaa tennaria päälle siis. Näyttäisinköhän yhtä ihanalta?

Jamie T julkaisee ilmeisesti tänä vuonna neljännen levynsä.

Vuonna 2016: DMA’s – Hills End

dmas_levy

Tein uutena vuotena tuttuun tapaan noin tuhat lupausta. Ja tuttuun tapaan olen viikko uuden vuoden jälkeen totaalisen väsynyt ajatukseen, että taas pitäsi yrittää muuttua.

Huom yrittää. Hui, miten lupaavaa.

OLEN NIIN VÄSYNYT TÄHÄN.

Yrittämisestä ja muuttumisesta uupuneena menin kiteyttämään ne tuhat lupausta yhdeksi:

kuuntelen enemmän (uutta) musiikkia.

Sillä vaikka väsynyt olenkin, en sentään niin, ettenkö uskoisi siihen hyvän kierteeseen, minkä hyvä musiikki synnyttää.

Siispä:

Vuodelta 2016 en odota: menestystä, ihastumista, rakkautta, onnistuneita karkkilakkoja, laihtumista tai muuta muokkaantumista. En odota minulle vierasta itsekuria, joka tekee minusta (minulle vieraan) yli-ihmisen. En sitä ainaista kehittymistä ja ihmisenä kasvamista.

Sen sijaan vuodelta 2016 odotan: hyvän musiikin tuomaa onnellisuutta, uusia levyjä. Eiköhän niiden mukana sitten tule kaikki, mitä tarvitsen.

Suede, Steve Mason, The Coral, myöhemmin keväällä taikka kesällä The Last Shadow Puppets, Gorillaz, Primal Scream, Richard Ashcroftin uudestakin on liikkunut huhuja. Ja sitten on tietysti DMA’s, jonka helmikuussa ilmestyvä debyyttilevy tekee minut jo nyt niin onnelliseksi, että uskon sen lopulta muuttavan kaiken. Kasvattavan minua ihmisenä, tai ainakin minuna, enemmän kuin mikään lakko.

Viime vuonna tämä australialaisyhtye herätti brittipoppareissa odotuksia kuuden kappaleen ep:llään, Hills End -debyyttiä he ovat päättäneet herätellä eloon tällä Delete-kappaleella. Kappalehan oli mukana jo tuolla viime vuoden julkaisulla, mutta vasta vuosi 2016 ja tämä uusi raikastettu ja yksinkertaistettu näkökulma ovat saaneet minut kuulemaan sen ylivertaisen hienouden.

Huomaatko, miten ihastuttavaksi kappale kasvaa tuon vaatimattomalta tuntuvan alun jälkeen? No nii-in!

Vuosi 2016, olet minun.

When she’s asking me to dance

Lokakuu meni, enkä oikein halua muistella, mihin. Jonkinlaisen mullistavan odottamiseen ehkä. Että tulispa joku ja pyytäis minut tanssiin, joka muuttais kaiken. Ei se mikään salaisuus ole, että taitoni alakuloistua ovat huippuluokkaa.

Mutta yhtä totta kuin se, että olen surun vietävissä, on se että olen ihan todella uusien alkujen kuningatar. Aina, ihan aina alakulon jälkeen tulee se hetki, kun saan vanhassa rypemisen muutettua joksikin uudeksi.

Usein se tapahtuu kuun ensimmäisenä päivänä, yleensä jonkun Liamin avustuksella.

The Courteenersin viimeisin levy on jäänyt vähän etäiseksi. Veikkaan syyksi yhtyeen stadioitumista, jonka tulkitsin levyn ilmestyessä musiikilliseksi tylsyydeksi ja tavanomaisuudeksi. Mutta äh, tätä uuden videon spektaakkelia kuunnellessa ja katsellessa tajuan taas, että kyllähän tuolla jylhyyden ja mahtipontisuuden alla on se yhtyeen ydin, manchesteriläisyys, joka taittaa tylsyyden ja tavanomaisuuden särmäksi. Juuri se syy, miksi yhtyettä kuunnellessa kuuntelen The Courteenersia ja Manchester-romantiikkaa, en mitä tahansa rokkia. Ja voisiko kappaleessa olla enää courteenermaisemmat lyriikat? Eipä juuri. On ilta klubilla, on yöllinen Manchester, on tyttö ja lopulta Manchesterin ja Lontoon välillä haikeana leijuva rakkaus.

She moved to London yesterday Told me I had missed my chance Didn’t seem to seem that way When she’s asking me to dance

She doesn’t live that far away Medium-distance romance

Lisäksi. Yhtyeen uusi video on miulle aina tapaus, ainakin niin kauan kuin sen pääosassa on Liam Fray. Ihana mies. En varsinaisesti pelkää vanhenemista tai ole ahdistunut siitä, että olen jo kolmikymppinen. Mutta sitä pelkään, että joskus, vaikkapa aikuisuuden myötä menetän taitoni ja kykyni rakastua poppareihin ja rokkareihin.

Sillä niin kauan kuin musiikkivideota katsellessa tunnen hullaantumista ja näen sydämiä, tiedän, että minulla on jotain.

Ainakin Helsingin ja Manchesterin välillä haikeana leijuva rakkaus.

 

I go and fuck it up

Sunnuntai-ilta ja tunteet. Ne vain kuuluvat yhteen. Tänään on itkettänyt se, että Liam fucked it up.

liam_fucks_it_up

Liam Q Magazinessa joulukuussa 1999.

Oletko sattumoisin katsonut YouTubesta löytyvän, BBC:n tekemän Appleton on Appleton -dokkarin (dokkari on pätkitty 4 osaan) vuodelta 2002? Jos et, niin katso ihmeessä. Tai jos rakastit Nicole Appletonia ja Liam Gallagheria yhdessä (kuten minä tein) niin älä katso.

Saatat itkeä. Kaikki oli niin hyvin.

Vaikka dokumentissa seurataankin All Saintsistä tuttujen Appletonin sisarusten ensimmäisen soololevyn valmistumista, on dokkarin olennaisessa sivuosassa tietysti Liam. On Liamin ja Nicolen hyväntuulinen tykkäys. On vastasyntynyt Gene, on kihlajaiset, on perhejoulu, on Liamin kolmikymppiset ja on listaykköseksi yltävä Oasiksen viides studioalbumi Heathen Chemistry. Ja samalla on tietysti Songbird-sinkku, Liamin kaksiminuuttinen rakkaudentunnustus Nicolelle. Koska she’s not anyone.

Kesällä 2013 Beady Eyen BE-albumin kansilehdille kirjoitetaan Soul love to Nicole, Lennon, Gene. Elokuussa pari ilmoittaa erostaan.

Ja sitten on tämä viikonloppu ja sen Instagram-saldo: tuhat kuvaa Liam Gallagherista matkalla oikeuskäsittelyyn, joka liittyy hänen ja Nicolen eroon (joka liittyy Liamin syrjähyppyyn).

Jos soul love ja she’s not anyone ei ole pysyvää, niin onko mikään?

Waiting for the final call it’s coming down the line

Heräsin tänään seitsemältä ja valitsin aamun levyksi pitkästä aikaa Damon Albarnin Everyday Robots -soolon. Makasin sängyllä, kuuntelin levyä ja mietin, että miksi ihmeessä eilinen taas niin sattui ja tuntui.

Lisäsin kävelylenkkilistalle The Selfish Giant -kappaleen.

Vuosi sitten, kun albumi ilmestyi, unohdin rakastua tähän biisiin. Ja nyt tietysti ihmettelen, että kuinka se on edes mahdollista. Kai viime keväästä sitten puuttui se melankolia, joka valikoitui herätessä tunteeksi juuri tänä lauantaina. Toiset heräävät uuteen aamuun, toiset vanhaan päivään.

Voiko näissä tiloissa edes lähteä minnekään festareille, onnellisten ja kauniiden ihmisten sekaan?

(Voin toki yrittää keskittyä tuon Jeff Woottonin ihanuuteen ja siihen, kuinka hänen tuleva soololevynsä saattaisi ansaita oman blogitekstin. Ja sitten vain mennä.)

Parhaat ystäväni: Blur – Modern Life Is Rubbish

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Blurin toinen albumi ja ”Life-trilogian” ensimmäinen osa Modern Life Is Rubbish

Ilmestymisvuosi: 1993

Erityisen ihanaa: She’s a twentieth century girl/Holding up for dear life. Se, että olen tuo For Tomorrow -kappaleen videon tyttö. Kohdasta 04:00 alkaen voit katsella, kuinka kieriskelen alas Lontoon Primrose Hilliä Damon Albarnin kanssa.

Ystävä silloin, kun: haluan kertoa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Minussa, minun elämässä, popissa, brittipopissa, tunteissa. Tässä blogissa.

Modern Life Is Rubbish on identitettilevyni ja mielenmaisemani. Tiedätkö, kun joskus ihmiset leikkelevät lehdistä heitä inspiroivia kuvia ja kokoavat niistä jonkinlaista aarrekarttaa selventääkseen visioitaan ja toiveitaan, omaa ydintään? No, minun ei tarvitse koskaan tuollaista askarrella. Modern Life Is Rubbish on minun aarrekarttani.*

Mutta mistä tässä kaikessa on kyse?

Brittipop
Modern Life Is Rubbish on The brittipoplevy.

Se, mitä brittipop on tai milloin ja miten 90-luvun brittipop alkoi (ja loppui), saattaa olla jonkinlainen koulukuntakysymys. Ehkä sinullakin on oma näkemyksesi – minulla ainakin on! Jotkut ehkä haluavat aloittaa asian tarkastelun siitä vapauden ja uuden ajan tunnusta, mitä vaikkapa The Stone Rosesin Spike Island -keikka symboloi. Tai siitä, kun vuoden 1992 vaaleissa labour-puolue sai 42 lisäpaikkaa – kun taas konservatiivipuolue menetti 41.

Useimpiin näkemyksiin liittyy varmasti vähintään sivuhuomautuksena musiikkivuosi 1992: Blurin Popscene– ja Sueden The Drowners -singlet. Tunne siitä, että baggy on kuollut ja aavistus siitä, ettei grunge välttämättä ole se, mitä Britanniassa seuraavaksi kuunnellaan. Tai se, kuinka seuraavan vuoden huhtikuun Select-lehdessä kansikuvapoika Brett Andersonin päälle aseteltu teksti ”Yanks go home! Suede, St Etienne, Denim, Pulp, The Auteurs and the Battle for Britain” antaa ymmärtää, että jokaista maailmat valloittanutta amerikkalaista grunge-yhtyettä kohden Britanniasta löytyy kolme neljä kelpo brittiläisen popin tekijää.

Viimeistään tässä vaiheessa Britannian indie-elämä oli yhtä kuin Lontoon Camden Town. Ja Camden Town yhtä kuin indienuorison ajatushautomo.

Mutta nuo ovat puitteita ja aavistuksia.

Toukokuussa 1993 ilmestyi Modern Life Is Rubbish. Ja se on konkretiaa. Minun brittipoppini alkoi Modern Life Is Rubbishista.

Modern Life Is Rubbish on The brittipopalbumi, koska se on yhtä kuin ajatus ja tietoisuus brittipopista. Missio. ”If punk was getting rid of hippies, I’m getting rid of grunge”, julisti Damon Albarn. Tiedetään, että Blurilla oli takanaan kiertueellinen tuskaisia yrityksiä myydä Leisure-debyytin baggy-shoegaze amerikkalaisille, joita kiinnosti lähinnä Nirvana. Amerikka ylipäänsä alkoi ahdistaa ja englantilainen tuntua oikealta ja turvalliselta.

I missed people queuing up in shops. I missed having at least 15 minutes between commercial breaks. And I missed people having respect for my geographical roots, because Americans don’t care if you’re from Inverness or Land’s End. I missed everything about England, so I started writing songs which created an English atmosphere. – Damon Albarn, NME, 10.4.1993

Kotimaassa visioiden rasitteena oli levy-yhtiö, joka sekä tuhlasi yhtyeen rahat että piti kovin punkilta ja englantilaiselta kuulostavan Popscene-singlen kaltaista irtiottoa arvottomana ja yhtyeen anglopop-visioita höpsöinä. Musiikkiyleisön mielestä kiinnostavinta aikoihin oli Suede, mikä tietysti rassasi Damon Albarnia. Juopotteleva ja itseään etsivä Blur ei kiinnostanut oikein ketään.

Useimpia hyviä ja erityisiä juttuja yhdistää varmastikin se, että ne ovat syntyneet tilanteessa, jossa toisin tekeminen on ollut ainoa mahdollinen tapa voittaa. Voittaa grunge, voittaa Amerikka, voittaa Brett Anderson. Modern Life Is Rubbisihin kohdalla toisin tekeminen tarkoittaa selvimmin anti grungea ja anti Amerikkaa. Se, että levy kuulostaa englantilaiselta, maisemoi englantilaisuutta ja kommentoi amerikkalaistuvaa Englantia, ei ole sattumaa.

Se on se ajatus brittipopista.

Popscene tappoi baggyn ja antoi lähtölaukauksen anti grungelle, Modern Life Is Rubbish käsikirjoitti brittipopin. (Parklife näytteli sen käsikirjoituksen. Mutta se on jo toinen tarina.) Ja vaikka vuoteen 1996 mennessä brittipopista olikin tullut yhtä kuin Oasis, yhtä kuin tapa kuvailla oasismaista kitarapoppia, on Oasis Damon Albarnin ja kumppaneiden missioon verrattuna ”vain” hyvää rock-musiikkia. Jotain, joka olisi tapahtunut ilman brittipoppiakin. Mutta olisiko brittipoppia sellaisena kun minä sen ajattelen – skenenä, movementina, 90-luvulle kuuluvana genrenä – ilman Bluria? En tiedä…

Pop ja pop-kulttuuri
Huh, popmusiikki, mitä se edes on? En ole musikologi, joten puhun vain omasta puolestani. Minulle pop on kappaleita, biisejä. Melodioita, jotka koukuttavat. Harmoniaa. A- ja B-osia – kertosäkeitä. La la laa la laa. Kitaroita. 60-lukua. Rakkautta, surua ja kaipausta. Pop on ytimeltään jotain ikiaikaista. Kierrätystä. Pop on sitä, että Damon pakkaa Amerikan-kiertueelle mukaansa Kinksin levyn. Sitä, että tuon kiertueen seurauksena syntyy albumi, joka on todella Kinks-esque.

Jep, tälle popparille Modern Life Is Rubbish on poplevy.

Yksi hienoimmista jutuista tässä albumissa on juuri se, että se katsoo todella vahvasti taaksepäin, mutta on silti edelläkävijä. Kuinka ironista on, että juuri Modern Life Is Rubbish -niminen albumi luo uuden nuorisokultuurin? Modernin mod-elämän.

Se, että Modern Life Is Rubbish kommentoi englantilaista yhteiskuntaa ja elämänmenoa onkin vain yksi tapa tarkastella albumin sisältöä. Minun elämäni kannalta on ollut olennaisempaa se, kuinka albumi kommentoi populaarikulttuuria. Promokuvien visuaalinen maailma, yhtyeen mod-skinheadtyyli. Valintoja, joilla yhtye vihjailee, ettei levyllä ole kyse vain musiikista, ei edes vain anglosentirisyydestä. Vaan myös nuorisokulttuurista. Siitä, että on tullut aika tehdä asiat taas isosti, populaaristi, elää joukolla taas yksi uusi brittiläisen nuorisokultuurin kausi ja mod-kulttuurin kerros. Ja tuota kerrosta me kutsumme brittipopiksi.

Minulle pop on sitä, että vuonna 2005 listoille nousee uusi yhtye nimeltään Kaiser Chiefs, joka näyttää siltä kuin olisi ottanut promokuvansa Clactonin rantakaupungissa huhtikuussa 1993 yhdessä Blurin kanssa. Musiikkilehdissä Kaiser Chiefsistä puhtaan britpop-revivalina. Tietysti!

Se, että Kaiser Chiefsiä ei olisi ilman Bluria ja Modern Life Is Rubbishia on erittäin popmusiikkia. Se, että minua ei olisi tällaisena ilman Bluria, Modern Life Is Rubbishia ja Kaiser Chiefsiä on… surullista?

Ei, sekin on popmusiikkia.

Brittipopunivormu
Se, että levy kuulostaa englantilaiselta ja kommentoi englantilaisuutta, ei ole sattumaa. Se, että yhtyeellä on promokuvissa päällään skarpit bleiserit ja kauluspaidat vaarin vanhan villapaidan sijaan, ei sekään ei ole sattumaa. Se on se missio ja ajatus. Se anti grunge. Damon Albarnin brittipop-aarrekartta.

Modern Life is Rubbish on syy sille, että en pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista. Sille, että brittipop tarkoittaa minulle itselleni myös jonkinlaista puvustoa. Että käytän Fred Perry -pikeitä, Levi’s 501-mallin farkkuja, Dr Martenseja, Harrington-takkia, mokkakenkiä. (Loput vaatevalinnat palautuvat viimeistään mutkien kautta Oasikseen.)

Toki voisi ajatella, että syy sille, etten pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista löytyy jostain 90-lukua kauempaa, sieltä alemmista mod-kerroksista, mutta ääääh, suosin itse nimenomaan näitä ysäriperusteluja. Sillä ne mahdollistavat sen, että voin omia puvustooni myös huonosti istuvat colleget ja verkkatakit. Mutta tuosta lisää sitten, kun puhumme Damonista vuosimallia -94.

Eli jos joskus näet minut maihareissa ja käärityissä farkunlahkeissa ja mietit, että skini tai modi, niin ei. Se on brittipop.

Jos kaipaan inspiraatiota pukeutumiseen, katson yleensä tämän videon. Ja sitten vain päätän, olenko Damon vai Graham.

Brittiläinen pop- ja rock-musiikki
Mitä jää jäljelle, kun Modern Life Is Rubbish riisutaan brittipop-paatoksesta? Albumillinen musiikkia, jonka luulisi sykähdyttävän kaikkia brittiläistä pop- ja rockmusiikkihistoriaa arvostavia. Siksikin se sopiikin niin hyvin edustamaan minua.

Musiikillisesti levyn ydin löytyy mielestäni siitä ajatuksesta, että se tuli jostain ajankuvan, odotusten ja toiveiden ulkopuolelta, se määritti itse itsensä – vaikutteidensa avustuksella toki. Ja samalla se päivitti popkäsityksen.

Levy on toki Kinks-tavalla nostalgisoiva ja kertova. Mutta on siinä jotain punkkiakin. Sunday Sunday -kappaleen mockney ja puhaltimet lainaavat Madnessia. Ja Damonin David Bowie -laulelu mainitaan tietty myös aina. Jos pidät Leisure-debyytistä, rakastat Pressure On Julian -kappaleen dominoivia kitaroita. Kuten jo aiemmin totesin: brittiläinen ja taaksepäin katsova.

Omat suosikkiadjektiivini kuvailemaan levyä? Energinen, intensiivinen, elegantti, haikea, vanhanaikainen, moderni (!). Ja blur. Tarviiko enää tarkentaa, että Modern Life Is Rubbish on minulle se blurein levy?

Vaikka debyyttilevy Leisure olikin jo paikoin samalla tavalla popestettinen kuin seuraajansa, alkoi yhtye toteuttaa musiikkillista ydintään todella vasta näihin aikoihin. Ensinnäkin Modern Life Is Rubbish esitteli sen Blur-soundin, joka toistuu Parklifella, jalostuu The Great Escapella ja kulkee mukana häivähdyksenä vielä tämän Life-trilogian jälkeenkin. Se on se soundi, jonka yhtye tallensi Hong Kongissa uudelle Magic Whip -albumilleen, kun se halusi kuulostaa Blurilta. Se on jotain, mitä tapahtuu Dave Rowntreen rummuissa. Tietty kova rumpusoundi ja ne hakkaukset taikka iskut. Joku suoraviivaisuus rytmissä. Ja sitten vielä lisäksi jotain, mitä Graham Coxonin kitara tekee sen soundin ja rytmin kanssa. Etkö pysy tämän musiikktieteellisen analyysin kärryillä? Kuuntele Modern Life Is Rubbishin Chemical World, Parklifen London Loves, The Great Escapen Stereotypes ja The Magic Whipin Lonesome Street niin ehkä saat kiinni, mistä puhun.

Samalla tavalla albumi esittelee ne Damonin laulumaneerit, jotka pitkälti määrittävät Blurin brittipop-kautta.

Blur-soundin lisäksi Modern Life Is Rubbish esittelee yhteiskuntaa kommentoivan Damon Albarnin ja runollisen Damon Albarnin. Jos Leisure vielä olikin sanoituksiltaan sellaista söpöä popnonsenseä, on kakkoslevyssä jo kyse lyriikoista. Todella Bluria on myös se, että vähintään yhdellä levyn kappaleella ollaan aina todella haikeana. Modern Life Is Rubbishilla ja Magic Whipillä se haikeus liittyy koti-ikävään. Amerikkaan ja Hong Kongiin.

Koti-ikävälevyn lisäksi Modern Life Is Rubbish on maisemalevy. Lontoo-levy.

Let’s take a drive to Primrose Hill it’s windy there and theview is so nice. (For Tomorrow)

Air cushioned soles, I bought them on the Portobello Road on Saturday. (Blue jeans)

Mutta ennemmin kuin Pohjois- tai Länsi-Lontoosta, on kyse ”Lontoosta”, paikasta tai tilanteessa, jossa tunnet olevasi oma itsesi.

I don’t really want to change a thing, I wan to stay this way forever. Blu blue jeans, I wear them every day, there’s no particulary reason to change. (Blue jeans)

Muuten, muistatko, mitä Damon Albarnilla oli päällään, kun Blur vuoden 2012 aikoihin tuli takaisin? Farkut, maiharit eli air cushioned soles kera käärittyjen housunlahkeiden, joskus Fred Perry -pikee, joskus sininen Harrington-pusakka. Miksi? Koska takaisin tuli yhtye, joka halusi olla blur.

Vuonna 2012 Lontoo-maisema oli Westway.

Pop-tunteet
Damon Albarn totesi vuonna 1995 NME-lehden haastattelussa, että ”pop people have pop emotions and they are not to be trusted.” Ehkä tämän tekstin tarkoituksena on yksinkertaisesti kertoa, että olen pop people.

Ja että tämä kirjoitus on poptyypin kirjoitus ja blogi poptyypin blogi.

Kaiken edellä kirjoittamani voisi varmastikin kertoa myös toisin. Joku, joka haluaa olla musiikkijournalisti niin varmasti tekeekin. Muistuttaa siitä, että levy sai ilmestyessään NME-lehdeltä seitsemän pistettä kymmenestä, eikä listasijoituksillakaan juhlittu. Että todellisuudessa brittipop alkoi tapahtua vasta vuonna 1994. Tai ampuu alas popihmisten poptunteet kirjoittamalla, kuinka ”koko brittipop on jo pelkkä alaviite Mojo-lehden arkistossa. Väliäkö silläkään, että biisin “1900-luvun poika” ja “1900-luvun tyttö” olivat jo sen ilmestyessä vain tulevaisuudenuskon mahdollisuutta janonneen Albarnin idealistisia konstruktioita, Lontoo-fantasiamaailman fantasiahahmoja.” (Niko Peltonen For Tomorrow -kappaleesta, NRGM)

”Vain” fantasiamaailman fantasiahahmoja?! Ehkä ennemminkin ”äärimmäisen paljon”. Popmaailman pophahmoja.

Meitä, jotka jokaisella Lontoo-reissulla käymme Primrose Hillillä ihailemassa maisemaa ja tarkistamassa, että jonkun poptyypin asfalttiin kirjoittama ”and the view is so nice” -lyriikkapätkä on vielä paikoillaan.

***

*Toinen aarrekarttani on Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?

Sinkkulista

Uusi viikko. Eikä haittaa yhtään.

Mennyt viikko oli pöljä, tuli taas käytyä sitä elämänkoulua (tai poikakoulua). Noita poikatieteen oppitunteja en vain tunnu pääsevän pakoon. Olette te pojat kans kyllä yksi mysteeri!

Mennyt viikko sisälsi kuitenkin ihanan, juoksulenkkejä ja ratikkamatkoja varten tehdyn Spotify-listan. Soittolistan, jolle laitoin lopulta yhden kappaleen! The Charlatansin Come Home Babyn.

Kyllä se näköjään niin vain on, että vaikka sitä meikämuijaan hullaantuvaa poikaa ei koskaan tulisikaan, pärjään kyllä. Sillä aina jostain tulee uusia kappaleita, joihin ihastua. Rakastua! (Joku fiksuileva saattaisi todeta tähän, että aina tulee myös uusia poikia.)

Ja vaikka se tilattu vinyyli ei sinne levykauppaan suunittellusti tulisikaan, pärjään taas kyllä. Sillä voipi käydä niin, että posti tuokin perjantai-ilapäivän painavina tunteina viikonloppuusi seitsemän tuuman verran onnea. Ei tullut levyä, tuli sinkku.

Ja niin sitä sitten on se yhden biisin soittolista ihan siellä kotonakin.

SInkkulista.

IMG_20150209_215031

It’s a horror show, you should come on round, horror show, the horse is brown

Postaustahdista voitte päätellä, että alkuvuosi ei ole ollut tälle popparille helppo. Ei se varsinaisesti mikään horror show’kaan ole ollut, mutta jotenkin painostava.

Eikä keveyttä suinkaan lisännyt se, että täytin torstaina 32 vuotta. (Näyttääpäs se kirjoitettuna pahalta.)

Kyse on selvästi siitä, että ihmiselle, joka uusien alkujen edessä lannistuu yhtä nopeasti kuin innostuu, ei kaksi perätysten sijoittuvaa ja oman elämän tarkasteluun ajavaa merkkipäivää tee hyvää. Ensin sitä uskaltautuu kuvittelemaan, että tästä joku – niin kuin vaikka elämä – nyt muuttuu. Sitten 15.1 herää ja tajuaa, ettei mikään ole muuttunut. Eikä muutukaan, koska et vieläkään uskalla.

Sitten saat ystävältä syntymäpäivälahjaksi levyn ja huokaiset helpotuksesta, kun huomaat vinyylin The Libertinesin vuoden 2002  debyytiksi, etkä esimerkiksi joksikin uudeksi ja tuntemattomaksi albumiseikkailuksi, johon pitäisi jaksaa ja uskaltaa tutustua.

Ja lahjaa vastaanottaessa tunnet itsesi valesyntymäpäiväsankariksi, sillä oikeasti tuntuu ihan samanikäiseltä kuin eilen. Kaikki tuntuu samalta kuin eilen.

Onneksi myös hyvässä. The Libertinesin Horror Show – aina vain huikea.

She said ”I’ll show you a picture/a picture of tomorrow/There’s nothing changing/It’s all sorrow”

Kirjoitin vuoden 2013 lokakuussa, kuinka Elastican ensilevyn yksi hienoimmista hetkistä on se, kun juuri ja juuri minuutin kestävä Annie loppuu yhtäkkiä, kuin seinään, sitten pari hiljaista sekuntia, minkä jälkeen käynnistyvät Connection-kappaleen kitarat.

Voin paljastaa salaisuuden: tällä The Libertinesin debyyttilevyllä on yksi samanmoinen maaginen kappaleenvaihtohetki. Juuri ja juuri pari minuttia kestävä Horror Show loppuu kuin seinään, sitten pari hiljaista sekuntia, ei tyhjää, vaan täynnä odotusta säkenöivästä jatkosta. Ja sitten se säkenöivä jatko jo tuleekin, Time For Herosin muodossa.

Kuultuasi tämän parivaljakon olet onnellinen siitä, ettei tuo hetki ikinä muutu.

Parhaat ystäväni: The Crash – Comfort Deluxe

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: turkulaisen The Crashin debyyttilevy Comfort Deluxe

Ilmestymisvuosi: 1999

Erityisen ihanaa: se, kun tajuan, miten paljon olen tätä levyä tarvinut

Ystävä silloin, kun: haluan surra kauniisti kaikkea sitä, mitä minulla ei ole. Niin kuin vaikka ketään, joka tykkäis. Säestäis ja laulais mukana.

I sing this song
I bring you on
Then I sing along with you

Me
I love you ’til I die and born again

Muistan, kun raskaampaan musiikkiin mieltynyt pikkuveljeni kysyi joskus Teemu Brunilaan viitaten, että miksi se laulaa noin?

Pidin kysymystä outona, mutta vastasin, että

koska se on brittipoppia.

Vastaukseen upotettu selitys oli minusta vähintäänkin riittävä.

Vuosi 1999 oli minun ja The Crashin. Minun ja Teemun. Vuonna 1999 mietin, että jossain tuolla kaukana eteläisessä Suomessa on maailma, jossa nuoret miehet eivät ole nuuskaavia moottorikelkkailijoita eikä pitkä tukka tarkoita mustaksi värjättyä hevilettiä.

Jossain tuolla kaukana on Turku ja siellä Teemu Brunila.

Comfort Deluxe on ehkä yksi pahimmista tunne-elämäni turmelijoista. Tai no riippuu varmasti, pitääkö turmeltuneena sitä, että nauttii, kun musiikki sattuu. Paras kertsi on se, joka ensin värisyttää ja sitten itkettää.

Minulle levy on siis ennen kaikkea kaunis melankolialevy. Oli silloin ennen, mutta on myös nyt. Itse asiassa voi olla, että juuri tämä on se levy, joka opetti minut lääkitsemään surua ja yksinäisyyttä musiikilla (joka sattuu).

16-vuotiasta suretti se, ettei kukaan poika tykkää tai se, ettei kotibileisiin tullut kutsua. Veikkaan syyksi jalkapallo- ja partioharrastusta. Molempiin.

31 vuotiaana surettaa sitten se, että noh, jalkapallo- ja partiokohtaa lukuun ottamatta mikään ei oikeastaan ole muuttunut.

Muuttunut ei ole myöskään mielipiteeni siitä, että albumi on yksi kotimaisen musiikin merkkiteoksista. Tai että Sugared on jotain epätodellisen hienoa – liki huikein suomalainen kappale ikinä? Tai että Going Out on maailmanluokan päätösraita. Nyt ja aina totta lienee myös se, että villiinnyn moppitukasta.

Mutta onneksi myös se, että levy on yksi elämäni luotettavimmista lohduttajista.

She says:
”Bring me my love
Don’t leave me out
Fill up this hollow heart with
hope and comfort,
final answers”

(Going Out)

and then she

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta ykistyskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän!

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?