HEY LYLA!Kolme ihanaa juuri nyt
Posted on 27.1.2018
Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!
Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.
When I was young I was blameless
Playin’ with rude boys and trainers
I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger
Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.
Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans
Don’t wanna put myself in your hands
Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.
Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.
Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.
Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.
Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2
Manic Street Preacers -promokuva: Alex Lake
Marraskuun parhaita
Posted on 13.12.2016
Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:
Hurula @ Tavastia 2.11.2016
Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.
Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.
En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.
Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.
Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.
Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.
Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.
Blossoms – Getaway
Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.
Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.
I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.
On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.
Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.
Ukulele
Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.
Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.
She’s not anyone…
Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.
Please keep soldiering on
Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.
”Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.
Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.
Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea
Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.
Viisi kertaa self-help -opas
Posted on 18.10.2016
Joskus viime talvena aloin saada useammalta eri taholta varovaisia vihjailuja siitä, että ehkä minun kannattaisi luopua kaikenlaisten self-help-oppaiden ja muun elämäntaitokirjallisuuden lukemisesta. Luopua siitä elämääni hallitsevasta metatasosta. Lopettaa analyysit, suunnittelu, kehittyminen, muuttuminen ja itseni auttaminen ja antaa vain mennä,
roll with it.
Samoihin aikoihin kuuntelin poikkeuksellisesti yhtenä aamuna radiota, vaikka en ikinä, ikinä kuuntele radiota. Ja juuri sen yhden kerran kun kuuntelin, tuli sieltä Oasiksen Roll With It. Pessimistinä tietysti mietin, että tässä se oppaista tuttu mystinen universumi nyt haluaa kertoa minulle, että pian häviän jonkun suuren luokan taistelun minua nokkelammalle ja näppärämälle.
Mutta mitä jos se universumi – tai sen keskipiste Liam Gallagher – halusikin yksinkertaisesti vain kertoa, että you gotta roll with it Miia, you gotta take your time.
Nyt vuoden verran hölläillessä olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä se kaikki viisaus ja tieto, jota hyvään elämään tarvitsen, löytyy rock-lyriikasta. Ja jotenkin niitä kirjoja simppelimmin. Vähemmän analyyttisesti, tiedostavasti ja haastavasti. Rock-lyriikka harvoin monimutkaistaa mitään, Oasis ei koskaan.
Tässä muutama kappale, joiden kanssa olen viime aikoina voimaantunut ja kasvanut ihmisenä – ja todennut elämäntaitokirjallisuuden turhaksi.
Jake Bugg – Two Fingers (2012)
Elämäntaitokirjallisuudessa kehotetaan hyväksymään mennyt ja keskittymään tähän hetkeen, menemään eteenpäin. Jake Bugg kehottaa näyttämään eiliselle kahta sormea.
So I hold two fingers up to yesterday
Light a cigarette and smoke it all away
I got out, I got out, I’m alive and I’m here to stay
Joo-o, tykkään kyllä tuosta Jake Buggin suoraviivaisesta fuck off eilinen -versiosta enemmän.
McAlmont & Butler – Yes (1995)
Sen lisäksi, että tämä David McAlmontin ja ex-Suede Bernard Butlerin Yes on upea ysäriklassikko, yksi aikamme hienoimpia sävellyksiä, sovituksia ja tulkintoja, on se myös aivan ylivertaisen paljon elämässä eteenpäin vievä teos. Mikään, mikään kirja ei auta toipumisessa ja ylitsepääsemisessä niin kuin tämä biisi.
Yes I do feel better
Yes I do I feel alright
I feel well enough to tell you what you can do with what you got to offer
Kappaleen tekstin tunnelma on aivan huikea. Siinä voidaan vastoinkäymisen jäljiltä paremmin ja vahvemmin, toki. Mutta aivan olennaista minusta on se itsevarmuus, jolla tekstin minä sanoo (sydän)surujen aiheuttajalle takaisin.
Se oivallus, että minussa ei ollut mitään vikaa, oli vain jotain, mitä sinä et minussa sietänyt tai tajunnut.
So tell me am I looking better?
Have you forgot
Whatever it was that you couldn’t stand
About me about me about me?Stay away, stay away I’m better
Ykkösbiisi, kun haluat ottaa elämäsi sen yhden tyypin hallinnasta takaisin omiin käsiisi.
Paul Weller – Find the Torch, Burn the Plans (2010)
Yksi 2000-luvun elämäntaito-oppaiden suosikkimantra on ehdottomasti ajatus siitä, että jos haluat muutosta elämään, ole se muutos. Tyyliin jos haluat olla hoikempi, elä jo nyt niin kuin hoikka sinä eläisi. Tai jos haluat olla itsevarma, käyttäydy niin kuin itsevarma sinä käyttäytyisi.
Tai niin kuin Paul Weller sen ihanan mutkattomasti ja jotenkin tosi charmantisti muotoilee: huuda niin kuin tietäisit sen jo.
Sing it like you already own it
Scream like you already know it
Shout like you already know it
Oikeastaan laulu on läpikotaisin, aina kappaleen nimestä Find The Torch Burn The Plans ihan viimeiseen sha, la, la, sha-la-laahan asti rockiksi käänneettyä elämänohjetta. Enkä tietenkään keksi yhtään syytä olla kuuntelematta Wellerin kaltaista vanhaa viisasta miestä.
Richard Ashcroft – Crazy World (2000)
Käytän Richard Ashcroftin Crazy World -kappaletta usein sellaiseen lamaannuttavaan ”mulla ei ole mitään eikä ketään” -tunteeseen, joka on muuten kaikista nihkeistä fiiliksistä ehkä turhauttavin. Ongelma tässä luupissa on se, että se on äärimmäisen vaikea pysäyttää.
Useimmiten saan kuitenkin kiinni tuosta Ashcroftin But you’ve got that spirit/So please stick with it -rivistä ja alan uskoa siihen elämäntaitoihmistenkin suosimaan höpsötysajatukseen, kuinka hyvät asiat – rakkauskin – tulevat kyllä, kun vain jaksat elää muuten rakkaudellisesti ja sielukkaasti.
So you got no god
You got no love
To tell me off
But you’ve got that spirit
So please stick with it
This world wouldn’t be
A world without you in it
Kappaleet soittolistana Spotifyssa – päivitän listaa uusilla biiseillä jatkossa.
Viisi kertaa balladi
Posted on 13.9.2016
Ah, miten helposti minut voikaan vietellä sellaisella kitaramusikaalisella lädiballadilla. Etenkin jos on jousia ja brittipop-nasaali, olen helpoin ikinä.
Kiitos kitaraballadien(kin) osalta tuotteliaan 90-luvun, on suosikkislovareiden lista pitkä. Se on myös yllättävän muuttuva – tässä viisi suosikkiani juuri nyt.
1. Embrace – Fireworks (1998)
Tämä saattaa olla ikuisesti suosikkini kaikista kitararokkihitailuista. Oasiksesta ja sen sellaisista huolimatta. Olen kirjoittanut kappaleen erityisyydestä täällä useita kertoja, mutta hahmotellaan sitä nyt vielä:
melodia, nuoruudenvakaviin lyriikoihin tallennettu päättynyt rakkaus, Danny McNamaran kokematon, pikkuisen raakilemainen lauluääni, jossain vaiheessa mukaan hiipivä rokkikitara, joka sitten myös saattelee biisin loppuun.
2. The Courteeners – When You Want Something You Can’t have (2013)
The Courteenersin Liam Fray on ihana romantikko, runopoikakin. Ei siis ihme, että yhtye on tehnyt myös muutaman aivan ihastuttavan slovarin. Tämä When You Want Something You Can’t Have, on ollut viime aikojen tunnari.
Kiitos elämä, että et tarjoa vain sydänsuruja, vaan myös niiden taustanauhoja.
3. Kasabian – Goodbye Kiss (2011)
Kasabianin Goodbye Kiss eli kun herttainen ja herkkä kohtaa lagerin, jalkapallokannattajan ja Tom Meighanin lauluäänen. Ei ehkä balladi sellaisella Celine Dion -tavalla, mutta Leicester-tavalla kyllä.
Maailman ihanimpia hitaita hempeilyjä, ikuisesti.
4. Miles Kane – Out Of Control (2013)
Nuo jouset ja hurjan onnistunut nousu yhdistettynä Kanen poikamaiseen lauluääneen sekä simppeleihin ja pikkuisen ilmiselviin lyriikoihin, voi että. Moderni slovariklassikko.
5. Shed Seven – High Hopes (1999)
Cool Britannia -kauden estetiikalla tehtyä eli isous ja jouset ja eleganssi kohtaa lädit ja tennarit ja popparilaulun.
Kokosin biisit Spotify-listalle. Päivitän sitä jatkossa tällaisten koontien ohessa.
Le vintage: and then she
Posted on 13.4.2016
Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.
Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.
Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.10.2014.
* * *
Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.
Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!
Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.
Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta pienestä yksityskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.
Seurausta siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta – ja siksi niin ihanalta – tyypiltä.
She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)
She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)
Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita pikkuisen paradoksaalisia kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän.
Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.
Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.
Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.
Hmmm. Miksei?
Inspiroi: Jamie T
Posted on 10.2.2016
Minun viime viikonlopun teema oli vähän sellainen ”Mihin minä mitään poikaystävää tarvitsen, mullahan on internet, ruokaa ja Jamie T”. En muista, mistä se ajatus sitten lähti, mutta siihen se johti, että vietin koko lauantai-illan voikkareita syöden ja Jamie T:n livetaltiointeja katsoen.
Olen niin rakastunut.
Löysin Jamie T:n verrattain myöhään, vasta vuonna 2014, nuorukaisen viimeisimmän albumin myötä. Outoa, tiedän, ovathan myös aiemmat albumit olleet todella kiiteltyjä ja huomattuja. Otin siis lontoolaisen kaksi ensimmäistä levyä haltuun jälkikäteen. Kaikilta kolmelta albumilta olen löytänyt syitä rakastaa, sillä Jamie T:stä on moneksi. On The Streetsiä ja Mike Skinneriä kiittävää sanomista, tietty se aina esiin nostettava Joe Strummer -kumarrus. Ja sitten on ihan vain sellaista astetta kiinnostavampaa indie-otetta. Jotain jännää.
Tämä on vuodelta 2009 ja minusta yksi veikeimmistä artistin kiteyttäjistä.
Olen nyt saavuttanut Jamie T:n kanssa sen tunteen, minkä toivon saavani aina, kun uuteen artistiin tutustun. Sen, että kyse olisi lopulta jostain enemmästä. Muustakin kuin musiikista.
Tässä tapauksessa kyse on siitä, että jos tuo tyyppi tulisi tuossa Vaasankadulla vastaan, pyytäisin sitä ulos. Pussaisinkin.
Mutta on kyse myös pusuja laajamittaisemmasta inspiroitumisesta. Siitä, että huomaan mielessäni pukeutuvani ensi keväänä sellaisen pohjoisenglantilaisen parkatakkisen lökäpöksylädin sijaan tuollaiseksi lontoolaishenkiseksi, vähän punkimmaksi hunsvotiksi.
Kittanaa harrington-takkia, kaposta nuhjufarkkua ja tummaa tennaria päälle siis. Näyttäisinköhän yhtä ihanalta?
Jamie T julkaisee ilmeisesti tänä vuonna neljännen levynsä.
Vuonna 2016: DMA’s – Hills End
Posted on 10.1.2016
Tein uutena vuotena tuttuun tapaan noin tuhat lupausta. Ja tuttuun tapaan olen viikko uuden vuoden jälkeen totaalisen väsynyt ajatukseen, että taas pitäsi yrittää muuttua.
Huom yrittää. Hui, miten lupaavaa.
OLEN NIIN VÄSYNYT TÄHÄN.
Yrittämisestä ja muuttumisesta uupuneena menin kiteyttämään ne tuhat lupausta yhdeksi:
kuuntelen enemmän (uutta) musiikkia.
Sillä vaikka väsynyt olenkin, en sentään niin, ettenkö uskoisi siihen hyvän kierteeseen, minkä hyvä musiikki synnyttää.
Siispä:
Vuodelta 2016 en odota: menestystä, ihastumista, rakkautta, onnistuneita karkkilakkoja, laihtumista tai muuta muokkaantumista. En odota minulle vierasta itsekuria, joka tekee minusta (minulle vieraan) yli-ihmisen. En sitä ainaista kehittymistä ja ihmisenä kasvamista.
Sen sijaan vuodelta 2016 odotan: hyvän musiikin tuomaa onnellisuutta, uusia levyjä. Eiköhän niiden mukana sitten tule kaikki, mitä tarvitsen.
Suede, Steve Mason, The Coral, myöhemmin keväällä taikka kesällä The Last Shadow Puppets, Gorillaz, Primal Scream, Richard Ashcroftin uudestakin on liikkunut huhuja. Ja sitten on tietysti DMA’s, jonka helmikuussa ilmestyvä debyyttilevy tekee minut jo nyt niin onnelliseksi, että uskon sen lopulta muuttavan kaiken. Kasvattavan minua ihmisenä, tai ainakin minuna, enemmän kuin mikään lakko.
Viime vuonna tämä australialaisyhtye herätti brittipoppareissa odotuksia kuuden kappaleen ep:llään, Hills End -debyyttiä he ovat päättäneet herätellä eloon tällä Delete-kappaleella. Kappalehan oli mukana jo tuolla viime vuoden julkaisulla, mutta vasta vuosi 2016 ja tämä uusi raikastettu ja yksinkertaistettu näkökulma ovat saaneet minut kuulemaan sen ylivertaisen hienouden.
Huomaatko, miten ihastuttavaksi kappale kasvaa tuon vaatimattomalta tuntuvan alun jälkeen? No nii-in!
Vuosi 2016, olet minun.
When she’s asking me to dance
Posted on 1.11.2015
Lokakuu meni, enkä oikein halua muistella, mihin. Jonkinlaisen mullistavan odottamiseen ehkä. Että tulispa joku ja pyytäis minut tanssiin, joka muuttais kaiken. Ei se mikään salaisuus ole, että taitoni alakuloistua ovat huippuluokkaa.
Mutta yhtä totta kuin se, että olen surun vietävissä, on se että olen ihan todella uusien alkujen kuningatar. Aina, ihan aina alakulon jälkeen tulee se hetki, kun saan vanhassa rypemisen muutettua joksikin uudeksi.
Usein se tapahtuu kuun ensimmäisenä päivänä, yleensä jonkun Liamin avustuksella.
The Courteenersin viimeisin levy on jäänyt vähän etäiseksi. Veikkaan syyksi yhtyeen stadioitumista, jonka tulkitsin levyn ilmestyessä musiikilliseksi tylsyydeksi ja tavanomaisuudeksi. Mutta äh, tätä uuden videon spektaakkelia kuunnellessa ja katsellessa tajuan taas, että kyllähän tuolla jylhyyden ja mahtipontisuuden alla on se yhtyeen ydin, manchesteriläisyys, joka taittaa tylsyyden ja tavanomaisuuden särmäksi. Juuri se syy, miksi yhtyettä kuunnellessa kuuntelen The Courteenersia ja Manchester-romantiikkaa, en mitä tahansa rokkia. Ja voisiko kappaleessa olla enää courteenermaisemmat lyriikat? Eipä juuri. On ilta klubilla, on yöllinen Manchester, on tyttö ja lopulta Manchesterin ja Lontoon välillä haikeana leijuva rakkaus.
She moved to London yesterday Told me I had missed my chance Didn’t seem to seem that way When she’s asking me to dance
She doesn’t live that far away Medium-distance romance
Lisäksi. Yhtyeen uusi video on miulle aina tapaus, ainakin niin kauan kuin sen pääosassa on Liam Fray. Ihana mies. En varsinaisesti pelkää vanhenemista tai ole ahdistunut siitä, että olen jo kolmikymppinen. Mutta sitä pelkään, että joskus, vaikkapa aikuisuuden myötä menetän taitoni ja kykyni rakastua poppareihin ja rokkareihin.
Sillä niin kauan kuin musiikkivideota katsellessa tunnen hullaantumista ja näen sydämiä, tiedän, että minulla on jotain.
Ainakin Helsingin ja Manchesterin välillä haikeana leijuva rakkaus.
I go and fuck it up
Posted on 20.9.2015
Sunnuntai-ilta ja tunteet. Ne vain kuuluvat yhteen. Tänään on itkettänyt se, että Liam fucked it up.
Liam Q Magazinessa joulukuussa 1999.
Oletko sattumoisin katsonut YouTubesta löytyvän, BBC:n tekemän Appleton on Appleton -dokkarin (dokkari on pätkitty 4 osaan) vuodelta 2002? Jos et, niin katso ihmeessä. Tai jos rakastit Nicole Appletonia ja Liam Gallagheria yhdessä (kuten minä tein) niin älä katso.
Saatat itkeä. Kaikki oli niin hyvin.
Vaikka dokumentissa seurataankin All Saintsistä tuttujen Appletonin sisarusten ensimmäisen soololevyn valmistumista, on dokkarin olennaisessa sivuosassa tietysti Liam. On Liamin ja Nicolen hyväntuulinen tykkäys. On vastasyntynyt Gene, on kihlajaiset, on perhejoulu, on Liamin kolmikymppiset ja on listaykköseksi yltävä Oasiksen viides studioalbumi Heathen Chemistry. Ja samalla on tietysti Songbird-sinkku, Liamin kaksiminuuttinen rakkaudentunnustus Nicolelle. Koska she’s not anyone.
Kesällä 2013 Beady Eyen BE-albumin kansilehdille kirjoitetaan Soul love to Nicole, Lennon, Gene. Elokuussa pari ilmoittaa erostaan.
Ja sitten on tämä viikonloppu ja sen Instagram-saldo: tuhat kuvaa Liam Gallagherista matkalla oikeuskäsittelyyn, joka liittyy hänen ja Nicolen eroon (joka liittyy Liamin syrjähyppyyn).
Jos soul love ja she’s not anyone ei ole pysyvää, niin onko mikään?
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 