Miles Kane – Johanna

Voi Miles, sinä kaikkien modernien mod-tyttöjen suloisin päiväuni ja leopardikuosinen taruolento, sinua on ollut ikävä!

 

Tarina muuten kertoo, että minusta oli todella lähellä tulla Johanna, mutta näytinkin sitten kuulemma ihan Miialta. Hyvä toki niin, vaikka nyt just tuntuisikin varmasti melko maukkaalta olla Johanna. Osaisinkohan?

Tämä Milesin Johanna sulostuttaa mm. Johnny Deppin tähdittämän Mortdecai-elokuvan ääninauhaa.  Liverpoolilaiskomistus on kirjoittanut kappaleen yhdessä elokuvan musiikista vastaavien Mark Ronsonin ja Geoff Zanellin kanssa.

Mikä svengi!

Kun vähän rapsuttaa tukevien torvien täyttämää pintaa, alkaa Johanna assosioitua Milesin debyytin, vuonna 2011 ilmestyneen Colour of the Trap -albumin maailmaan (ja ne torvet assosioituvat tietysti Mark Ronsoniin). Joka taas puolestaan on Milesin ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets -projektin The Age of the Understatement -levyn pikkuisen paheellisempi jatkokertomus.

Johannasta päästäänkin sujuvasti toivomusten äärelle: Jos minulta kysyttäisiin, voisi vuosi 2015 kuulostaa enemmän The Last Shadow Puppetsilta ja vähemmän Arctic Monkeysilta.

Pulp – A Film About Life, Death and Supermarkets

Vaikuttaa vuoden elokuvalta. Pakko toistaa itseäni ja todeta, että niin kauan kuin meillä on tällaisia yhtyeitä ja niistä tehtyjä dokkareita, en välitä olla rokkitähti.

Vaan nimenomaan se fani.

Pulp – A Film About Life Death and Supermarkets -elokuva ilmestyy teattereihin kesäkuussa.

Sekalaista sakkia

Kokoelma jäsentelemättömiä ajatuksia asioista, jotka tapahtuivat jo tovi sitten tai jotka ovat jollain muulla tavalla pikkuisen raukkoja. Kuulostaa niin paljon tältä blogilta, että menköön.

Temples

Templesin Sun Structures -debyytti ilmestyi helmikuussa. Kuten joku saattaa muistaa, odotin kovasti. Levy on hyvä, todella hyvä. Ei kuitenkaan ihan täydellinen. Alku on todella vahva, upeita kappaleita. Toisella puoliskolla homma vähän tasapaksuuntuu ja alkaa jäädä äänimaiseman varaan. Valopilkut harvenevat. Mutta on levy soinut paljon ja ihanasti. Nyt kolahtavat erityisesti nimikappale ja Test Of Time.

Jimi Goodwin 

Doves-miehen Odludek-soolodebyytti ei ole käynyt ihan niin tutuksi, mitä suunnittelin. Sekava levy, josta ei meinaa jäädä mieleen mitään muuta paitsi levottomuus. Albumi tuntuu kirjavalta kokoelmalta Goodwinin kokeiluja, joita yhdistää ainoastaan miehen lauluääni. Välillä muutama koukuttava hetki, useimmiten tunnelma jollain tapaa kummallista. Tämä musiikillinen matka vaatii vähän lisätyöstämistä. Tai ehkä vain totean, ettei se ole kovin hyvä?

Superstarit

Luin jostain muotilehdestä, että Adidaksen Superstarit ovat tulleet niin sanotusti takaisin muotiin. Väite sisältää hölmön oletuksen siitä, että ne olisivat joskus menneet pois muodista. Ei minun maailmassani! Tytölle, joka on (melkein) valmis tatuoimaan The Verven Urban Hymns -albumin kansikuvan tisseihinsä, Superstarit ovat aina muotia! Ihme touhua.

Ja nyt pelkään, että ne minun ysärifarkut leimataan jotenkin nostalgisiksi, trendikkäiksi tai ironisiksi, vaikka oikeasti käytän niitä, koka Damonkin käyttää. No okei, käytti. Mutta silti: itsestäänselvyys, ei nostalgialla leikittelevä hupaisa trendi.

Svengali

Svengali-leffaa saa Anttiloista kympillä! Hankittu on, katsottu ei vielä. Mutta Vicky McClure kuulemma on ihana, taas. Ja elokuvan soundtraciltä löytyy muuten mm. tämä Miles Kanen hieno coverointi muutaman vuoden takaa.

Artikkelikuva: Unsplash

The Class of ’92

Mitä Manchesteriin ja jalkapalloon tulee, niin en kyllä tunnusta punaista.

Mutta tämä juuri ilmestynyt The Class of ’92 -dokkari on silti nähtävä. Sen verran paljon viehätyn hienosti tehdyistä ajankuvista, noissa ajankuvissa esitetyistä ilmiöistä sekä tarinoista näiden ilmiöiden takana. Sukupolvikokemuksista.

Ja tietysti maailmasta, jossa musiikki ja jalkapallo kohtaavat. Etenkin jos siihen maailmaan kuuluu 90-luku ja Manchester. Ja hei, Manin hymy! Virne.

Made Of Stone

Niin se vain on, parhaat tarinat ja inspiroivimmat jutut eivät ole keksittyjä ja käsikirjoitettuja. Ne ovat todellisia. Dokumentteja.

Vierailta tuntuvien ja harhailevien päivien jälkeen löysin tänään taas sen ihan oman elämäni ja todellisuuteni, jostain The Stone Roses: Made Of Stone -dokumentin keskeltä. Renin ulkopuolisuus ja musikaalisuus, Manin vekkulimaisuus, John Squiren hiljainen komeus, Ian Brownin häkellyttävä vetovoima – kaikki todentuntuisempaa nyt kuin ikinä.

Jos minusta tehtäisiin dokkari, vaatisin, että tämä keskiviikko kuvailtaisiin päivänä jona tajusin, miksi en ole koskaan halunnut olla rocktähti.

Vaan aina nimenomaan se fani.

You fry and melt, I love the scene