Viisi kertaa The Maccabees

Tapahtuu vuonna 2017: The Maccabees lopettaa. Viimeisen kerran yhtyeen voi nähdä heinäkuun 1. päivä Lontoossa.

Tässä viisi syytä rakastaa tuota 2000-luvun britti-indien olennaista.

Hymisevä laulu

Oikeastaan The Maccabees on niitä yhtyeitä, jotka ovat uransa aikana ehtineet olla musiikillisesti monenlaista, joskin joku ominaisydin siellä aina punaisena lankana tekemisessä kuuluukin. Itse varmastikin muistan yhtyeen jatkossa tällaisena musiikillisesti isona, mutta samalla herkkänä. Utuisen ja eteerisen kauniina, mutta samalla jämäkän mahtipontisena. Ayla on yhtyeen kappaleista minulle varmaankin rakkain. Tämä on vain niin hieno! Ja tähän on tallentunut minusta yksi The Maccabeesin säväyttämimmistä ominaisuuksista: laulajan melkein huminaksi ja muminaksi käyvä laulutyyli.

Loistelias esimerkki kappaleesta, jossa musiikki, melodia, instrumentit, laulu, lyriikat, tunnelma kietoutuvat yhteen, muodostavat yhdessä teoksen. Mikään ei nouse yli muiden, mitään ei voisi jättää pois.

Wall Of Arms -levyn kansi (2009)

The Maccabees oli omalla panoksellaan luomassa sitä yhdenlaista britti-indien uutta aaltoa. Yhtye perustettiin vuonna 2004, ja se julkaisi ensimmäisen alubuminsa vuonna 2007. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun indie-yhtyeitä yhdistää minusta se, että ne olivat yhtä aikaa sekä perinteisiä, että moderneja. Niissä näkyy ja kuuluu brittiläisen (kitara)popin klassisuus, se, miten tuollainen musiikki tavallaan on siellä aina uudestaan ja uudestaan, sukupolvesta toiseen dna:ssa, osa merkittävää kulttuurihistoriaa. Toisaalta nämä yhtyeet eivät vain toisintaneet kitara-basso-rummut-stemmalaulut -historiaa, vaan loivat sille uuden, omannäköisensä ja -kuuloisensa kerroksen. Tietyn soundin, tietyn tavan käsitellä instrumentteja.

Yhtyeet asettuivat brittiläisen kitarapopin jatkumolle minun mielestä aivan erityisen paljon musikaalisina, rytmikkäinä ja jopa tanssittavina. On menevyyttä, indiediskomaisuutta. Se tietty kirkas kitara. Erityisen paljon ajankuvamaisesti nuo piirteet esiintyvät vaikkapa Two Door Cinema Clubissa tai Wampire Weekendissä. Ja siis joissain The Maccabeesin jutuisskin, tietty.

The Maccabeesin toisen albumin kansikuva olkoon konkreettinen symboli sille, miten kitaramusiikin eri vuosikymmenissä on aina kyse saman asian uudesta kerroksesta ja versiosta. Ollaan toisaalta ajankuva, toisaalta myös kuva jo olemassa olevasta.

Rytmikkyys

Kuten jo edellä kirjoitin, on jonkinsortin erityisrytmikkyys osa The Maccabeesiin musiikillista ilmaisua.  Sama nykivyys, rytmimuutokset tai muuten jänskä rummuttaminen, just se joku musiikillinen menevyys ja kulku ovat samoja piirteitä, jotka viehättivät minua aikoinaan myös vaikkapa Block Partyssa.

Love You Better on The Maccabeesin suloisimpia ja tallentaa yhtyeestä juuri sitä epäsuoraviivaisuutta, rytmin menevyyttä ja 2000-lukulaisiin neonvaloihin puettuja rytmin ja soitannan eri tasoja, kappaleen yltymistä, jotka moderneissa indietekemisissä ovat olleet se juttu. Aikansa lapsi, kuten koko levy. Vuoden 2009 indiesoundinen.

Huomaa myös torvet – very The Maccabees.

Aikuistuminen

The Maccabeesistä on musiikillisesti moneksi. Vuoden 2007 debyyttilevy Colour It In assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty bändilevy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street. Levyssä soi nuoruus.

Kakkoslevy Wall Of Arms tuo sitten mukanaan instrumentaalisuutta. Mitä pidemmäksi yhtyeen uralla edetään, sitä aikuisemmalta se tuntuu. Ihan kuin se olisi kasvanut indietä soittavasta kaveribändistä joukoksi itseään musiikillisesti ilmaisevia aikuisia. Sen tunneskaala ja musiikillinen ilmaisuvoima ikään kuin lisääntyvät ja kasvavat levy levyltä. Viimeisin albumi, vuonna 2015 ilmestynyt Marks To Prove It kuulostaakin jo kaikin puolin kypsältä, harkitulta ja seesteiseltä teokselta. Vakavaltakin. Kahdella viimeisellä albumilla yhtye toteuttaakin aivan loistavasti sellaista vähän melankolista ja orkestraalista tunnelmakitaraindietä.

Yhtyeen tuotantoon tallentuukin kauniisti yhden indeisukupolven kasvu- ja muutostarina. Tarina, joka saa alkunsa kitaraindien huumassa ja bändimusiikkia arvostavassa maailmassa. Tarina, joka loppuu maailmassa, jossa kitaramusiikki – bändisoitto – on siirretty marginaaliin.

Salaperäisyys

Kirjoitin juuri tekstin yhtyeestä, josta en tiedä juuri mitään! Salaperäisyys on ehdottomasti osa The Maccabeesin soundia, erityisesti sen uran loppuvaiheen. Mutta on yhtyeessä jotain salaperäistä muutenkin. Ihailen esimerkiksi laulaja Orlando Weeksin hiljaista, vähän vetäytyvää ja vakavaakin olemusta sekä yhtyeen musiikkiin keskittyvää uraa.

Yhtyeessä on jotain tavallista ja huomaamatonta, joka lähemmällä tarkasteulla osoittautuu uniikiksi tekemiseksi ja hienoksi, arvostettavaksi uraksi ja musiikilliseksi kasvutarinaksi.

Tässä vielä soittolistana yhtyeen minun mielestä 13 parasta kappaletta.

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/1riSPNBGisnyIfbg9G12nD

Viola Beach – Viola Beach

Heinäkuun viimeisinä päivinä ilmestynyt Viola Beachin debyytti taitaa olla yksi sympaattisimmista brittiläisen kitaraindien saralla tehdyistä albumeista vähään aikaan. Levy on samalla tavalla ja yhtä isosti pidettävä kuin vaikkapa Peacen vuoden 2013 hieno In Love -debyytti.

Albumin musiikillinen pääteema on vahvasti sukua sellaiselle melodiselle, rytmikkäälle ja kirkkaasti pyörivin ja seilailevin kitaroin soitetulle kitaraindielle, jota Britanniassa on tehty suuria määriä jostain Two Door Cinema Clubin debyytistä (Tourist History, 2010) lähtien. Tietty 2010-luvun indierockin tai -popin hyväntuulisuus, tanssittavuus, kepeys ja raikkaus, nuoruuskin on albumin kantava tunnelma (kuuntele esimerkiksi Really Wanna Call). Biisit ovat ylipäänsä tarttuvia ja näppäriä, kivoja popkappaleita.

Kepeydestä poikkeavalla Call You Up -slovarilla yhtye on ehkä sitten brittipopeimmillaan.

Toisinaan nuoruuden huolettomuudesta on levyä kuunnellessa vaikea pitää kiinni. Viola Beachin tarina on nimittäin varmasti surullisin mahdollinen: koko yhtye (sekä yhtyeen manageri) menehtyi viime helmikuussa Ruotsissa auto-onnettomuudessa. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen Britannian ulkopuolelle tehty kiertuematka. Surullisempaa olisi ehkä enää vain se, ettei yhtyeestä olisi ehtinyt jäädä tällaista levyjälkeä.

Nuori, levytyssopimuksen vastikään saanut ja läpimurtoa juuri tekevä yhtye oli kokeneempien muusikoiden keskuudessa pidetty, kevään aikana yhtyeen oli tarkoitus lämpätä Blossomsia. Nuorukaisten äkillinen kuolema surettikin kovasti faneja ja muusikoita aina Liam Gallagherista lähtien. Manchester City kunnioitti bändiä ja seuran kausikorttilaisiin kuuluvaa manageria onnettomuuden jälkeisen päivän pelissä. Viimeisimpiä kunnianosoituksia on tämä Coldplayn Glastonbury-festivaalien ohjelmanumero. Kaunis ele.

Viola Beach on albumi, jossa ei ole mitään vikaa. Se on yksi niistä helposti kuunneltavista hyvänmielenlevyistä, joita kaipaa erityisen paljon silloin, kun haastavammissa levyissä on jotain liikaa. Pidän siitä, miten levy kuulostaa suhteellisen valmiilta, mutta siinä on silti paljon sellaista siloittamatonta nuoruuden vimmaa ja vilpittömyytä (kuuntele esimerkiksi Cherry Vimto), joka säväyttää.

Siellä missä ei ehkä olla vielä ihan pystytty olemaan erityisen uniikkeja tai skarppeja, soi vähintään valtava potentiaali. Läpi levyn soitossa ja aivan erityisesti laulussa on niin paljon antaumuksella tehtyä, että yhtyeen kohtalo tuntuu maailman epäreiluimmalta asialta.

Levyn musiikillinen tunnelma, samoin kuin biisimateriaali, tuntuu ehkä ensi alkuun melko tasaiselta. Yksittäisten helmien löytäminen ja erilaisten nyanssien kuuleminen saattaa edellyttää muutamaa kuuntelukertaa. Levyä hallitsevan kirkkaan kitarasoundin varjossa tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi paljon muutakin. Minulla kesti myös hetki ymmärtää, ettei sanojen ”Viola Beach” tarvitse merkitä surua ja tragediaa, vaan on ihan ok tuntea olonsa eläväksi levyä kuunnellessa. Sellaista tunnelmaa yhtye varmasti tekemisellään tavoitteli.

Tällä hetkellä olen ihastunut erityisesti seuraaviin kappaleisiin: Call You Up, Get To Dancing – Live BBC Session, Go Outside (pidän kappaleen ”ronskiudesta” muihin verrattuna), Drunk (yksi levyn rockeimmista biiseistä, tuo mieleen Catfish And The Bottlemenin) sekä levyn avaava Swings and Waterslides (tämä kappale ”kampanjoitiin” listalle sijalle 11 yhtyeen kuoleman jälkeen).

Viola Beach – Viola Beach Spotifyssa