Unohtuneet levysuosikit: The Rakes – Capture/Release

Olin joskus nuorena ja näpsänä Franz Ferdinandin keikalla. En nyt näissä ikäkriiseissäni pysty laskemaan, kuinka kauan siitä tarkalleen on, mutta yhtyeen kakkoslevyn aikoihin se oli.

Muistan pitäneeni Franz Ferdinandista kyllä, mutta paljon enemmän taisin ihastua lämppäriin, The Rakesiin. Lontoolaisyhtye oli juuri julkaissut Capture/Release-debyyttinsä ja oli just se coolein ja jänskin uusi indieyhtye, josta NME käski tykätä.

Franz Ferdinandin taidekouluhenkiseen nokkelaan ja sofistikoituneeseen kitarapoppiin verrattuna The Rakes oli vähän arkisempi, hyvällä tavalla. Sellainen, että sitä voisi kuunnella matkalla pubiin. Vallattomat kitarat ja tiukka bassosoundi.

No, tämä Retreat on toki franzferdinandish.

Vaikka pidin levystä ihan vilpittömästi sen ilmestymisen aikoihin, niin nyt täytyy kyllä sanoa, että tälle levysuosikille on käynyt vähän samalla tavalla kuin minulle: se ei ole enää ihan yhtä hehkeä kuin 11 vuotta sitten (laskin sitten kuitenkin). Timantteja siellä täällä, mutta kokonaisuus on vähän keskinkertaisen ja kokoon kasatun tuntuinen.

Koska vuonna 2005 tällainen musiikki oli jonkinlainen nuorisomusiikin normi, oli suhtautuminen genreä kohtaa todella salliva ja vastaanottavainen – mikä saattaa tarkoittaa sitä, että vuoden 2005 ihan paras ja tärkeä levy on vuoden 2016 oikeasti kolme hyvää biisiä.

Unohtuneet levysuosikit: The Music – The Music

Syksyllä 2002 leedsiläinen The Music oli minulle hetken aikaa huikein juttu sitten brittipopin. Olin juuri aloittelemassa välivuottani au pairina Lontoon luoteiskulmassa, kun yhtye tuli kera debyyttinsä ja pisti ryminäksi. Levy myi Briteissä suuria määriä.

Tuntemusteni mukaan brittiläisessä pop- ja rockmusiikissa hahmottui tuona syksynä pari isoa aallonharjaa: oli juuri kakkoslevyllään iiiiisosti läpi lyöneen Coldplayn bandwagon ja sitten sellainen The Libertinesin johdolla starttaileva kitaraindiehuuma. Toisin sanoen The Music oli kaukana trendikkäästä – ja juuri siksi niin cool. (Hullaannuin toki myös The Libertinesiin, joka oli tietty super cool.)

Yhtyeessä oli tuolloin jotain kiehtovaa. Joukko ”ihan tavallisen” näköisiä leedsiläisiä 19-vuotiaita nuorukaisia (olin todella vaikuttunut siitä, että yhtyeen jäsenet olivat kanssani ihan tasan samanikäisiä) tekemässä antaumuksella, tunteella ja vilpittömällä energialla jotain, mikä on äkkiseltään vaikea nimetä ja määritellä – yhtyeen ronskien kitaroiden ja tanssimusiikkimaisuuden yhdistelmä kuulosti uudelta ja jännältä. Pidin – ja pidän edelleen – siitä, että levyn tunnelma yhdistyy yhtä aikaa niin klubikulttuuriin kuin klassiseen rockiin. ”Led Zeppelin meets Screamadelica”, totesikin ystäväni näppärästi, kun yhtyeestä hänen kanssaan hetki sitten juttelin.

The Musicia kuunnellessa ja katsellessa en voi olla miettimättä myöskään alkuaikojen The Verveä, psykedeliaa ja mystiikkaa. Veikkaan, että syy löytyy laulaja Robert Harveyn ulkonäöstä, housuvalinnasta, oudosta karismasta sekä hmmm, transsimaisesta taikka uppoutuneesta olemuksesta, jotka kaikki tuovat mieleen nuoren Richard Ashcroftin. Ja kyllä vain, Harveyn kaiutetun laulun, ”the Octopus dance” -tanssin ja leveälahkeisten housujen yhdistelmä oli se juttu. Se ei ollut ainoastaan mystistä, vaan myös maagista.

Niin, ihanan vaikea genreyttää ja lokeroida.

Vuonna 2002 The Music -albumin hiteistä ainakin Getaway ja Take The Long Road And Walk It soivat kovasti Lontoon indieklubeilla. Noista nimenomaan Getaway oli tuolloin se, joka sai minut onnensekaisesti ja elämää rakastavasti liikkumaan. Juomaan vielä vähän lisää Bacardi Breezereitä ja Tescon votkaa, pussailemaan poikia, myöhästymään vikasta bussista ja nukkumaan lopun yön lentokentällä. Ylipäänsä olemaan 19-vuotias tyttö, joka on juuri päättänyt lukion ja päässyt Pellosta Lontooseen.

Ja kylläpä vain valehtelisin jos sanoisin, ettei se juuri nytkin, pitkästä pitkästä aikaa, veisi jalkoja alta.

Tai pistäisi niitä tanssimaan.

The Music -levy löytyy Spotifysta. Jos et ole koskaan ottanut levyä haltuun, suosittelen. Ja jos olet joskus ottanut, mutta minun tavoin levyn vähän niin kuin unohtanut, suosittelen palaamaan hetkeksi sen pariin. Debyytin jälkeen yhtye julkaisi vielä kaksi levyä, joista kakkoslevy Welcome to the North on vielä ihan kelpo. Yhtye hajosi vuonna 2011.

Unohtuneet levysuosikit: Starsailor – Love Is Here

Minun sunnuntaihini kuuluu olennaisena osana kaikenlainen haahuilu – myös musiikillinen. Tänään levyhyllyssä haahuileva katse pysähtyi brittiyhtye Starsailorin Love Is Here -debyytin kohdalla. Tämän unohtuneen lyvysuosikin kannen avatessa törmäsin kultaisella tussilla ja (ja teinikäsialalla) kirjoitettuun tekstiin ”Reetalta 15.1.2002 <3”. Ja siitä se sitten lähti. Muistelu.

IMG_20140323_203152

Sain tosiaan levyn 18-vuotislahjaksi hyvältä ystävältä. Albumi oli ilmestynyt pari kolme kuukautta aiemmin ja tullut tutuksi tietysti Jyrki-ohjelman kautta. Muistan Alcoholic-kappaleen tummanpuhuvuuden ja dramaattisuuden aiheuttaman hämmennyksen. Joka lopulta vaihtui ihasteluun.

Jotenkin olen aina ajatellut, että Starsailor oli etenkin uransa alkuaikoina omaleimainen yhtye. Siitäkin huolimatta, että 2000-luvun alun henkeen ja post-brittipopin maisemaan tuntui kuuluvan melankolia ja herkkyys. Mutta kai ne sitten olivat ne yhtyeen musiikissa vaikuttavat ja paikoin jopa dominoivat koskettimet, jotka tuntuivat 90-luvun kitaravuosien jälkeen raikkailta.

Niin, pidän edelleen todella paljon siitä, kuinka yhtyettä kuunnellessa tulee olo, että koskettimilla ei tehdä vain äänimattoa taustalle täytteeksi, vaan jotain kappaleiden kannalta todella olennaista. Kyseessä on samankaltainen tunne kuin se, mikä seuraa The Charlatansin kuuntelua. Mylvivät urut ja kipittävät koskettimet – joku niissä kiehtoo.

Minusta Starsailor on hurmaavimmilaan juuri tällä debyytillään. Myös kakksolevy on vielä varsin hyvä, mutta kyllä tämä ensimäinen säväyttää jotenkin eri tasolla. Kahdelta viimeisimmältä levyltä mieleen on jäänyt oikeastaan vain tämä (ihana) kappale.

Vaikka Love Is Here on selvästi aikansa lapsi, on siinä minusta rutkasti myös sellaista ajatonta musikaalisuutta, viehätysvoimaa ja sielua. Ja kyllä, olen isojen, äärimmilleen kasvatettujen kappaleiden ystävä. Tykkään, edelleen. Siitäkin huolimatta että Liam ja Noel olivat yhtyeestä mieltä.

Nämä kaksi kappaletta olivat suosikkejani 15.1.2002 ja ovat sitä myös 23.3.2014 (12 vuotta, mitä hittoa!).