DMA’S – The Glow

Tuntuu, että olen odottanut DMA’sin uuden levyn julkaisua jo ikuisuuden, ja siltikin siihen on vielä melkein kolme kuukautta!

Australialiasyhtyeen kolmas albumi The Glow ilmestyy suunnitellun huhtikuun sijaan vasta heinäkuussa, tässä tänään ilmestynyt nimikappale odotustuskaa lieventämään.

DMA’s on ehdotomasti yksi minun mielestä parhaita yhtyeitä ikinä. Yhtyeen molemmista albumeista on tullut minulle tosi tärkeitä ja rakkaita – ylipäänsä tykkään kaikesta, mitä nuorukaiset tekevät.

Kolmesta tulevalta albumilta irrotetusta singlekappaleesta suosikkini on Silver. Se on sitä rauhaisaa kitarapop-DMA’sia, joka yleensä sykähdyttää minua varmimmin. Biisi on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Tämä The Glow ja aiemmin keväällä ilmestynyt tanssibiisi Life is a Game Of Changing ovat kelpo kappaleita, mutta toivon silti, että tulevalta levyltä löytyy muutama ne hyvyydellä lyövä biisi.

DMA’S – Life is a Game of Changing

Tämän hetken huikein yhtye DMA’S julkaisee kolmannen albumin huhtikuussa. Molemmat albumilta lohkaistut sinkkubiisit ovat omalla tavallaan mahtavia – ja omalla tavallaan DMA’Sia parhaimmillaan. Ei siis mitään syytä sille, etteikö The Glow olisi vähintään yhtä hieno levykokonaisuus kuin mahtavat Hills End ja For Now.

Aimmin talvella ilmetsynyt Silver on tuttu ja turvallinen DMA’S-balladi. Tommy O’Odell laulaa kuin enkeli ja bändi soittaa kuin maailmanluokan kitaryhtye. Biisin voimistuminen ja lentoon lähtö on taas jotain suurenmoista.

Hetki sitten ilmestynyt Life is a Game of Changing on sitten jo vähän yllättävämpi. Yhye nimittäin vie tanssimusiikkiutensa vielä askeleen pidemmälle, suorastaan ysäritanssibiisi-tasolle. Ja tekee sen onnistuneesti.

Savage Gardenia casual/brittipop-värinällä ja habituksella – siinä innovaatio, joka toimii mulle. Ja sitähän DMA’S on.

DMA’S – Silver

Kyllä. DMA’S on tällä hetkellä minun mielestä maailman paras bändi. Miten tämä uusi kappale on taas jotenkin niin hyvä?

Yhtye on onnistunut luomaan ihan oman musiikillsen estettiikkansa ja tunnistettavan tulkintatapansa, jossa soi keveys, herkkyys ja musiikillinen rauha. Se on tullut synnyttäneeksi uudenlaisen, freesin tavan tehdä 90-luvun brittipoppia. Yhtye flirttailee ysärilädismille, mutta ei tyydy olemaan kiusallinen brittipop-pastissi. Sillä on ihan oma auransa.

DMA’Sin kaltaiset yhtyeet varmistavat sen, ettei brittipopin ja brittipoppariuden tarvitse olla vain nostalgiaa. Jos yhtye jatkaa tällaisella huikeuden tasolla, on hyvin mahdollista, että se on pian uuden sukupolven brittipoppiesikuva.

Liam Gallagherin ohella.

Vida – Take It Easy

Oi Vida, oi Vida!

Aina, kun joku kysyy uusien brittipop-bändien perään, suosittelen DMA’sia ja Vidaa. DMA’s ei ole nyt hetkeen julkaissut uutta musiikkia, mutta onneksi Vidalta tuli juuri tämä super hyvä uusi kappale.

Olen kirjoittanut Vidasta blogiin esittelytekstin ennenkin, mutta toistetaan vielä: yhtye on ihan must kaikille Castin ja Oasiksen kaltaisesta brittipopista viehättyvälle.

Vaikka kyseessä onkin skottiyhtye, on se onnistunut tallentamaan lempeimmille kappaleilleen sellaista todella viehättävää Liverpool-soundia tyyliin Cast, lempein The Coral ja tietty The La’s. Kuuntele tähän fiilikseen Fade Away muutaman vuoden takaa. Myös noin vuosi sitten ilmestynyt värisyttävän hyvä ja sillai ihanasti liikuttava A Place Where We Can Forget on sellainen pehmeä Vida-kappale (katson tuota videota aina anorakkipoikien vuoksi).

Tällä uudella Take It Easy -kappaleella on tuota lempeää Fade Awayta enemmän jalkapallokatsomoa, rokkikitaraa ja liamia. Molemmat tunnelmat istuvat yhtyeelle ihan täydellisesti,

Tykkään hulluna!

Nappaa tältä Spotify-listalta kuunteluun kaikki Vidat. Seitsemän melko lailla täydellistä uuden brittipopin ruumiillistumaa.

RAT BOY – INTERNATIONALLY UNKNOWN

Ai että, miten iloinen olen siitä, että olen parin viime vuoden aikana hurahtanut RAT BOYhin näin suuresti. Olen ottanut Jordan Cardyn jengeineen omakseni jopa jonkinlaisena uutena, tämän päivän brittipoppina. Tiiän, kuulostaa hullulta!

Ymmärrän kyllä, ettei RAT BOYn tekeminen tavoita kaikkia, saati vie kaikkia brittipop-mielentilaan. Nopsaan kunneltuna touhu saattaa vaikuttaa nuorisolaistekemiseltä, hip hopilta, johon 35-vuotiaan kitarapopparin ei kantsi sotkeutua.

Mutta pyh. RAT BOY täyttää kivasti juuri tällaisen kolkytplus-ikäisen popparin brittipop-tyhjiötä. On englantilaisuutta ja sillä visuaalisesti leikittelyä, on överi aksentti, on Beastie Boys meets Blur, on indie-uskottavuus, on tarttuvat kertsit ja melodiat, on sopiva itsevarmuus ja paikoin minimini arroganttius, on swäg. On sukupolven ääni ja ajankuva, on nuoruuden huomioiva ja joukon yhdistävä me-henki.

Kaikki sellaisia juttuja, jotka itse näen osaksi 90-luvun brittipopin viehätystä.

RAT BOYn debyttilevy Scum ilmestyi viime vuonna ja se on mainio! Levyn kitarapopeimmat kappaaleet saavat taas uskomaan brittipop-kertseihin ja kitarapopin kuolemattomuuteen.

Uusi albumi tulee ulos 25. tammikuuta. Debyytin ja tämän uuden biisin perusteella: Odotan.

Trampolene – The One Who Loves You

Walesiläinen Trampolene tekee kyllä aivan ihastuttavan kikkailematonta ja hyvällä tavalla helppoa kitarapoppia. Perinteisellä tavalla melodista, helposti laulettavaa ja kuunneltavaa. Somaa, tavanomaistakin. Oikeastaan juuri sellaista, mitä minun mielestäni tehdään nykyään aivan liian vähän.

Tämän yhtyeen uuden kappaleen viehättävyys piilee rohkeudessa tehdä isoa ja vähän siirappista kädenjälkeä. Pieni särmänhiukkanen ja rokkikitarat pelastavat biisin imelyyden vuotamasta ihan totaalisen yli. Oasiksen kokoisista jousista myös plussaa. Kokonaisuudessaan viehättävä kuin mikä!

Tuosta sinkun kannesta ja sen viittauksista en nyt sano mitään.