DMA’S – Silver

Kyllä. DMA’S on tällä hetkellä minun mielestä maailman paras bändi. Miten tämä uusi kappale on taas jotenkin niin hyvä?

Yhtye on onnistunut luomaan ihan oman musiikillsen estettiikkansa ja tunnistettavan tulkintatapansa, jossa soi keveys, herkkyys ja musiikillinen rauha. Se on tullut synnyttäneeksi uudenlaisen, freesin tavan tehdä 90-luvun brittipoppia. Yhtye flirttailee ysärilädismille, mutta ei tyydy olemaan kiusallinen brittipop-pastissi. Sillä on ihan oma auransa.

DMA’Sin kaltaiset yhtyeet varmistavat sen, ettei brittipopin ja brittipoppariuden tarvitse olla vain nostalgiaa. Jos yhtye jatkaa tällaisella huikeuden tasolla, on hyvin mahdollista, että se on pian uuden sukupolven brittipoppiesikuva.

Liam Gallagherin ohella.

Vida – When The Sun

Mahtavaa, että skottiyhtye Vida tuntuu päässeen mukavaan julkaisutahtiin. Keväällä ilmestyi rokkaava Take It Easy, nyt tämä herkkä ja lempeä When The Sun. Jälleen hieno kappale, jossa erityisen ihanaa on kauniit ja kovin henkilökohtaisilta tuntuvat lyriikat siitä oikeasta tyypistä sekä tietenkin tuo paksu skottiaksentti (tuo mieleen The View’n ja Kyle Falconerin). Melodiantaju on taas tietty Vidalle ominaisesti ihan kohdallaan.

Se, miten monenlaisia kitarapopin skaalaan mahtuvia kappaleita Vida tekee, on kyllä mainiota. Lupailee hienoa albumia. Tulispa!

Jotain uutta: George Hennessey

Olen tykännyt viime aikoina kovasti brittiläisen George Hennesseyn uudesta Soul Destroyed -kappaleesta. Hennessey on vielä varsin pieni ja tuntematon artisti, mutta onnistuu minusta tällä kappaleella sen verran hyvin, että toivon muutaman biisin kokoisen puuhastelun kasvavan uraksi.

George Hennessey voisi olla sinunkin uusi innostus jos nautit Liam Gallagherin laulumaneereista, demoversiolta kuulostavasta Oasiksesta, DMA’sista ja noh, ylipäänsä sellaisesta lädihenkisestä brittirockista.

Vaikka saarivaltiossa tehdäänkin jatkuvasti suuria määriä kitaramusiikkia, on minun fiilis se, että tämä tällainen kliseinen Oasis-rock ja liamgallagherismi on jäänyt tällä vuosikymmenellä muunlaisen soundimaailman jalkoihin. Ehkä Liamin hehkuva sooloura ja DMA’sin menestys alkavat synnyttää uusia lädi-rockia tekeviä yhtyeitä ja seuraavaa juuri tästä estetiikasta innostuvaa sukupolvea.

Vida – Take It Easy

Oi Vida, oi Vida!

Aina, kun joku kysyy uusien brittipop-bändien perään, suosittelen DMA’sia ja Vidaa. DMA’s ei ole nyt hetkeen julkaissut uutta musiikkia, mutta onneksi Vidalta tuli juuri tämä super hyvä uusi kappale.

Olen kirjoittanut Vidasta blogiin esittelytekstin ennenkin, mutta toistetaan vielä: yhtye on ihan must kaikille Castin ja Oasiksen kaltaisesta brittipopista viehättyvälle.

Vaikka kyseessä onkin skottiyhtye, on se onnistunut tallentamaan lempeimmille kappaleilleen sellaista todella viehättävää Liverpool-soundia tyyliin Cast, lempein The Coral ja tietty The La’s. Kuuntele tähän fiilikseen Fade Away muutaman vuoden takaa. Myös noin vuosi sitten ilmestynyt värisyttävän hyvä ja sillai ihanasti liikuttava A Place Where We Can Forget on sellainen pehmeä Vida-kappale (katson tuota videota aina anorakkipoikien vuoksi).

Tällä uudella Take It Easy -kappaleella on tuota lempeää Fade Awayta enemmän jalkapallokatsomoa, rokkikitaraa ja liamia. Molemmat tunnelmat istuvat yhtyeelle ihan täydellisesti.

Tykkään hulluna!

Nappaa tältä Spotify-listalta kuunteluun kaikki Vidat. Seitsemän melko lailla täydellistä uuden brittipopin ruumiillistumaa.

Vuoden 2018 lempilevyjä

Kolme tärkeintä ja minulle parasta:

DMA’s – For Now

Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.

Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.

Lily Allen – No Shame

Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.

No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.

No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.

The Vaccines – Combat Sports

The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!

The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.

Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.

Muita olennaisia:

Bill Ryder-Jones – Yawn

Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Suede – The Blue Hour

Ash – Islands

Miles Kane – Coup de Grace

Spiritualized – And Nothing Hurt

Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Gorillaz – The Now Now

The Kooks – Let’s Go Sunshine

Slaves – Acts of Fear and Love

The Coral – Move Throught the Dawn

The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land

Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Goat Girl – Goat Girl

Johnny Marr – Call the Comet

Dubstar – One

DMA’s – The End

Aina, kun joku kysyy minulta uuden ajan ja tämän päivän brittipop-suosituksia, ohjaan kysyjän australialaisen DMA’sin pariin.

Sinänsä brittipop voi olla tänäkin päivänä monenlaista tekemistä – voin avata tätä isoa teemaa toisessa tekstissä jolloinkin. Olennaista on, että tekemisessä sykkii joku sellainen, joka vetoaa itsensä brittipoppariksi tai moderniksi modiksi mieltävään kuulijaan tai elämäntapailijaan. Joku, joka istuu skeneen.

DMA’sin juttu on sellainen ysärilädihabitus, tyylikäs tyylittömyys ja casual-apinointi. Musiikillisesti ollaan pääosin ja todella paksusti sellaisessa Oasis-vetoisessa kitararock-maailmassa. Sekä kappale-, kitarointi- että laulumaneeritasolla. Sekä debyytti-ep että Hills End -debyyttilevy olivat tässä suhteessa todella herkkuja.

Sen sijaan tänä vuonna ilmestyneellä For Now -levyllä yhtye on paikoin uudistanut soundiaan, laajentanut sovituksellista repertoaariaan. Vaikka yhtye on aina tykännyt myös rauhallisemmista biiseistä, on tällä levyllä minusta merkittävästi herkempi meno. On kevyempiä kappaleita ja mukana myös kevyttä elektronisuutta. Molemmat ovat kivoja komboja laulaja Tommy O’Dellin herkäksikin taipuvan äänen kanssa. Ihan puhtaita Oasis-pastissejakin toki edelleen on, kuuntele vaikkapa tämä mahtis Dawning.

Mutta onneksi yhtye on uskaltanut myös tällaiseen uuden The End -sinkkunsa kaltaiseen sovitukseen. Joku pieni kornius biisin sovituksessa sopii lädihenkeen, ja oikeastaan biisi sävyttää yhtyeen nopeasti ulos puskeuttua ja ehkä pikkaisen tasapaksua kitararock-tuotantoa kivasti. Mutta on silti edelleen tällaisen brittipoppariksi itsensä mieltävän mieleen.

Eli ainakin yhden ihmisen kokoisen skenen hyväksymä.

The End löytyy myös heinäkuun soittolistalta.

Jotain uutta: Vida

Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä  uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.

Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.

Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.

Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.

Vuoden 2016 Masquerade-ep:n oasismainen nimibiisi ja When I Call ovat myös hienoja.

Viisi kertaa kesälevy

Oi ihana heinäkuu!

Rosvot-portaali kokosi muhkean ja genrejen välillä ihanasti polveilevan kesäsoittolistan, ota ihmeessä haltuun! She’s not anyone kuuluu listalla esimerkiksi The Thrillsin, Halin, Travisin, Courteenersin ja Manic Street Preachersin kesää sivuavina kappaleina.

Päätin, että en tee blogiin kilpailevaa kesäsoittista, mutta tarjoan teille viisi kitarapop-albumia, jotka sopivat kesään aivan loistavasti.

The ThrillsSo Much For The City (2003)

So Much For The City on levy, jolla iralntilaisnuorukaiset karkaavat kohti kesää, kohti länsirannikkoa. Huuuuuuikea debyyttilevy, aikanaan onnistuneeksi kritisoitu pikkuinen mestariteos. Vaikka taika yhtyeen ympärillä sitten vähän hiipuikin ja ura kuivui kasaan, olen super iloinen, että yhtyeeltä saatiin kuultavaksi tämä omintakeinen hienous ja pari muutakin kelpo levyä.

Kuuntele ainakin Big Sur, One Horse Town ja Santa Cruz (You’re Not That Far) ja anna yhtyeen retrosaoundin ja Conor Deasyn unelmoivasti hönkäilevän äänen viedä sinut aurinkoon.

Levy Spotifyssa.

HalHal (2005)

Toinen irlantilaisyhtye, jonka debyyttiin on luontevaa palata nimenomaan kesällä. Halin albumin kesäisyys ei ehkä ole ihan niin ilmiselvää kuin The Thrillsillä, mutta jostain syystä tuo yhtyeen vintagesoundi ja menneiden vuosikymmenten retrosti pappaileva pop yhdistyvät minun mielissäni kesään, kepeyteen ja kirkkaisiin väreihin. Kappaleissa ja tuotannossa on keveyttä ja lyriikoissa raikkauta, joka tuntuu tunkkaisen talven jälkeen kutsuvalta.

But do-ooo your best try-in’
You got problems go ahead and deal with them
But don’t come runnin cry-in’
You need sunshine coming through that window
And open up your curtains let it blind you
And you’ll get that rubbish
That rubbish off your mind

Kuuntele ainakin pirteät Play The Hits, Don’t Come Running ja sadepäivän pieneen kesähaikeuteen sopiva Worry About The Wind.

Levy Spotifyssa.

CourteenersConcrete Love (2014)

Manchesteriläisrokkareiden neljäs studioalbumi ilmestyi elokuussa kolmisen vuotta sitten. Raikas tuotanto ja hyväntuuliset kappaleet tekevät levystä sellaisen, johon on luontevaa palata juuri kesällä. Ja kuten kesällätoisinaa, myös tällä levyllä tunteet eivät liity vain kepeyteen, vaan välillä on lupa olla kauniin melankolinen.

Kuuntele ainakin Summer, Has He Told You That He Loves You Yet, How Good It Was ja isoksi kasvava, tunteikas Small Bones.

Levy Spotifyssa.

Manic Street PreachersSend Away The Tigers (2007)

Juuri kymmenen vuotta täyttänyt Send Away The Tigers ilmestyi toukokuussa ja liittyy minun mielissäni aina, aina kesään. Vaikka tiedän ihmisiä, joille tämä levy edustaa sitä heikompaa Manicsiä, minulle albumi ja sen erityisen rokkisoundinen tunnelma, uudenkuuloiset kitarat on aina ollut jotenkin tärkeä. Levyllä on aivan erityisen hienosti syttyviä kertosäkeitä, kesäyössä liikuttavia melodiakulkuja ja joku sellainen omanlainen tunnelmansa, jota ei muilla Manics-levyillä ole. Hieno muistutus yhtyeen monipuolisesta ilmaisunvoimasta. Aliarvostettu monellakin tapaa, väitän.

Kuuntele ainakin Indian Summer, elokuun must Autumn Song sekä kesäyön ristiriitaisiin tunteisiin sopiva The Second Great Depressio, jonka kertsi on muuten yksi hienoimpia ikinä.

Levy Spotifyssa.

SulkGraceless (2013)

Baggyhtävyyys kuuluu kesään! Helisevät ja liplattavat kitarat yhdistettynä popmelodioihin, niillä ei kesä voi mennä pieleen. Koska The Stone Rosesin kaltaiset klassikot yhdistyvät ihmisten mielissä moniin muihin hetkiin, valitsin tuota heleyttä edustamaan vähemmän tunnetun indielevyn. Blogin pitkäaikaisille lukijoille tämä levy varmasti on tuttu ja rakkauteni sitä kohtaan niin nähty ja kuultu. Mutta äh, menköön vielä kerran kera tunteiden.

Ihana kesälevy.

Kuuntele ainakin Flowers, If You Wonder ja söpöin slovari The Big Blue.

Jotain uutta: White Room

White Room on yhtye, joka itse kuvailee musiikkiaan sanoilla psycho rock, 90’s. Yhtyeen kitaristin suosikkibiisejä on The Stone Rosesin Bye Bye Badman ja suurin musiikki-ikoni Richard Ashcroft. Omien sanojensa mukaan yhtye inspiroituu musiikkia tehdessään The Doorsista, The Stone Rosesista ja 90-luvusta. Ja kaikki tuo tietysti kuuluu ja näkyy.

Muihin 90-luvusta viime aikoina inspiroituneihin uusiin yhtyeisiin verrattuna (esim. DMAs) White Room todella on retrompi. Lisäksi sellainen oasismainen tai pohjoisenglantilainen lad-attitude puuttuu, tässä ollaan jotenkin eri taajuudella. Jos mietitään brittipopyhtyeiden kartastoa, tulee minulle ainakin tästä Think Too Much -kappaleesta pikkuisen mieleen Ocean Colour Scene. Voi olla, että se on vain tuo video, joka jotenkin todella paljon tuo mieleen tämän.

Think Too Much on todella herttainen biisi, olen tykännyt kyllä. Ei se tietystikään kamalan omaperäinen ole, mutta harvoin näitä on liikaakaan.

 

Jotain uutta: DMA’s

Kiinnostavinta uutta musiikkia vähään aikaan: DMA’s. Tämä australialaisyhtye on tällä hetkellä se yhtye, jota suosittelen kaikille brittipoppariuteen taipuvaisille ystävilleni.

Niinku vaikka just sulle: Ihan parasta, älä jätä väliin.

Itse sain vinkin yhtyeestä tämän blogin lukijalta. Vaikka yhtye onkin valikoitunut jo esimerkiksi NME-lehden sivuille, olin onnistunut sivuuttamaan sen täysin. Hyi, miten kamala ajatus.

Niin, mitä sitä kaunistelemaan – olen ihan totaalisen lätkässä.

Kolmikon kuuden kappaleen ep on tehty sulle ja mulle. Ep:n ilmiselvin musiikillinen kunnianosoitus 90-luvun Britannialle on varmaankin aloituskappale Laced tai b-puolen aloittava Feels Like 37, joka saapi minun puolestani tulla kutsutuksi vaikkapa yhdeksi vuoden 2015 kivoimmista biiseistä.

Eikä tässä touhussa ole kyse vain musiikista, kitarapopista tai nuoresta Liam Gallagherista muistuttavasta laulusta, vaan laajemmasta ammentamisesta. Estetiikasta. 90-luvun paluusta. Lyriikoihin valikoituneesta retoriikasta.

I want you to staaaaaaayyyyy. It don’t shiiineee…

Ehtaa brittipoppia. Ihan parasta, sanoinko jo?

Koko ep löytyy Spotifysta.