Levy: Blossoms – Foolish Loving Spaces

Uusin Blossoms-albumi on niiiiiiiin hyvä! Stockportin cooleimpien Foolish Loving Spaces ilmestyi tammikuun lopussa ja on ollut siitä lähtien levysoittimellä – vuorotellen Couteenersin uuden albumin kanssa.

Olen löytänyt levyltä muutaman uuden lempikappaleen. Siis ikuisen sellaisen. Levyn kolme ensimmäistä raitaa – If You Think This Is Real Life, Your Girlfriend ja The Keeper – ovat kaikki tolkuttoman hyviä ja minulle levyn sielu. Avausraidan jänskä poppi, You Girlfriendin kuuma basso ja The Keeperin Primal Sceam meets The Charlatans meets 70-luvun New York -soul – alkuvuoden parhaita musiikillisia hetkiä.

Albumin loppupuolelta minun suosikiksi nousee simppeli kitararock Romance, Eh? sekä The Keeperin lailla naistaustakuorolla sävytetty mahtis Falling For Someone.

Pitkäaikaisten Blossoms-fanien joukossa jonkinlainen suosikki tuntuu olevan tarttuva Oh no (I Think I’m In Love), joka ei kuitenkaan ole minun lemppari. Kappaleessa on ehkä liikaa sitä tuttua kasarisoundi-Blossomsia, johon en ole täysin lämmennyt. Onnistunut pop-kappale toki silti.

Minusta albumissa on parasta siellä täällä soiva, yhtyeelle uudenlainen popin ja rockin sävy. Se, kuinka yhtyeen merkkisoundiksi muodostuneet syntikat antavat rohkeasti tilaa bassolle, kitaroille ja soulahtavalle naistaustakuorolle. Yhtyeen tuotannossa tiuhaan vilahtavien kasarisoundien sijaan maisemaksi hahmottuu simppelimpi ja rockimpi bändimusiikki. The Keeper, Romance, Eh? sekä soma My Vacant Days – enemmän Primal Scream, vähemmän Talking Heads -Blossoms on selvästi minun juttu.

Toiseksi parasta levyllä on sitten se, että myös ne popit ja syntikkaisimmat biisit ovat koukuttavam hyviä!

Albumin tuottajan on toiminut The Coralistakin tuttu James Skelly. En tiedä, kuinka paljon vaikutusta tällä on ollut siihen, että yhtye on löytänyt kappaleisiinsa uudenlaisia soundeja. Ainakin kaikki The Coral -fanit tietävät Skellyn musiikista monipuolisesti, genrerajattomasti ja ennakkoluulottomasti innostuvaksi muusikoksi.

Foolish Loving Spaces on Blossomsin kolmas levy – ja vihdoin se Blossoms-albumi, joka lyö minun elämässä läpi. Pelkäsin jo, että missaan tämän bandwagonin.

DMA’S – Life is a Game of Changing

Tämän hetken huikein yhtye DMA’S julkaisee kolmannen albumin huhtikuussa. Molemmat albumilta lohkaistut sinkkubiisit ovat omalla tavallaan mahtavia – ja omalla tavallaan DMA’Sia parhaimmillaan. Ei siis mitään syytä sille, etteikö The Glow olisi vähintään yhtä hieno levykokonaisuus kuin mahtavat Hills End ja For Now.

Aimmin talvella ilmetsynyt Silver on tuttu ja turvallinen DMA’S-balladi. Tommy O’Odell laulaa kuin enkeli ja bändi soittaa kuin maailmanluokan kitaryhtye. Biisin voimistuminen ja lentoon lähtö on taas jotain suurenmoista.

Hetki sitten ilmestynyt Life is a Game of Changing on sitten jo vähän yllättävämpi. Yhye nimittäin vie tanssimusiikkiutensa vielä askeleen pidemmälle, suorastaan ysäritanssibiisi-tasolle. Ja tekee sen onnistuneesti.

Savage Gardenia casual/brittipop-värinällä ja habituksella – siinä innovaatio, joka toimii mulle. Ja sitähän DMA’S on.

Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

DMA’S – Silver

Kyllä. DMA’S on tällä hetkellä minun mielestä maailman paras bändi. Miten tämä uusi kappale on taas jotenkin niin hyvä?

Yhtye on onnistunut luomaan ihan oman musiikillsen estettiikkansa ja tunnistettavan tulkintatapansa, jossa soi keveys, herkkyys ja musiikillinen rauha. Se on tullut synnyttäneeksi uudenlaisen, freesin tavan tehdä 90-luvun brittipoppia. Yhtye flirttailee ysärilädismille, mutta ei tyydy olemaan kiusallinen brittipop-pastissi. Sillä on ihan oma auransa.

DMA’Sin kaltaiset yhtyeet varmistavat sen, ettei brittipopin ja brittipoppariuden tarvitse olla vain nostalgiaa. Jos yhtye jatkaa tällaisella huikeuden tasolla, on hyvin mahdollista, että se on pian uuden sukupolven brittipoppiesikuva.

Liam Gallagherin ohella.

Vida – When The Sun

Mahtavaa, että skottiyhtye Vida tuntuu päässeen mukavaan julkaisutahtiin. Keväällä ilmestyi rokkaava Take It Easy, nyt tämä herkkä ja lempeä When The Sun. Jälleen hieno kappale, jossa erityisen ihanaa on kauniit ja kovin henkilökohtaisilta tuntuvat lyriikat siitä oikeasta tyypistä sekä tietenkin tuo paksu skottiaksentti (tuo mieleen The View’n ja Kyle Falconerin). Melodiantaju on taas tietty Vidalle ominaisesti ihan kohdallaan.

Se, miten monenlaisia kitarapopin skaalaan mahtuvia kappaleita Vida tekee, on kyllä mainiota. Lupailee hienoa albumia. Tulispa!

Jotain uutta: George Hennessey

Olen tykännyt viime aikoina kovasti brittiläisen George Hennesseyn uudesta Soul Destroyed -kappaleesta. Hennessey on vielä varsin pieni ja tuntematon artisti, mutta onnistuu minusta tällä kappaleella sen verran hyvin, että toivon muutaman biisin kokoisen puuhastelun kasvavan uraksi.

George Hennessey voisi olla sinunkin uusi innostus jos nautit Liam Gallagherin laulumaneereista, demoversiolta kuulostavasta Oasiksesta, DMA’sista ja noh, ylipäänsä sellaisesta lädihenkisestä brittirockista.

Vaikka saarivaltiossa tehdäänkin jatkuvasti suuria määriä kitaramusiikkia, on minun fiilis se, että tämä tällainen kliseinen Oasis-rock ja liamgallagherismi on jäänyt tällä vuosikymmenellä muunlaisen soundimaailman jalkoihin. Ehkä Liamin hehkuva sooloura ja DMA’sin menestys alkavat synnyttää uusia lädi-rockia tekeviä yhtyeitä ja seuraavaa juuri tästä estetiikasta innostuvaa sukupolvea.

Vida – Take It Easy

Oi Vida, oi Vida!

Aina, kun joku kysyy uusien brittipop-bändien perään, suosittelen DMA’sia ja Vidaa. DMA’s ei ole nyt hetkeen julkaissut uutta musiikkia, mutta onneksi Vidalta tuli juuri tämä super hyvä uusi kappale.

Olen kirjoittanut Vidasta blogiin esittelytekstin ennenkin, mutta toistetaan vielä: yhtye on ihan must kaikille Castin ja Oasiksen kaltaisesta brittipopista viehättyvälle.

Vaikka kyseessä onkin skottiyhtye, on se onnistunut tallentamaan lempeimmille kappaleilleen sellaista todella viehättävää Liverpool-soundia tyyliin Cast, lempein The Coral ja tietty The La’s. Kuuntele tähän fiilikseen Fade Away muutaman vuoden takaa. Myös noin vuosi sitten ilmestynyt värisyttävän hyvä ja sillai ihanasti liikuttava A Place Where We Can Forget on sellainen pehmeä Vida-kappale (katson tuota videota aina anorakkipoikien vuoksi).

Tällä uudella Take It Easy -kappaleella on tuota lempeää Fade Awayta enemmän jalkapallokatsomoa, rokkikitaraa ja liamia. Molemmat tunnelmat istuvat yhtyeelle ihan täydellisesti.

Tykkään hulluna!

Nappaa tältä Spotify-listalta kuunteluun kaikki Vidat. Seitsemän melko lailla täydellistä uuden brittipopin ruumiillistumaa.

Vuoden 2018 lempilevyjä

Kolme tärkeintä ja minulle parasta:

DMA’s – For Now

Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.

Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.

Lily Allen – No Shame

Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.

No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.

No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.

The Vaccines – Combat Sports

The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!

The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.

Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.

Muita olennaisia:

Bill Ryder-Jones – Yawn

Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Suede – The Blue Hour

Ash – Islands

Miles Kane – Coup de Grace

Spiritualized – And Nothing Hurt

Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Gorillaz – The Now Now

The Kooks – Let’s Go Sunshine

Slaves – Acts of Fear and Love

The Coral – Move Throught the Dawn

The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land

Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Goat Girl – Goat Girl

Johnny Marr – Call the Comet

Dubstar – One

DMA’s – The End

Aina, kun joku kysyy minulta uuden ajan ja tämän päivän brittipop-suosituksia, ohjaan kysyjän australialaisen DMA’sin pariin.

Sinänsä brittipop voi olla tänäkin päivänä monenlaista tekemistä – voin avata tätä isoa teemaa toisessa tekstissä jolloinkin. Olennaista on, että tekemisessä sykkii joku sellainen, joka vetoaa itsensä brittipoppariksi tai moderniksi modiksi mieltävään kuulijaan tai elämäntapailijaan. Joku, joka istuu skeneen.

DMA’sin juttu on sellainen ysärilädihabitus, tyylikäs tyylittömyys ja casual-apinointi. Musiikillisesti ollaan pääosin ja todella paksusti sellaisessa Oasis-vetoisessa kitararock-maailmassa. Sekä kappale-, kitarointi- että laulumaneeritasolla. Sekä debyytti-ep että Hills End -debyyttilevy olivat tässä suhteessa todella herkkuja.

Sen sijaan tänä vuonna ilmestyneellä For Now -levyllä yhtye on paikoin uudistanut soundiaan, laajentanut sovituksellista repertoaariaan. Vaikka yhtye on aina tykännyt myös rauhallisemmista biiseistä, on tällä levyllä minusta merkittävästi herkempi meno. On kevyempiä kappaleita ja mukana myös kevyttä elektronisuutta. Molemmat ovat kivoja komboja laulaja Tommy O’Dellin herkäksikin taipuvan äänen kanssa. Ihan puhtaita Oasis-pastissejakin toki edelleen on, kuuntele vaikkapa tämä mahtis Dawning.

Mutta onneksi yhtye on uskaltanut myös tällaiseen uuden The End -sinkkunsa kaltaiseen sovitukseen. Joku pieni kornius biisin sovituksessa sopii lädihenkeen, ja oikeastaan biisi sävyttää yhtyeen nopeasti ulos puskeuttua ja ehkä pikkaisen tasapaksua kitararock-tuotantoa kivasti. Mutta on silti edelleen tällaisen brittipoppariksi itsensä mieltävän mieleen.

Eli ainakin yhden ihmisen kokoisen skenen hyväksymä.

The End löytyy myös heinäkuun soittolistalta.

Jotain uutta: Vida

Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä  uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.

Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.

Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.

Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.

Vuoden 2016 Masquerade-ep:n oasismainen nimibiisi ja When I Call ovat myös hienoja.