Jack Jones – Swim Up

Oh, Jack Jones on ollut jo jonkin aikaa indiemaailman kiehtovin uusi hahmo. Saatat tuntea walesiläisnuorukaisen Trampolene-yhtyeen laulajana tai Peter Dohertyn taustabändin kitaristina.

Hurmaavia kitaristinuorukaisia tulee ja menee, kiehtovimman pitää olla jotain muutakin. Jonesilla se muu on runoilijuus – Jones on sellainen indiemaailman John Cooper Clarke. Muistat ehkä parin vuoden takaa Jonesin NME:lle kirjoittaman ja The Clashin Should I Stay or Should I Go? -kappaletta makustelevan Brexit-runon? Tai jos seuraat Pete Dohertyä sosiaalisessa mediassa, olet saattanut törmätä Jonesin BBC Walesille kirjoittamaan Swansean Wind Street -kadun ylistysrunoon. Niin soma!

Niin, Jones on vau. Eikä Pete Dohertya selvästi ihailevia, Dohertyn maneereja lainailevia runopoikia kai koskaan ole liikaa. Jonesin spoken word -kappaleet ovat kuuluneet jollain tapaa jo Trampolenen kuvastoon, mutta nyt artisti on päätynyt yhdistämään ihanan huokailevan runonlausuntansa musiikkiin ihan vain omalla nimellään. Tämä juuri tänään videoasun saanut Swim Up on loppukesän suloisin kappale, ehkä jollekin jopa liian suloinen. Jos tämän kappaleen nuori pariisilainen rakkaustarina ei värisytä, niin suosittelen kuuntelemaan sinkun b-puolen It’s Not My Thing.

Minun kaltaisen romantikonhan tämä tällainen tietty saa aivan sekaisin.

 

Le vintage: Tervetuloa Wales-bandwagoniin!

Le vintage eli vuosikertajuttu blogin arkistosta. Tämä juttu on julkaistu kaksi vuotta sitten, jalkapallon EM-kisojen aikaan. Tuolloin matkustin kisat läpi Walesin fanwagonissa, ja kokemus oli ikimuistoinen! Tämän vuoden MM-kisat ovat olleet minulle yhtä takinkääntöä, kiitos alkuvaiheessa tippuneen Saksan. Siksi muistelen haikeudella tätä Manic Street Preachersinkin liekittämää Wales-hurmosta. Never forget.

*****

Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.

Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.

Tässä touhussa on jotain.

Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.

Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.

1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan

Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.

Let’s not forget Gary Speed

And if he is looking down, then our love is all around

Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.

2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta

Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.

But now that France has arrived It feels so good to be alive.

3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta

Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.

Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.

Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.

Perjantaibiisi: Stereophonics – More Life in a Tramps Vest

Stereophonicsin soma debyytti täyttää juuri nyt tänään 20 vuotta! Koska viimeiset vuodet on saatu päivitellä näitä jatkuvia pyöreitä, turha varmaan enää ihmetellä ajan kulkua.

(20 vuotta!!!)

Vaikka Stereophonics ei mikään suuri rakkauteni ole koskaan ollutkaan, vaan ennemminkin sellainen harmiton tuttu, niin kyllä yhtyeeltä muutamakin levy ja useampi kappale jonkinlaiseen kaanoniin kuuluu. Post-brittipopin olennaisia.

Ja muuten, sen lisäksi, että saamme juhlia vuonna 1997 ilmestyneen Word Gets Around -levyn parikymppisiä, voi walesiläisyhtyettä fiilistellä myös kuuntelemalla ihan uutta musiikkia. Brit rock survivors, sanoisin.

Ai niin, minulla liittyy yhtyeeseen hauska muisto yläasteelta, 7. luokalta, eli siis nimenomaan vuodelta 1997. Koulussamme oli vierailulla walesiläisiä opettajia, jotka pitivät meille englannin tuntia. Jossain vaiheessa saimme kysyä heiltä kysymyksiä. Ystäväni Reetta taisi olla lopulta ainoa, joka uskalsi avata suunsa englanniksi. Suurena Manic Street Preachers -fanina hän kysyi herroilta, onko mitään muita walesiläisiä yhtyeitä, joista kannattaisi kiinnostua.

No, herrat tietysti kertoivat uudesta lupaavasta ja kiinnostavasta yhtyeestä nimeltä Stereophonics.

Näin niitä yhtyeitä löydettiin aikana ennen internettiä!

Ps. Tämä Jools Holland -live on yksi suosikeistani!

The Strypes – Oh Cruel World

Irlantilainen teinisensaatio The Strypes ihastutti alkuperäisen ja kypsän kuuloisella (ja näköisellä) rhythm and blues -toteutuksellaan brittimusiikkirakastajia ja modtyyppejä nelisen vuosi sitten. Kiitellyn ja kovasti myyneen Snapshot-debyytin jälkeen yhtye julkaisi ehkä astetta tuoreempisoundisemman Little Victories -kakkoslevyn, jonka debyyttiä vähän kitaraindiemäisemmästä ja -rockimmasta otteesta tykkäsin paljon! Yhtyeen kolmas albumi ilmestyy kesällä. Tässä ensimmäisessä Oh Cruel World -sinkussa ollaan taas huuliharppumaailmassa.

Tykkään The Strypesissä siitä, että vaikka yhtye on pysynyt sillä omalla leimallisella tiellään, ei se ole ollut tietyn musiikillisen jutun toteuttamisen suhteen turhan tiukkapipoinen, vaan on antanut tyylinsä – sekä musiikillisen että ulkomusiikillisen – myös elää ja muokkautua.

Kiva biisi!

Super Furry Animals – BingBong

Super Furry Animals julkaisi tällä viikolla ensimmäisen singlensä seitsemään vuoteen. Jos Wales ei olisi mukana jalkapallon EM-kisoissa, tuskin löytäisin juuri tällaiselle BingBongin kaltaiselle ulostulolle perusteluja.

Mutta koska Wales on mukana kisoissa, tuntuu tämä kaikki psykedelinen jumputtelu jopa aika coolilta, hah!

Bing Bong is finally revealed to the world after its prolonged hibernation, released to bring colour and hope to Europe’s footballing, and semi- or non-footballing, nations. Bing Bong isn’t a song of victory or defeat, but a beacon of faith to return to when your best centre-forward gets sent off, or it rains at your festival.

Kivaa on tietysti se, että biisi on laulettu kymriksi, super tyylikästä se, että bändi on pukeutunut videolla Adidas-velho Gary Aspdenin  Adidas Spezial -sarjan Beckenbauer-verkkareihin.

Artikkelikuva: Unsplash

Tervetuloa Wales-bandwagoniin!

Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.

Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.

Tässä touhussa on jotain.

Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.

Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.

1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan

Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.

Let’s not forget Gary Speed
And if he is looking down, then our love is all around

Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.

2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta

Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.

But now that France has arrived It feels so good to be alive.

3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta

Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.

Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.

Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!